Monergismi ja synergismi

Oppi
242

Edelleen käsitteiden määrittely on erilaista ja hiukan sekavaakin minusta.

En ole sitä mieltä että ihminen on passiivinen patsas. Mutta mikä meidän ihmisten osuus pelastukseen on, pohjimmiltaan? On ero kokemuksemme ja sen välillä, mihin kaikkeen alkusyy on Jumala itse.

Luin uskontunnustuksia.
Ei niissä ihmisen mahdollisuuksiin uskota, eikä yhteistyöstä puhuta mitään. Jumala on kaiken subjekti. Hän on luoja, lunastaja ja pyhittäjä. Pyhän Hengen yhteydessä mainitaan apostolinen kirkko. Sekään ei merkitse mitään yhteistyötä. Ihmiset kirkossa uskontunnustuksen mukaan kumartavat , kunnioittavat, tunnustavat, odottavat. Mutta kaiken tämänkin ylläpitäjä on Pyhä Henki.

1 tykkäys
243

Minusta tämä ei ole ollenkaan omituista vääntöä, sillä kaikkinainan hajaannus kristikunnassa johtuu juuri synergismistä. Kuten oli jo Galatalaistenkin kohdalla niin on nytkin sama taistelu menossa sekä yksityisen kristityn, että koko kristikunnan keskuudessa maan päällä. Missä synergismi sitten on juurillaan!
Se löytyy ihmisen luontaisesta lainomaisesta opinio legis käsityksestä.

Jumalan yksinomaisen vaikutuksen kieltäminen kääntymyksessä millään tavoin perustu Raamattuun. Näin ollen herää kysymys, mistä sitten niin laajalle levinnyt synergismi johtuu. Selvästi saatamme havaita erään yleisen ja erään erityisen syyn tähän.

Yleisen syyn ilmaisevat seuraavat Apologian sanat: Haec opinio [nimittäin opera mereri remissionem peccatorum] haeret naturaliter in animis hominum (Tämä käsitys, että teot ansaitsevat syntien anteeksiantamuksen, on luonnostaan ihmismieleen piintyneenä) (M. 134, 144; suom. 127, 265). Ihmissydämen kannalta on luonnollista ajatella paluuta Jumalan tykö lain tietä, toisin sanoen inhimillisen suorituksen tietä. Ihmisen on luonnostaan aivan mahdotonta käsittää paluuta Jumalan tykö ilman mitään hänen omaa suoritustaan, ainoastaan uskon kautta Jumalaan, joka Kristuksen sijaishyvityksen ansiosta jo on armollinen (1. Kor. 2:14). Samoin voivat kristityt ainoastaan jatkuvasti ankarasti taistellen lihassaan vielä asuvaa opinio legistä (lainomaista käsitystä) vastaan pitäytyä sola gratiaan (yleiseen armoon). Tunnettuja ovat Lutherin alituiset valitukset, että hänen on niin vaikea vapautua ajattelemasta Kristusta tuomariksi (St. L. VII, 915; W.A. 47, 277). Synergismihän ei muuta olekaan kuin yritys yhdistää toisiinsa opinio legis, joka on ihmiselle synnynnäinen ja jonka herroiksi kristitytkään eivät lihansa puolesta vielä ole täysin päässeet, ja kristinusko. Tästä selittyy synergismin leppymätön taistelu sitä Raamatun oppia vastaan, että jo täysin armollinen Jumala evankeliumin kautta, puhtaasti armolahjana, saa ihmisessä aikaan uskon evankeliumiin (Fil. 1:29).

Franz Pieper, Kristillinen Dogmatiikka, SLEY 1995, s. 358.

2 tykkäystä
244

Monergismi on armon alla, synergismi lain alla.

245

Toistan oman näkemykseni… Monergismi ja synergismi toimivat ihmisellä ja Jumalalla hieman eri tavalla. Ihminen ei voi toimia kuin monergisesti, mutta kun Jumala vaikuttaa uskon, niin ihminen toimii synergisesti. Hieman kuin vapaan tahdon tapauksessa. Ihmisen tahto on aina sidottu, mutta kun Jumala vaikuttaa uskon, niin ihminen temmataan kuninkaalliseen vapauteen ja hän voi toimia vapaasti. Muuttuvat muuttaen mon- ja synergismi.

Synergisesti toimiva ihminen on kuin kondiittori joka leipoo kakun ja kiittää Jumalaa jauhoista, munista, sokerista, karvasmanteliöljystä, leivinjauhoista, päärynöistä ja koristehärpäkkeistä: Ilma niitä hän ei voi mitään tehdä. Hän toimii ilahduttaakseen, kiittääkseen ja jakaakseen Jumalan antamaa hyvää ja siunausta. Ei pelastuakseen, vaan koska on pelastettu.

Ajoittain tässäkin ketjussa esiintyvä puhe kaksinkertaisesta predestinaatiosta ei kuulu luterilaisuuteen. Jumala tahtoo kaikkien pelastuvan, mutta kaikki eivät tahdo pelastua. Ja sama tässä Jumalan tahto ja ihmisen tahto eivät operoi samalla tasolla. Tahto pelastua ja tahto olla pelastumatta ovat molemmat vastauksia Jumalan pelastustahtoon. Sellaista kuin Jumalan tahto olla pelastamatta ei ole jotakin jolla voi teoretisoida tässä yhteydessä.

D

3 tykkäystä
246

Sanoisin, että monergisti on täysin armon alla suhteessa omaan lopulliseen pelastukseen ja synergisti ehtojen alainen suhteessa lopulliseen pelastukseensa, vaikka ei kokisi niitä raskaina.

Tuskin kukaan synergisti on omasta mielestään lain alla kohtien Jaak. 2:10 ja Gal. 3:10 mukaisesti. Niissä kohdissahan vaaditaan absoluuttista täydellisyyttä, eikä niissä ole
mitään armoon turvaamisen mahdollisuutta mukana.

Jos kristitty ajattelee, että hänen armonvaraiseen kilvoitteluun kuuluu lopullisen pelastuksen mahdollistaen pelkän uskomisen lisäksi esim. rukoileminen, paastoaminen, säännöllinen kirkossa käyminen, itsensä kieltäminen, Raamatun lukeminen tai muuta vastaavaa, niin silloin hänen pelastuskäsityksensä on synergistinen ja siinä on edellä mainitut vaatimukset tai pelastukseen vaikuttavat edellytykset mukana.

Voi mielestäni siis sanoa, että synergisti on vaatimusten alla. Pelastusedellytykset eivät vaadi tällöin absoluuttista täydellisyyttä (vrt. Jaak. 2:10 ja Gal.3:10), mutta tietynlaiset vaatimukset ja niiden täyttäminen kuuluvat kuitenkin osatekijöinä ihmisen lopulliseen pelastukseen.

1 tykkäys
247

Itse olen esittänyt monergismin ja synergismin rinnalle kolmannen vaihtoehdon lähinnä suhteessa kääntymykseen, eli kuinka evankeliumin kautta usko syntyy – ilman Jumalan yksilötasolla tapahtuvaa valintaa ja toisaalta ilman ihmisen omaa kykyä uskomiseen. Usko on ihme ja mysteeri, mutta se ei ole paradoksi.

Kiteytys on mielestäni melko hyvä, itse tähdentäisin vain uskon merkitystä:

Joka uskoo, pelastuu. Jos joku ei usko tai jos jonkun usko joutuu haaksirikkoon ja kuolee, ei pelastu ikuiseen elämään.

Kummassakaan tapauksessa Jumala ei yksilötasolla päätä asiasta, eikä ihminen voi vaikuttaa siihen, mitä hän aidosti sisimmässään uskoo. Niin ollen esittämäni kolmas vaihtoehto pätee mielestäni myös kristityn vaelluksen suhteen.

Uskova voi olla ja elää levollisin mielin, sillä Jumalahan on pelastuksen monergisesti uskon varaan suunnitellut, vaikka voikin ajatella, että uskossa pysymisessä on hienoinen synerginen vivahde:

“Sinä pysyt uskosi kautta… Katso siis Jumalan hyvyyttä ja ankaruutta: Jumalan ankaruutta langenneita kohtaan, mutta hänen hyvyyttänsä sinua kohtaan, jos hänen hyvyydessänsä pysyt; muutoin sinutkin hakataan pois.” (Room 11:20, 22)

Pelastus on varma kun usko on läsnä. Missä usko, siellä pelastus.

248

Kirjoittaja on poistanut viestin!

249

Synergismi tarkoittaa sitä, että ihmisen kääntymyksessä ja pelastumisessa (pelastukseen vaikuttavassa mielessä) on Jumalan vaikutuksen lisäksi myös ihmisen toiminta.

Se on selvää, että monergismin mukaan ihminen itse uskoo, vaikka Jumala uskomisen vaikuttaa. Jumala ei siis usko ihmisen puolesta tai hänen sijastaan. Mutta tämä “itse uskominen” ei ole synergismiä. Synergismiä olisi, jos uskomisen syntymiseen vaikuttaisi omalta osaltaan myös ihminen. Silloin kyse olisi yhteistyöstä pelastavan uskon syntymiseksi.

4 tykkäystä
250

Juuri näin ja siitä on eksakti Raamatun ilmoituskin.

Room 4:16: "Sentähden se on uskosta, että se olisi armosta; että lupaus pysyisi lujana kaikelle siemenelle.

4 tykkäystä
251

Juuri näin! Kukaan ei voi kerskata teoistaan eikä myöskään uskomisestaan!

3 tykkäystä
252

Puplikaani huokaisi rintaansa lyöden, sanoen, armahda minua syntistä. Avaa monergismin iloisen näkymän Jumalan armosta ja yksin vanhurskauttamisen uskon kautta, lahjana.
Synergismi hylkää Raamatusta nousevan pelastus käsityksen koko armoväline oppia kohtaan. Synergismismin vaikutus on laajempi, koska se ei perustu yksin Jumalan armoon, uskon kautta.

253

Niin, koska usko sulkee teot pois, myös uskon teoksi käsitettynä.

3 tykkäystä
254

Aamen.

Aamenensa sanoisi tähän järjessään luultavasti myös agnostikkoseurakunnan @Origi-Naali, joka vähintään oli hyvin kallellaan luterilaiseen tulkintaan, jonka mukaan kääntymys on monergistinen. Ei näissä asioissa ole siis mitään sellaista, jota uskomaton ei voisi älyllisesti ymmärtää tai “aamentaa”. Henkilökohtainen uskominen on tietenkin eri asia. Silloin aamen tulee kokonaisvaltaisesti sisimmästä.

“Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta-se on Jumalan lahja -ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi. Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme.” (Ef. 2:8-10)

Kristillisen monergismin mukaan uskominen on Jumalan teko (esim. Joh. 6:29). Samoin on jumalallista tekoa uskon kautta tapahtuva vaellus kristittynä tässä maailmassa, niin kuin edellä näkyvä Ef. 2:8-10 ja alla näkyvä jae osoittavat. Uskominen vaikuttaa siis myös elämänvaelluksen eikä ainoastaan vanhurskautusta. Uskon kautta pelastutaan ja uskon kautta tehdään tekoja tässä maailmassa.

“Niinkuin te siis olette omaksenne ottaneet Kristuksen Jeesuksen, Herran, niin vaeltakaa hänessä.” (Kol. 2:6)

6 tykkäystä
255
  1. Korinttilaiskirje 1:
    26
    *Sillä katsokaa, veljet, omaa kutsumistanne: ei ole monta inhimillisesti viisasta, ei monta mahtavaa, ei monta jalosukuista, *
    27
    *vaan sen, mikä on hulluutta maailmalle, sen Jumala valitsi saattaaksensa viisaat häpeään, ja sen, mikä on heikkoa maailmassa, sen Jumala valitsi saattaaksensa sen, mikä väkevää on, häpeään, *
    28
    *ja sen, mikä maailmassa on halpasukuista ja halveksittua, sen Jumala valitsi, sen, joka ei mitään ole, tehdäksensä mitättömäksi sen, joka jotakin on, *
    29
    *ettei mikään liha voisi kerskata Jumalan edessä. *
    30
    *Mutta hänestä on teidän olemisenne Kristuksessa Jeesuksessa, joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi, *
    31
    että kävisi, niin kuin kirjoitettu on: “Joka kerskaa, sen kerskauksena olkoon Herra”.

Ne jotka tahtovat elää Jumalisesti, he joutuvat vainottaviksi uskonsa tähden.
2. Tim.3:12

Vaikka usko on suuri ilon aihe, ei siitä voi maailmassa ylpeillä kärsimyksen ja vainon tähden. Menestysteologia on asia erikseen!

Ensimmäinen kirje korinttilaisille 15:19 FB92
Jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme säälittävimpiä kaikista ihmisistä.

1 tykkäys
256

Ihmisen kokema perisynnin jokapäiväinen ahdistavuus estää tehokkaasti kaiken kerskailun, ja se saa uskovaisen ihmisen katseen kääntymään häneen, joka sovitti perisynnin ahdistamat.

Vasta sitten kun perisynti alkaa todella ahdistamaan, ihmiselle alkaa kelvata ja riittää yksin armo. Jos ihminen olisi ahdistavasta perisynnistä vapaa, niin hän suhtautuisi hetkestä hetkeen, päivästä päivään ja kuukaudesta kuukauteen vain Jumalaan Jumalana, eli keskipiste ei olisi oma napa, eikä ihminen tekisi silloin koskaan kärpäsestä härkästä, olisi turhamainen, omaa kunniaa tai statusta yli kaiken suojeleva jne.

Synnin ilmenemismuodot ovat moninaiset. Niistä jonkinlaisen listan antaa Markus Askeetti:

Yhteenveto

“Mitä ilkein pahansuopaisuus, kiihkeä hyvän vastustaminen, riita, kilpailuhenki, viha, suuttumus, katkeruus, pitkävihaisuus, tekopyhyys, kiivastus, ylpeys, turhamaisuus, ihmisten mielistely, itsetyytyväisyys, rahanahneus, masennus, lihan himo, joka herättää hekumaa ajatuksissa, epäusko, Jumalan pelon puute, pelkurimaisuus, murehtiminen, väittelynhalu, velttous, uneliaisuus, omahyväisyys, itsepuolustelu, pöyhkeys, röyhkeys, kyltymättömyys, ahneus sekä epätoivo, joka on kaikista turmiollisin, ynnä muut pahuuden hiuksenhienot ja vaikeasti eriteltävät lajit.”

Filokalia 1. 1981, 215

Väitän, että valveilla oleva uskova kärsii syntisyydestään kuolemaansa asti, ja siksi hän kestää vain, jos on ojentautunut sen puoleen, mikä ei näy eikä tunnu (Hepr. 11:1) Kun perisynnin ahdistama ikään kuin näkee sen, joka on näkymätön, hän kestää (Hepr. 11:27b).

3 tykkäystä
257

Kaste, ehtoollinen ja sana ovat tietenkin näkyviä ja lohduttavia uskoville, mutta ei niitä voi järjestä käsin ymmärtää, vaan vain uskon kautta. Se, että ehtoollisessa syödään ja juodaan Jeesuksen lihaa ja verta, ei ole järjelle käsitettävää. En minä ainakaan ehtoollista järjelläni ymmärrä, en myöskään uudestisyntymistä kasteessa, enkä sitä, kuinka pelkkä sana voisi lohduttaa ihmistä, joka kärsii omasta perisyntisyydestään ahdistavalla tavalla ilman, että Jeesus eheyttää tämän ihmisen niin, että hän ei enää kärsi perisynnistään tai ole perisynnin vallassa enää millään tavalla, mikä on tietenkin mahdotonta, koska vanha luonto tai liha kuolee kristillisen käsityksen mukaan vasta fyysisessä kuolemassa, ja siksi synnin ahdistavuus tai epämiellyttävyys on jokapäiväistä, ellei ihminen muutu täysin ihmeellisesti pyhimykseksi (mikä ei ole mahdollista käsitykseni mukaan) tai paadu.

Esim. ehtoollinen on siis näkyvä, mutta turva ja iloin aihe vain uskolle. Usko käsittää sen tai saa lohtua siitä, mikä on pelkälle järjelle vain käsittämättömyyttä tai hullutusta. Usko on siis sen näkemistä, mitä ei nähdä, joten KR1992-käännös on sittenkin aika valaiseva, kun se sanoo, että usko on “sen näkemistä, mitä ei nähdä” (Hepr. 11:1).

258

Tätä esittämääsi asiaa ihmettelin jo aiemmassa viestissä samasta aiheesta. Ahdistaako sinua perisynti?

Minua ei. Toki rikkomukseni hetken voivat ahdistaa, mutta eivät yleisellä tasolla tai jatkuvasti. Kristitty elää Kristuksen vapaudessa ja siitä käsin. Ei tietenkään niin että kaikki on vapaata, vaan siten, että jos hairahtuukin, siitä pääsee nopeasti yli ja perusvire on positiivinen, vapautunut ja ilo. Ei meitä ole tarkoitettu rypemään jatkuvassa huonommuuden tunteessa tai syyllisyydessä, vaikka ei olisikaan paatunut. Sinä olet vapaa Kristuksessa. Eikä tarvitse olla pyhimyskään.

Tätäkin siis ihmettelin. En minä ainakaan kärsi, enkä silti tietääkseni ole paatunut, vaan elän armossa Jumalan lapsena ja perillisenä.

1 tykkäys
259

Minulla on ollut jo teini-iästä lähtien “pistin” lihassa, joka on taipumusta eksessiiviseen huolestumiseen asioista, joista ei tarvitse olla minun oman järkenikään mukaan huolissaan.

Kun kristilliseen käsitykseen kuuluu ajatus siitä, että Jumalaa on rakastettava yli kaiken, niin silloin taipumus eksessiiviseen huolestumiseen ja sen huolestuneisuuden melkein päivittäin tuottama ahdistus on kristillisestä näkökulmasta merkki siitä, ettei Jumala ole kaiken keskus; tai jos asia määritellään kierkegaardilaisesti, niin tuskaa minulle itselleni tuottavassa huolestuneisuustaipumuksessani ilmenee se, että suhtaudun suhteelliseen absoluuttisesti. Kärpäsestä tulee härkänen. Jos ihminen olisi perisynnistä vapaa, hän suhtautuisi suhteelliseen vain suhteellisesti ja absoluuttiseen absoluuttisesti, ei absoluuttiseen suhteellisesti ja suhteelliseen absoluuttisesti (siis kuin Jumalanaan).

Jos oma syntisyys ei tuota kristitylle itselleen minkäänlaista tuskaa, niin ihmettelen sitä, sillä minä ainakin kärsin kristittynä syntisyydestäni päivittäin; en sen takia, ettei se ole anteeksi annettu, vaan sen takia, että itse kärsii siitä, sen tuottamasta tuskasta (silloinkin, vaikka Jumalaa ei olisi olemassa tai ei uskoisi Jumalan olevan olemassa). Ei suotta Tunnustuskirjoissa sanota, että synti itsessään on rangaistus.

Ei ole kyse siis huonommuuden tunteesta tai syyllisyydestä, vaan siitä, että kärsii itse siitä, että mieli tekee ajoittain mitättömästä kaiken, tai vähäisestä tulee kaikki kaikessa.

2 tykkäystä
260

Ymmärrän monergismia siinä mielessä, että pelastus on täysin Jumalan armosta. Ei voi pelastua ellei usko, eli siis ota tämä armoa vastaan. Tämän pidemmälle en sitä ymmärrä. Vanhat kirkot uskoivat näin, joten en ollenkaan ymmärrä miksi niitä vastaan piti nousta.

Kaste puhdistaa perisynnistä niin, että siitä jää jäljelle vain taipumus syntiin. Synti ilmenee ajatuksina, sanoina, tekoina ja laiminlyönteinä, On myös kuolettavia/vakavia syntejä, jotka ajavat ihmisen eroon saadusta armosta. Synnit pitää tunnustaa, jotta armoon voisi palata. Käsittääkseni jokainen luterilainenkin messu alkaa synnintunnustuksella.

Tämä on nyt karrikointia, joten anteeksi jo etukäteen :wink: mutta joskus tuntuu, että koko uskonpuhdistuksen jälkeinen, sinänsä hieno, teologia vanhojen kirkkojen ulkopuolella perustuu sen selittelylle miksi lupaukset tehneitä nunnia sai välittää vaimoiksi papeille ja oli soveliasta syöpötellä ja juopotella kuin porsaat.

261

Rakkautta ei voi pakottaa, lähtökohtasi kuulostaa vaatimukselta. Kun Kristus vapauttaa, se herättää rakkauden. Eikä rakkauden tarvitse olla jotain tunnepitoista mössöä, vaan rauhaa ja luottamusta, että hairahtuessaankin on anteeksiannettuna ja armahdettuna. Toki rakkautta ja iloa voi sitten myös herättää kiitollisuus kaikesta, ilo ja ylistys.

1 tykkäys