Jos päivän saarnateksti on 100% lakia, niin tulisiko saarnaajan…
a) pysyä tiukasti aiheessa ja saarnata 100% lakia, luottaen siihen, että seurakunta tietää asian oikean kontekstin?
b) jollain tavalla yhdistää saarnaan myös se puoli, että Jumalan lakia ei kukaan pysty täyttämään eikä pelastusta myöskään ansaita lain noudattamisella?
c) muumikä?
Kävisikö tällainen lähestymiskulma että Jeesus tuli täyttämään lain, josta ei pieninkään piirto katoa. Jopa Mooseksen laki antaa nykykristityllekin viitteitä siitä mitä olisi Jumalan tahdon mukainen elämä. Jeesuskin opettaa että kun rakastaa lähimmäistä ja Jumalaa täyttää koko lain, ja kyllähän kristitytkin on kutsuttu rakastamaan lähimmäistä ja Jumalaa vaikka rakastamalla eivät itseään pelastakaan.
Itse näkisin niin että Jeesus pelasti meidät, kuolemasta elämään, kyvyttömyydestä tehdä lakiin sisältyviä hyviä asioita, sillä itse näen että laki on Jumalan huolenpitoa omasta kansastaan silloin kun se oli vielä nuori ja kokematon. Jopa Mooseksen lain tarkoitus on ohjata ihmistä sellaiseen elämään mikä on tervettä, täyttä ja lähellä Jumalaa elettyä.
Käsittääkseni yleensä lähtökohtana on se, että saarna nousee evankeliumitekstistä, joten aika harvassa taitaa olla tilanteet, joissa teksti olisi lakia.
Toisaalta en itse oikein koskaan ole ymmärtänyt tätä laki vs. evankeliumi -jaottelua, mikä luterilaisuudessa on. Sehän tulee Paavalin kirjeistä, mutta siellä missään ei kunnolla selitetä, että mikä se laki on ja onko se yksiselitteisesti hyvä tai sellainen, jota kristittyjen pitäisi noudattaa tai jotakin muuta.
Toki ymmärrän laki/evankeliumi-jaottelun sen pohjalta, miten Paavali sanoo lain olevan kasvattaja Kristukseen. Siinäkään selkeää lain määrittelyä ei ole ja toisaalta muualla kirjeissään Paavali tuntuu pitävän lakia ihan hyvänä ja noudatettavana asiana. Eli se tähän liitetty ajatus, että ihminen ei pysty täyttämään Jumalan lakia jää lopulta Raamatussa vähän perustelematta. Etenkin, kun ottaa huomioon, että Vanhassa testamentissa moniakin kutsutaan vanhurskaiksi ja nuhteettomiksi ja Paavali itsekin koki olevansa lakiin nähden nuhteeton.
Onko sellaista evankeliumin kohtaa minään pyhäpäivänä, että se olisi “pelkkää lakia” ?
Mutta yleisesti: Kyllä Jumalan sanaa selittävän saarnaajan viesti pitäisi (aina) olla, että Jumala on pyhä ja rakastava yhtäaikaa. Jeesuskin sanoi että olkaa täydelliset, mutta myös että on tullut pelastamaan syntisiä ja parantamaan sairaita, ja että (itse mielestään) terveet eivät parantajaa tarvitse.
No näinpä.
Itse olen ihan omana yksityisajattelunani päätellyt että laki on tosiaan hyvä juttu, ja että Jeesuksen pelastustyö vei lain noudattamisen epäonnistumisesta kuoleman rangaistuksen pelon pois. Näin ollen voimme Jumalan lasten vapaudessa ja Jumalaan luottaen harjoitella terveitä elämäntapoja joihin laki ohjaa, ilman että pitäisi pelätä rangaistusta.
Joo. Vapauteen Kristus vapautti meidät. Apostoli sanoo myös galatalaisia mielettömiksi kun uudelleen rupesivat lain orjiksi, vaikka olivat Vapahtajan omiksi ostetut.
Laki - termin moninaisuudesta oli juuri täällä äskettäin juttua. En tiedä, onko asia niin kovin vaikea kuitenkaan. Luterilaiset ovat korostaneet armoa ja vapautta niinmaanperusteellisesti (muistaako joku telkkarin Reinikais-poliisin vielä??) . Eiköhän korostus ole ollut reaktio siihen että
ei aina ollut niin ehdoton ja varma kirkonkaan piirissä vaan siihen sotkettiin inhimillinen halu lukea lakia vapautuksen jälkeenkin sekä puristaa katumusta viimeiseen pisaraan, sekä itseltä mutta varsinkin toisilta taivaaseen pyrkijöiltä.
Ei liene tänäänkään tarpeetonta, nykykirkoissa, kerrata perusasioita: Jumala vaatii kaiken, mutta antaa lahjaksi kaiken.
Pareneesi on Uudessa testamentissa sitä että pelastuksen uskossa ja armosta vastaanottaneitakin pitää muistuttaa elämisen tyylistä. Pitää pyrkiä vaeltamaan valossa, kun kerran pimeys on voitettu. Pitää pysyä puhtaana koska Kristuksessa olemme puhtaat, kastevedellä pestyt. Pitää tulla siksi, miksi meidät on jo tehty.
Pareneesia eli kehottamista vaeltamiseen kristittynä ei kannattaisi vissiin sanoa laiksi ollenkaan. Me ollaan luonnostamme niin lain kirjaimen viilaajia ja (varsinkin toisten ihmisten) taivastien sumputtajia, ettei armosta pelastumista voi liikaa hehkuttaa.
Ihmeitten nyt ihmettä katsella saa, / Jeesus jo kuormamme kantoi. / Herra sinut puhtaaksi nyt julistaa, / kaiken hän anteeksi antoi. / Golgatalla on jo synti hukkunut, / portit taivaaseen on Jeesus aukaissut. / Kaikki on nyt valmista Jeesuksessa. / Syntinen, turvaudu armoon.
En tiedä, mikä saarnaa koskeva evankeliumiteksti olisi esimerkki 100 %:sti laista, mutta kuvitellaan, että saarna koskisi pelkkää rakkauden kaksoiskäskyä. Katsottakoon se 100 %:sti laiksi, kun Jeesuskin opetti, että se jos mikä on lain ydintä. Jeesus opetti myös, että kaksoiskäskyn sisällöstä ensimmäinen osa on kaikista tärkein (Matt 22). Lain sisältö siinä on, että Jumalaa tulee rakastaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään.
Jos laiksi tulkitaan se, mitä Jumala käskee, vaatii ja ohjeistaa ja evankeliumiksi ne Jumalan käskyt, joilla Jumala vapauttaa, vaatii vapauttamaan ja ohjeistaa vapauteen synnin taakoista eli se mitä Jumala sanansa kautta antaa ja lahjoittaa, niin esimerkiksi tuo 100 %:inen laki eli kehotus rakastaa Jumalaa voi olla samaan aikaan myös täyttä evankeliumia - jos sitä kuuntelee myös sellaiselta kulmalta.
Kiitos tästä!..
Omasta mielestäni laki ja evankeliumi kulkevat käsi kädessä. Taustalla on rakkauden dynamiikka. Jumala kutsuu kaikkia yhteiseen tulevaisuuteen, jonka Hän on valmistunut meille (rakkaus). Samalla Hän sanoo että älkää tuoko yhteiseen tulevaisuuteen joitakin asioita, sanomisia ja tekoja (laki).
D
Ehkäpä näin, ja hyvin olet tuota tiivistystä pitänyt täällä esillä.
Mutta mitä mieltä olet - Voiko edelleen olla myös relevanttia puhua kahdesta päälinjasta, kun tutkitaan miten kristillistä elämää kirkoissa opetetaan: “Lain alla” tai “Armon alla” eläminen?
Mielestäni on nimittäin edelleen mahdollista, että ihminen saa seurakunnasta/Raamatusta sen käsityksen että “pelastun eli kelpaan Jumalalle, kun yritän parhaani”. Miksi muutenkaan riparilaiset vastaisivat että “kiltit ja asialliset” pelastuvat? Jostain se on omaksuttu.
Kristinuskon koko “oikeutus” on kuitenkin evankeliumissa, siinä että Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa. Muut uskonnot ja filosofiat eivät tätä tunne, vaan niiden fokus on aina ihmisen toiminnassa, siinä että uskontoa tms harjoittamalla Jumala (tai jumaluus, sisäinen rauha, onni..) löytyy.
Ei kai se niin mahdotonta ole opettaa, että
…mutta että tämä ei vaikuta siihen evankeliumin ytimeen: Sanamme, tekomme jne on annettu anteeksi Jeesuksen sovitustyön tähden.
Kyllä näin! Ongelmaksi tässä saattaa muodostua se jos tämä ns. Yleinen tai Objektiivinen vanhurskauttaminen käsitetään siten, että olen vanhurskas Kristuksen sovitustyön tähden ja hylätään laki kasvattajana uskoon, ajautuen antinomismiin. Tällöin uskosta vanhurskauttaminen, joka on pelastuksen ydin syrjäytyy.
2Kor 5:19-20: "Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan. Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä, ja Jumala kehoittaa meidän kauttamme. Me pyydämme Kristuksen puolesta: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa."
Ensin näiden kahden jakeen alussa on sanoitettuna objektiivinen vanhurskauttaminen, mutta sen jälkeen pyydetään sitä mikä täytyy seurata tästä objektiivisesta vanhurskauttamisesta, usko siihen, sillä ilman uskoa siihen, siitä ei ole pelastuksen asiassa mitään hyötyä. Siksi apostolit kehoittavat antamaan sovittamaan itsemme, kuten he noissa korostamissani kohdissa Kristuksen lähettiläinä pyytävät.
Siis kaikki on jo valmiina kuten me esim. ehtoolliskutsussa kuulemme, mutta kun tunnemme Pyhän Hengen saattaman kehoituksen tässä kutsussa voimakkaana me kävelemme alttarille ottamaan tämän sovitustyön vastaan uskossa Kristuksen ruumiissa ja veressä meidän puolestamme syntien anteeksiantamukseksi, meillä se on. Jos sen sijaan epäuskossa torjumme Pyhän Hengen synnyttämän kutsun, kävelemme sinne tuomioksemme. Aivan samoin käy, jos työnnämme Sanan ja Kasteen tarjoaman syntien anteeksiantamuksen, uskon siihen.
Minua on suuresti puhuttanut moni läheiseni, joka on osannut kyllä puhua pulputtaa aivan oikein ja luterilaisen teologian mukaan ihan oikeaoppisesti, mutta heiltä on puuttunut usko, heidän kohdallaan on ollut kysymyksessä vain pääntieto, rationaalisesti omaksuttu oikea oppi. He ovat käsittäneet tämän yleisen vanhurskauttamisen lisenssinä lihan vapauteen, antinomismiin, eikä laki ole päässyt nöyryyttämään heitä ja etsimään apua Jeesuksesta armolähteenään.
Olisiko raatimme kykenevä siis antamaan yhteisen vastauksen Anskuttimelle?
Menisikö tähän tyyliin:
Olen optimisti, ehkä yltiö- ?
Teologinen käsitteistö ei ole läheskään koko saarnaa kuuntelevan väen hanskassa. Eikä ainakaan satunnaisesti kirkossa käyvien. Mielestäni tämä on hyvä ottaa huomioon. Saarnan jälkeen ei pitäisi jäädä epäselväksi, milläs minä taivaaseen. Ei siis polkupyörällä!
Jos päivän evankeliumi saarnan aiheena on vaikea, sitä koettakoon pappi selittää. Pidän muuten siitä, kun pappi viittaa ehtoolliseen saarnan lopetussanoissa. Evankeliumi on iloinen sanoma armosta, ja se tulee esiin joka tapauksessa messun alun synninpäästössä ja myös ehtoollisella. Synnit saadaan anteeksi todellisesti, ei ehdollisesti.
Mutta on vaarana että teologisesti vähemmän oppineille ja myös nuorille ja lapsille jää epäselväksi, kumpi nyt on ihan oikeasti totta - evankeliumitekstin tekoja ja tuomiota korostava sävy vai em. syntien tosi anteeksisaaminen. Siksi Anskuttimen b) on minusta hyvin sanottu.
Näin on välillä, mutta silti antinomismi on harvinaista ja liittyy pikimminkin epäuskoon, mutta lain alla oleminen on luonnollista meille uskovillekin ja siitä kinastelut, riidat yms. Ihminen ei pääse lainalaisuudestaan, vaan tarvitsee kuullun evankeliumin jatkuvasti.
Minulle riviuskovana on ollut oikein opetus, että on aina osattava saarnata ehdotonta lakia, niin että jokainen tuntisi piston omassatunnossaan, mutta ei saisi jättää siihen, vaan täysi evankeliumi kuuluu siihen, muuten olisi julmuutta ja taas jos pelkkää evankeliumia katumattomille julistetaan, niin se on halpaa armoa ja tekee armon varkaan ja antinomistin, joka ei myöskään voi päästä totuuden tuntoon. Tässä sitä onkin julistajilla haastetta jota hyvin harva osaa. (Niilo Tuomenoksa ja tietenkin Luther osasivat aika hyvin)
Kuitenkin hätätilanteessa pelkkä Pienoisevankeliumin uskominen ja turvautuminen Kristuksen J. tekoon pelastaa, vaikka ei pisaraakaan laista olisi pystynyt pitämään. Jeesuksella on viimein sana. (“Viimeisenä Minä olen seisova multiesi päällä. Avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin Minä tahdon auttaa sinua, Kuka ikinä huutaa Minua avukseen se pelastuu.”) USKONVANHURSKAUS ilman lain tekoja!
Löysin netistä tällaisen aika hyvän yhteenvedon. Vaihtaisin vain järjestystä, että pelastus on nro 1.
" Kristinuskon ydinsanoma keskittyy Jeesuksen Kristuksen opetuksiin, rakkauteen, anteeksiantoon ja pelastukseen, ja se tarjoaa ihmisille toivon ja merkityksen elämään.
Kyllä: Lakia on se että yritän itse varmistaa tulevaisuuden Jumalan kanssa tekemällä tekoja. Evankeliumia on se että annan Jumalan valmistaa meille yhteisen tulevaisuuden omilla teoillaan.
Avain on siis rakkaus/yhteinen tulevaisuus. Minä en voi taata kenellekään yhteistä tulevaisuutta, voin vain yrittää elää sitä todeksi, toivoa sitä ja asettaa sille ehtoja. Teot joilla yritän varmistaa taivaspaikkani ovat tekoja joilla yritän olla Jumala, luoda itse tulevaisuuden.
Teot joita teen koska minulla on jo yhteinen tulevaisuus Jumalan kanssa, ovat tekoja joita teen koska jaan jo yhteisen tulevaisuuden Jumalan kanssa. Ne ovat lampaiden tekoja (tuomiosunnuntain tekstistä), tekoja joista en itsekään tiedä niiden olevan jo pelastettujen tekoja.
Näitä molempia teen päivittäin, jälkimmäisiä valitettavan harvoin.
D
Laki kuuluu meille syntisille, jotta me näkisimme tilamme ja etsiytyisimme uskossa Jumalan luokse, joka on armollinen ja omaksuisimme evankeliumin, joka seuravassa on mitä syvimmin esitetty Roseniuksen tekstikatkelmassa yhteen monille kovin paljon näppylöitä aiheuttaneeseen Raamatun jakeeseen. Jumalahan armahtaa kenet tahtoo-nimittäin syntiset.
Minä olen armollinen , kenelle olen armollinen, ja armahdan, ketä armahdan. Room. 9:15.
Jumala on suuri ja riippumaton, apostoli tahtoo sanoa. Ei kukaan ihminen ole oikeutettu vaatimaan häneltä jotakin; ei kukaan ihminen voi asettaa häntä oikeuden eteen tai kysyä syytä siihen, mitä hän tekee. Hän antaa armonsa, kenelle hän tahtoo. Näin Kristuskin puhuu vertauksessaan viinitarhan työntekijöistä. Siinä hän esittää isännän vastauksen sille, joka nurisi sitä, että muutamat olivat tulleet yhdennellätoista hetkellä ja saaneet kuitenkin yhtä paljon kuin hän, joka oli tehnyt koko päivän työtä ja kantanut sen kuorman ja helteen. “Ystäväni”, isäntä sanoo, "en minä tee sinulle vääryyttä. Etkö sopinut minun kanssani denarista? Mutta minä tahdon antaa tälle saman verran kuin sinullekin. Enkö saa tehdä omallani mitä tahdon?" Näin tässäkin torjutaan juutalaisten ja kaikkien itse vanhurskaiden ihmisten mielipiteet vain tällä lyhyellä vastauksella: Jumala itse sanoo: “Minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, ja armahdan, ketä armahdan.”
Ajattele nyt, mikä sanomattoman’ ihana ja valtava lohdutus tässä annetaan kaikille köyhille syntisille! Se onkin hyvin tarpeellinen. Kaikkien meidän luontomme on aivan kokonansa vaipunut itsevanhurskauteen. Koko meidän luontomme on sellainen, että vaikka me sata kertaa olemme mitä syvimmin kokeneet kaiken meissä olevan kadotettua ja kaiken olevan täytetyn Kristuksessa, me kuitenkin joka päivä alamme uudestaan etsiä -vanhurskautta itsestämme. Käy nimittäin niin, että jos me olemme saaneet armon olla hieman hurskaampia, me toivomme Jumalan olevan meille armollisen; mutta jos me olemme olleet tavallista onnettomampia ja olemme saaneet jonkin raskaan kokemuksen turmeluksestamme, me luulemme Jumalan olevan vihastuneen meihin; me olemme masentuneita ja pelkäämme jumalaa, aivan niin kuin hänen armonsa riippuisi meidän omasta vanhurskaudestamme. Tätä meidän mielettömyyttämme vastaan, ei auta mikään valistus tai kokemus, se on itse luonnossa oleva sairaus, jota emme voi välttää. Ainoa, mikä silloin voi ylläpitää meitä, niin ettemme kokonaan seuraa epäuskoisia taipumuksiamme, vaan vielä pysymme uskossa, on sana. Jospa me silloin kätkisimme tekstimmekin sanan ja miettisimme sitä, mitä tässä tarkastelemme, tätä Herran Jumalan juhlallista selitystä "Minä olen armollinen, kenelle olen armollinen ja armahdan, ketä armahdan.” Koko ihmisen hyvyys ja arvo on aivan mennyt ja kadotettu. Herra sanoo meille tässä. Minä olen armollinen, kenelle olen armollinen. On vain minun omaa vapaata armoani, kun minä armahdan jotakin syntistä. Ei ole yhtään ainoatakaan ihmistä, joka olisi ansainnut minun armoni. Te olette kaikki tyyni kadotettuja, jos minä katson teidän arvoanne. Kaikki teissä on kadotettua, kaikki on syntistä ja kirottua; minkä minä teen, sen minä teen itseni tähden. Niin Herra jumala sanoo myös Jes.43:ssä: “Et ole sinä, Jaakob, minua kutsunut, et, vaan sinä olet minua synneilläsi vaivannut ja rasittanut minua pahoilla töilläsi. Minä, minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi itseni tähden enkä sinun syntejäsi muista.”
Tarkastelkaamme hieman lähemmin tällaisen vapaan armon perusteita. Ensimmäinen perustus on se, että jokainen, jolla ihmisen nimi on, on synnin alaisena kadotettu; “ettei mikään liha tule vanhurskaaksi lain teoista”; “ei ole yhtään erotusta, kaikki ovat syntiä tehneet.” Hurskaimmallakin kristityllä on vielä sydämessään mitä suurimpia syntejä, nimittäin niitä, jotka riitelevät suurinta ja tärkeintä käskyä vastaan; ja sitten hänellä on myös koko joukko syntisiä ajatuksia, haluja ja himoja, syntejä kaikkia Jumalan käskyjä vastaan. Kun nyt kaikki ihmiset ovat tällaisia, niin täytyyhän armon aivan välttämättä olla vapaa ja riippumaton meistä, jos mieli jonkun ihmisen pelastua, sillä Herra Jumala ei näe ketään ihmistä, jolle hän voisi olla armollinen tämän itsensä tähden. Sen tähden asian täytyy varmastikin olla niin kuin hän tässä selittää: “Minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, ja armahdan, ketä armahdan.”
C.O. Rosenius, Elämän Leipää, s. 800-801.
Tätä paremmin on minusta vaikea esittää evankeliumia.
Hyviä vastauksia. Kun puhuin 100% lakia olevasta saarnatekstistä, niin evlut kirkon systeemissä niihin lukeutuu ainakin Vuorisaarnan tekstejä, ja muitakin vastaavia evankeliumeista löytyy. Varmaan sen evankeliuminkin niistä pystyy löytämään, mutta väittäisin että sitä saa kyllä etsimällä etsiä ja katsoa tekstien pintamerkityksiä syvemmälle. Lisäksi saarnatekstejä on olemassa muitakin kuin Suomen evlut kirkon tekstit.
Itse lähtisin siitä, että saarnan pitää aina jollain tavalla sisältää evankeliumi, koska paikalla voi olla myös satunnaisia kuulijoita. Silti myös lain sisältöä pitää opettaa kunnolla, eikä “lakitekstin” osuessa kohdalle mennä suoraan siihen, että ei me tätä pystytä täyttämään ja sitten voikin puhua armosta loppuajan.
Vuorisaarnasta luetaan joka messussa ainakin Isä meidän -rukous. Jeesus käski Matt 6:9:ssä rukoilemaan niin, eli lienee “lain” noudattamista siinä mielessä sekin. Isä Meidän -rukousta seuraa vuorisaarnassa Matt 6:14-15:ssa ehdollista evankeliumia syntien anteeksiantamisesta, jota ei tarvitse etsimällä edes etsiä. Niitä kahta jaetta messuissa ei tavata lukea Isä meidän -rukouksen perään.
Monesti törmää saarnoissa sellaiseen, että päivän saarnatekstiin viitataan saarnan alussa ja sen johonkin asiaan palataan ihan saarnan lopussa, ja väliosa eli pääosa ajasta puhutaan jotain ihan muuta. Tätä on esiintynyt paljon piispojenkin saarnoissa.
Minulta kysytään usein mikä se on se evankeliumi. Vastaan aina että Jeesuksen elämä sikiämisestä ylösnousemiseen johon liittyy Jumalan valtakunnan oleminen keskuudessamme. Siinä on rakkaus, sillä Kristuksen ylösnouseminen on osoitus siitä, että Jumala on tulevaisuuden Herra eikä edes kuolema voi riistä meiltä yhteistä tulevaisuutta Jumalan kanssa. Siinä on laki, sillä valtakunnassa on voimassa aiemmin mainitsemani edellytykset: älkää tuoko sinne kaikkea mitä teette ja sanotte.
Tuossahan on muuten myös olemisen ja tekemisen synteesi: Kristuksen elämä, oleminen tuo mukanaan sen mitä olisi hyvä tehdä. Hume kääntyisi haudassaan, mutta sallittakoon se hänelle. Lain ja evankeliumin voi erottaa toisistaan vain käsitteellisesti, mutta käytännössä hankalasti. Toki tämän taustalla on myös efektiivisen ja imputatiivisen vanhurskauttamisen yhteys. Vanhurskaaksi julistaminen on jotakin joka näkyy käytännössä pyhittymisenä.
D
Toisaalta ymmärrän tämän, toisaalta en.
Viittaan siihen mitä kirjoitin kuulijoista, joille syvempi teologinen käsitepohdinta ei ole tuttua, tai mahdollista vielä/enää.
Eikö kuitenkin ole peruskysymys edelleen, että mikä loppujen lopuksi on tärkeintä? Nyt on siis mielessäni koko ajan tuo tilanne jossa pappi saarnaa ja kansa kuulee. Väitän että ihmisille on tärkeää saada aina uudelleen vapautus synneistä ja kaikkinaisesta riittämättömyydestä Jumalan edessä. Luonnollinen ihminen, nuori tai vanha, kysyy: Mitä pitää tehdä, että kelpaan?
Apostoli kuitenkin erottaa lain ja evankeliumin. Miksei nykypappi voi sitä tehdä? On laki, joka osoittaa - jos olen rehellinen - etten kelpaa, koska en rakasta, en toimi, vaan laiminlyön. On evankeliumi, joka kertoo: Se on täytetty, tule syntisäkkinä ja täynnä kelpaamattomuutta, tule ja omista.
Minä kuulen enemmän millainen minun pitää olla, että kelpaan -kysymyksiä. Evankeliumi liittyy olemiseen, laki tekemiseen.
Sanon aine että ihminen ei ole sitä mitä hän tekee. Tekojamme ei pelasteta, eikä niillä pelastuta. Jumala pelastaa syntisen ihmisen.
Kyllä minä erotan aina lain ja evankeliumin. Menen kohta pitämään messua. Saarnaan valvomisen sunnuntain tekstistä. Kyllä siinäkin on laki ja evankeliumi: Ihminen yrittää tehdä jotakin päästäkseen juhlakulkueeseen, vaikka Jumala on antanut hänelle viisauden ilmaiseksi.
D