Tottakai, yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden - tähän uskoon minut on juurrutettu.
Tarkoitin että tuo Diakonin pohdiskelu Kristuksen ihmisyydestä on tässä yhteydessä silti relevanttia . Juuri sitä se kuilu, joka synergistien ja meidän välillä on, osaltaan koskee: Jumala ei tee suvereenia armopäätöstään ihmisyydestä irrallaan. Tai olisi voinut tehdä mutta toisin hän päätti. Kristuksen piti tulla ihmiseksi meidän tähtemme.
Niin siis Jumala omaksui ihmisyyden.
Fil 2:7: “vaan tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi, ja hänet havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen;”
Hän ei siis tarkasti ottaen muutunut ihmiseksi, lakannut olemasta Jumala. Sillä niin käydessähän vain ihmiskunnan lukumäärä olisi kasvanut yhdellä, eikä hän olisi voinut lunastaa ihmiskuntaa, kuten areiolaisuus opettaa.
meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista,
tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta
ja syntyi ihmiseksi,
Hän myös käytti itsestään Jumalan nimeä “Minä olen.” Näin Jumala ja ihminen olivat yksi persoona sekoittamatta, jakamatta.
Minä en ymmärrä edes keskustelun aihetta!
Jo otsikon kolmesta sanasta kaksi on ihan “hebreaa” tai “munkkilatinaa”…
Eihän tätä kukaan täällä väitäkään, että lakkaisi.
No höh. Onhan ne tässä selitetty moneen kertaan.
Aihe on ihan yleinen ja tuttu.
Voiko ihminen pelastuksensa eteen tehdä jotain - onko pelastus yhteistyötä vai pelkkää armoa?
Pakko on yksinkertaisenkin laittaa sormensa taas tähän, vaikka ei ehkä pitäisi.
Ei ihmisellä voi olla mitään osuutta sovituksessa ja pelastuksessa, vastaanottamisenkin vaikuttaa yksin Jumala Kaikkivaltias.
Raamattua lukemalla selviää, että ei edes Maria Jeesuksen äiti saanut osallisuutta pelastuksesta, vaikka synnytti Jumalan, Eivät myöskään Apostolit, vaikka marttyyrikuolivat (pl. Johannes).
Omavanhurskaus on todettu petolliseksi, joka ihanana vie kaiken. (Valkeuden enkeli, jolle pisarankin antaminen vie kaiken.)
Wilkox: Kallis Hunajan pisara (teologinkin kerrattava aina välillä)
“On vaikein asia maailmassa ottaa yksin Kristus vanhurskaudeksi, s.o. tunnustaa hänet Kristukseksi. Pane siihen jotain omaasi, ja sinä et enää anna hänen olla Kristuksena.”
Ei väitäkään, mutta sellainen vaikutelma tulee jos sanotaan Jeesuksen inhimillisen luonnon toimivan yhteistoiminnassa jumaluuden kanssa, ikään kuin Jeesuksen inhimillinen luonto olisi erotettava omatoimiseksi erilliseksi saarekkeeksi jumalallisesta luonnosta. Eivät ne ole Jumalan persoonassa erillisiä persoonia, vaan muodostavat yhden persoonan.
Koska jumalallinen ja inhimillinen luonto Kristuksessa muodostavat yhden ainoan persoonan, kuuluvat ne ominaisuudet, jotka olemuksellisesti kuuluvat vain toiseen luonnoista, aina koko persoonalle, jumalliset ominaisuudet kuitenkin jumalallisen luonnon, inhimilliset inhimillisen luonnon mukaisesti (vrt. Yksim. Ohje, M. 681, 36, 37; suom. 53g). Kun näin tehdään, on yhdentekevää, nimitetäänkö persoonaa a. jumalallisen luonnon mukaan (Jumalan Pojaksi, kirkkauden Herraksi; concretum naturae divinae) vai b. inhimillisen luonnon mukaan (Ihmisen Pojaksi, Daavidin Pojaksi: concretum naturae humanae) vai c. kummankin luonnon mukaan Kristukseksi, Immanueliksi: concretum personae), koska jokaista nimitystä käytettäessä yhteen persoonaan aina sisältyy kaksi luontoa kaikkine ominaisuuksineen. Täten Kristus on Raamatun mukaan sekä iankaikkinen että kolmekymmentä vuotta vanha ([Joh. (Joh. 8:58); (Luuk. 3:23). Kumpikin pitää hänestä paikkansa yhtä todellisesti, edellinen jumalalliseen, jälkimmäinen inhimilliseen luontoon nähden. Samoin Kristus on sekä Isästä iankaikkisuudessa syntynyt että myös ajassa Neitsyt Mariasta syntynyt (Joh. 1:14); (Gal. 4:4). Molemmat syntymät koskevat häntä yhtä todellisesti, edellinen jumalalliseen, jälkimmäinen inhimilliseen luontoon nähden.
Franz Pieper, Kristillinen Dogmatiikka, SLEY 1995, s. 267.
Mulle monergismi ja synergismi ovat tuttuja sanoja, mutta keskustelussa on silti paljon käsittämättömältä tuntuvaa. On vaikea hahmottaa, mitä merkitystä noilla kaikilla pikku nyansseilla on.
Ne saattavat näyttää hyvin merkityksettömiltä nyansseilta, mutta sitä ne eivät ole. Olen itse nähnyt kuinka esim. osianderilaisuus tuhosi yhden ystäväni uskon. Osianderilaisuus tarkoittaa sitä, että käsitetään Kristuksen jumalallisen luonnon asumisen meissä olevan meidän vanhurskautemme, jolloin katse siirtyy syntien anteeksiantamuksen pitämisestä vanhurskautenamme Kristuksen asumisen tarkkailuun meissä. Tällöin ihminen ei hyväksy sitä, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman, vaan pyrkii jatkuvasti etsimään Kristuksen asumisesta itsessään vanhurskauttamisen tuntomerkkejä lainalaisena. Viimeksi Suomessa Olli-Pekka Vainio 2004 julkaisemassaan väitöskirjassa esitti, ettei Luterilaisten Tunnustuskirjojen Yksimielisyyden Ohjeessa tehty oikeutta Osianderille kun hänen käsityksensä siinä torjuttiin. Osiander sanoi mm. ettei sana ulotu vain korviin vaan menee syvemmälle ja ohjasi näin ihmiset tarkkailemaan sisäisyyttään ja etsimään sieltä, ovatko he vanhurskaita ohjaten näin ihmisiä hurmahenkisyyteen, vähän samalla tavoin kuin helluntailaiset etsivät hengen heissä asumisen manifestaatioita keksimistään kielilläpuhumisista ja ihmeiden teko kokouksistaan.
Jeesuksen inhimillinen luonto toimii yhdessä jumalallisen luonnon kanssa pelastukseksemme yhdessä persoonassa. Tätä korostaa myös Khalkedonin määritelmä: (οὐδαμοῦ τῆς τῶν φύσεων διαφορᾶς ἀνῃρημένης διὰ τὴν ἕνωσιν, σῳζομένης δὲ μᾶλλον τῆς ἰδιότητος ἑκατέρας φύσεως καὶ εἰς ἓν πρόσωπον καὶ μίαν ὑπόστασιν συντρεχούσης, οὐκ εἰς δύο πρόσωπα), luontojen eroavaisuudet säilyvät (eivät katoa) uniossa ja toimivat yhdessä, ei kahdessa persoonassa.
Jos emme voi puhua Kristuksen luontojen synergiasta, niin vedämme maton alta Khalkedonin määritelmältä: Kristuksessa on inhimillinen luonto joka ei kontribuoi ihmisten pelastumiseen.
D
Kuinka totta tämä onkaan myös minun empiirisessä kokemuksessani. 
Samoin minun! Minäkin olin aikoinaan tuon Osianderilaisuuden lumoissa, vaikka itse termiä tai tarkemmin sen sisältöä en vielä tuolloin tuntenutkaan. Ahdisti niin vietävästi kun en löytänyt Kristuksen asumisesta minussa oikein mitään tuntomerkkejä. Sen sijaan syntiä kyllä tunsin ja kovaa syyllisyyttä siitä johtuen, ajattelin tuskastuneena olenkohan uskossa lainkaan?
Siihen oli oiva lääke tuo Pieperin Dogmatiikka ja Olav Valen-Sendstadin kirjat. Niissä kun selkeästi opetetaan syntien anteeksiantamuksen tapahtuneen Jumalan toimena, ei minussa siten, että voisin sen havaita ja tuntea. Helpottaa tietoisuus siitä, että valmiiksi en tule koskaan tämän ajallisen elämäni aikana, yhä vain syyllisyys saa minut aika usein pauloihinsa, mutta nyt tiedän, että syntieni anteeksiantamus ei katoa mihinkään, ei vaikka en tuntisi uskovani lainkaan. Olenkin ymmärtänyt, että tämän lain ja syyllisyyden murjomana oleminen on kasvattanut minua Kristukseen jo nuoruudesta alkaen, olen löytänyt hänen armostaan rauhan ja jonkinasteisen voiton neuroottisesta luonteestani. Nyt voin sanoa, että tunnen ja koen silloin tällöin jopa suurta iloa siitä, että Jumala on johdattanut minua juuri tällä tavoin. Hän on sittenkin pitänyt minusta kaikissa elämäni raskaissakin vaiheissa huolen.
Olen kyllä saanut ihmettelyä toisilta uskovilta osakseni, että kuinka ihmeessä joku voi lukea Pieperin Dogmatiikkaa hartauskirjana?
Aivan, ymmärrän täysin. 
Herätyskokouksissa kristillistä uskoa on monesti mainostettu sillä, että se on saanut aikaan näkyviä muutoksia (esim. vapautuminen ryyppäämisestä). Mainostetun uskon uskottavuus perustuu silloin havaittavaan muutokseen ainakin siinä mielessä, että on annettu ymmärtää, että se, mitä tapahtui Kristuksen elämässä, Golgatalla ja ylösnousemuksessa tai niihin liittyvä kristillinen tulkinta tulee todistetuksi muutoksella ihmisessä (ihminen on nyt parempi tai terveempi ihminen kuin ennen uskoontuloa). Olisi vähemmän puoleensavetävää ja ihmisiä kiinnostavaa, jos samoissa kokouksissa olisi näkyvien muutosten ja “pyhityksen” mainostamisen sijaan julistettu sitä, että ilman näkyviä muutoksia kristillisen uskon kohde on uskottava ja “toimiva”: olet rakastettu ja armahdettu ja uusi luomus, vaikka et kokisi olevasi rakkauden arvoinen, armahdettu ja uudeksi tehty. Elämään on lähinnä tai kärjistetysti sanottuna tullut vain se muutos, että toisin kuin ennen nyt uskotaan armahdukseen (silloinkin kun armottomuus painaa omassa niskassa: Ps. 88).
Niin, petollista on merkkien yms. näkyvien todistusten hakeminen kuitenkin. Nekin haituvat niin kuin tunteetkin ja vieläpä harhauttavat “metsästykseen” ja perässä juoksemiseen. Tätä on pitkään ollut ihan liikaa tarjolla.
Jos kristillinen usko perustuu kokemuksiin, se katoaa kokemusten katoamisen myötä. Koska ihmiset ovat kiinnostuneita ennen kaikkea hyvinvoinnista, terveydestä ja kivoista elämyksistä, on selvää, että niistä halutaan pitää kiinni tai saada lisää. Usko on vain yksi keino yrittää saada niitä. Elämänmuutoksia ja harvinaisia paranemisia koetaan myös ei-kristillisissä uskoissa ja ilman mitään uskoakin.
Näin olen nähnyt minäkin.
Mihin sanoisit uskosi varmuuden perustuvan, jos se ei perustu haihtuviin tai ohimeneviin kokemuksiin? Perustuuko se uskon mukanaan tuomaan omantunnonrauhaan tai turvantunteeseen? Minun on vaikea nähdä, ettei esim. sinun uskosi perustuisi mihinkään kokemukseen. Omantunnonrauha tai turvantunne on myös kokemus. Jos usko ei toisi rauhaa, miksi uskoisit? Jos et koskaan kokisi hyväksynnän tai armahduksen tarvetta emotionaalisesti pakottavana, miksi uskoisit? Entä muiden kohdalla? Perustuuko uskonne pelkkään älylliseen tai ei-kokemukselliseen vakuuttumiseen? Minun on vaikea nähdä, että kristillinen usko olisi lähinnä tai ensisijaisesti älyllistä vakuuttumista. (Ihminenhän voi ilman emotionaalista tai muuta kokemusta olla järjessään vakuuttunut monesta asiasta.) Se sotii monissa kohdin nimenomaan järkeä vastaan. Jos näin, kristillinen usko ei ole todellakaan ihmisen vapaassa vallassa, ei ainakaan sellaisen ihmisen, joka lähestyy uskontoja järjen valossa ja hyväksyy ne vain järjen valossa.