Seimi on minustakin oleellisempi,koska sehän mainitaan kanonisissa evankeliumeissa.Tarkoitukseni oli osoittaa, että perimätietoakin perustellaan ennustuksilla Jeesuksesta. Minusta on kaunis ajatus, että maa tarjoaa luolan Jumalan syntyä ihmiseksi. Luola on vieläkin olemassa. Sen päälle on rakennettu Kristuksen syntymäkirkko. Emme tiedä millainen paikka oli yli 2000 vuotta sitten.Me kristityt emme kuvittele,että Jumala asuisi kirkkorakennuksissa. Sen sijaan tärkeää olisi, että Immanuel,Joulun Herra asuisi meidän sydämissämme.Hyvää joulua.Tänään on joulupäivä juliaanisen kalenterin mukaan…
6 tykkäystä
Immanuel! Juuri hetki sitten työskentelin Immanuel - nimisen laulun kimpussa, tilattua sovitusta kirjoitellen. Monen kauniin (joulu)laulun otsikkona onkin tuo : Jumala kanssamme.
Hyvää joulua sinullekin!
Minkälaiselle kokoonpanolle teet sovitusta Immanuel -nimisestä laulusta?
Teen lauluyhtyeen äänitettä varten instrumenttisovituksia. Laulustemmoja ei tarvitse tällä kertaa kirjoittaa.
1 tykkäys
Ennustukset eivät puhu luolasta. Muutenhan kirkotkin olisivat luolassa (niin kuin jotkut tietenkin ovatkin, mutta kovasti muokattuina).
Ortodoksinen ja luterilainen (ainakin kuterilaisesta kirjallisuudesta löysin tämän ilmaisun) traditio ja ikonitaide tuntee käsitteen Χώρα του Αχωρήτου (khoora tuu akhooreetuu), eli tila (sille) joka ei tilaan mahdu. Sillä tarkoitetaan Mariaa ja Marian kohtua, ei fyysistä tilaa maailmassa. Google tarjoaa runsaasti matskua.
D
1 tykkäys
Bed and breakfast?
Hyvä pointti, traditio paikasta nimittäin juontaa ilmeisesti ainakin keisari Hadrianuksen aikaan 130-luvulle eli kauan ennen kirkon rakentamista 300-luvulla.
Ok, varmaan olemme pääsääntöisesti yksimielisiä, vaikka painotamme vastakkaisia asioita. Sanoisin, että vanhan päälle rakennetaan uutta, vanhasta riippuvaisia, tulkintoja, kenties hylätään myös jotain vanhaa sivuutetaan. Näin traditio on elävä, eikä pelkästään vanhan kopiointia tai toistamista.
En, vielä. Kenties voisit tarjota muutamia makupaloja, esimerkiksi vastaukseksi, jos esitän myöhemmin kriittisen katsauksen Nikeasta…
Mut-ta. Jumala juuri on lähestyttävä, siitähän se joulun sanoma myös julistaa. Ynnä siitä, että Jumala mahtuu naisen kohtuun.
Oikea kristillisyys tunnustaa Jeesuksen, Jumalan Pojan ja Vapahtajan syntyneen ihmiseksi niin kuin evankelistat todistavat. Oikeaan kristillisyyteen voi liittyä paljon muutakin tähän syntyyn liittyvää, mutta tuo lienee se olennainen…
Se oli pointtini…
D
1 tykkäys
Olen käytellyt omalla kristillisellä vaelluksella oikeaa oppia välineenä jonka avulla kristinuskon ydinsanoma on vuosisatojen kuluessa määritelty, Raamatun pohjalta, rukouselämästä ammennetun harkitsevaisuuden ja ymmärryksen avulla. Oikea oppi on kuin tien penkereitä, jotka joskus pettävät, mutta niihin kaivetuissa ojissa oppi pystyy viemään tien perustuksia (mikä tässä sekavassa vertauksessa on ehkäpä kristityn vaellus ajassa) hajottavat vedet pois uskovan elämästä. Tie itse, Kristus meissä, on tärkein.
Tämä ketju aloitettiin kommenttina Arffmanin kirjaan (jonka itsekin luin). Voisiko tätä jatkaa kertomalla mihin kukin säännöllisesti palaa muistuttaakseen itseään mistä kristinuskossa oikein on kysymys.
Teologiaa kun on tehty jo ennen Kristuksen syntymää ja sen jälkeen erilaiset filosofiset väittelyt ovat vain kiihtyneet, mistä kristitty löytää säännöllisesti tiivistetyn paketin olennaisesta?
Raamattu on Pohja, Mittatikku ja Suuntaviitta. Siitä on myös paljon ketjuja foorumilla.
Vanha kiista siitä onko kristityn ohjenuoran oltava yksin Raamattu, vaiko traditio, vai -Herra armahda- molemmat, on rasittava mutta kaiketi pakollinen palata silloin tällöin.
Itse en ole koskaan pitänyt traditiota kirosanana, sillä niin kuin erään ketjun nimi kertookin, Raamattu yksin on vaikea kirja. Hengelliseen, rukoukselliseen lukemiseen jossa Jumala tulee juuri minun henkilökohtaisten kysymysten äärelle, Raamattu on ainoa vaihtoehto. Kristillisen uskon sisältöjen yhteenvedoksi se on jo vaikeampi vaihtoehto.
Pidän lohdullisena pystyä palaamaan eri vuosisatojen kirkon opettajien yhteenvetoihin siitä mitä raamatullinen kristinusko on.
Nimenomaan yhteenvetoihin, mahdollisimman selkeisiin ja kattaviin, mutta lyhyisiin ja ytimekkäsiin.
Tällaisen lukemisen etsijälle on yksi todella hyvä genre, kasteopetuksen yhteenvedot.
Olen itse pyrkinyt palaamaan vuosittain muutaman kirjoittajan kasteopetuksen/katekeesin kokoelmaan.
Kaikkien aikojen suosikkikatekeesini on Irenaeuksen Demonstratio Apostolica. Sitä ei harmi kyllä, ole suomennettu, en ainakaan muista nähneeni.
Seuraava suosikkini on Augustinuksen De catechizandis rudibus, suomeksi Kristinuskoa vasta-alkajille. Siinä on ohjeita myös kasteopetuksen antajille.
Kolmas suosikkeihini kuuluva teos on Kyrillos Jerusalemilaisen mystagogiset opetukset, suomenkielisenä kirjana Jerusalemin uskontunnustus, mikä ei ole enää niin tiivistetyssä muodossa kuin nuo kaksi muuta, mutta pidän siitä.
Kaikille näille kolmelle on yhteistä että mielestäni ne kestävät aikaa ja kunakin lukukertana ne onnistuvat vastaamaan uusilla tavoilla samoihin kysymyksiin. Joinakin hetkinä ne saattavat tuntua vanhentuneen, ja sitten ne taas onnistuvat palaamaan kiinnostaviksi.
Myöhempien opettajien teoksia en tässä vuosittaisessa suunnantarkistuksessa lue, koska sitä materiaalia tulee niin monesta tuutista. Samoin Raamattua pyrin lukemaan viikottain.
Ensimmäiset kristityt vuosisadat tuntuvat olevan kaukana ja vieraassa kulttuurissa elettyjä. On huojentavaa lukea 1800 vuotta vanhaa opetusta kristinuskon perusteista ja huomata miten tutulta se tuntuu. Voi vertailla vanhoja yhteenvetoja niihin puheenaiheisiin mitä juuri tällä hetkellä kristityt käyvät läpi. Mitkä ovat aikojen merkit juuri nyt ja mikä on uskon muuttumaton ydin. Miten se jo alusta asti ollut uskon sisältö saa kunkin ajan kysymyksiin suunnattuja tarkennuksia.
Olisi kurjaa ajatella että jos pääsisi aikakoneella 2. tai 3. vuosisadalle, en tunnistaisikaan kristinuskoa kristinuskoksi. Siksi palaan säännöllisesti mahdollisimman syvälle juurille.
Onko teillä muilla tällaisia suunnantarkistuksia?
Kukaan ei ole vastannut. Ilmeisesti kaikki uinuvat onnellisesti varmuudessaan. 
Olin joulutauolla ja palailen ohi menneisiin keskusteluihin pikkuhiljaa.
Kiitos noista kirjasuosituksista!
Kuten kerroin, tämä otsikon mukainen aihe sai minut uneksimaan jopa kirkkohistorian opinnoista. On kuitenkin hidasteita ja esteitä..
Luin itse hiljattain loppuun Augustinuksen Tunnustukset. Sama havainto vuosisatojen suhteen - ihan ajankohtaista ajattelua, vaikka tyyli toki hiukan raskas ja runollinen.
Olen edelleen myös kiinnostunut kaikista tapauksista joissa kerrotaan kirkon löytymisestä, varsinkin ortodoksisen ja katolisen. Emil Antonin videosarjoissa näitä henkilöitä on läjäpäin. Suosittelen monesta syystä ko. videoita. Youtubessa.
Olen miettinyt sitä että minulle ei riitä “oikeasta kristinuskosta” todistukseksi että joku toinen on tuntenut tulleensa kuin kotiin, että kaikki on löytyneessä Kirkossa täydellistä, että on kokenut Kristuksen läsnäolon, että on kokenut ihmeen tai “sisäisen äänen” kehotuksen. Nämä ihmiset ovat silti kunnioituksen arvoisia ja kaikki kertomukset ovat mielenkiintoisia ja aitoja uskovien puheita.
Mikä siis todistaisi? Ainakin vanhoja tekstejä pitäisi lukea paljon. Samoin oman kirkon tunnustus olisi hyvä tuntea tarkemmin erottaakseen missä on kysymys luterilaisuudesta, missä sen variaatiosta tai jopa pilakuvasta.
Tällä hetkellä olen aika lailla luterilais-katolisella linjalla. Olisin siis luterilainen hyvällä omallatunnolla näkien samalla että samasta varhaisen kirkon uskosta on kysymys.
Jos ehdin tässä elämässä oppia lisää kirkkoisien ajattelusta, toivon löytäväni myös vastauksia siihen ongelmaan, miksi ortodoksisuus on niin toisenlaista kuin läntinen kirkko, missä vaiheessa ja mikä oleellinen on muuttunut. En tarkoita ulkonaisia tapoja vaan teologiaa.
Eräs ajankohtainen pohdinta ja käytännöllinenkin asia liittyy luterilaiseen messuun. Ehtoolliseen, ja yhteisön merkitykseen.
Tässä iässä on hyvä muistaa että matkaa on enemmän takana kuin edessä. Tärkeää on nöyrästi tunnustaa että kaikkea ei ehdi eikä kaikkea tule ymmärtämään. Jos elämä päättyisi pian tai sairaus veisi kyvyn pohtia näitä asioita, jäisin vain armollisen Jumalan käsiin. Perusta on, jolla levätä. Elämä on arvoitus, omat kivut ja esteet todellisia. Niistä huolimatta usko näyttää lahjoitetulta.
Tätä psalmia en ainakaan nyt rukoile kiihkeän epätoivoisesti vaan rauhallisesti:
Tutki minua, Jumala, ota selvää ajatuksistani.
Koettele minua ja pane merkille harhailevat mietteeni.
Katso minua, olenko vieraalla ja väärällä tiellä,
ja ohjaa minut ikuiselle tiellesi.
4 tykkäystä
Erityisestä ilmoituksesta.
2 tykkäystä
Vastannet noin otsikon kysymykseen.
Ehkä voit tarkentaa, onko erityinen ilmoitus yhtä kuin Raamattu - vai Kristus josta Raamattu ja myös muu traditio todistavat.
Monet kristinuskon suuntaukset julistavat olevansa oikeaa tai oikeinta kristinuskoa. Monet niistä perustelevat sen oikeellisuutensa sillä että lukevat oikeimmalla tavalla Raamattua. Vanhat kirkot näkevät Raamatun osana traditiota ja välillä näyttää että ne perustelevat oikeellisuutensa sillä että heidän oikeaksi sanottu kirkkonsa on säilyttänyt alkuperäisen uskon joka on siis todettavissa vain siirtymällä heidän kirkkonsa täyteen yhteyteen. Luterilaisuus puolestaan esittää Tunnustuskirjat Raamattua oikein tai oikeimmin selittäväksi kokoelmaksi.
Herää kysymys, todistaako siis erityinen ilmoitus oikeasta kristinuskosta vain kirjoituksina koska eri puolilla päädytään monin osin eri käsityksiin suuristakin asioista. Vai tarkoittaako erityinen ilmoitus pohjimmiltaan Pyhää Henkeä joka todistaa (jopa eri kirkoissa?) juuri tietyn kirkon uskon olevan oikea ja alkuperäinen?
1 tykkäys
Tämä on meille iäkkäämmille tärkeä huomio. Kiitos!
Näinhän se on. Historia, teologia, kristillinen filosofia ja moni muu saa kiinnostaa, pitää uteliaisuutta yllä ja antaa virikkeitä, mutta ajattelun treenaaminen ei ole prosessi mikä lopulta saavuttaa ihmiselle nimen kristitty.
Kaikkien ei tarvitse olla kiinnostuneita näistä, kristitty voi olla ilmankin.
@Repe n ja @tortoise n viesteihin ilmoituksesta kommentoisin että itselleni Raamattu on ollut se tärkein, itse kutsun sitä yleiseksi ilmoitukseksi (ilmoitus joka on yleisesti annettu kaikille kristityille versus kirkkokuntakohtaiset painotukset), näinä Jeesuksen ajallisen elämän jälkeisinä aikoina lähes kaikille tavalla tai toisella saatavilla olevaksi ilmoitukseksi, vaikka yleiseksi ilmoitukseksi teologisessa mielessä kaiketi käsitetään Jumalan näkyminen luomakunnassaan kaikkina aikoina, kaikille ihmisille. Erityinen ilmoitus Raamattu toki on, sillä se on annettu tiettynä ajanjaksona, sitä ei ole ollut kaikkina aikoina saatavilla. Sen jälkeen tärkein on Jumalan tulo omaan elämääni, Hänen minulle henkilökohtaisesti antamansa yksityinen ilmoitus.
Kirkkokuntakohtaiset tunnustukset ovat sitten vähän sivuseikka. Ne puhuttelevat minua hyvin vähän hengellisessä mielessä. No, Nikean ja Apostolinen uskontunnustus puhuttelee, varsinkin osana kristillistä liturgista rukousta, mutta kirkkokuntapolitiikka kiinnostaa minua lähinnä vain historiallisesta, filosofian historialliselta ja sosiologiselta kannalta. Kirkkokunta missä käyn valikoituu sen perusteella miten heidän tapansa toimia resonoi oman toimintatapani kanssa ja missä koen olevan jotain mikä rakentaa minua ihmisenä ja kristittynä, ja missä koen jotain selittämätöntä tuttuuden tunnetta. En väitä että oma kirkkokuntani on oikea kirkko tai että se olisi valikoitunut kirkkokunnakseni sen vuoksi että se on ainoa oikea. Myös hyvin oikealta tuntuvilla kirkkokunnilla on kriisiaikansa jotka saattavat kestää sukupolvien ajan, aina yksittäisen kirkossakävijän hermo ei kestä omalla alueellaan tapahtuvaa kriiseilyä ja hän joutuu etsimään vaihtoehtoisia tapoja elää kristillisessä yhteisössä.
Kirkkokunnan oikeellisuutta tärkeämpää minulle on muistuttaa itseäni siitä mistä oikein tiedän mikä on kristinuskoa ja sitten elää sitä kristityn elämää. Siksi tämän ketjun otsikko puhuttelee.
Itse en ole kokenut ortodoksisuutta kovinkaan toisenlaisena kuin läntinen kirkko. Johtunee siitä, että opilliset ja teologiset asiat eivät ole koskaan kovinkaan paljoa jaksaneet kiinnostaa. Mutta kaipa niitä teologisia eroja löytyy…Muistan vuosikymmenten takaa, kun suomalainen sääntökuntasisar kertoi keskustelleensa jostain ortodoksisesta kirjasta seurakuntansa puolalaisen kirkkoherran kanssa. Tämä oli kauhistellut:”Mutta sehän on ortodoksista teologiaa!” Niinpä …
En minäkään kokenut ortodoksisuutta ja katolisuutta erilaisiksi Espanjassa. Mielestäni välimerelliset vanhat kristilliset perinteet ovat hyvin yhtenäisiä niin idässä kuin lännessä. Olen elänyt Pääsiäisen juhlinnan niin Kreikassa kuin Espanjassa. Sama dynamiikka molemmissa. Olen elänyt niin katolilaisena kuin ortodoksina Suomessa. Samat sisällöt henkilökohtaisessa uskonharjoittamisessa. En ole vielä päässyt käymään tutustumaan Pohjois-Afrikan kopteihin, mutta veikkaan että tuttuuden tunne löytyy sieltäkin. Minulla oli Espanjaan mennessäni aika hyvä käsitys ortodokseista (mikä käsitys ei ole muuttunut niiden vuosien jälkeen kun perehdyin tarkemmin kristikunnan näkemyksiin). Katolisuus johon tutustuin Espanjassa ei minusta ollut erityisen erilaista kuin ortodoksisuus. Oma varsinainen kiinnostuksen kohteeni 15 kristittynä eletyn vuoden aikana on ollut liturgian historia ja liturgisen rukouksen kehitys. Sitä taustaa vasten myöskään nyanssierot ortodoksisen maailman ja läntisen katolisen maailman liturgisessa elämässä eivät mielestäni ole merkittäviä. Olen huomannut kyllä, että satunnainen kirkossakävijä saattaa pitää noita eroja suurinakin.
Sen sijaan, outoa kyllä, se katolisuus minkä olen kohdannut Suomessa, on mielestäni monella tavalla enemmän ortodoksisista tavoista erottautuvaa kuin se katolisuus minkä kohtasin Espanjassa. Tietenkin syy tähän voi olla se että en ole oikein koskaan tuntenut olevani kotonani suomalaisissa katolisissa ympyröissä eli en ole päässyt oikein sisälle Suomessa vallitsevaan katoliseen eetokseen, joten en oikein osaa myöskään muodostaa siitä käsitystä mitä sitten suhteuttaa muihin tapoihin.
Katolilaisena eläminen maassa, jossa katolisuus on lähes apostolien aikoihin ulottuvaa perinnettä antaa hyvät valmiudet ymmärtää kristillisen elämän rikkautta eri puolilla maailmaa. Katolisen kirkon piirissä käytetään useampaa liturgista kalenteria, messua toimitetaan kuuden liturgisen tradition sisällä lähes 20 erilaisen liturgisen usumin mukaisesti ja omahallintoisia paikalliskirkkoja löytyy kaikilta mantereilta, kaikista kulttuuripiireistä. Eroista huolimatta toiset hyväksytään saman kirkon jäseniksi.
1 tykkäys
Raamatussa on yllin kyllin aineksia suunnantarkistuksiin 
2 tykkäystä
Niin on, mutta Raamattu ei kerro sinulle miten joku ajatteli Raamatun sisällöistä esimerkiksi 1000 vuotta sitten. Itselleni on tärkeää olla tietoinen siitä minkälaiseksi ajan kuluessa muodostuu kaikkina aikoina voimassaoleva kristinuskon sisältöjen konsensus.
Tämä ei tietenkään ole kaikkien kiinnostuksen kohde, mutta itselleni historialliset ja aatehistorialliset jatkumot ovat tärkeä työkalu oman kristillisyyteni tilan määrittämiseen tämän Herran vuoden 2026 alussa.
Kristinuskoa voi elää vain kuluvalla hetkellä. Kuitenkin jokainen kristitty on elänyt jollain kuluvalla hetkellä. Raamattu on kristinuskon perusta kaikille kristityille jotka ovat eläneet aikana jolloin Jeesus Kristus ihmisenä eikä hänen valitsemansa apostolit ole olleet hengissä. Mielestäni näiden jälkeinen traditio koettaa olla se säätelevä elin, joka pitää huolta siitä että aikojen ja yhteiskuntien vaihtelusta huolimatta kristinuskon kuluvan hetken ilmiasu on jatkumossa muiden hetkien kanssa, Raamatun mukaisesti.
1 tykkäys
Jumala yksin on oikeassa ja me vasta matkalla, mutta Raamattu on selvä ytimessään ja kaikki voivat siihen tarttua historiasta, opeista , kulttuureista yms. huolimatta. Raamattua voi lukea Kristus keskeisenä ja silloin on oikea oppi. Löysin tämän pitkän, mutta hyvän pohdinnan asiasta, johon samaistun täysin. Muistettava kuitenkin, että ‘hullutkaan eivät eksy tieltä’, Raamatun mukaan.
Tämä kuulostaa hyvältä vaihtoehdolta, mutta oman kokemukseni mukaan se ei toteudu tosielämässä. Hyvänä esimerkkinä tämä Raamattua lukenut henkilö. Okkultistinen synkretismi ja uushenkisyyden haaste kirkoissa - #187 käyttäjältä Plautilla
Hänen mielestään olisi jopa tarvetta uudelle uskonpuhdistukselle, jotta Jeesus pääsisi olemaan ihmisten elämässä sitä mitä Jeesus oikeasti halusi ihmisille antaa.
En pidä kristinuskon elinvoimaisuuden kannalta hyvänä ajatuksena että käsketään vain lukea yksin Raamattua ja siinä kaikki. Seuraukset ovat hyvin vakaviakin, jopa kokonaisille sukupolville on ollut saatavilla hyvin vinoutuneita versioita kristinuskosta. Nykymaailmassa tämä on taas merkittävä uhka, kun synkretismi on taas nousussa.
Kristinuskon säilymiselle sinänsä tämä uhka ei ole merkittävä mutta yksittäisten sielujen pelastukselle ja evankeliumin levittämiselle se on uhka. Tässä mielipiteessäni on tietysti paljon ihmisnäkökulmaa, kun taas Jumalan tiet ovat tutkimattomat.
1 tykkäys
Noita suunnantarkistuskirjoja tänä vuonna lueskellessani, tulin ajatelleeksi että Raamatussa Jumala hajotti Baabelin tornin, ihmisten yhteisyrityksen ja eriytti ihmisten kielet etteivät he voineet muodostaa yhtä ainoaa totuutta. Tämän Jumala teki nähdäkseni suojellakseen ihmisiä heidän omalta, kapealta totuuskäsitykseltään.
Tuli mieleeni että ehkä tässä on jotain, joka liittyy myös siihen miksi kristikunnan on mahdollisesti jopa tarpeen olla niin hajanainen kuin se on.
Lisäksi pitää käskeä käymään seurakunnassa ja ylläpitämään rukoilemalla omaa Jumala-suhdetta?