1Tim 2:3-4: “Sillä se on hyvää ja otollista Jumalalle, meidän vapahtajallemme, joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden.”
Kyllä Jumala hyvin tietää etteivät kaikki ihmiset pelastu, mutta toivoo kyllä, että kaikki ihmiset pelastuisivat. Hän on Kristuksen sijaisovituksessa sovittanut koko maailman kaikki ihmiset ja on lähettänyt mailmaan apostolien ja heidän seuraajiensa välityksellä sovituksen sanan ja kehoittaa ihmisiä antamassaan uskossa tarttumaan tähän valmiiseen sovitukseen, hyvin tietäen, etteivät kaikki tule, vaan hylkäävät uskon. Hän itse sanoi portin olevan ahtaan ja tien kaidan ja vain harvojen löytävän sen. Näin siksi, koska suurin osa ihmisistä ei halua kuolla pois itsestään, vaan rakastavat itseään ja itsensä kautta tätä maailmaa, vaikka Jumala on valmistanut heille kaikille kuoleman tästä maailmasta Poikansa kuolemassa, hänen sijaiskuolemassaan. Kukaan kun ei voi kuolla itsessään tälle maailmalle, vaan ainoastaan Kristuksen kuolemassa, kun Jumala liittää hänet uskossa Kristuksen kuolemaan, kuten mm. Kol. kirje asian ilmaisee.
Monergismin mukaan se ihminen, joka uudestisyntyy/tulee uskoon, uudestisyntyy/tulee uskoon niin, ettei se “riipu hänen omasta kyvystään, päätöksistään, pyrkimyksistään, tahdostaan ja teoistaan, vaan kokonaan toisen, nimittäin Jumalan ratkaisusta, päätöksestä, tahdosta ja teosta yksin” (Luther). Monergistisesta näkökulmasta ne, jotka eivät uudestisynny/tule uskoon, eivät yksinkertaisesti ole valittuja, koska jos olisivat, hekin uudestisyntyisivät/tulisivat uskoon. Jos siis vain ja ainoastaan Jumala aiheuttaa ihmisessä uudestisyntymisen/uskoontulon ilman sellaista tekijää ihmisessä, joka olisi vähäisessä määrin Jumalan yksinvaikuttavuudesta riippumaton mielenliike, tahtominen tai uskominen, ja jos siis Jumalan tahdosta pelastaa kaikki ihmiset monergistisessa mallissa seuraa, että vain yksin Jumalan yksinvaikuttavasta tahdosta ihminen uudestisyntyy/tulee uskoon, niin silloin kaikkien tulisi uudestisyntyä/tulla uskoon. Koska näin ei ole, niin Jumala ei tahdo kaikkien ihmisten pelastuvan tai monergismi on väärä selitys uudestisyntymiselle/uskoontulolle.
Jos uudestisyntyminen/uskoontulo ja pelastus on synergistinen, niin silloin on ristiriidatonta sanoa, että Jumala toivoo ihmisen pelastuvan. Monegistisesta mallista käsin on täysin ristiriitaista tai järjetöntä sanoa, että Jumala toivoo ihmisen uudestisyntyvän/tulevan uskoon, kun ainoa keino siihen on 100-prosenttisesti toteutuva Jumalan teko ihmisessä. Ei Jumalan tarvitse toivoa ihmiselle sellaista, johon Hän vain itse sataprosenttisesti kykenee siinä ihmisessä.
Niin vanha Aatu ei voi uskoa ja sitä tarkoitetaan monergismissa sillä että pelastus on yksinomaan Jumalan teko Kristuksessa. Tässä se on lyhyesti sanottuna Raamatussa.
Kol 2:12-13: “ollen haudattuina hänen kanssaan kasteessa, jossa te myös hänen kanssaan olette herätetyt uskon kautta, jonka vaikuttaa Jumala, joka herätti hänet kuolleista. Ja teidät, jotka olitte kuolleet rikoksiinne ja lihanne ympärileikkaamattomuuteen, teidät hän teki eläviksi yhdessä hänen kanssaan, antaen meille anteeksi kaikki rikokset.”
Huomioi, että tuossa sanotaan monikossa Kristuksen herätetyn kuolleista, ei siis vain omasta kuolemastaan, vaan myös meidät, jotka olemme Jumalan antaman uskon kautta liitetyt häneen. Hänessä meillä on elämä!
Kun siis Jumala siirtää sinut uskon kautta Kristukseen niin sinulla on pelastus hänen kuolemassaan ja ylösnousemuksessaan ei omassasi eikä omissa vanhan aatusi mahdollisuuksissa uskoa, sillä vanha aatu ei usko vaan järkeilee ja rakastaa tätä elämää, tätä maailmaa.
Voisi ehkä sanoa niin, että ihmisen tahdon alainen parannus on ihmisen vastaus Jumalan hyvyyden vetovoimalle, uskon yhteydessä muodostuva sisäinen muutos.
Parannuksella en siis tarkoita (omavoimaista) paheista luopumista vaan mielen muuttumista, halua oikeaan mielenlaatuun suhteessa Jumalan tahtoon ja ajattelun kalibroitumista hyvän suuntaan.
Minusta on ilmeistä, että ilosanoma synnyttää pelastavan uskon ja myös siihen liittyvän mielen muuttumisen ja siten uudestisyntymisen. Ilman monergiaa, ilman synergiaa.
Ajattelen niin, että kristityn elämä ei ole taakoittavia uskonsuorituksia vaan normaalia hyvää tahtovaa elämää rakkaudessa ja siis toisia vahingoittamatta, vaikka olemme toki siinäkin kovin vajavaisia. Minusta kristittyjen tulisi ainakin sillä tavoin erottautua pahasta maailmasta – uskon vilpittömästi sen olevan Jumalan tahto.
“Te olette näet kutsutut vapauteen, veljet; älkää vain salliko vapauden olla yllykkeeksi lihalle, vaan palvelkaa toisianne rakkaudessa.” (Gal 5:13)
“Sillä ei Jumala ole kutsunut meitä saastaisuuteen, vaan pyhitykseen.” (1.Tess 4:7)
Kun ihminen kuulee luotettavalta taholta ilahduttavan uutisen esim. siitä, että läheinen ihminen on parantunut sairaudesta, hän ilahtuu ja uskoo siihen. Ilosanoman tuoja ei saanut ilahtumista aikaan (yksinvaikuttavasti) eikä ilosanoman vastaanottajan luottamus ja ilahtuminen ollut mistään yhteistyöstä tai ponnistelusta kiinni. Luottamus ja positiivinen tunne syntyivät luonnostaan.
“Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt.” (Joh. 6:29)
“Ollen haudattuina hänen kanssaan kasteessa, jossa te myös hänen kanssaan olette herätetyt uskon kautta, jonka vaikuttaa Jumala, joka herätti hänet kuolleista.” (Kol. 2:12)
Miten sovitat jakeet yhteen sen näkemyksesi kanssa, ettei uskominen ole monergistisesti vaikutetttua? Jos otetaan huomioon, että Efesolaiskirjeen kirjoittajan mukaan kristitty on ennen uudestisyntymistään hengellisesti kuollut rikoksiinsa tai synteihinsä (Ef. 2:1), miten uskominen voisi alkaa ihmisessä ilman Jumalan yksinvaikutusta? Miten syntisestä luonnosta voisi syntyä kristillistä uskomista pelkän sellaisen sanoman kuulemisesta tai lukemisesta, jonka välityksellä Jumala yksin ei vaikuttaisi kuulijan tai lukijan mielessä hengellistä syntymistä/uskomista? Miten kuollut herää eloon, jos häntä ei toisen teosta herätetä?
Ei mitenkään. Viime kesän Kansanlähetyspäivien opetuksessaan rehtori Niilo Räsänen opetti samasta aiheesta ja vertasi siihen, että hengellisesti kuollut on todella kuollut, eikä häntä voi kukaan muu herättää kuin Jumala. Vertauksessa hän sanoi, että vaikka kuolleelle tilaisi Uusi Tie-lehden, hän pysyisi silti kuolleena, ellei Jumala häntä ensin herättäisi. Itse ihminen ei voisi asialleen mitään tehdä.
Relevantti kysymys, ja erityisesti jälkimmäinen jae on mielenkiintoinen. Hiukan joudun ihmettelemään käännöstä, sillä kreikkalaisesta tekstistä en löydä ihan sellaista ajatusta:
<=> “διὰ τῆς πίστεως τῆς ἐνεργείας τοῦ θεοῦ”: kaikki genetiivimuotoja, ei ihan yksiselitteisesti käännettävä kohta. Nykykreikassa jokseenkin samalla tavalla (διαμέσου τής πίστης τής ενέργειας του Θεού).
Minulle tuo kohta kertoo, että Jumalan täytyy jollakin tavalla uskoon ja ihmisen ja Jumalan väliseen suhteeseen liittyvään operaatioon kytkeytyä, sillä eihän syntynyt usko itsekseen tyhjän päällä voi olla. Heräämiseen liittyvään tapahtumaan liittyy ilman muuta Jumalan voima. Minusta tekstikohdan sanoma ei siis ole se, että Jumala vaikuttaa uskon, kuten 33/38-käännös asian ilmaisee. Olen siis edelleen sitä mieltä, että usko syntyy - ja kun usko syntyy, siihen toki yhdistyy Jumalan herättävä voima.
Vuoden 1992 (mielestäni liian vapaamuotoinen) käännös:
“Kasteessa teidät yhdessä hänen kanssaan haudattiin ja herätettiin eloon, kun uskoitte Jumalaan, joka voimallaan herätti Kristuksen kuolleista.” (1992)
Joka tapauksessa nämä kaikki minunkin näkemykseni ovat vain omia näkemyksiäni eli tapoja ajatella pelastusopista siten kuin vilpittömästi ajattelen. Olen toisinaan pohtinut sitäkin mahdollisuutta, että jospa Jumala suvereenisti tarkkailee tilannetta ja pelastaa ikuiseen elämään ne, jotka katsoo arvollisiksi, toki ottaen huomioon armoon ja Jeesukseen tarrautumisen intensiteetin parannuksessa ja pyhityksessä. Vilpittömästi kuitenkin uskon yksinkertaiseen ilosanomaan.
Mutta Jumalalle tuskin tekisi minkäänlaisia vaikeuksia heittää tulikivijärveen koko ihmiskunta, koska hän oman Poikansakin antoi karmeaan kohtaloon maan päällä. Mutta tämä on toki inhimillistä ajattelua. Tosiasiassa minä uskon mystiseen rakkauteen ja mystiseen veren voimaan, kertakaikkiseen sovitukseen, josta kristitty on osallinen uskon kautta välimieheen Jeesukseen.
Pidän siis synergismiä ja monergismia mahdollisina, mutta en ajattele kummallakaan tavalla.
Tuo Joh 6:29 selittyy sillä, että opetuslapset kysyivät:
“Mitä meidän pitää tekemän, että me Jumalan tekoja tekisimme?” (Joh 6:28)
Jeesus vastasi kysymykseen tyylikkäästi painottaen uskoa - mielestäni hän ei tarkoittanut, että usko on monergistinen juttu.
Niin siis tarkennatko miten usko syntyy jos se ei ole Jumalan vaikuttamaa? Ainakaan se ei voi olla vanhan aatun toiminto, koska kyseisessä jaksossa nimenomaan sanotaan meidän olevan synteihimme ja rikoksiimme kuolleita, eikä kuollut voi uskoa eläväksi tekevällä uskolla, ensin täytyy elää. On vaarallista ajatella synergistisesti uskon olevan oma tekomme so. lain teko, sillä silloin tulee kaikesta muustakin lain tekoa suhteessamme Jumalaan. Synergismi nimenomaan ei salli uskon syntyä ja vieläpä langettaa monet uskosta, kuten kävi useille Galatalaisillekin.
Sen seikan, että usko on Jumalan vaikuttamaa vahvistaa myös esim. Room. 4: 16.
Sentähden se on uskosta, että se olisi armosta; että lupaus pysyisi lujana kaikelle siemenelle
Jos usko olisi ihmisen oma suoritus, ei vanhurskauttaminen voisi olla millään tavoin armosta uskon kautta.
Ef. 2: 8. Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta - se on Jumalan lahja -
Juudaan kirje 1: 3. Rakkaani! Kun minulla on ollut harras halu kirjoittaa teille yhteisestä pelastuksestamme, tuli minulle pakko kirjoittaa ja kehoittaa teitä kilvoittelemaan sen uskon puolesta, joka kerta kaikkiaan on pyhille annettu.
Myös Jukka Thuren kirjoittaa
Kristuksen herättäminen sisälsi jo meidän herättämisemme, uskoon tulo ja kaste liittävät meidät Kristukseen ja elämämme on elämää Kristuksessa. Kristuksen ulkopuolella on ainoastaan kuolemaa.
Jukka Thuren
Meidän on siis oltava liitettynä Kristukseen ollaksemme herätetyt hänessä ja Kristukseen emme voi olla liitetyt muutoin kuin uskon kautta, muutoin olemme kuolleet rikoksiimme ja synteihimme, kuten tuo Kol. teksti sanoo.
Tuo on erittäin hyvä kysymys. Vertaisin asiaa kalaverkkoon, vaikka onkin hieman ontuva vertaus. Jumala on toki heittänyt verkon veteen, joten siinä mielessä pelastuksen kokonaisuus on ilman muuta Jumalasta lähtöisin. Mutta Jumala ei määrää, mitkä yksilöt kalojen joukosta verkkoon tarttuvat.
Evankeliumi on tuo verkko. Jumala ei suoraan yksilötasolla määrää, kuka evankeliumin uskoo.
Jumalan hyvyydellä on se ominaisuus, että se vetää ihmisiä parannukseen, mutta se ei mielestäni tarkoita sitä, että Jumala väkisin ketään kiskoo yhteyteensä.
Selkeyden vuoksi sanon vielä, että jos uskoni olisi yksilötasolla suoraan Jumalan vaikuttamaa, pelastus olisi puhtaasti monergistinen, eikä minulta kysyttäisi mitään, ja sehän olisi lähellä fatalismia. Toisaalta itse en voi syntisenä mitenkään ansioitua Jumalan edessä, joten pelastus ei voi olla absoluuttisen synergistinenkään. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää uskon syntymisen mysteeri - ei Jumalan määräämänä eikä myöskään omana valintana. Ilosanoma tekee siinä tehtävänsä. Usko on salaisuus (1.Tim 3:9).
Jumala on pyhä, ja ihminen ei ole, ja siksi me tarvitsemme yhteyden rakentamiseen välimiehen, Jeesuksen, johon uskomme. Ja ilosanoma Jeesuksesta on annettu tämän yhteyden luomista varten. Aika hieno systeemi, joka on toivona kaikille kristityille kaikissa kirkkokunnissa.
Luottamus Jumalaan näissä asioissa on kovaa valuuttaa.
Jumalan Sanassa on Pyhän Hengen voima joka synnyttää uskon.
Room. 10:17: “Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana.”
Sanahan ei ole meitä itseämme vaan meidän ulkopuoleltamme meihin tuleva ilmoitus Kristuksen sovituksesta. Tähän ilmoituksen sanaan liittyy aina Pyhän Hengen voima joka vaikuttaa uskon syntymisen. Uskon voi tietenkin myös torjua, niin kuin useimmat tekevätkin. Matt. 13 valaisee tätä.
Jos kohta Kol. 2:12 viittaa kasteeseen, johon aikuinen ihminen tahdostaan menee, niin silloin jakeessa mainittu usko tulee vasta kasteen yhteydessä. Sama aikuinen ihminen on kuitenkin tavallaan jo kääntynyt, kun on halunnut mennä kasteelle eli tulla kristityksi. Tästä johtuen raamatunkohdalla Kol. 2:12 ei nähdäkseni voida todistaa kääntymyksen (ei-kristitystä kristityksi) olevan ainakaan kokonaan monergistinen, koska ihminen on kääntynyt jo siinä mielessä, että haluaa kasteelle, jossa vasta varsinainen kristillinen usko saadaan nähdäkseni kohdan Kol. 2:12 mukaan.
Olen perustellusti sitä mieltä, että pelastuksessa kyse on kohtalosta, jos monergismi määritellään niin, että Jumala absoluuttisesti yksin (ottamatta huomioon mitään yksinvaikuttavuudestaan riippumatonta ihmisen mielenliikettä tai tahtoa) vaikuttaa ihmisen mielessä mielenmuutoksen ja uskon ja sen jatkumisenkin. Jumala siis yksin muokkaa ihmismielen sellaiseksi, että ihminen tahtoo elää yhteydessään. Pelastumattomuudessa on myös kyse kohtalosta, koska jos Jumala ei yksin vaikuta jossain ihmisessä kääntymystä, uskoa ja uskossa pysymistä, niin hän ei uudestisynny, usko eikä pelastu. Tietenkin voidaan väittää, että perisyntinen kääntymätön on vaikuttanut oman perisyntisyytensä, jolloin kadotukseen meno ei olisi kohtaloa tai toisen taholta ennalta tavallaan vaikutettu ja määrätty, mutta eri asia on, miten uskottavia siihen liittyvät perustelut olisivat.
Jos taas monergismi määriteltäisiin niin, että Jumala ottaa huomioon yksinvaikuttavuudestaan riippumattoman ihmisen tahdon, mitä tulee uskon syntymiseen ihmisessä ja uskon jatkumiseen, niin silloin kyse ei olisi todellisuudessa monergismista, vaan synergismistä.
Jos monergistisesti vaikutettavan uskon voi torjua, niin silloin uudestisyntyminen/uskoontulo on riippuvainen siitä, miten ihminen Jumalan yksinvaikuttavuudesta riippumattomasti reagoi Jumalan monergistisesti pyrkivään ihmisen uudestisynnyttämiseen. Mutta se kumoaisi monergismin, koska silloin siis Jumala ottaisi huomioon, minkälainen on ihmisen “maaperä” ennen kuin alkaa yksinvaikuttavasti sitä uudistamaan.
Uskon vanhurskaus luetaan uskosta Kristukseen. Raamattu näet yksimielisesti sulkee teot kokonaan pois vanhurskauttamisesta. Jumala ei tunne omaksensa, joka turvaa pelastuksensa tekoihin, vaan lausuu viimeisenä päivänä, etten ole koskaan teitä tuntenu. Lain tarkoitus on kasvattaa Kristukseen eli toisin sanoen kuolettaa, kuolla synteihin, tulla syntiseksi, että Henki Kristuksen evankeliumin sanan kautta vapauttaisi lain tuomiosta, omistamaan Kristuksen uskon kautta, lahjana.
Jos turvautuminen yksin Jumalan armoon Kristuksessa on monergistisesti vaikutettua, niin ihmisen uskominenkin on sataprosenttisesti toisen vaikuttamaa tai toisen tekoa, ei ainoastaan Kristuksen sovituskuolema. Kyse on tavallaan kompatabilistisesta uskomisesta, eli usko on Jumalan determinoimaa, mutta ihminen vapaasti tai pakottamattomasti uskoo.
Jos oletamme monergismin näkemykseksesi (lainaamassani tekstissäsi), niin tulee kysyneeksi, miksi Jumalan pitäisi ensin ihmisen luonnollinen, uskonnollinen tai ansioitumiseen pyrkivä ihminen nujertaa, ennen kuin voisi yksinvaikuttavasti vaikuttaa ihmisessä uskoa. Sanovathan vuosikymmeniä uskossa olleetkin, ettei heidän vanha (uskonnollinenkaan) luontonsa ole täysin kuollut, joten sen täydellinen kuolema ei ole edellytys sille, että ihminen uskoo pelastuvansa yksin armosta.
–
P.S. Ymärtänette varmaan, mitä ajan takaa. Mutta varmuuden vuoksi: Miksi Jumala yksinvaikuttavuudessaan olisi riippuvainen siitä, mitä ihmisen vanhassa luonnossa tapahtuu, ennen kuin voi vaikuttaa uskomista?
“Niin he ottivat kiven pois. Ja Jeesus loi silmänsä ylös ja sanoi: “Isä, minä kiitän sinua, että olet minua kuullut. Minä kyllä tiesin, että sinä minua aina kuulet; mutta kansan tähden, joka seisoo tässä ympärillä, minä tämän sanon, että he uskoisivat sinun lähettäneen minut.” Ja sen sanottuansa hän huusi suurella äänellä: “Lasarus, tule ulos!” Ja kuollut tuli ulos, jalat ja kädet siteisiin käärittyinä, ja hänen kasvojensa ympärille oli kääritty hikiliina. Jeesus sanoi heille: “Päästäkää hänet ja antakaa hänen mennä”.” (Joh. 11:41-44)
Jeesus puhui paradoksaalisesti kuolleelle. Jos olettaa, että Jumalan sanassa on mukana yliluonnollisesti vaikuttava voima, niin silloin ei ole järjetöntä ajatella, että Jumalan sanalla ja siinä tai sen kautta toimivalla Jumalan Hengellä uudestisynnytetään ilman sitä edeltävää inhimillistä reagointia vauva tai aikuinen ihminen.
Toyota, edelliseen sinulle osoittamaani viestiini lisäten sanon, että laatikoimani näkemyksesi antaa ymmärtää, että ihmisestä tulee uskova sekä lain että evankeliumin kautta. Laki ensin tekee ihmisen epätoivoiseksi omasta hurskaudestaan (eli ihminen tajuaa, ettei ole täyttänyt eikä voi täyttää lakia) ja vasta sitten syntyy usko yksin evankeliumiin. Jos olen tulkinnut lainaamani tekstisi väärin, niin selitä tarkemmin, mitä tarkoitat. En siis sano, että sinun mukaasi laki synnyttää uskoa, mutta vaikutat ajattelevan, ettei ihminen voi uskoa ennen kuin laki on riisunut ihmisen riittävässä määrin omasta hurskaudestaan.
Vaan laki nimittäin vaikuttaa katumuksen eli synnintunnon. Laki on kasvattaja Kristukseen. Juuri näin lain täytyy vaikuttaa sydämessä, että evankeliumi Kristuksesta olisi suloista, lohduttavaa, vapauttavaa lain tuomiosta eli vanhurskauttavan uskon syntyminen Kristukseen.
Parannus on katumusta ja uskoa.
Voiko sen, mitä kirjoitit, mielestäsi soveltaa siihen, kun ei-kristitystä tulee kristitty? En siis viittaa siihen ajatukseen tai käsittele tässä sitä, että kristitty (siis jo uudestisyntynyt ihminen) tarvitsee lakia peilikseen pysyäkseen synnintunnossa ja uskossa muuhun kuin omaan vanhurskauteen.
Jos väitetään, että uudestisyntyminen/uskoontulo on yksin Jumalan työtä (= monergistinen tapahtuma), ja jos ajatellaan, että uudestisyntymistä edeltää vielä uudestisyntymättömän ihmisen reaktio lakiin = laista seuraava synnintunto ja omasta vanhurskaudesta riisuuntuminen, niin silloin uudestisyntymisen ehto on uudestisyntymättömässä luonnossa tapahtuva muutos (= ihminen kokee olevansa lain tuomitsema ja kykenemätön sitä täyttämään). Tällöin on nähdäkseni edellytettävä, että uutta luomusta ei oikeastaan luoda tyhjästä, vaan ihminen on tavallaan jo Jumalan luomus, se täytyy vain uudistaa tai sitä ikään kuin parannellaan. Jos nimittäin näin ei ajateltaisi, mutta edellytettäisiin lain työ uudestisyntymättömässä edellytyksenä armon kirkastumiselle ja uskon syntymiselle, niin silloin pitäisi tehdä se johtopäätös, että Jumala luo ihmisessä uutta kokonaan vanhan ja turmeltuneen luonnon kautta tai yhteydessä siihen. Se olisi järjetön ajatus.
Monet kristityt vähintään silloin tällöin tarvitsevat lakia kuollakseen pois omavanhurskaudesta, jota (vanhurskautta) vanha aatami mielellään alkaa rakentamaan. Ulkopuolisen näkökulmasta on ymmärrettävää, että kristityt “uusina luomuksina” kavahtavat tiedostaessaan täydellisyyttä vaativan lain edessä joutuneensa joksikin ajaksi omavanhurskauden hallusinaation valtaan. Jos edellytetään, että ei vielä kristitty ihminen on kokonaan turmeltunut ja vanha merkityksessä käyttö- ja uudistuskelvoton, niin miten olisi mahdollista kokea synnintuntoa lainkaan samalla tavalla kuin kristitty ihminen, joka ei voi sanoa olevansa synnintunnossaan kokonaan turmeltunut, käyttö- ja uudistuskelvoton? Miten tehdä siis ero ei vielä uudestisyntyneen ihmisen synnintunnon ja jo uudestisyntyneen ihmisen synnintunnon välille? Mielestäni eroa ei voi tehdä.
Peltola sanoi minulle aikoinaan, että hän on sama vanha Ola. Emme tosin keskustelleet tästä aiheesta.
– P.S. Voi tietenkin sanoa, että ero on siinä, että uudestisyntymätön voi ajautua helposti toivottomuuteen, jos hänelle ei kirkastu armo, kun taas uudestisyntyneelle armo on jo kirkastunut tai hän tietää, että se on taas kirkastuva. Mutta mitä itse synnintuntoon sinänsä tulee, niin uskoisin, ettei eroa ole.