Osa isä Serafimin kritiikistä osuu minusta oikeaan, mutta ei ihan kaikki. Jutun kutoskohdasta huokuu minusta hieman liian kaunokatseista nostalgiaa mennyttä kohtaan - puhutaanpa sitten esim. 1800-luvun kreikkalaisista tai karjalaisista maalaiskylistä ja niiden ortodoksisesta uskonelämästä tai nykyisen Turkin alueella eläneistä armenialaisista tai varhaisten vuosisatojen syyrialaisista kristityistä. Eivät kaikki ole koskaan uskoneet. Ennenkin on ollut ateisteja ja maallistuneita ihmisiä, jotka ovat vähät välittäneet uskosta, kirkosta, paastoamisesta ja rukoilemisesta. Moni entisajan kristillinen yhteisö on oikeastaan ollut paljon monikulttuurisempi kuin nykyään. Esimerkiksi 1800-luvulla kreikkalaisissa kaupungeissa oli juutalaiskortteleita, turkkilaisia asukkaita jne. Eivät ne olleet niin “kreikkalaisia” kuin nykyään. Nykyihmisille on tyypillistä katsella taakse päin nostalgis-romanttisesti ihaillen ja unelmoida rauhallista, omavaraista maalaisyhteisöä, jossa pelloilla yhdessä työskenteleviltä hurskailta ihmisiltä putoaa vikatteet ja haravat käsistä sillä hetkellä kun kirkonkello ensimmäisen kerran kumahtaa.
Tuollaisia kuvitelmia meille kirjallisuudessakin tahdotaan tarjoilla - opetukseksi ja tavoitteeksi. Se on sitten eri asia, että kuinka todenperäisiä ne ovat alun alkaenkaan olleet entisinä aikoina. Kyllä nykyään pystyy elämään “täyttä kristillistä elämää” siinä missä aina aiemminkin. Isä Serafim sanoo toisaalla jutussa, että “kirkon totuutta ei voi määritellä kvantitatiivisesti”. Silti hän tuntuu asettavan “täyden kristillisen elämän” kriteeriksi sen, että koko ympäröivä (kylä)yhteisö on (ortodoksisella tavalla) kristillinen. Täyttä kristillistä elämää voi elää, vaikka olisi ainoa kristitty isossa miljoonakaupungissa tai erämaan keskellä.
Sen sijaan ensimmäinen kohta on oikein osuva - kirkkokuntaan katsomatta. Kuka on valmis seuraamaan Jumalaa vaikka maailman ääriin tai kidutettavaksi asti? Jo muuttaminen oman maan tai kaupungin sisällä voi olla monelle Herran palvelijalle liian suuri uhraus ja epämukavuus. Kuka on oikeasti valmis avaamaan kotinsa ovet haiseville kodittomille? Kuka on oikeasti valmis luopumaan omastaan? On selvää, että näin tekevien joukko on vähäinen - mutta niin se on aina ollut.
Kakkos- ja kolmoskohta osuvat luterilaisuuden tietynlaiseen “paperinmakuisuuteen”. Jos pelkkä kaste todella merkitsisi uudestisyntymistä, niin silloin kaikkien kastettujen pitäisi olla verrattomasti parempia ihmisiä kuin muut. On myönnettävä, että näin ei ole, vaan monet ei-uskovat, toisuskoiset ja pakanat tekevät paljon enemmän hyvää kuin kastetut (luterilaiset) uskovat. Tarvitaan todellista kilvoittelua, pelkkä teoreettinen puhe kasteessa uudestisyntyneestä ja hyvään suuntautuneesta ihmisestä ei vakuuta, jos se ei näy missään.
Neloskohta on minusta oivallinen: millä luterilaisuus oikeuttaa positionsa tämän päivän maailmassa ja mitä oikeastaan on evankelis-luterilaisessa kristillisyydessä se erityinen “evankelis-luterilaisuus”? Kun @Silvanus sanoi pohdiskelujensa jälkeen olevansa valmis ev.-lut. kirkon pappeuteen, niin yritin provota häntä sillä, että nyt hänen tulee sitten nimenomaan saarnata luterilaista uskoa. Hän ei kuitenkaan näkemykseen yhtynyt, vaan sanoi muistaakseni jotenkin niin, ettei hän miellä olevansa erityisesti luterilainen pappi, vaan katolisen ja apostolisen kirkon pappi tmv. Arvasin sen, mutta provosin silti. 
Minusta tuossa on todellinen ongelma: mieltääkö juuri yksikään nykyinen ev.-lut. kirkon pappi itseään erityisesti luterilaiseksi papiksi siinä mielessä, josta esim. Tunnustuskirjat puhuu? Satoja vuosia luterilainen kirkko rakensi identiteettiään room.-kat. kirkon vastustamisen ja kritisoimisen varaan. Luterilaisuudella oli tietty oma - joskin melko poleeminen - sisältönsä, jota se opetti seurakuntalaisilleen. Saarnattiin lakia ja evankeliumia. Varoiteltiin paavilaisten harhoista jne. Mutta mieltävätkö nykyiset luterilaiset papit itseään tuollaisiksi? Näkevätkö he ammatti-identiteettinsä olevan sitä, että jatkavat tuollaisen luterilaisuuden toteuttamista tämän päivän Suomessa? Nykyään ev.-lut. kirkon piispat menevät ilolla ja ylpeydellä Vatikaaniin paavin audienssille ja lataavat siitä kuvia someen. Jos luterilaisuudella ei enää ole entisiä ominaispiirteitään - kuten sitä kiihkeää “paavilaisuuden” vastustusta - niin mitä omaleimaista siinä sitten on? Jos tämän päivän luterilaisuus taas on olennaisesti erilaista kuin ennen, niin miten oikeuttaa nykyinen positio? Ja miten selittää se entinen luterilaisuus parhain päin? Mitä tarkoittaa käytännössä se, että joku on erityisesti luterilainen pappi tai että hänen uskonsa on luterilaista kristinuskoa?
Vitoskohta on ennemminkin media- kuin kirkkokritiikkiä. Se, että kymmenellä asiallisella luterilaisella tietoteoksella ei saa julkisuutta, mutta köykäisen populistisilla “twiiteillä” saa, on todellisuutta myös muissa kirkkokunnissa. Esimerkiksi Mitro Repo on saanut valtavasti enemmän medianäkyvyyttä kuin vaikkapa isä Serafim itse. Tämä on tietysti valitettavaa, mutta näin maailma toimii. Mutta ei sen tarvitse kirkossa olla niin. Kyllä kirkossa huomioidaan muillakin perusteilla: piispat jakavat siunauskirjoja niille, jotka edustavat kristillisiä hyveitä jne. Maailmallisissa medioissa epämääräinen ja tunteisiin vetoava rakkaus- ja ihmisoikeuspuhe on tietysti suosittua. Tulkitsen i. Serafimin viestiksi sen, että kirkon pitäisi silti yrittää luottaa omaan tunnustukseensa ja toimia sen mukaan. Kirkon toiminta ei voi pohjautua epämääräisen rakkauslöpinän tai maallisten toimijoiden määrittämien ihmisoikeuskäsityksien varaan, vaan kirkon on seistävä omilla jaloillaan. Kirkon pitää vaatia omilta toimijoiltaan enemmän ja parempia perusteluja.
Seiskakohta on minusta outo ja ihmettelen sitä, että i. Serafim on ottanut sen tuollaisessa yhteydessä esiin. Koen hieman oudoksi väitteen, että sielu olisi “edellisten sukupolvien sielujen kooste”. Samoin sen, että sanotaan sielun olevan “aineen henkinen ulottuvuus”. Ehkä hänellä on tässä ollut takana jonkinlainen huoli jatkuvuuden katkeamisesta? Kirkon ja uskovien on tietysti tarkoitus muistella pyhiä ihmisiä ja tapahtumia, sillä niiden muistelemisen avulla opimme tuntemaan Jumalaa sen kautta, että opimme tietämään hänen menneistä teoistaan ja myös omaksumaan oikeita käsityksiä. Jotta voisi ymmärtää oman asemansa pelastushistoriallisessa tapahtumaketjussa, on tunnettava edeltävien polvien vaellus, uhraukset ja kärsimykset. Kun nämä oppii tuntemaan - ja myös sisäisesti kokemaan - ihminen asettuu oikealla tavalla oikeaan kohtaan sukupolvien ketjua. Kyse ei ole ikinä vain meistä yksilöinä, vaan kirkon kollektiivisesta uskosta ja kokemuksista, joissa ja joiden kautta jumalalliset totuudet saadaan oppia tuntemaan. Eli tässäkin hän tuntuu peräänkuuluttavan aitoa yhteisöllisyyttä individualistisen “uskonshoppailun” ja -ratkaisujen tekemisen sijaan.
Kasikohta on siitä muistuttamista, että uskossa on kyse Jumalan voimasta - ei komiteanmietinnöistä, väitöskirjoista, termien määrittelyistä, tekstien dekonstruktiosta ja -analyysistä ym. Kirkon tila ei kohene tuollaisia tehtailemalla. Se kohenee sillä, että rukoillaan ja tehdään työtä pelolla ja vavistuksella. Jos usko on erilaista, ei sanoillakaan päästä yksimielisyyteen. Ehkä luterilaisuudessa ongelma onkin se, että sellaista “ihan tavallista” luterilaisuutta ei enää oikein ole missään, kun kaikkialla on erilaisia herätysliikkeitä, yhdistyksiä, järjestöjä, piirejä ymv., joissa on omia painotuksiaan. Tämän takia kirkolliset elimet eivät pääse varsinaisiin teologisiin kysymyksiin käsiksi, vaan ne kapeutuvat populistisiin mustavalkoisiin kiistelyihin. Luterilaiset kirkolliset elimet on perustettu aikana, jolloin esim. luterilaiset papit olivat opillisesti paljon homogeenisempi joukko kuin nykyään. Niinpä sanatkin tarkoittivat kirkollisissa elimissä läsnäolijoille samaa, jolloin asioita saattoi käsitellä ja oli yhtenäinen näkemys siitä, mikä on hyvä argumentti ja mikä ei.
Viimeinen teesi liittyy minusta mystiikkaan ja on kehotus luterilaisille luottaa oman kulttuuriperinteensä ilmaisukeinoihin. Jos luterilaisuudella on jokin oma omaperäinen sisältö, niin silloin perinteiset luterilaiset virret todennäköisesti auttavat sen ymmärtämisessä paremmin kuin se, että joka viikko tarjotaan erilaista musiikkia. “Älkää juokseko perässä” jne.
