Miten erilaisuutta kunnioitetaan?


#1

Olen maailmankatsomukseltani varsin linkolalainen. Kannatan lisääntymiskieltoa, köyhyyttä, paikallisuutta ja ihmisen itseisarvon kyseenalaistamista.

Talouskasvun nimeen vannovan kohtaaminen voi olla minulle vaikeaa. Jos on huono päivä, se saattaa herättää äärimmäisiä tunteita, suoranaista vihaakin.

Olen yrittänyt selvitellä vihani perussyitä. Taustalla vaikuttanee pelko, joka on yhteydessä narsistiseen kaipuuseeni luoda oma maailma, johon ulkopuoliset eivät pääse. Erilaisuus uhkaa pyrkimystäni narsistiseen kaikkivoipaisuuteen.

Samankaltaisia tunnereaktioita näyttää esiintyvän uskovillakin. Vaikka uskonto olisi sama, niin tulkinnat saattavat olla erilaisia. Riitoja voidaan käydä vähemmän tai enemmän sivistyneesti, mutta vain harvat pystynevät kohtaamaan erilaisuuden niin tasapainoisesti, ettei se koskaan herätä kielteisiä tunteita.

Mielenkiintoista asiassa minusta on, että länsimaissa riidat lienevät yleisempiä uskontojen sisällä kuin uskontojen välillä. Kristityt eivät koe islamia samalla tavalla uhaksi kuin erilaiset kristilliset tulkinnat. Myös suomalaisessa julkisuudessa esiintyneet muslimit ovat kertoneet, että heitä huolestuttaa paljon enemmän Suomen maallistuminen kuin kristinusko.

Mistä tämä johtuu? Onko kysymyksessä aito suvaitsevaisuus vai selittyykö ilmiö jotenkin muuten?

-Välinpitämättömyys, joka johtuu siitä, että toinen uskonto on liian erilainen eikä mahdu omaan todellisuuteen.
-Mitätöinti. Minä olen kuitenkin oikeassa, joten miksi minun täytyisi välittää toisenlaisesta uskosta?
-Piiloinen tai hiljainen usko todellisuuden moninaisuuteen. Ehkä Jumala esittää itsensä monin eri tavoin.

Oli miten oli, niin joka tapauksessa olisi mielenkiintoista tietää, mitä on aito ja todellinen suvaitsevaisuus ja miten erilaisuutta aidosti kunnioitetaan. Onko ihmisellä ylipäänsä edes psykologisesti mahdollisuutta empaattisesti kohdata erilaisuutta, vai onko erilaisuuden kohtaamisessa aina kysymys torjunnasta, välinpitämättömyydestä tai yhdenlaisesta valehtelusta, jonka avulla pyritään selviämään eteenpäin sosiaalisesta tilanteesta toiseen?


#2

Minusta tasapainoisuus ei ole sitä, että ei tunneta kielteisiä tunteita, vaan ennemmin sitä, että niitä osataan hallita. Jos ajattelen jonkun olevan tärkeässä asiassa väärässä, ei ole erityinen vääryys kokea sitä kielteisenä juttuna.

Länsimaissa on suurimmaksi osaksi kristittyjä (ja sitten uskonnottomia/sekalaisia), ja muslimit ovat vähemmistönä. Näin on ollut vuosisatoja. He ovat myös monessa paikassa vielä tuoreita tai melko tuoreita tulijoita, vieraskoreuden vaikutuspiirissä. Olisi pikemminkin kummallista, jos kiistat muslimien kanssa olisivat yleisempiä kuin kristittyjen kesken.

Oikea suvaitsevuus on sitä, että vaikka minä oikeasti pidän Peran/Abdulin ajatuksia ja toimintaa vääränä ja vastenmielisenä ja voisin jotenkin estää tai vaikeuttaa hänen toimintaansa, kieltäydyn tekemästä niin. Jos en piittaa hänen puuhistaan tai hyväksyn ne, silloin ei ole tarvetta suvaitsevuudellekaan.


#3

@Junatunneli, jos olet ateisti ja ajattelet siitä syystä (mielestäni johdonmukaisesti), että kaikki toimii syyn ja seurauksen lain mukaisesti, onko järjen valossa syytä vihata ketään, myöskään itseään, kun kaikki on kuitenkin vääjäämättä mennyt niin kuin on mennyt ja on vääjäämättä menevä niin kuin se tulee menemään? En vihaa päälleni vuorelta vyöryvää kiveä, vaikka se murskaisi kaikki raajani toimintakelvottomiksi. Samasta syystä ateistin ei mielestäni tarvitse vihata ketään, vaan hän voi ymmärtää, että eri ihmiset uskovat ja toimivat eri tavoin johtuen siitä, minkälainen perimä, luonne, kasvatus ja elämänhistoria heillä on. Varmuudella syyn ja seurauksen lakiin järkensä varassa todella uskova kokee monenlaisia tunteita, myös vihaa ihmisistä johtuen, mutta hän voi mielestäni vähentää irrationaalisten ja tuhoisten tunteidensa voimakkuutta ja elämässään ohjaavuutta viljelemällä ymmärrystä siitä, miten maailma oikeasti toimii.

Aloin lukea tänään kolmatta kertaa Dostojevskin Kellariloukkoa. Sieltä kirjoittamaani liittyvä ajatus:

Joku on sanonut: ihminen kostaa siksi, että pitää kostoa oikeudenmukaisuutena. Niin ollen hän on löytänyt alkusyyn, perustan, nimittäin oikeudenmukaisuuden. Tästä on seurauksena, että hän on kaikin puolin rauhoittunut, ja kostaa rauhallisesti ja menestyksellisesti, ja on samalla varma, että suorittaa kunniallisen ja oikeudenmukaisen teon. Minä puolestani en näe siinä oikeudenmukaisuutta, en myöskään havaitse siinä mitään hyveitä, ja jos ryhdyn kostamaan, niin teen sen luultavasti vain ilkeydessäni. Ilkeys voisi luonnollisestikin voittaa kaiken, kaikki epäilyni, ja voisi siis olla alkusyynä juuri siksi, ettei se ole mikään syy. Mutta minkä minä sille mahdan, etten ole edes häijy?.. Ilkeyteni joutui taaskin noiden kirottujen itsetutkistelun lakien mukaisesti kemialliseen hajoamistilaan, yht’äkkiä motiivit katoavat, perusteet haihtuvat, syyllistä ei löydy, loukkaus ei olekaan enää loukkaus, vaan kohtalo, jotakin hammassäryn kaltaista, johon kukaan ei ole syypää, ja seurauksena kaikesta on jälleen sama lopputulos, ts. lyödä kätensä verille seinään. Ja niin menettää kaiken toivonsa, koska ei ole löytänyt alkusyytä. Mutta koetapas antaa tunteillesi valta sokeasti, järkeilemättä, ilman alkusyytä, karkottaen itsetukistelun mielestäsi edes siksi aikaa; vihaa tai rakasta vain ollaksesi istumatta kädet ristissä. Viimeistään jo ylihuomenna alat halveksia itseäsi siitä syystä, että tietoisesti olet petkuttanut itseäsi. Lopputuloksena on saippuakupla ja toimettomuus.

Fedor Dostojevski: Kellariloukko. 1996, 27.

Voi koettaa yrittää saada toisia ajattelemaan ja toimimaan samalla tavalla kuin itse, mutta jos toiset eivät ole sen jälkeen samaa mieltä, voi yrittää ymmärtää, miksi he ajattelevat niin kuin ajattelevat ja toimivat niin kuin toimivat (“käännyttäjän” mielestä järjettömästi). Kun tiedostaa, etteivät he olemuksensa ja olosuhteiden tähden voi olla samaa mieltä, menettää syyn olla heitä kohtaan katkera. Jos jotakin on syyttäminen, niin universumia tai luontoa. Mutta kun se ei ole tietoinen persoonallinen ja vapaa olento, sitäkin vastaan kapinoiminen on tavallaan turhaa tai järjetöntä. Voi vain resignoitua ja löytää siinä rauhan sielulleen.


#4

Toisaalta determinismi on niin arkikokemuksen vastaista, että harva kykenee saamaan itsensä ihan oikeasti ajattelemaan ja elämään sen mukaan. Teoriassa siis noin, mutta käytännössä se ei toimi. (Ja tietenkin on niin, että jos ihminen ymmärtää tuon vääjäämättömyyden niin hän ei ymmärrä sitä siksi, että olisi päättänyt ajatella asiaa ja päätynyt siihen tulokseen, vaan siksi, että se oli fysiikan lakien mukaan väistämätön tulos tietyistä hiukkasten liikkeistä, joihin hän itse ei voinut eikä voi millään lailla vaikuttaa.)


#5

Jos ajatellaan, että tuo ensimmäisen virkkeen kuvaus on ihmisen käyttäytymisen lähtökohta ja ratkaiseva perusta, niin eikö tällaiset ihmiset väistämättä ajaudu kulloisenkin mainstreamin edustajiksi jokaisesa asiassa. Kun kuulut enemmistöön, uhkaavaa erilaisuutta on vähiten.

Jos joku puolestaan kuuluu vähemmistöön yhteiskunnassa, esim konservatiivisiin kristittyihin, hänen on täytynyt päätyä sinne jostain muista vaikuttimista.


#6

Tieteellisesti on osoitettu, että aivomme tekevät valintamme ennen kuin tulemme niistä tietoisiksi, joten valintamme eivät ole tietoisen “minämme” valintoja, vaan aivojemme tai alitajuntamme valintoja, joista tulemme pienillä viiveillä tietoisiksi, vaikka kuvittelemmekin tehneemme valintamme ihan omasta tietoisesta aloitteestamme.

Spinoza oli deterministi, jolle keskeistä oli kausaliteettiin syventyminen ja negatiivisten tunteiden vallasta vapautuminen. Etiikkansa loppupuolelta:

Joskin tie, jonka olen osoittanut johtavan tähän, näyttää sangen vaikealta, on se silti löydettävissä. Näin kovin harvoin eteen osuvan asian pitääkin kai olla vaikea. Jos näet pelastus olisi käsien ulottuvilla ja löytyisi ilman suurta vaivannäköä, kuinka silloin useimmat silti laiminlöisivät sen? Mutta kaikki erinomainen on yhtä vaikeata kuin harvinaistakin.

Ja vähän ennen sitä:

Sen lisäksi, että ulkoiset syyt sysäävät tietämätöntä moniin suuntiin, eikä hän koskaan nauti tosi sielunrauhasta, elää hän myös ikään kuin tiedottomana mitä tulee häneen itseensä, Jumalaan ja olioihin, ja hän lakkaa kärsimästä samalla hetkellä kuin lakkaa olemasta. Viisas sitä vastoin, sikäli kuin häntä tarkastellaan tässä ominaisuudessaan, kokee tuskin lainkaan mielen järkytyksiä; tietoisena omasta, Jumalan ja olioiden tietystä ikuisesta välttämättömyydestä ei hän milloinkaan lakkaa olemasta vaan nauttii aina oikeasta sielunrauhasta.


#7

En usko, että tiede on riittävän selvillä tietoisuuden olemuksesta… Eikä ajatus siitä, että aivomme jotenkin huijaavat meitä uskomaan tekevämme valintoja, auta pitkälle. Itsestään selvä jatkokysymys näet on se, ketä aivot huijaavat. Jotain passiivista katsojaa, joka istuu(?) robotin kyydissä? Mikä tämä katsoja sitten on?


#8

Eipä ole taidettu tuollaista osoittaa. Kuuluisin testi, jolla tätä perusteltiin oli koeasetelman ja mittausmenetelmän puolesta sellainen, että kyseisten tiedemiesten johtopäätökset aiheesta olivat suuresti liioiteltuja ainakin sellaisiin korviin, joka tietää, että tiedemiehet eivät ole luotettavia filosofisissa kysymyksissä.

Mielenkiintoista, että Spinoza oli siis tuossa mielessä lähellä stoalaista.


#9

Ja vielä ajatus aiheesta: Ihminen miettii monia ratkaisuja melko pitkään. Vaikka olisi niin, että ratkaisu syntyisi hivenen ennen sen tiedostamista, se ei todistaisi determinismin puolesta. Muutenhan koko ratkaisua edeltävä prosessikin olisi nimettävä välttämättömäksi, ei-tietoisesti johdetuksi, eikä siihen ole mitään eväitä (paitsi väittäjän deterministinen katsomus, mutta se ei kelvanne todisteeksi).

Alitajunnan olemassaolo sinänsä ei vielä tee ajatusta tahdonvapaudesta tyhjäksi.


#10

Jos tiedostan syvällä sisimmässäni olevani todella kuolevainen, mutta en halua kuitenkaan suostua kuolevaisuuteeni (minkä takaa repressio), on ymmärrettävää, jos keinoni (esim. uskonto, joka takaa kirjaimellisen kuolemattomuuteni) torjua tietoisuudestani ahdistus kuolevaisuudestani horjuu, kun muiden toimesta kuolemattomuuteni takaavaa uskomusta kyseenalaistetaan. Jos en todella halua hyväksyä sitä, että todella tulen täydellisesti häviämään mikä hetki tahansa (koska kuoleman tulo on arvaamaton), ei ole ihme, jos suhtaudun vihamielisesti niihin, jotka eivät allekirjoita sitä rakennelmaa, jolla pyrin torjumaan omaa ahdistustani.

Lainaus Wikipediasta:

The mortality salience hypothesis (MS) states that if indeed one’s cultural worldview, or one’s self-esteem, serves a death-denying function, then threatening these constructs should produce defenses aimed at restoring psychological equanimity (i.e., returning the individual to a state of feeling invulnerable). In the MS paradigm, these “threats” are simply experiential reminders of one’s own death. This can, and has, taken many different forms in a variety of study paradigms (e.g., asking participants to write about their own death;[1] conducting the experiment near funeral homes or cemeteries;[21] having participants watch graphic depictions of death,[22] etc.). Like the other TMT hypotheses, the literature supporting the MS hypothesis is vast and diverse. For a meta analysis of MS research, see Burke et al. (2010).[23]

Experimentally, the MS hypothesis has been tested in close to 200 empirical articles.[23] After participants in an experiment are asked to write about their own death (vs. a neutral, non-death control topic, such as dental pain), and then following a brief delay (distal, worldview/self-esteem defenses work the best after a delay; see Greenberg et al. (1994)[22] for a discussion), the participants’ defenses are measured. In one early TMT study assessing the MS hypothesis, Greenberg et al. (1990)[4] had Christian participants evaluate other Christian and Jewish students that were similar demographically, but differed in their religious affiliation. After being reminded of their death (experimental MS induction), Christian participants evaluated fellow Christians more positively, and Jewish participants more negatively, relative to the control condition.[24] Conversely, bolstering self-esteem in these scenarios leads to less worldview defense and derogation of dissimilar others.[24]

https://en.wikipedia.org/wiki/Terror_management_theory


#11

Otsikon kysymykseen sanoisin, että ei ole olemassa vain yhdenlaista erilaisuutta. On olemassa kunnioitettavaa erilaisuutta sekä sellaista, jota ei ole mitään syytä kunnioittaa. Pelkkää erilaisuutta sinänsä ei ole mielekästä käsitellä näin.


#12

Jaa-a. Olen pohdiskellut, että tasa-arvo on pyrkimystä kunnioittaa myös sellaisia arvoja, joita vihaa. Jos kunnioittaa ainoastaan itselleen sopivia arvoja, se on narsismia.

Mutta mitä sitten, kun ei kykene kunnioittamaan arvoja, jotka ovat erilaisia kuin omat arvot? Kuinka silloin voi kunnioittaa erilaisuutta?


#13

“Kunnioittaa arvoja, joita vihaa”?

Minusta tuollaista ei pitäisi edellyttää eikä vaatia keneltäkään. Ihmisten kunnioittaminen, vaikka heillä olisi arvoja, joita ei itse hyväksy, on eri asia. Se on suvaitsevaisuutta. Ainakin sanan perinteisen merkityksen mukaan.


#15

Tänään asioidessani kauppakeskuksessa tuli samaan hissiin sellainen mustakaapu. Todellakin vain silmät vilahtivat 1 1/2 sentin levyisestä bunkkeriluukusta. Käyttäydyin aivan neutraalisti, yritin sietää ja suvaita käytöksen erilaisuutta, vaikka sisälläni tunsin kuvotusta.

On se niin sairasta, että nainen joutuu kätkemään itsensä muumimörköä muistuttavaan ja älyttömän epäkäytännölliseen kokohuppuun.

On tottunut meidän pallonpuoliskolla siihen että vain rikolliset peittävät kasvonsa valvontakameroilta. Tai äärivasemmistolaisten anarkistien musta blokki, mikä on edelliseen porukkaan verrattava rikkoessaan ikkunoita ja kolhiessaan autoja mielenosoituskulkueissaan.

(Tekstiä editoitu moderaattorin pyynnöstä vähemmän muistuttamaan reipasta pakinatyyliä, mikä on helmasyntini)


#16

Törmäsin tuossa taannoin Lidlissä samanlaiseen ja mikä yllättävintä, hän puhui täysin suomalaisittain suomea kassalla. Tuli vahva vaikutelma että oli aivan suomalainen myös kun tuijotin häntä hetken suoraan silmiin. Mutta samanlaisia tuntemuksia.


#17

Olen törmännyt usein burkaa käyttäviin. Kylläkin ulkomailla, jossa asuessani itsekin edustin erilaisuutta valtaväestöön verrattuna.

Minua ei burkan käyttö kuvota. Minulle ei pitkään aikaan tullut edes mieleen että burkan sisällä voisi piilotella joku muu kuin harras musliminainen.

Kun kohtaan itsensä peittävän naisen, tulee mieleen onkohan hän onnellinen. Suurin huoleni häntä ajatellessani on että joutuukohan hän peittämään itsensä vastoin tahtoaan, toivon että hän ei koe itseään painostetun käyttämään burkaa. Rukoilen hänen puolestaan että hän löytää omassa elämäntavassaan Jumalan läsnäolon ja saa elää merkityksellistä ja onnellista elämää.


#18

Kun kohtaan itsensä peittävän naisen, tulee mieleen onkohan hän onnellinen

En usko, että muslimien pakko on kokemuksellisesti varsinaista pakkoa. Pikemminkin se lienee samankaltaista kuin lestadiolaisten lasten tekeminen. Vaikka nainen fysiologisesti rupeaisi olemaan lasten tekemiseen jo rajoilla eikä henkinen jaksaminenkaan enää riittäisi, niin kulttuurissa opitun tottumuksen ja sosiaalisen paineen vuoksi lasten tekemistä vain jatketaan.

Ihminen sopeutuu varsin monenlaiseen, kun vain pienestä pitäen kasvaa ideaan.

.


#19

Joko harras, tai pakotettu, tai painostettu. Toki myös mahdollisesti isäkapinaa syntymäkulttuuriaan kohtaan toteuttava suomalaissyntyinen käännynnäinen. That’s not the point.

EN TODELLAKAAN TUNNE KUVOTUSTA TUOTA IHMISTÄ KOHTAAN - Vaan hänen edustamaansa naista kahlitsevaa uskontoa ja kulttuuria kohtaan, mikä ei sovi Suomeen, eikä eurooppalaiseen elämäntapaan.

Kuvotus tulee siitä, että ihmistä ei voi tunnistaa. Miten hänet identifioidaan pankissa? Miten rajalla? Onko hän se joka väittää olevansa, vai aivan eri ihminen? (Mies)rikolliset ovat jo Euroopassa käyttäneet tällaista valeasua. Tällainen pukeutuminen luo turvattomuuden ja outouden ilmapiiriä.

Muistan kun silloisessa kantakahvilassani oli jonkin aikaa harjoittelemassa em kaltainen mustakaapu. Kun hän liehui keräämässä astioita pöydiltä, helmat hulmusivat viereiseltä ja takaa olevalta pöydältä kukat ja aterimet lattialle.

Epäkäytännöllistä, aatteellisesti ahdistavaa ja ilmapiiriä pilaavaa tällainen käytäntö. Nyky-Suomessa minunkin on toki se pakko suvaita, mutta minun ei todellakaan ole pakko siitä pitää tai hyväksyä. Kahvilankin voi vaihtaa.


#20

Voisiko siis ajatella että tietyllä tavalla nainen joka haluaa peittää itsensä tuolla tavalla kieltää itseltään tunnistettavan henkilöyden?

Voisivatko toiset antaa hänelle tilaa tehdä niin jos se on todella sitä miten hän haluaa elää? Onko kaikille tunnistettavana oleminen ihmisen velvollisuus?
Itse ajattelen kyllä vahvasti niin että nainen,tehdessään siten miesvaltaisessa yhteiskunnassa, alistuu olemaan kasvotonta omaisuutta, ei vapaa oma henkilönsä. Mutta voin olla väärässä.


#21

Tuo on hankala tilanne – toisaalta epäkäytännöllisyys on ilmeinen ja Euroopassa on erittäin tavatonta, ettei asiakaspalvelija näytä kasvojaan. Mutta jos ollaan huolissamme islaminuskon mahdollisesta kahlitsevasta/alistavasta luonteesta näiden naisten kohdalla, niin yksi hyvä tapa rikkoa kyseisiä kahleita on ottaa naiset työelämään ja osallistuttaa yhteiskuntaan.