Miten ihminen pelastuu?

Jumala on ilmoittanut haluavansa kaikkien pelastusta ja varmastikin pystyisi pelastamaan kaikki ihmiset. On kuitenkin ilmoitettu että kaikki eivät pelastu. Tämä on kristilliselle teologialle jonkinlainen ongelma, ja meidän ortodoksien vastaus on se, että Jumala ei pelasta ihmistä ilman että ihminen itse on asiaan jollain tavoin osallisena (synergia).

Metropoliitta Hilarion Alfejev kirjoittaa:

Salvation, according to Orthodox dogma, is the fruit of “synergy” between God and man. Man’s free will plays a role of utmost importance in this synergy, as it can be guided either to the good, or to the bad. If it is guided to evil, then it is not because God predestined it so, but because the person has made a free choice on behalf of evil. But if it is guided to the good, then this occurs because of the action of God’ s grace, yet again not without the participation of that very person…
God can save every person and wishes to save each and every person. However, he cannot save someone without the participation and accord of that person.

sivulla 258 teoksessa Hilarion Alfeyev, Doctrine and Teaching of the Orthodox Church,
St. Vladimir’ s Seminary Press, New York, 2012

Mutta käsityksemme on sinulle tietenkin tuttu, ja asiasta tuskin kannattaa tässä käydä sen pitempään vääntämään.

1 tykkäys

Niin on tuttua on! Luterilaisuus ja ortodoksisuus eriävät tässä kohden, luterilaisuuden mukaan kun mikään synergia ei tule kysymykseen. Miten saat seuraavan Raamatun kohdan sopimaan yhteen synergian kanssa?

Hepr 10:4-10: “Sillä mahdotonta on, että härkäin ja kauristen veri voi ottaa pois syntejä. Sentähden hän maailmaan tullessaan sanoo: “Uhria ja antia sinä et tahtonut, mutta ruumiin sinä minulle valmistit; polttouhreihin ja syntiuhreihin sinä et mielistynyt. Silloin minä sanoin: ‘Katso, minä tulen-kirjakääröön on minusta kirjoitettu-tekemään sinun tahtosi, Jumala’.” Kun hän ensin sanoo: “Uhreja ja anteja ja polttouhreja ja syntiuhreja sinä et tahtonut etkä niihin mielistynyt”, vaikka niitä lain mukaan uhrataankin, sanoo hän sitten: “Katso, minä tulen tekemään sinun tahtosi”. Hän poistaa ensimmäisen, pystyttääkseen toisen. Ja tämän tahdon perusteella me olemme pyhitetyt Jeesuksen Kristuksen ruumiin uhrilla kerta kaikkiaan.”

Tuossahan selvästi sanotaan aivan poissulkevasti ainoastaan Kristuksen tekevän Jumalan tahdon!
Me saamme sitten Jumalan antaman uskon kautta liittyä häneen joka meidän sijassamme on täyttänyt Jumalan tahdon. Luepa vaikka Ef. kirjeen kolme ensimäistä lukua ja huomaa, että niissä käytetään ilmaisua Kristuksessa yli 20 kertaa! Hänessä meillä on pelastus ja syntien anteeksisaaminen, ei itsessämme!

Ja vielä.

Gal 3:13: “Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän edestämme-sillä kirjoitettu on: “Kirottu on jokainen, joka on puuhun ripustettu” -”

Kristus siis kirottiin meidän sijassamme ja ripustettiin ristiin. Näin lain kirous ei enää koske uskovaa, vaan uskova on vapaa laista sen pelastavassa merkityksessä. Edes uskovan hyvät teot eivät tule tässä kysymykseen pelastusta ansaitsevina, sillä.

Luuk 17:9-10: “Ei kaiketi hän kiitä palvelijaa siitä, että tämä teki, mitä oli käsketty? Niin myös te, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän on käsketty tehdä, sanokaa: ‘Me olemme ansiottomia palvelijoita; olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään’.”"

Minusta ei voi osallistua ehtoolliselle ja tulla osalliseksi Kristuksen ruumiiseen jos pitäytyy synergiaan, sillä silloinhan ihminen ei tunnusta olevansa syntinen, vaan pitäytyy itseensä.

Valmiin pelastuksen voi ainoastaan hylätä, mutta ei vastaanottaa itsessään. Siksi sen vastaanottavatkin vain ne, jotka tuomitsevat omat tekonsa, toisin sanoen tunnustavat syntisyytensä, he liittyvät uskossa osallisuuteen Kristuksen ruumiista ja verestä, koska näkevät sen ainoana mahdollisuutenaan.

Synti ei näille ihmisille ole pelkkä adjektiivi, joka tarkoittaa vain konkreettisia tekoja, vaan myös substantiivi, joka paljastaa heidän olemuksensa, sen, että he ovat syntisiä.

Tässä uskossa käyn minäkin taas tänään Herran ehtoolliselle!

Minua kiinnostaisi edelleenkin tietää mikä olisi kunkin kirkkokunnan pastoraalinen lähestymistapa. Ei tehdä tästä “Minun pelastumiskäsitys on parempi kuin sinun” -ketjua. Niistä on ollut puhetta monessa paikkaa.

Jos taas, kuten vaikuttaa, pastoraalisuudesta tällaisissa tapauksissa ollaan about samaa mieltä, niin siinäpä oivaa ekumeniaa tähän päivään.

D

2 tykkäystä

Kun @Tunnari muotoili kysymyksen sisällön uudestaan näin,

tällöin mielestäni voisimme pyytää tällä tavoin ahdistunutta pitämään kastettaan varmana merkkinä Jumalan pettämättömästä armosta Kristuksessa. Häntä voisi myös rohkaista kuulemaan Jumalan sanaa ja osallistumaan Herran ehtoolliselle ja näkemään sen välineenä jonka Jumala on asettanut nimenomaan vahvistamaan ja vakuuttamaan ahdistettua ihmistä luottamaan Jumalan varmoihin lupauksiin.

Mutta onkohan tämäkin ehkä mielestäsi liian dogmaattinen lähestymistapa? Minun henkilökohtaisesti on kuitenkin mahdotonta mennä vastauksessani pois uskonopista johonkin muuhun lähestymistapaan.

1 tykkäys

Ei ole liian dogmaattinen.

D

2 tykkäystä

Kiitos! No nyt sitten saavat myös muiden kirkkokuntien edustajat antaa omia pastoraalisia vastauksiaan tähän @Tunnari n näin asettamaan kysymykseen.

Tässä on kyllä pieni probleema. Veikkaan nimittäin, että tässä vaiheessa pelastustaan pohtivan seuraava kysymys olisi, pelastuvatko kaikki kastetut. Ja veikkaan, että keskimääräisen tunnariluterilaisen vastaus siihen olisi kielteinen. Jotain “muutakin” siis tarvitaan - ja se tarjoaa hyvän mahdollisuuden pelastusahdistukselle.

Oma vastaukseni kattaa tämänkin. On hyvin todennäköistä että jatkokysymyksiä seuraa. Mutta yksityisesti puhuttaessa ei tarvitse pohtia yleisen tason ilmiöitä. Pastoraalisesti riittää kun ihminen tulee kohdatuksi sillä tavalla, että evankeliumi ei jämähdä yhteenkään “Mutta” -kysymykseen.
-"Pelastuvatko kaikki kastetut?
-“En tiedä, mutta anteeksianto jonka sinulle annan Jumalan nimessä on Jumalan valinta pelastukseen sinun suhteesi.”

D

4 tykkäystä

Tässä on varmaankin maa- ja kansallisuuskohtaisia eroja. Eri temperamentilla varustetut kansakunnat löytävät kristillisistä ydinkysymyksistäkin erilaisia nyansseja.

Välimerellisessä Euroopassa omiin vastaaviin kysymyksiini aikoinaan vastattiin että pelastuksesta ei pidä kantaa huolta, Jumala pelastaa koska hän on hyvä ja rakastaa ihmisiä. Ihminen alkaa salaperäisestä jumalallisesta inspiraatiosta rakastaa Jumalaa yli kaiken ja kaikilla voimillansa ja kasvu kristittynä seuraa sitten kun sitkeästi pysyy siinä sitoumuksessan rakastaa Jumalaa.
Rakkaus opettaa lempeästi missä kohtaa on itsessä kasvamisen paikka.

Jumala tahtoo että ihminen on näkyvissä hänelle ja luottavainen, niin kuin Eedenissä. Vaikka mitä kurjaa olisi tapahtunut aina voi olla menemättä piiloon Jumalalta. Se luottamus sitten poikii vähitellen kasvua sen verran kun kullekin on tarpeen. Jokaiselle se on yksilöllinen asia.
Jumala on koko ajan elämässämme, silloinkin kun vähiten sitä haluamme. Sen hyväksyminen on jo iso voitto, Jumalalle nimittäin, hänen toivoessaan ja suunnitellessaan jokaisen ihmisen pelastussuunnitelmaa.

1 tykkäys

Itse sanoisin että miksi Jumala ei pelastaisi. Mitä se kertoo ihmisen mielipiteistä Jumalasta jos Jumalaa ei pidetä pelastavana Jumalana. Ihmiset ovat pitkävihaisia ja syyllistäviä, Jumala ei, ja siksi Jumala on ihan parasta.
Mutta omana kokemuksellisena mielipiteenäni sanoisin tähän että en usko Jumalan pelastavan meitä ikuisuuteen jättämällä meidät sellaisiksi kuin satumme olemaan. Pelastumisen prosessi muuttaa meitä ja se monesti kirpaisee. Omalla kohdallani kysymys useimmiten kuuluukin että haluanko sitä että Jumala pelastaa minut. Usein oma vanha minä on rakkaampi kuin se mihin Jumala on minua pelastamassa.

2 tykkäystä

Tässä ap Paavalin sanomassa näkyy hyvin selvästi ortodoksinen ajattelu ja samalla se, missä tiemme eroavat. Onko se ero näkyvissä siinä ahdistuneelle sielulle vastaamisessa, joka oli ketjun alkuperäisen kysymyksen kärki? Tämä jää ilmeisesti avoimeksi, koska pastoraalisuuden on tässä nähty mahdollistavan dogmaattisten erojen liudentumista.

Luterilainen ilahtuu koko sitaatin lukiessaan Arkkipiispan Kristuksen sovituskuolemaa ja kastetta koskevasta julistuksesta. Myös meille on opetettu kasteen ja jokapäiväisen “parannuksen” yhteyttä. (Tosin parannuksenteko lienee käännösvirhe. Ihminen ei parantele itseään vaan kokee “mielenmuutosta” ja Jumalaan päin kääntymistä)

Säröilyä tulee sitten tuossa, kun sanotaan että kaste ja syntien anteeksisaaminen siinä sekä ripissä on vain pelastuksen alku. Sillä viitataan siihen, että kilvoituksen päämäärä on jumalallistua, ja ainakin itselleni se tuottaa mielikuvan loputtomasta kelpaamattomuudesta - synninpäästön jälkeenkin - tai signaalista siitä että uskonelämän(kin) fokus siirtyy ihmiselle luontaiseen itsensä tarkkailuun. …Ristin ryövärin armosta on myös saamani opetuksen vastaista sanoa ap:n tapaan, että Jeesus “täydensi” sen mitä jäi tuon miehen kääntymisestä puuttumaan. Aivan kuin rosvo olisi ehtinyt tehdä mitään muuta kuin tarttua siihen ihmeelliseen ja yllättävään pelastukseen, joka vierellä roikkui Jeesuksen muodossa. Minusta se on kuva täydellisestä lahjasta ja armosta, ei suinkaan kääntymisestä jota Jeesus täydentää.

Mutta se ahdistunut lähimmäinen?
Voi tosiaan olla että kirkkokunnasta riippumatta moni antaa Jumalan rakkauden virrata ahdistuneeseen ja vakuuttaa kysyjää siitä että ei hän ole ulkona Jumalan valtakunnasta.
Vaikka itsekin pidän tärkeänä Jumalan lahjojen ääressä elämistä, eli voisin kutsua kysyjää kirkkoon - tai jos hän on syntiensä vuoksi ahdistunut, menemään “katsomaan pappia” (see your doctor), ajattelen että luterilaisesti uskoessani voin kyllä vedota siihen mitä Raamatussa sanotaan ja myös siihen, jos hänet on kastettu. “Olet hyvässä turvassa”. Voisin konkreettisina neuvoina kertoa Jumalan puhelinnumeron (5015) ja esimerkiksi tilaamaan kirkkoherranvirastosta kastetodistuksen. (Toivottavasti sellaisen vielä saa. Itse kuulin tästä tavasta joskus ja tilasin muutamia vuosia sitten omani. Siinä se oli, puolenvuosisadan takainen todiste siitä että minut on otettu Jumalan valtakuntaan, taivaan perilliseksi.)

Ripistä meillä luterilaisilla on keskenämme hiukan eri käsityksiä. En ole oikein oppinut siihen, mikä taitaisi olla aito ja alkuperäinen. Eli rippi-isä olisi luterilaisellekin ok. Lestadiolaisen perinteen mukaan synninpäästön saa antaa tietty ihminen ja se on pätevä vain siten. Ainakin tällainen kärjistys on yleinen. On hiukan ristiriitaista, kun työtovereina olevat lestadiolaispapit saarnoissa hyvällä tavalla aina julistavat synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Ristiriitaista, jos ajattelee että he oikeasti pitävät vain omaa liikettään oikeana kirkkona. Mutta toisaalta hyvä että tuota julistetaan. Eiväthän kuulijat tule yleensä siinä jaotelluksi mitenkään. Voimme uskoa synninpäästön sanan siinäkin itsellemme todeksi.

Rippi ei mielestäni ole pelastuksen ehto. Ajattelen että papeilla on erityinen virka, ja heitä on oikein vaivata syntien hädässä. Yleisestä pappeudesta meillä myös puhutaan, tai sanotaanko nykyisin että ollaan hengellisiä matkakumppaneita… (lieneekö sillä sanonnalla vanhojen kirkkojen käytännöstä nouseva tausta?) Kuitenkin, uskon että kaikki mitä me ahdistuneelle kyselijälle evankeliumina tarjoamme, on laajasti ymmärrettynä päästöä synneistä. Meidän tehtävämme uskovina veljinä ja sisarina on vapauttaa, ei kahlita. Niinpä sanoisin, että pelastus on valmiina, että Jumala rakastaa varmasti vaikka siltä ei omasta ahdistuksesta johtuen tuntuisi. Ahdistus voi johtua monesta asiasta, myös tämä oppien moninaisuus ja kristittyjen riitaisuus ahdistaa monia. Ihmiset asettavat aitoja, vaikka Kristus on murskannut esteet.

Pahoittelen taas sanatulvaa. Uneton yö. :roll_eyes:

1 tykkäys

Tässä on se erikoinen paradoksi, että niille jotka korostavat pyhitystä ja jumalallistumista se tarkoittaa sitä että pelastus on käsittämättömän ylitsevuotavan runsas. Että ei ainoastaan tule otetuksi joukkoon sellaisenaan vaan että oikeasti tapahtuu vielä suuria asioita joista ei ole osannut uneksiakaan. Että Jumala korjaa, hoitaa ja tekee meistä iankaikkisuudessa ikuisesti säilyviä, sellaisia emme ole sillä hetkellä kun haluamme kastetta/tulemme kastetuiksi. Pelastuksen pyhitysaspektia korostavat kokevat että pyhitys on iloa, rauhaa ja “armoa armon päälle”.
Todellakin ymmärrän että jos jumalallistuminen herättää vain ahdistusta kelpaamattomuudesta, jumalallistumisen ei haluta olevan todellinen asia.

Mutta miksi sitten osa kristityistä kokee mahdollisuuden jumallistumisesta suurimmaksi lahjaksi, todellakin ansaitsemattomaksi lahjaksi, Jumalan ylitsevuotavaksi armoksi? Ja vielä, eikö näin saisi kokea?

Edit: Itse koen että Jumalan armosta saan uskoa kaiken luomiseen uudeksi ja siihen että todella jo nyt tässä elämässä ylösnouseminen alkaa. On välillä kurjaa kun huomaa, että joku omasta mielestä ihan mukava osa itseä on muodostunut sellaiseksi kuin on, Jumalaa ja lähimmäisiä vastaan rikkomisen seurauksena, ja siitä on lopulta luovuttava koska rakastaa Jumalaa niin paljon että ei missään nimessä halua pysyä Jumalan “suositusten” kanssa ristiriidassa, koska se merkitsisi läheisyyden kylmenemistä. Mutta ei minulla tule sellainen olo etten kelpaisi ilman muutosta. Kelpaan kyllä, kelpaan Jumalalle aina enemmän kuin itselleni tai kenellekään muulle. Mutta en minä halua jäädä etäälle rakastamastani Jumalasta vaan, vaikka muutos tekisi kipeää, tahdon täydestä sydämestäni olla niin lähellä Jumalaa kuin mahdollista, vaikka se merkitsisi mistä tahansa omasta piirteestä luopumista.
Mutta että tämä olisi merkki siitä että en kelpaa, sitä minä en ymmärrä. Tämä on merkki Jumalan rakkaudesta ja siitä että vastaan siihen rakkauteen.

Sitä en sitten osaa enää sanoa mitä pitäisi tehdä jos rakkaussuhde Jumalan kanssa tuottaa ahdistusta, rakkaussuhde joka väistämättä tarkoittaa muutosta, niin kuin mikä tahansa rakkaussuhde hioo osapuolet toisiinsa. Joku rajahan avioliitossakin on sille mitkä odotukset toista kohtaan ovat kohtuullisia. Liika on liikaa, tulee olo että toinen ei tykkää vaan aina on vaatimuksia. Kuitenkin kun tykkää, haluaa että yhteiselo on harmonista ja sen eteen on valmis tekemään paljonkin, kuinka paljon enemmän Jumalan vuoksi on valmis muuttumaan!

Ehkä pitäisi sanoa että pienin askelin, ei saa syyllistyä turhaan eikä syyllistää, mutta herkin omatunnoin hyväksyä itsensä täysin nyt, sanoa säännöllisesti ääneen omat huonot sekä hyvät puolet, kiittää itsestään enemmän kuin pyydellä anteeksi, antaa enemmän muille anteeksi kuin tuskailla omaa anteeksiannon tarvettaan. Kiittäminen on eheyttävää, muille anteeksiantaminen lisää lempeyttä myös itseä kohtaan.

Toivoa siihen että tässä ei ole kaikki, uskoa siihen että Jumala rakastaa ja sitten paljon, paljon rakkautta Jumalaa kohtaan ja itseä kohtaan (lähimmäisenrakkaus syntyy kuin huomaamatta sen seurauksena että todella rehellisesti rakastaa itseään sillä rakkaudella millä Jumala meitä rakastaa) .
Rakkaus tulee todeksi vain rakastamalla teoin ja totuudessa. Niin kauan kuin tuntuu että se ei ihan toteudu, sen toteutumiseen on uskottava lujasti. Uskossa näyttäytyy se todellisuus mitä toivotaan.

2 tykkäystä

Joitakin Raamatun kohtia, joista käy ilmi, että pelastus ei putoa syliin ilman omaa panosta. Jumalallisen apostoli Paavalinkin piti kilvoitella pelastuakseen.

Matt. 7:17–21 Hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, huono puu kelvottomia hedelmiä. Ei hyvä puu voi tehdä kelvottomia eikä huono puu hyviä hedelmiä. Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, kaadetaan ja heitetään tuleen. Hedelmistä te siis tunnette heidät. Ei jokainen, joka sanoo minulle: ”Herra, Herra”, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon.

Matt. 25:31–46 Viimeinen tuomio (vuohet ja lampaat). – – Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. – – “Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.”

Room. 2:5–14: 5 Mutta sinä olet kova etkä sisimmässäsi tahdo kääntyä. Näin kartutat vihaa, ja se kohtaa sinut vihan päivänä, jolloin Jumalan oikeudenmukainen tuomio tulee julki. 6 Silloin Jumala maksaa jokaiselle hänen tekojensa mukaan. 7 Niille, jotka uupumatta hyvää tehden etsivät kirkkautta, kunniaa ja katoamattomuutta, hän antaa ikuisen elämän, 8 mutta niitä, jotka ovat itsekkäitä ja tottelevat totuuden sijasta vääryyttä, kohtaa ankara viha. 9 Tuska ja ahdistus tulee jokaisen osaksi, joka tekee pahaa, ensin juutalaisen, sitten myös kreikkalaisen. 10 Kirkkaus, kunnia ja rauha taas tulee jokaisen osaksi, joka tekee hyvää, ensin juutalaisen, sitten myös kreikkalaisen, 11 sillä Jumala ei tee eroa ihmisten välillä. 12 Ne, jotka ovat tehneet syntiä lakia tuntematta, myös tuhoutuvat laista riippumatta. Ne taas, jotka ovat lain tuntien tehneet syntiä, myös tuomitaan lain nojalla. 13 Ei Jumala hyväksy vanhurskaiksi niitä, jotka vain kuulevat lain sanoja, vaan vanhurskaiksi julistetaan ne, jotka myös noudattavat lakia. 14 Pakanakansatkin, joilla ei ole lakia, saattavat luonnostaan tehdä, mitä laki vaatii. Silloin pakanat, vaikkei heillä lakia olekaan, ovat itse itselleen laki.

1. Kor. 3: 6–14 Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala antoi kasvun. Istuttaja ei siis ole mitään, ei myöskään kastelija, vaan kaikki on Jumalan kädessä, hän suo kasvun. Istuttaja ja kastelija ovat samassa työssä, mutta kumpikin saa palkan oman työnsä mukaan. Me olemme Jumalan työtovereita, te olette Jumalan pelto ja Jumalan rakennus. (Jumala antaa kasvun, mutta kyllä meidän täytyy itse kylvää.) Jumalalta saamani armon mukaan olen taitavan rakentajan tavoin laskenut perustuksen, jolle joku toinen rakentaa. Mutta kukin katsokoon, miten rakentaa. Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea. Rakennetaanpa tälle perustukselle kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista, aikanaan tulee ilmi, mitä kukin on saanut aikaan. Tuomiopäivä sen paljastaa: se päivä ilmestyy tulenliekeissä, ja tuli koettelee, millainen itse kunkin aikaansaannos on. Se, jonka rakennus kestää, saa palkan.

1. Kor. 9:24–27 Tiedättehän, että vaikka juoksukilpailussa kaikki juoksevat, vain yksi saa palkinnon. Juoskaa siis niin, että voitatte sen! Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksijat saavuttaakseen katoavan seppeleen, me saadaksemme katoamattoman. Minä en siis juokse päämäärättömästi enkä nyrkkeillessäni huido ilmaan. Kohdistan iskut omaan ruumiiseeni ja pakotan sen tottelemaan, jottei itseäni lopulta hylättäisi, minua, joka olen kutsunut muita kilpailuun.

Kol. 1:24 Sen, mitä Kristuksen ahdistuksista vielä puuttuu, minä täytän omassa ruumiissani hänen ruumiinsa hyväksi, joka on seurakunta.”

Fil. 2:12 Siksi, rakkaat ystävät, niin kuin olette aina totelleet minua, kun olen ollut luonanne, totelkaa vielä enemmän nyt, kun olen poissa: tehkää peläten ja vavisten työtä pelastuaksenne.

Fil. 3:12–15 En tarkoita, että olisin jo saavuttanut päämääräni tai jo tullut täydelliseksi. Mutta pyrin kaikin voimin saavuttamaan sen, kun kerran Kristus Jeesus on ottanut minut omakseen. Veljet, en katso vielä päässeeni siihen asti. Vain tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat. Näin meidän on siis ajateltava, jos kerran olemme täydellisiä. Jos jossakin kohden ehkä ajattelette toisin, Jumala on ilmoittava teille, kuinka asia on.

1. Tim. 6:12 Käy uskon jalo kilpailu ja voita omaksesi ikuinen elämä, johon sinut on kutsuttu ja jonka olet tunnustanut päämääräksesi, kun monien todistajien läsnä ollessa lausuit hyvän tunnustuksen.

Jaak. 2:14–26 Veljet, mitä hyötyä siitä on, jos joku sanoo uskovansa mutta häneltä puuttuvat teot? Ei kai usko silloin voi pelastaa häntä? Jos veljenne tai sisarenne ovat vailla vaatteita ja jokapäiväistä ravintoa, niin turha teidän on sanoa: “Menkää rauhassa, pitäkää itsenne lämpimänä ja syökää hyvin”, jos ette anna heille mitä he elääkseen tarvitsevat. Näin on uskonkin laita. Yksinään, ilman tekoja, se on kuollut. Ehkä joku nyt sanoo: “Sinulla on usko, minulla teot.” Näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, minä kyllä näytän sinulle uskon teoillani. Sinä uskot, että Jumala on yksi ainoa. Oikein teet – pahat hengetkin uskovat sen ja vapisevat. Mutta etkö sinä tyhjänpäiväinen ihminen tahdo tietää, että ilman tekoja usko on hyödytön? Eikö meidän isämme Abraham osoittautunut vanhurskaaksi tekojensa perusteella, kun hän vei poikansa Iisakin uhrialttarille? Huomaat, että usko vaikutti yhdessä hänen tekojensa kanssa, teoissa usko tuli todeksi. Ja niin täyttyi Raamatun sana: “Abraham uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi”, ja hän sai nimen Jumalan ystävä. Näette siis, että ihminen osoittautuu vanhurskaaksi tekojen, ei yksistään uskon perusteella. Juuri tekojensa ansiosta portto Rahabkin osoittautui vanhurskaaksi, kun otti sanansaattajat luokseen ja auttoi heidät pois toista tietä. Niin kuin ruumis ilman henkeä on kuollut, niin on uskokin kuollut ilman tekoja.

2 tykkäystä

Tämä pelastumis/jumalallistumis -keskustelu on joskus hieman ylikuumentunutta tietyissä yhteyksissä, esimerkiksi tällä foorumilla.
On katolilaisia ja ortodokseja jotka harvoin edes ajattelevat koko asiaa. Toisinaan hekin kipuilevat ja ahdistuvat synneistä, niiden anteeksiantamisesta ja siitä miten itse kelpaa.

Sitten vaan eletään, uskotaan, rakastetaan, käydään kirkossa ja luetaan Raamattua.
Osa ei juurikaan mieti sitä millä tavalla elämä Kristuksessa hiljalleen muuttaa omaa itseä. Oman kokemukseni mukaan suurin osa kristityistä elää omana itsenään Jumalan yhteydessä, elää hetkessä eikä sure sitä mitä on tai miksi on muuttumassa.

Sitten on voimakkaita hetkiä jolloin tuntee suurta kiitollisuutta, suurta riemua, suurta surua, häpeää tai ahdistusta. Näitä suuria tunteita nähdäkseni uskalletaan tuntea koska Jumalan kanssa niitä on rakentavaa tuntea.

Yritän tällä sanoa että harva kristitty kieltää absoluuttisesti pyhityksen olemassaolon. Siitä ei tarvitse puhua, eikä sitä tarvitse analysoida, se tapahtuu.
Toivoisin että mahdollisimman monelle uskon elämä tuottaisi Kristuksen antamaa rauhaa. Vaikka se ei kaikkia kipuiluja sulje pois, sillä se ei ole maailman antamaa rauhaa, se on oikein hyvä tila elää ja olla.

2 tykkäystä

Juuri näin. Esim. Luther ei erottanut vanhurskauttamista ja pyhitystä toisistaan. Yksioikoinen pyhityksen poissulkeva näkemys ei ole aitoa luterilaisuutta. Ei myöskään jatkuva pyhityksen kipuilu tai kaipuu ilman vanhurskautta.

Ihminen pelastuu ja se pelastus näkyy hyvinä tekoina eli pyhityksenä. Ei hyvä teko ole sellainen joka tehdään ajatelleen, että lisäänpä tässä pyhitystäni, vaan sellainen jossa vasen käsi ei tiedä mitä oikea tekee. Olipa teko osallistumista kirkon elämään tai lähimmäisen auttamista. Kaikesta menee kunnia Jumalalle.

Pointti on ja mikä on ahdistuneelle tärkeää, että minun ei pidä tehdä mitään pelastuakseni, mutta minä teen asioita koska pelastun.

Ei lut-kat-ort näkemyksissä ole hirveästi eroa, niissä vain katsotaan asioita eri kantilta.

D

3 tykkäystä

Hebr. 12:
14 Pyrkikää rauhaan kaikkien kanssa ja pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa;

Rauhan vastakohta on sota ja pyhityksen vastakohta on jumalattomuus.

Niin sota kuin jumalattomuus toteutuu tämän maailmanajan hallitsijan vaikutuksesta, jolla on “tartuntapinta” ihmiseen, katoavaan.

Rauha ja pyhitys ovat näkymättömiä, ikuisia asioita ja niitä kohti pyrkiminen “onnistuu” vain jo perustetussa yhteydessä, Pyhässä Hengessä.

Itseasiassa kumpaankin vastakohtaisuuteen pyrkiminen on mahdollista jo “perustetussa” tilassa, eli kenen omia ollaan.

Jos lopetat Isä Meidän rukouksen “anna meille anteeksi meidän syntimme” kohdan rukoilemisen ja luotat hyviin tekoihisi sen sijaan niin sinun on silloin syytä sisäistää kirkkoisä Augustinuksen sanat,

Jumala tahtoo kruunata sinut, mutta ei halua kruunata sinun turvonnutta päätäsi. De verbis apostoli, saarna 2.

Kun nyt nimeltä mainiten kysyttiin, niin leikkaan ja liimaan tähän muutamia asiaan liittyviä kohtia Katolisen Kirkon Katekismuksesta:

“161. Usko Jeesukseen Kristukseen ja Jumalaan, joka hänet lähetti meidän pelastukseksemme, on pelastuksen saavuttamiseksi välttämätön. ”Koska ’ilman uskoa on mahdoton olla otollinen Jumalalle’ (vrt. Hepr. 11:6 ) ja päästä jäseneksi Jumalan lasten joukkoon, niin ei myöskään ilman uskoa voi milloinkaan tapahtua vanhurskauttamista kenenkään kohdalla eikä kukaan, joka ei pysy uskossa loppuun asti, voi saavuttaa iankaikkista elämää” (vrt. Matt.
10:22; 24:13).”

“169. Pelastus tulee yksin Jumalalta, mutta kirkko on äitimme, koska saamme uskonelämän kirkon kautta: ”Uskomme kirkon meidät uudestisynnyttäneenä äitinä, mutta emme usko kirkkoon, ikään kuin se olisi pelastuksemme aikaansaaja.” Äitinämme kirkko on myös kasvattajamme uskossa.”

“124. ”Jumalan sana, joka on Jumalan voima itse kullekin uskovalle pelastukseksi, tulee Uuden testamentin kirjoituksissa erinomaisella tavalla esille ja näyttää voimansa.” Näissä kirjoituksissa saamme lopullisen totuuden Jumalan ilmoituksesta. Niiden keskeinen aihe on Jeesus Kristus, Jumalan ihmiseksi tullut Poika, hänen tekonsa, opetuksensa, kärsimisensä ja kirkastamisensa sekä hänen kirkkonsa alkuvaiheet Pyhän Hengen hallinnassa.”

“571. Kristuksen ristin ja ylösnousemuksen pääsiäissalaisuus on sen ilosanoman sydän, jota apostolien ja heidän seuraajanaan kirkon tulee julistaa maailmalle. Jumalan pelastussuunnitelma toteutui ”kerta kaikkiaan” (Hepr. 9:26) hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen lunastuskuolemassa.”

“705. Vaikka synti ja kuolema ovatkin vääristäneet ihmisen, hän pysyy kuitenkin ”Jumalan kuvan mukaan”, Pojan kuvan mukaan luotuna; tosin hän nyt ”on vailla Jumalan kirkkautta”, Jumalan ”kaltaisuus” on häneltä riistetty. Abrahamin saamalla lupauksella alkaa pelastuksen taloudenhoito, jonka lopulla Poika itse omaksuu ”kuvan” ja palauttaa sen ennalleen Isän ”kaltaisuuteen”, antamalla ihmiselle, Jumalan ”kuvalle”, takaisin kirkkauden, Hengen joka ”tekee eläväksi””

5 tykkäystä

No nämä kohdat voi luterilainenkin allekirjoittaa, mutta sitten kun sanotaan pyhityksen kuuluvan vanhurskauttamiseen (s. 490) tulee eroavaisuus. Luterilaisuudessa emme näe hyviä tekoja pelastusta ansaitsevina vaan pelastuksen seurauksena, emme pidä edes uskoa pelastusta ansaitsevana, vaan Jumalan lahjoittamana välineenä jolla valmis pelastus otetaan vastaan. Ehtoollisellekin pastori kutsuu usein omassa seurakunnassani Raamatun sanoin “tulkaa, sillä kaikki on jo valmiina.”

Mutta turhahan näistä on kinata loputtomiin!

1 tykkäys

En ole samaa mieltä tuosta lopusta. Sinä olet tottakai ylivertainen arvioimaan kirkkojen oppeja teologina minuun verrattuna, pahaiseen maallikkoon.
Mutta jos vaikka nyt katsomme rehellisesti mitä tähän pelastumisestaan ahdistuneena kyselevää koskevaan keskusteluun ortodoksit vastaavat, ero on näkyvissä. Ei tuo Filonillan pitkä lista tekoja ja kilvoittelua korostavista raamatunkohdista ole sattumaa.

Raamatusta ja kirkkojen perinteestä löytyy sekä tekoja että armoa korostavia puolia.

Minun on varsin vaikea uskoa että pastoraalisuus peittäisi kokonaan sitä teologista railoa mikä tässä aukeaa.

Joko meillä on vakaumus siitä että esim Paavali todella tarkoitti armosta pelastumista ja lahjavanhurskautta - tai sitten päättelemme hänen voittopalkinnon tavoitteluun kehottavien kilvoittelusanojensa kumoavan armon sanat. Kumpaa todennäköisemmin luterilainen ja vastaavasti ortodoksi tarjoaa hätääntyneelle Jumalan sanana?

Onko Jeesus syntisten Vapahtajana kurjan ihmisen ainoa turva vai onko hän vain joku joka “täydentää sen mikä kilvoituksestamme jää puuttumaan”?

1 tykkäys