Toisaalta, kyllähän jos joku tulee esittämään tuollaisen kysymyksen ahdistuneena onhan se mitä syvimmin uskonopillinen dogmaattinen kysymys johon on mielestäni tietenkin hyvä antaa myös dogmaattinen vastaus, tietenkin rinnalla kulkien, eikä vain ladellen sitä dogmatiikan kirjasta kuin papukaija.
Oikeastaan ahdistunut ihminen kaipaa nimenomaan itsensä hyväksymistä ahdistuneena, eli aikaa. Toki tämä on myös luterilaisen pelastuskäsityksen taustalla ilman dogmaattista maalittamista.
D
2 tykkäystä
No minulla on näin puhuessani lähtökohtana oma kokemukseni jolloin minua ei juurikaan ole auttanut mikään muu kun uskonopillinen selitys ja niitä hetkiä on tässä elämän varrella tullut vastaan jokunen “tuhat” kappaletta. Mutta toki myös aikaa tarvitaan kehäksi, kuten sanoit, eikä salaman nopeaa uskonopillista myllytystä. Olen näet lopen väsynyt noihin ns. “oikeaoppisiin” seurakuntiin joissa ei ole tilaa luovalle ihmisen kohtaamiselle, vaan valmis sapluuna johon sinun on heti mahduttava ja jos joku erehtyy vähänkin kyseenalaistamaan jotain niin epäilys harhaopppisuudesta lankeaa kuin synkkä varjo kysyjän niskaan. Ilmeisesti tätä tarkoititkin dogmaattisella maalittamisella?
1 tykkäys
En toki ole varsinaisesti vanhan kirkon edustaja, mutta koska Kielitoimiston sanakirja myöntyy tarkoittamaan edustajalla myös jäsentä rohkenen antaa vastauksen, jolle ei varmaankaan kannata antaa paljonkaan painoa.
Nähdäkseni, samaan tapaan kuin @Diakoni tuossa sanookin, on yksi asia vastata dogmaattisesti ja toinen persoonallisessa kohtaamisessa. Evankeliumeissa Jeesus lähestyy eri tavalla eri ihmisiä, puhuu eri tavalla eri ihmisille, ja sanoo eri ihmisille eri asioita. Kuinka siis osaisin antaa vastauksen tällaiseen hypoteettiseen kysymykseen, kun emme ole edes nähneet toisiamme? Mitä sanoisin kun juuri Sinä tulisit ahdistuneena? En tiedä.
Viittaamassasi ohjelmassa piispa Arseni (kohdassa 15:30 alkaen) antaa vastauksen yleisellä tasolla, opettaen samalla evankeliumeiden pohjalta kristinuskon perusteita alkaen nöyryydestä päätyen kääntymiseen Jumalan puoleen, paluuseen Hänen luokseen; toisin sanottuna hän opettaa elämästä uskossa Kristukseen häntä seuraten tai ainakin tahtoen häntä seurata ja kääntyen hänen puoleensa. Eikö sitä usko ole?
6 tykkäystä
Huomaan että tämä teema tulee jatkuvasti mieleen. Juttelin juuri erään ihmisen kanssa. Hänellä ei ollut akuuttia ahdistusta, mutta jotenkin intuitiivisesti pyöritin mielessäni koko ajan ajatusta siitä, että akuutti ahdistus asiasta joka ei ole välittömästi ratkeamassa, ei perustu siihen mitä ihmisen on tehtävä tai pitää tehdä tai täytyy tehdä. Välittömästi tulee mieleen vain se, että Jumala on luvannut olla kanssamme aina. Silloinkin kun olemme ahdistuneet ja se läsnäolo pelastaa meidät, vaikka siltä ei tuntuisikaan. Oma ahdistukseni ei määrittele pelastumistani.
D
2 tykkäystä
Oon kyllä kevyesti eri mieltä tästä. Toki hyväksytyksi tulemisen kokemus on hirveän tärkeää. Mutta mun elämässä ainakin on yleensä niin, että ahdistus ei ole pelkkää ilmassa vellovaa pahaa oloa, vaan liittyy johonkin tiettyyn asiaan. Ja ahdistukseen auttaa se, kun siihen tiettyyn asiaan löytyy jokin ratkaisu. Meitä on toki moneen junaan, mutta kuvittelisin että “miten minä voin pelastua” -kysymyksen taustalla on juuri tällainen spesifiin asiaan liittyvä ahdistus.
3 tykkäystä
Toki on asioita joihin käy pikavastaus. Yleensä nämä ovat kuitenkin ei-eksistentiaalisia asioita. Itseäni ahdisti eilen, kun IT-tuki ei jostain syystä saanut käyttöoikeuksia kohdilleen, enkä päässyt tarvittaviin järjestelmiin.
Kyse pelastuksesta (sekin liittyy tietenkin tiettyyn asiaan) on kuitenkin eksistentiaalinen kysymys. Siihen liittyvä ahdistus ei kovin monella helpota teknisellä vastauksella. Lutheria ahdisti sama kysymys, eikä siihen helpottanut se, että hän oli teologian tohtori ja teknisesti tiesi aika tarkkaan mistä on kyse. Ja samalla tiedän, että on olemassa ihmisiä joille tämä tekninen vastaus voi riittää. Nämä ovat oman kokemukseni mukaan kuitenkin vähemmistössä.
Ja toisaalta intuitiivisesti tekisi mieli sanoa että it-ongelmiinkin, tai kahvin loppumiseen liittyvä ahdistus voi nousta tarpeesta tulla hyväksytyksi. Kaikki eivät tällaisista ahdistu.
Ja tärkeämpää on tulla hyväksytyksi kuin korjatuksi (siis saada korjausehdotus). EN nimittäin välttämättä kelpaa vaikka tietäisinkin miten asiat menevät. Mutta jos kelpaan, niin sillä ei ole niin isoa merkitystä tiedänkö miten asiat menevät.
D
2 tykkäystä
Minutkin on näköjään haastettu. Edellä on jo rakentavalla tavalla tarkasteltu kysymykseen liittyviä pastoraalisia näkökulmia, joten töräytän väliin kenties jakolinjoja korostavan dogmaattissävyisen vastauksen. (Tietysti yksityisenä, teologiaan hyvin pintapuolisesti perehtyneenä ortodoksimaallikkona. Voin kyllä kaivaa esiin joitakin sitaatteja tarvittaessa.)
Ihminen pelastuu Jumalan armon ansiosta, Jumala on armossaan ennalta valmistellut pelastuksen jokaiselle. Ihmiselle on kuitenkin annettu myös vapaus hylätä tämä.
Pastoraalinen vastaus voisi olla vaikkapa sellainen, että jos olet asiasta hyvin huolissasi, niin sinun ei ehkä tarvitse olla niin huolissasi. Tarkemmat ohjeet voit pyytää pastoriltasi tai rippi-isältäsi.
6 tykkäystä
En juuri viitsi enää seurata tätä foorumia, mutta annan yhden sitaatin ortodoksisesta lähteestä.
Arkkipiispa Paavalin teoksen Miten uskomme luvusta Pelastus. Hän kirjoittaa (lyhentelen hiukan; lainausmerkeissä olevat tekstit ovat lähes kaikki Raamatusta):
Mikä on pelastus, josta paljon puhutaan, mutta joka on mahdollista tulkita niin monin eri korostuksin?
Lähtökohdaksi voimme ottaa apostolin sanan: “Kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla.” Synti Jumalan tahdon rikkomisena erottaa siis ihmisen Jumalasta, hänen kirkkaudestaan, ja tuo jo näin mukanaan rangaistuksen.
Jumala kuitenkin hyväksyy syntisen ihmisen, sillä Kristus lunasti tämän hyväksymisen “ei hopealla eikä kullalla vaan kalliilla verellään”.
Hyväksyminen ja lunastaminen ei kuitenkaan merkitse mitään koko ihmiskunnalle annettua armahdusta, vaan jokaiselle erikseen suotua mahdollisuutta anoa armahdusta ja saada syntinsä anteeksi. Tällaisena se on sopusoinnussa ihmiselle annetun vapauden lahjan kanssa.
Ristillä riippuva pahantekijä katui viime hetkellä, ja Kristuksen sovituskuolema täydensi sen, mikä hänen kääntymyksestään jäi puuttumaan. Mutta muiden kohdalla, elämän jatkuessa, katumukseen kuuluu parannuksenteko. Jo Pietarin pitämä ensimmäinen saarna pani kuulijat kysymään: “Miehet, veljet, mitä meidän pitää tekemän?” – “Tehkää parannus”, vastasi Pietari ja jatkoi: “Ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan.”
Näin tapahtuu jatkuvasti. Pyhässä kasteessa ihminen uudestisyntyy “vedestä ja Hengestä”. Sitä seuraa “uudessa elämässä vaeltaminen”. Tämän vaeltamisen päämääräksi on annettu: “Tulkaa tekin kaikessa vaelluksessanne pyhiksi.”
Vaikka synti on turmellut ihmisluonnon, ihmisessä on silti jäljellä Jumalan kuva, joskin synnin himmentämänä. Syntyessään ihmiseksi Kristus “tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi”. Hän tuli meidän ihmisten kaltaiseksi tehdäkseen vuorostaan meidät “jumalallisesta luonnosta osallisiksi”. Näin Kristus tuli pelastajaksemme ei vain siten, että “rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi”, vaan myös siten, että “hänen jumalallinen voimansa on lahjoittanut meille kaiken, mikä elämään ja jumalisuuteen tarvitaan”. Toisin sanoen Kristus ei ole jättänyt meitä vain syntiemme anteeksisaamisen varaan, vaan on myös antanut käytettäväksemme jumalallisen voimansa meidän kehittyäksemme niin, ettemme olisi “toimettomia ja hedelmättömiä” hänen tuntemisessaan.
Joulun edellä toistuu kirkkoveisuissa sanonta: “Kristus syntyy korottaakseen jälleen muinoin lankeemuksessa turmeltuneen kuvan” – ihmisessä himmenneen Jumalan kuvan alkuperäiseen kirkkauteensa.
Pelastuksemme alkuna on siis syntien anteeksisaaminen pyhässä kasteessa ja myöhemmin toistuvastikin ripissä, katumuksen eli kyynelpeson sakramentissa. Sitä seuraa Pyhän Hengen kautta uudistuva kilvoituselämä Kristuksessa hänen ruumiinsa eli kirkon jäsenyydessä. Tämän elämän päämääränä on pyrkimys sydämen puhtauteen ja sen kautta “Jumalan näkemiseen” Pyhässä Hengessä.
Erakkopiispa Feofanin määritelmän mukaan me pelastumme “Jumalan Isän hyvästä tahdosta, Pojan ansioitten tähden Pyhän Hengen armovoimalla”. Ortodoksisille jumalanpalveluksille onkin ominaista, että lähes kaikki rukoukset päättyvät Pyhän Kolminaisuuden, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, ylistykseen.
SITAATIN LOPPU.
Kannattaa lukea pikku kirja Jumaloituminen ihmiselämän tarkoituksena:
https://www.ortodoksi.net/index.php/Jumaloituminen_ihmiselämän_tarkoituksena_(kirja)
Sitä jaetaan ilmaiseksi ortodoksisissa kirkoissa.
3 tykkäystä
Voin hyvin samaistua @Diakoni n vastauksiin tästä asiasta. Kun hengellinen etsintä oli käynnissä ja ahdistus suurta, keskustelin silloisen seurakuntani kappalaisen kanssa. Hän taisi tajuta kuinka epävarma ja peloissani pelastukseni suhteen olen. Hän sanoi, että Jumala rakastaa minua. Minä en ollut koskaan ajatellut että Hän rakastaisi minua. Ensin tyrmäsin, että ei rakasta, koska en ole Jumalalle kelpaava millään tavalla enkä tiedä uskonko Häneen edes sillä tavoin kun “kunnon kristityt” uskovat. Pikemminkin epäilen vaikka haluaisin uskoa. En tiennyt mitä minun olisi pitänyt tehdä kelvatakseni Jumalalle. Hän vain toisti, että Jumala rakastaa minua. Ja rukoiltiin sitten vielä lopuksi asian puolesta. Jotain siinä tapahtui, Jumala ilmeisesti kuuli rukouksen. Kotimatkalla ajattelin, että jos kerran pappi sanoo, että Jumala rakastaa minua ja ilmesesti hyväksyy minut sellaisenaan lapsekseen, kokeilen uskoa. Pappi tuskin valehtisi minulle päin naamaa. Vaikken asiaa nyt ymmärrä, ehkäpä asia valkenee minulle myöhemmin. Asia oli jätetty Jumalan huomaan. Ahdistus hellitti. Ihme ja kumma aloin uskomaan, että ehkäpä Jumala sitten oikeasti rakastaa minua. Sen jälkeen Raamatun lupaukset alkoivat käymään henkilökohtaisiksi viesteiksi kuin suoraan Taivaasta minulle.
Diakonin muistutus; Jumala on luvannut olla kanssamme aina, on nykyisen ahdistuksen ja epäuskon hetkinä asia, jonka haluan muistaa vaikeina päivinä.
8 tykkäystä
Ihminen pelastuu Kristuksessa. Kun meidät on liitetty totiseen Kristuksen ruumiiseen ja pysymme siinä, pelastumme. Pelastus on Kristuksessa ja Kristuksesta. Hän on totinen viinipuu ja me oksia, oksat saavat ravintonsa puusta. Kristus on pää ja me ruumiin jäseniä.
Pelastus on Jumalan uskollisuudesta ja rakkaudesta. Me emme itseämme pelasta, vaan se on Jumalan työtä.
3 tykkäystä
Juuri näin, pelastus on kolminaisuuden sisäinen teko, johon me emme osallistu. Jumala pelasti meidät omaksumalla ihmisyyden Kristuksessa ja sovitti tässä omaksumassaan ihmisyydessä meidät Jumalan kanssa. Tämän pelastuksen hän tarjoaa kolmannen persoonansa Pyhän Hengen aikaan saaman uskon välityksellä meille.
Jumala on ilmoittanut haluavansa kaikkien pelastusta ja varmastikin pystyisi pelastamaan kaikki ihmiset. On kuitenkin ilmoitettu että kaikki eivät pelastu. Tämä on kristilliselle teologialle jonkinlainen ongelma, ja meidän ortodoksien vastaus on se, että Jumala ei pelasta ihmistä ilman että ihminen itse on asiaan jollain tavoin osallisena (synergia).
Metropoliitta Hilarion Alfejev kirjoittaa:
Salvation, according to Orthodox dogma, is the fruit of “synergy” between God and man. Man’s free will plays a role of utmost importance in this synergy, as it can be guided either to the good, or to the bad. If it is guided to evil, then it is not because God predestined it so, but because the person has made a free choice on behalf of evil. But if it is guided to the good, then this occurs because of the action of God’ s grace, yet again not without the participation of that very person…
God can save every person and wishes to save each and every person. However, he cannot save someone without the participation and accord of that person.
sivulla 258 teoksessa Hilarion Alfeyev, Doctrine and Teaching of the Orthodox Church,
St. Vladimir’ s Seminary Press, New York, 2012
Mutta käsityksemme on sinulle tietenkin tuttu, ja asiasta tuskin kannattaa tässä käydä sen pitempään vääntämään.
1 tykkäys
Niin on tuttua on! Luterilaisuus ja ortodoksisuus eriävät tässä kohden, luterilaisuuden mukaan kun mikään synergia ei tule kysymykseen. Miten saat seuraavan Raamatun kohdan sopimaan yhteen synergian kanssa?
Hepr 10:4-10: “Sillä mahdotonta on, että härkäin ja kauristen veri voi ottaa pois syntejä. Sentähden hän maailmaan tullessaan sanoo: “Uhria ja antia sinä et tahtonut, mutta ruumiin sinä minulle valmistit; polttouhreihin ja syntiuhreihin sinä et mielistynyt. Silloin minä sanoin: ‘Katso, minä tulen-kirjakääröön on minusta kirjoitettu-tekemään sinun tahtosi, Jumala’.” Kun hän ensin sanoo: “Uhreja ja anteja ja polttouhreja ja syntiuhreja sinä et tahtonut etkä niihin mielistynyt”, vaikka niitä lain mukaan uhrataankin, sanoo hän sitten: “Katso, minä tulen tekemään sinun tahtosi”. Hän poistaa ensimmäisen, pystyttääkseen toisen. Ja tämän tahdon perusteella me olemme pyhitetyt Jeesuksen Kristuksen ruumiin uhrilla kerta kaikkiaan.”
Tuossahan selvästi sanotaan aivan poissulkevasti ainoastaan Kristuksen tekevän Jumalan tahdon!
Me saamme sitten Jumalan antaman uskon kautta liittyä häneen joka meidän sijassamme on täyttänyt Jumalan tahdon. Luepa vaikka Ef. kirjeen kolme ensimäistä lukua ja huomaa, että niissä käytetään ilmaisua Kristuksessa yli 20 kertaa! Hänessä meillä on pelastus ja syntien anteeksisaaminen, ei itsessämme!
Ja vielä.
Gal 3:13: “Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän edestämme-sillä kirjoitettu on: “Kirottu on jokainen, joka on puuhun ripustettu” -”
Kristus siis kirottiin meidän sijassamme ja ripustettiin ristiin. Näin lain kirous ei enää koske uskovaa, vaan uskova on vapaa laista sen pelastavassa merkityksessä. Edes uskovan hyvät teot eivät tule tässä kysymykseen pelastusta ansaitsevina, sillä.
Luuk 17:9-10: “Ei kaiketi hän kiitä palvelijaa siitä, että tämä teki, mitä oli käsketty? Niin myös te, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän on käsketty tehdä, sanokaa: ‘Me olemme ansiottomia palvelijoita; olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään’.”"
Minusta ei voi osallistua ehtoolliselle ja tulla osalliseksi Kristuksen ruumiiseen jos pitäytyy synergiaan, sillä silloinhan ihminen ei tunnusta olevansa syntinen, vaan pitäytyy itseensä.
Valmiin pelastuksen voi ainoastaan hylätä, mutta ei vastaanottaa itsessään. Siksi sen vastaanottavatkin vain ne, jotka tuomitsevat omat tekonsa, toisin sanoen tunnustavat syntisyytensä, he liittyvät uskossa osallisuuteen Kristuksen ruumiista ja verestä, koska näkevät sen ainoana mahdollisuutenaan.
Synti ei näille ihmisille ole pelkkä adjektiivi, joka tarkoittaa vain konkreettisia tekoja, vaan myös substantiivi, joka paljastaa heidän olemuksensa, sen, että he ovat syntisiä.
Tässä uskossa käyn minäkin taas tänään Herran ehtoolliselle!
Minua kiinnostaisi edelleenkin tietää mikä olisi kunkin kirkkokunnan pastoraalinen lähestymistapa. Ei tehdä tästä “Minun pelastumiskäsitys on parempi kuin sinun” -ketjua. Niistä on ollut puhetta monessa paikkaa.
Jos taas, kuten vaikuttaa, pastoraalisuudesta tällaisissa tapauksissa ollaan about samaa mieltä, niin siinäpä oivaa ekumeniaa tähän päivään.
D
2 tykkäystä
Kun @Tunnari muotoili kysymyksen sisällön uudestaan näin,
tällöin mielestäni voisimme pyytää tällä tavoin ahdistunutta pitämään kastettaan varmana merkkinä Jumalan pettämättömästä armosta Kristuksessa. Häntä voisi myös rohkaista kuulemaan Jumalan sanaa ja osallistumaan Herran ehtoolliselle ja näkemään sen välineenä jonka Jumala on asettanut nimenomaan vahvistamaan ja vakuuttamaan ahdistettua ihmistä luottamaan Jumalan varmoihin lupauksiin.
Mutta onkohan tämäkin ehkä mielestäsi liian dogmaattinen lähestymistapa? Minun henkilökohtaisesti on kuitenkin mahdotonta mennä vastauksessani pois uskonopista johonkin muuhun lähestymistapaan.
1 tykkäys
Ei ole liian dogmaattinen.
D
2 tykkäystä
Kiitos! No nyt sitten saavat myös muiden kirkkokuntien edustajat antaa omia pastoraalisia vastauksiaan tähän @Tunnari n näin asettamaan kysymykseen.
Tässä on kyllä pieni probleema. Veikkaan nimittäin, että tässä vaiheessa pelastustaan pohtivan seuraava kysymys olisi, pelastuvatko kaikki kastetut. Ja veikkaan, että keskimääräisen tunnariluterilaisen vastaus siihen olisi kielteinen. Jotain “muutakin” siis tarvitaan - ja se tarjoaa hyvän mahdollisuuden pelastusahdistukselle.
Oma vastaukseni kattaa tämänkin. On hyvin todennäköistä että jatkokysymyksiä seuraa. Mutta yksityisesti puhuttaessa ei tarvitse pohtia yleisen tason ilmiöitä. Pastoraalisesti riittää kun ihminen tulee kohdatuksi sillä tavalla, että evankeliumi ei jämähdä yhteenkään “Mutta” -kysymykseen.
-"Pelastuvatko kaikki kastetut?
-“En tiedä, mutta anteeksianto jonka sinulle annan Jumalan nimessä on Jumalan valinta pelastukseen sinun suhteesi.”
D
4 tykkäystä