Silläkin uhalla että raahaan keskustelua tyhmille urille, niin olen joskus ihan tosissani miettinyt, mitä seurakuntaan kuuluminen oikeastaan tarkoittaa. Jos/kun ajatellaan että seurakuntaan liitytään kasteella, ja kastettu ei-ekskommunikoitu ihminen kuuluu seurakuntaan, on vastaus suhteellisen helppo. Mutta tuo vastaus on minusta vähän epätyydyttävä. Jotenkin olisin taipuvainen ajattelemaan että seurakuntaan kuulumiseksi tarvitaan konkreettinen yhteys muihin seurakuntalaisiin ja osallistuminen yhtesön elämään. Tietty siinä on se ongelma että jokainen väliin jätetty kokous kyseenalaistaisi väliaikaisesti yksilön jäsenyyden seurakunnassa.
Muistelen, että kirkon alkuaikoina jos et kolmeen viikkoon käynyt kirkossa, sinut katsottiin eronneeksi.
1 tykkäys
Tuskin jokaista väliin jätettyä “kokousta” missään kirkkokunnassa pidetään merkkinä henkilön jäsenen luopumuksesta. Mutta yleissääntönä osallistuminen jokasunnuntaiseen messuun on kyllä ihan hyvä indikaattori henkilön elävästä suhteesta seurakuntaansa.
“Me emme saa lyödä laimin seurakuntamme yhteisiä kokouksia, niin kuin muutamilla on tapana, vaan meidän tulee rohkaista toisiamme, sitä enemmän mitä lähempänä näette Herran päivän olevan.” (Hepr. 10:25.)
Katolilaisilla on tästä vielä erikseen kirkon käsky, jonka mukaan jokainen ilman pätevää syytä väliin jätetty viikoittainen päämessu on parannuksenteon eli ripittäytymisen paikka; on sanomattakin selvää, että päteviä syitä ovat mm. sairaustapaukset tai kohtuuttoman pitkät välimatkat. Tiedän, että joillakin luterilaisilla on taipumus pitää tätä sääntöä “ihmiskäskynä” ja joutavanpäiväisenä “kristityn vapautta” rajoittavana taakkana, mutta itse en näe asiaa näin. Päinvastoin tämä ies on minulle erittäin suloinen ja tervetullut, sillä se on tehokas vastalääke silkkaa laiskuutta vastaan.
Toisessa ketjussa on puhuttu (hengellisesti) elävistä ja kuolleista seurakunnan jäsenistä. Joskus aikaisemmin, kun kristinusko on eurooppalaisissa yhteiskunnissa ollut huomattavasti nykytilannetta hallitsevammassa asemassa, ovat sunnuntaivelvollisuus ja sen laiminlyömisestä seuranneet sanktiot (luterilaisen ortodoksian vallitessa rankimmillaan peräti jalkapuu, ellen väärin muista) johtaneet siihen, että kirkon penkissä on joka sunnuntai ollut huomattavan paljon enemmän tai vähemmän penseitä seurakuntalaisia ellei peräti suoranaisia silmänpalvojia. Nykyään tilanne on varmasti toinen; pelkän yhteiskunnallisen konformismin takia ei kenenkään tarvitse vasten todellista tahtoaan raahautua kirkkoon, niin että mahdollisimman ahkera osallistuminen sunnuntain päämessuun todennäköisesti myös indikoi aitoa ja elävää kristillisyyttä.
4 tykkäystä
Jeesukseen uskova ihminen luonnollisesti haluaa olla konkreettisesti myös uskovien yhteydessä seurakunnassa, jos poissaoloon ei ole pakottavia syita. Seurakunta on Kristukseen kasvun ja rakentumisen paikka.
Tämän ketjun kysymys onkin, mitä tarkoittaa olla uskovien yhteydessä? Alla vaihtoehtoja:
- kerran viikossa uskovien tuttavien tapaaminen parin tunnin ajan ja ehkä mahdollisesti sen jälkeen lounas tai muuta sopivaa ruokaa
- sitä että kaikki lähimmät ystävät ovat uskovaisia
- uskovaisten tuttavien luona kyläilyä ja oleskelua ja puhumista hengellisistä asioista
- seurakunnan järjestämään kaikenlaiseen puuhasteluun (eri kerhot) osallistumista
- Raamatun lukemista jonkun tuttavan kanssa
- papin kuukausittaista tapaamista sielunhoidon, ripin tai muun toimituksen tiimoilta
Kysymys siitä, mitä tämä sanakolmikko olla uskovien yhteydessä oikein tarkoittaa, on aika vaikea! Itse olen oppinut, että esimerkiksi apostolisessa uskontunnustuksessa sanottaessa “ja Pyhään Henkeen, pyhän katolisen kirkon/yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden”, niin se pyhäin yhteys tarkoittaa ensisijaisesti juurikin sitä, että ollaan pyhien asioiden lähettyvillä. Siis ennen kaikkea sitä, että käydään messussa ja muissa vastaavissa tilanteissa, joissa pyhät asiat (pyhät kirjoitukset, pyhät toimitukset) ovat läsnä niiden kautta ollaan yhteydessä myös pyhiin ihmisiin. Näin pyhäin yhteys on aina ankkuroitunut Jumalan toimintaan meidän edestämme ja siitä nousevaan rukoukseemme Jumalalle ja tästä toiminnasta syntyvään ihmisten yhteisöön.
2 tykkäystä
Tämä kuulostaa minusta lohdulliselta ja armolliselta. Antaa tilaa ja vapautta myös ei-niin-sosiaalisille ihmisille, joille kerhot, piirit ja piensolut ovat kuormittavia ja ehkä epämieluisiakin tilanteita.
^ Komps! Olisi minusta aika kuolettava ajatus, jos seurakuntaan kuulumisen kriteerinä olisi kaikenlaisissa lukupiireissä ja kerhoissa istuminen, seurakuntalaisten kanssa lounastaminen, kirkkokahveilla rupattelu yms. Ei sillä, teen noita asioita useinkin mielelläni, mutta säännöllisesti tulee jaksoja, jolloin pää juuri ja juuri kestää viikottaisen messun ja senkin vain, koska on pakko. Toisten kohdalla voivat nuo jaksot olla ihan pysyviäkin, ja jollakulla voi jäädä niitä messujakin enemmän välistä (eikä viikottainen messu ole muissa kirkoissa pakollistakaan), mutta sanoisin, että yhtä lailla he siihen seurakuntaan kuuluvat.
2 tykkäystä
Totta, uskovien yhteys ankkuroituu Jeesuksen sovitukseen ja työhön edestämme. Viittasin aloitukseen, jossa mainitaan uskovien konkreettinen yhteys seurakunnassa. Silloin kun kaksi tai kolme (tai enemmän) on koolla Jeesuksen nimessä, seurakunta on koolla kyseisellä joukolla. Seurakunnalla on erityinen merkitys Ut:ssa, koska se on Kristuksen ruumis ja Jeesus on seurakunnan pää. Raamatun mukaan armo kasvattaa jokaista Jumalan omaa ja seurakunnassa “elävät kivet” rakentuvat ja kasvavat Jumalan antamaa kasvua. Tähän liittyy ymmärtääkseni kiinteästi se, että ollaan yhdessä koolla rukouksessa ja sanan äärellä.
Nyt sinulla tapahtuu minusta useita loikkia ajattelussa, joita en oikein allekirjoita. Mikä tahansa uskovien kokoontuminen ei mielestäni ole seurakunta. Seurakunta on sellainen joukko, joka on tietyn hengellisen johtajan paimennettavaksi kokoontunut joukko. Sen sijaan uskovien keskinäinen kohtaaminen on kyllä uskovien yhteyttä. Mutta mitä tarkoittaa sitten olla koolla Jeesuksen nimessä? Sitäkö, että alussa vain sanotaan, että Jeesuksen nimeen, aamen, tai lausutaan Kolminaisuuden nimi, vai mitä? Vai onko Raamatun lukeminen siinä keskeistä, tai rukous?
Tahdon sanoa: uskovien yhteys on eri asia kuin seurakuntayhteys. Mikä tahansa uskovien kokoontuminen ei ole seurakunnan kokoontuminen.
Seurakuntayhteydestä puhun, siihen olen viitannut, siis uskovien kokoontumisesta ja yhteydestä seurakunnassa. Siitä ymmärtääkseni aloitus puhuu. Muut kahvikekkerit ja sählymatsit ovat erikseen.
Aloituksen idea on kysyä, mikä kaikki on sitä. Riittääkö, että aloittaa sählyn alkurukouksella? Sanon: kyllä uskovien yhteyteen, ei seurakuntayhteyteen.
Mun mielestä uskovan tulisi pääsääntöisesti osallistua viikoittain messuun, jos se on järkevästi mahdollista. Tämä on minimitaso, joka riittää siihen että ihminen on aivan riittävän kunnollinen seurakuntalainen, mutta ei kaikille riitä hengellisen elämän kaipauksen toteuttamiseen. Olisi hyvä olla olemassa myös muuta toimintaa kuin messuja, jotain keskustelevampaa ihmisille jotka kaipaavat sellaista, ja myös yksittäiseen asiaan syvemmälle meneviä raamattutunteja, joissa asioihin perehdytään tarkemmin ja systemaattisemmin kuin messun saarnassa. Mutta tällaisiin osallistuminen ei saa olla pakollista eikä pidä antaa ymmärtää, että kunnon kristitty osallistuu useampaan tilaisuuteen viikossa. Lisäksi on hyvä olla olemassa kirkkokahveja ym. sosiaalista toimintaa messun yhteydessä, jotta seurakuntalaiset tutustuvat toisiinsa ja pääsevät kokemaan pyhien yhteyden lisäksi myös sosiaalista yhteyttä.
1 tykkäys
@Silvanus juu ymmärrän, mitä tarkoitat. Raamatun mainitsemat paimenuus, opettajuus ym. ja johtajuus yleensäkin ovat seurakuntaelämän ydin, josta alkaen uskovien yhteys toteutuu.Tämän järjestyksen alaisuudessa pysytään “leivänmurtamisessa ja rukouksessa” sekä sanan saarnassa. Tarpeen mukaan on muita toimintoja.
Hyvä kysymys. Vastausta voi hakea eri toimista.
“Kuulun” pariinkin seurakuntaan tällä hetkellä omasta mielestäni, kummassakaan niistä en ole kuitenkaan jäsenenä. Siihen evl-seurakuntaan, mihin asuinpaikkani mukaan kirkkoni mielestä virallisesti kuulun, en itse koe kuuluvani, koska en käy siellä juuri koskaan.
On yksi seurakunta, missä käyn viikottain messussa, ja siihen tosiaan koen kuuluvani, sekä tämän säännöllisen jumalanpalvelusyhteyden, että muun srk-toiminnan vuoksi, käyn siellä muissakin tilaisuuksissa, olen jo monta vuotta käynyt. Kirkkoherra on aktiivinen, ja tukee ja aikaansaa monenlaista toimintaa, ei tosin ole teologista raskasta sarjaa.
On toinen seurakunta, missä on mielestäni on erityisen fiksu ja teologisesti vahva kirkkoherra, myös aktiivinen monipuolisen toiminnan järjestäjä. Siellä olen käynyt Raamattupiirissä ja -tunnilla ja muissa koulutuksissa. Toki myös messuissa.
Näissä kahdessa “omassa” "koti"seurakunnassa koen olevani oikeassa paikassa, ja koen kuuluvani niihin. Tunnen niissä sekä henkilökunnan että seurakuntalaiset, tunnen paikat jne, mutta ennen muuta, jo niihin ajaessa on tunne kuin menisi tuttujen kaverien luokse, ellei peräti kotiin. Viime kerralla joku ulkopuolinen, ulkomaalainen mies tuli puhuttelemaan minua luullen minua seurakunnan papiksi, kai näytin niin olevan kotonani kyseisessä kirkossa. Olen pelkkä maallikko ja vierasseurakuntalainen, toki vapaaehtoistyöntekijä siinäkin kirkossa, mutta ei minulla ole mitään teologista tutkintoakaan. Ohjasin kaverin oikeitten ammattilaisten pariin.
Kun jossakin kirkossa paljon pyörii, tuntuu luontevalta mennä auttamaan jossakin vapaaehtoistyössä, niitä hommiahan riittää. Haluaa itsekin antaa jotakin hyväksi kokemalleen yhteisölle ja kristinuskolle.
Tässä on kyllä ollut viime vuosina vaikeuksiakin. Evl-kirkossa puhaltavat sellaiset tuulet, että harkitsen vakavasti lähteväni sieltä muualle. Olenhan ilmoittautunut ortodoksisen srk:n katekumeenikurssille, se alkaa ensi viikolla.
1 tykkäys