@9x, se ristiriita, josta viimeksi on puhuttu, liittyy siihen väitteeseen, ettei Jumala olisi edeltä määrännyt uskovaista uskovaiseksi. Monergistinen uudestisyntyminen ei ole ristiriidassa yksilön ennalta valinnan tai määräämisen kanssa.
Onhan hän määrännyt mutta välineellisesti evankeliumin kautta, jolloin ihminen voi asettua poikkiteloin, ei siis
kalvinistisesti, välittömästi, heidän vastustamattoman armon periaatteen mukaan. Hän ei siis ole jossain pre-historiassa päättänyt yksilötasolla tuon valitsen, tuota en.
Onko tässä aikaisemmin kirjoittamassani tekstissä jotain ristiriitaista? Siinä en allekirjoita kaksinkertaista predestinaatiota, vaan yksinkertaisen predestinaation. (En siis ymmärrä, miksi tunget kalvinismia tähän.)
Ajattelin siis uskovana, että uskoontulo on monergistinen eli yksin Jumalan teko, jolloin uudestisyntyminen/uskominen evankeliumiin tapahtuu 100-prosenttisesti Jumalan vaikutuksesta eli toisin sanoen yksin Jumalan vaikutuksesta. Se Jumalan 100-prosenttisen kääntymyksen aiheuttava vaikutus ei toteutuakseen ota huomioon mitään sellaista ihmisen sisimmässä, joka ei olisi yksin siitä 100-prosenttisesta vaikutuksesta kiinni; jos näet ottaisi (jotta yleensä kukaan tulisi uskoon), ja uskoontulo olisi siis siitä kiinni, niin silloin kääntymys olisi synergistinen. Toisin sanoen se ihminen, joka monergistisessa mallissa tulee uskoon, tulee uskoon, koska yksin Jumala on tahtonut hänen tulevan uskoon vaikuttamalla mielessä kääntymyksen sanan ja sakramenttien kautta. Se tahtomisensa on ollut tahtomisensa ja päätöksensä jo ennen ihmisen syntymää, jo “ennen” universumin alkua ajattomuudessa, koska olisi ristiriitaista ajatella, että Jumala ei olisi edeltä tiennyt ja päättänyt, että vaikuttaa sataprosenttisesti ihmisessä uskon. Tästä johtuu, että monergistisessa mallissa se ihminen, joka tulee uskoon, on ennalta määrätty uskovaiseksi. Ei tarvitse Jobia ymmärtääkseen, ettei Jumalan tahto voi olla toteutumatta; ei varsinkaan, kun se on Jumalan sataprosenttisesta vaikutuksesta kiinni, eli kun mikään ei ole esteenä sen tahdon tapahtumiselle.
“Minä tiedän, että sinä voit kaikki ja ettei mikään päätöksesi ole sinulle mahdoton toteuttaa.” (Job. 42:2)
Tulkitsen tuon kohdan samalla valinnan periaatteella kuin muutkin vastaavat Jumalan valintaan liittyvät kohdat, eli ikuiseen elämään ovat säädetyt ne, jotka uskovat Kristukseen.
Jumala armahtaa ne, jotka uskovat Kristukseen ja paaduttaa ne, jotka eivät usko.
Mutta tokihan on mahdollista, että Jumala absoluuttisessa suvereeniudessaan on säätänyt pelastuksesta yksilötasolla, kuten tuo jae antaa ymmärtää, jos käännös tekee oikeutta alkutekstille - en minä sitä mahdollisuutta kiellä. Mutta itse vain arvelen, ettei asia ole niin.
Paavalikin taisi olla näiden asioiden kanssa hieman ymmällään, mutta puolusti kuitenkin Jumalan ehdotonta suvereniteettia:
“Niin hän siis on armollinen, kenelle tahtoo, ja paaduttaa, kenen tahtoo. Sinä kaiketi sanot minulle: ‘Miksi hän sitten vielä soimaa? Sillä kuka voi vastustaa hänen tahtoansa?’ Niinpä niin, oi ihminen, mutta mikä sinä olet riitelemään Jumalaa vastaan? Ei kaiketi tehty sano tekijälleen: ‘Miksi minusta tällaisen teit?’” (Room 9:18-20)
Me emme siis tiedä, kuinka asia on. Mutta joka tapauksessa itse näen kaiken pelastuksen keskipisteessä Kristuksen ja kaikki uskovat hänessä Jumalaan kätkettyinä. Mutta jos Jumala valitsi minut tai jätti valitsematta, sille en voi yhtään mitään - silloin saarnaaja oli varmaankin asian ytimessä: “Kaikki on turhuutta”! (Srn 1:2, 12:8)
1 tykkäys
Minä en hyväksy järjelläni lainkaan uskottavaksi sitä ajatusta, että UT kokonaisuudessaan olisi sisäisesti ristiriidaton ja yksiselitteinen monergismin ja synergismin suhteen. En hyväksy monergismia selvänä tai minkään UT:n kohdan kanssa ristiriidassa olemattomana uusitestamentillisena ilmoituksena, niin kuin en hyväksy synergismiäkään selvänä tai minkään UT:n kohdan kanssa ristiriidassa olemattomana uusistestamentillisena ilmoituksena. Jos olisin uskova, en voisi siksi olla luterilainen enkä ortodoksikaan.
Väärinymmärryksen uhallakin 
tuon tähän keskusteluun vielä näkökulman, jota voisi luonnehtia jossakin määrin synergistiseksi.
Nimittäin tähän kuvioon kuuluu myös keskustelu siitä, mikä merkitys pelastukseen on mahdollisesti sillä, johtaako ilosanoman uskominen ihmisessä halun parannukseen eli mielenmuutokseen, haluun suunnata elämänsä hyvään eikä pahaan. Minusta semmoinen naksahdus ja tahdon suunnan hienosäätö ihmisen mielenmaailmassa voisi tuntua uskoontulon yhteydessä oikealta, eikä asiaa tarvitse ajatella laisinkaan lakihenkisesti. Parannuksen vaatimus näyttäisi olevan johdonmukaisesti myös UT:n mukainen.
Jos tässä ajattelussa on perää, aiemmin mainitsemani uskon mysteeriluonne siinä hiukan hälvenisi, ja tilalle tulisi hieman ymmärrettävämpi prosessi, koska uskoon kuuluisi pelastuksen ehtona mainittu mielenmuutos: ihminen menee Jumalan hyvyyden edessä itseensä ja haluaa kalibroida elämäänsä Hänen tahtonsa mukaan. Mutta se voi olla myös aidon uskon seuraus.
Tämä ei tietenkään tarkoita lähestulkoonkaan täydellisen elämän vaatimusta, mutta kieltämättä siinä on hieman synergistinen vivahde. Itse ajattelen parannuksen olevan kuitenkin enemmän myötäsyntyinen ja mielensisäinen prosessi kuin ihmisen itsensä vaikuttama moraalisen kuntoisuuden tason korotus ja ulkonaisista paheista luopuminen.
Joka tapauksessa voidaan sanoa, että on varmasti Jumalan tahto, että ihminen eläisi Jumalan tahdon mukaan eikä synnin orjana pahaa tehden. Missä määrin pelastusoppi sellaista mahdollisesti edellyttäisi, on jo vaikeampi kysymys. Itse kallistun absoluuttisen armon kannalle, koska nimenomaan armolla – eikä vaatimuksilla – on taipumus vaikuttaa aidosti ihmisen mielen muuttumiseen.
Pidän tärkeänä aina muistaa, että yksin Kristuksen tähden uskova on Jumalan hyväksymä. Jos syyttäjä ryhtyykin syyttämään ja synnyttämään kristityn mielessä pelastuksen epävarmuutta, on syytä kääntää katse ristille, sillä juuri meidän kelvottomuutemme tähden hän kärsi verisen uhrikuoleman. Ja yksin hänen tähtensä pelastus on varma.
Joka tapauksessa “Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, joka koituu pelastukseksi ja jota ei kukaan kadu.” (2.Kor 7:10)
1 tykkäys
Olen liian oppimaton tähän keskusteluun, mutta en ymmärrä kuinka ilosanoma ei johtaisi siihen, että ihminen haluaa elää Jumalle otollisesti. Kun rakastaa Jumalaa, niin eikö ole luontevaa pyrkiä tekemään Jumala miellyttäviä tekoja. Yritämmehän ilahduttaa myös meille rakkaita ihmisiä, eikö siis vielä ennemmin Jumalaa. En näe tässä mitään lakihenkistä. Tietenkin hyvät teot voivat kääntyä myös lakihenkiseksi suorittamiseksi, mutta se on jo eri asia. Ja onko tällainen mielenmuutos ja rakkautensa osoittaminen Jumalalle myös tekojen kautta sitten synergiaa vai ei?
Lakihenkisestä suorittamisesta tuli vielä mieleni pyhän Siluan Athosvuorelaisen (jonka muistopäivä on tänään) lausahdus: “Minä olen suuri syntinen, mutta Herra on armollinen. Hän rakastaa ihmisiä paljon ja antaa minulle synnit anteeksi.” Eli synergian ei tarvitse eikä pidä johtaa epätoivoon, vaan nöyryyteen
Tämä liittyy kristyn vapauteen ja siihen, mitä pelastavalla uskolla tarkoitetaan. Vapaus voi johtaa lihan tekoihin, ja sellaisia kehotetaan välttämään. Uskonvanhurskausoppi ilman tekojen edellytystä uhkaa johtaa kuolleeseen uskoon eli pelkkään totenapitämiseen. Luulen että ehkä suurikin osa kristityn nimeä kantavista ei askaroi oman elämänsä hengellisyyden ja Jumalan tahdon parissa.
1 tykkäys
Jos luterilaiselta kysytään, niin ilman muuta sellainen ilosanoma, jossa syntien anteeksiantamuksen saa yksin armosta, Kristuksen tähden ja yksin uskosta, saa uskovan ihmisen kokemankin rakkautta ja vapauttaa palvelemaan lähimmäisiä. Tämän ymmärtää uskomatonkin ihminen. Armollista ja ehtoja asettamatonta ihmistä on luonnollista miellyttää ja hänestä on helppo pitää.
Minä ulkopuolisena näen luterilaisen ilosanoman vapauttavampana kuin sellaisen ilosanoman, johon liitetään ehdot, jotka pitää täyttää, ja jos niitä ei täytetä, niin ilosanoma mitätöityy tai on vain ajallisesti tai lyhytaikaisesti vaikuttava ja voimassaoleva yksilön kohdalla.
Jos synergismin allekirjoittavana haluaa tehdä synergistisen ilosanoman houkuttelevaksi, tulisi muotoilla se niin, ettei se johtaisi sanoman kuulijaa vertaamaan ilosanomaa jossain määrin työelämään, jossa työpaikka säilytetään työnteolla.
1 tykkäys
Voi kauhistus, ei minulle ole tullut mieleen että kristittynä eläminen olisi työ. Tottakai usko on välillä vaikeaa, ainahan ei huvittaisi rukoilla tai lähteä kirkkoon. Tapahtuu myös hirveitä asioita ja usein tuntuu ettei Jumala kuule. Mutta voiko mitään hyvää, maallistakaan, saavuttaa ilman jonkinlaista vaivannäköä?
Lapsena saatu kaste tai uskon löytäminen aikuisena tuskin ovat oman toimintamme ansiota, kuten tässäkin keskustelussa on jo monelta kantilta pohdittu. Mutta se mitä sen jälkeen seuraa on toinen asia. Kristitty on tietenkin ainakin jossain määrin vapaa valitsemaan kuinka toimii ja millaisia valintoja tekee. Jumala tietenkin rakastaa meitä ja on armollinen, mutta mielestäni on aivan Raamatullista ajatella että usko ilman tekoja on kuollut. Niillä teoilla emme tietenkään itse itseämme pelasta vaan pyrimme niin Jumala yhteyteen.
En yrityksistäni huolimatta kykene käsittämään monergismia, ehkäpä vain siksi koska en ole koskaan ollut luterilainen. Minut on siis “aivopesty” synergiaan jo pienestä pitäen . Jotkut synergismin kannattajat painottavat todella paljon tekoja ja kilvoittelua hengellisessä elämässä ja minäkin olen murehtinut sitä välillä. Fyysisen vaivaisuuteni vuoksi minulla ei kuitenkaan ole minkäänlaista realistista mahdollisuutta suureelliseen paastoamiseen, valvomiseen, kokoöisiin rukouksiin ym. Olen siis synergian puolella, mutta voimakkaasti Jumalan armoon ja rakkauteen luottaen, koska tekoja minulla ei voi juurikaan olla. Täyttä monergismia en kuitenkaan ymmärrä ja pidän sitä lähestulkoon järjenvastaisena.
Kirjoitit ettet usko enää. Olitko aikaisemmin luterilainen? Luterilaisillakin tuntuu olevan erilaisia painotuksia siinä kuinka monergistisia ollaan. Toiset puhuvat paljonkin moraalisesti ja eettisesti oikeanlaisesta elämästä sekä myös uskon hedelmistä. Usein tuntuu, että meillä on valtavan paljon yhteistä, mutta sanoitamme ja ilmaisemme asioita hyvin eritavoin.
Minä en luterilaisena löytänyt ortodoksisen kirkon kirjallisuudesta muuta kuin ahdistusta synnyttäviä vaatimuksia ja ehtoja (esim. viisiosaisesta Filokaliasta ja Johannes Krysostomokselta). Valamon vanhuksen kirjeet oli ainoa kirja, josta löysin paljon yhtymäkohtia luterilaisuuteen ja joka ei siksi ahdistanut. Nykyäänkin näen Filokalian ja Krysostomoksen sisältävän “suorituskristillisyyttä”. En löydä niistä ilosanomaa, niin kuin sinä et ilmeisesti löydä ilosanomaa luterilaisuudesta, joka on monergistista. En löytänyt roomalaiskatolisestakaan teologiasta vapauttavaa sanomaa. Hyvin samalla tavalla ahdistuin hyvin nuorena lukiessani itämaiseen uskontoon liittyvää kirjaa. Heitin sen menemään, koska sen mukaan ihminen pelasti itse itsensä.
Minäkin olin aikoinaan synergistisissä ympyröissä, mutta teologinen kiinnostuneisuuteni johti minut monergistiksi. On vaikea ajatella sitä kun olemme lopulta kaikki “lastauslaiturilla” miten ihminen ajattelee pysyvänsä kuolemansa läpi elossa muutoin kuin turvaamalla yksin Jumalaan. Jeesuskin uskoi henkensä Isän käsiin silloin kun hänellä oli harteillaan meidän syntimme omalla “lastauslaiturillaan” Getsemanessa. Tuskan täytyi olla kovan, kovemman kuin meistä yhdenkään.
2 tykkäystä
Luulisin ymmärtäväni tuon ahdistumisen, olen minäkin ollut Filokaliasta ahdistunut. Senhän ovat kirjoittaneet korkealla hengellisellä tasolla olleet ihmiset toisille kovaa kilvoitteleville ihmisille. Sitä lukiessa tulee helposti olo, että koskaan ei saa nukkua, ei syödä, ei saisi ajatella muuta kuin hengellisiä asioita… Onneksi se ei ole arjen ohjekirja tavalliselle kristitylle vaan ehkä enemmän kaukainen ideaali jota kohti voi yrittää ryömiä. Onneksi ortodoksista kirjallisuutta on monenlaista, kuten vaikka mainitsemasi Valamon vanhuksen kirjeitä. Se on ihana kirja.
En ole kovin perehtynyt idän uskontoihin, mutta koska heillä ei ole Kristusta, niin lopputulemana ei kai todellakaan voi olla muuta kuin mainitsemasi täysin omin voimin pelastuminen (tai mitä ilmausta he käyttävätkään). Se tuntuisi ehdottomasti toivottomalta.
Vaikka luterilaisuus painottaa Jumalan armoa, niin olen saanut sellaisen käsityksen, että luterilainen ikäänkuin raahaa valtavaa syntireppua aina mukanaan ja kokee jääneensä sen alle. Repun alta hän huutaa Jumalaa avuksi ja pyytää armoa. Ortodoksi puolestaan voi syntisyydestään huolimatta kokea ylösnousemuksen iloa jo tässä ajassa, toivottavasti myös kuoleman jälkeenkin. Elämä on tietenkin yhtä lankeamista ja nousemista, mutta se ei ole silti synkkää, koska ortodoksi ei koe itseään totaalisen avuttomaksi syntisyytensä edessä. Oma kilvoittelu voi olla mitätöntä ryömimistä, mutta se on kuitenkin ryömimistä kohti Jumalaa, joka on armollinen.
No tuota eipä oikeastaan. Tai no körtit ehkä. Ei ihminen kanna syntireppua, vaan syntisyyttään.
D
1 tykkäys
Tosiaan tämä on tällainen “mutu”- vaikutelma jonka olen saanut ja olen iloinen mikäli se on väärä. En oikein osaa sanoittaa mistä tämä synkkä syntisyyden alle litistymisen mielikuva tulee. Ehkä tämä on tätä yleistä ymmärtämättömyyttäni luterilaisuudesta. Pitäisi varmaankin etsiä kirjastosta monergismin ABC- kirja 
Yksi syy siihen, miksi luterilainen julistus tarttui minuun kuin luonnostaan aikoinaan, oli siinä, että minun mieleni oli niin perfektionistinen, ettei sen (siis sisäisen) “tuomioistuimen” edessä kelvannut kuin sellainen täydellisyys, jota yhdenkään ihmisen on mahdoton toteuttaa. Samankaltaisen perfektionistisen (ulkoisen) vaatimuksen löytää UT:sta kohdista Gal. 3:10 ja Jaak. 2:10. Kun tiedostin, että sisäisen “tuomarini” edessä vain täydellisyys riitti, niin pieninkin sellainen vaatimus, johon ei kuitenkaan liitetty täydellisen teon (ja muutenkin toteutuvan täydellisyyden) edellytystä, ahdisti ja siksi aiheutti torjunnan minussa, toisin sanoen ei ollut mikään ilosanoma minulle. Kun siis annettiin ymmärtää jonkun uskonsuunnan tai kirkollisen teologian taholta, että pelastus on armosta ja teoista, se aiheutti aivan samanlaisen ahdistuksen kuin mitä oli ahdistus perfektionistisen sisäisen “tuomarin” edessä, jolle pieninkin virhe oli kuin olisin tehnyt kaikki virheet (hyvin samankaltaisesti kuin kohdassa Jaak. 2:10: “Joka pitää koko lain, mutta rikkoo yhtä kohtaa vastaan, se on syypää kaikissa kohdin”).
Sinulla on ollut muistaakseni myös perfektionistinen mieli. Ehkä siksi voit ymmärtää melko hyvin, mitä edellisessä kappaleessa sanon.
Tarkennan. Luonnostaan siinä mielessä, että luterilaisuudessa vaatimusten kautta saatava pelastus on mahdottomuus ihmiselle, niin kuin se oli mahdottomuus minulle minun sisäisen “tuomarini” edessä, ja sen mahdottomuuden tiedostaminen ilmeni ahdistuksena eli tietoisuutena siitä, etten täydellisyyttä saavuta. Luonnostaan ei tarttunut minuun kuitenkaan siinä mielessä, että olisin luonnostani ollut itseäni kohtaan armollinen. Luonnostaan olin menossa armoa kohtaan kuitenkin siinä mielessä, että tiedostin perfektionistisesta vaatimuksesta vapautumisen ainoana keinona mielenrauhaan, eli minulla oli jano sen puoleen, että vapautus sisäisestä vaatimuksesta ja siitä seuraavasta ahdistuksesta koittaisi.
Ideaali, että ei nuku eikä syö? Eriskummallista.
Luterilaisuudessa itse asiassa käytetään joskus opetuksessa tuota syntireppu-kielikuvaa, mutta siitä näkökulmasta, että Jumala ottaa sen pois. Ja sitten voi iloita. Suomen ev.lut. kirkossa on useita erilaisia herätysliikkeitä, joilla on erilaiset painopisteet ja sävyt opetuksessaan. Körttiläiset tyypillisesti voivottelevat ja evankeliset painottavat ilmaisesta armosta iloitsemista.
Mutta miten ortodoksi iloitsee, jos pelastus on loppuun asti epävarma?
1 tykkäys
Kuulostaahan se aika hassulta. Ortodoksisuuteen kuuluu kuitenkin myös askeesi ja ruumiillinen kilvoittelu, mutta terveyden ja voimien mukaan tietenkin. Askeettisessa kirjallisuudessa ja pyhien elämäkerroissa on kuitenkin tavallista ihmistä välillä kummastuttaviakin ohjeita ja esimerkkejä. Niitä ei tietenkään pitäisi alkaa omatoimisesti soveltamaan omaan elämään eikä ole tarkoitus, että vaikkapa perheenäiti muuttaisi luolaan rukoilemaan ja syömään vain korppuja.
Kysyit mistä ortodoksi iloitsee. Tähän kai jokainen vastaisi eritavalla, mutta minä tiivistäisin sen Kristuksen ylösnousemukseen. Lännen kirkot käsittääkseni painottavat enemmän Kristuksen kärsimystä ja kuolemaa ristillä, joka on tietenkin valtavan tärkeää. Ortodoksi painottaa pääsiäissunnuntaita, ylösnousemuksen iloa joka muutti kaiken. Kun kuolema on voitettu, niin voiko se olla johtamatta iloon? Pelastuminen ei ole varmaa, koska voinhan ennen kuolemaani vielä langeta, olla katumatta ja lähteä kulkemaan poispäin Kristuksesta. Mutta jos yrittää voimiensa mukaan mönkiä eteenpäin kohti Jumalaa, niin ei pitäisi olla yletöntä tarvetta ahdistua kadotukseen joutumisesta. Ja sakramentit tietenkin tuovat iloa myös sekä henkilökohtainen yhteys Jumalaan.
Jumalan puolelta pelastus on varma, ainoastaan meidän puolelta epävarma. Se pitää nöyränä.
3 tykkäystä