Juuri näin.
Kun eräs nykyisin eläkkeellä oleva ansioitunut kirkkomuusikko kuunteli sitä miten puolustin uusia tuulia kirkon musiikissa, hän totesi suunnilleen:
“Uusilla tuulilla riittää kyllä tukijoita. Mutta olisiko meidän tehtävämme vaalia sitä mikä uhkaa jäädä syrjään?”
Hän tarkoitti lähinnä klassista musiikkia kirkon musiikkina ja myös virsiä.
Kirkon monipuolinen musiikki on rikkaus mutta itsekin kallistun nykyään enemmän vanhan puolelle. Osittain siksi että jääriä tarvitaan…
Saksalaisessa luterilaisessa virsikirjassa melkein kaikki virret ovat vanhoja, 1500- tai 1600-luvulta. Niitä on ehkä vaikea laulaa, mutta kun (normaaliaikana) on suuri kuoro laulamassa seurakuntalaisten kanssa, niin seurakuntalaisetkin oppivat ne helpommin.
Noista mielikuvista muuten Esko Murto mainitsi Finlandian, jonka säveltä käytetään Pohjois-Amerikassa virressä “Be still my soul”. Asuessaan siellä hän ei kuulemma voinut välttyä nationalistisilta mielikuvilta sitä laulettaessa, vaikka nämä eivät liittyneet sanoitukseen mitenkään. Ja siis ei hän tarkoittanut, että nuo kansalliset tunteet olisivat olleet vääriä, ne vain estivät häntä lähestymään tuota kappaletta virtenä sanoista huolimatta.
Minua tökkii kansanlaulukirkossa se, että olipa virren sanat mitä vain, niin minulla tulee mieleen vain vaka vanha Väinämöinen laski laulellen vesiä. Ja se veden laskeminen vielä tuo mieleen jotain muuta kuin veneen ja joen.
Minulla ei ole tuon viimeisen lauseen kuvaamaa mielikuvaongelmaa, mutta tuo vahvistaa taas sitä ajatusta, että vaikka musiikki tavallaan olisikin neutraali asia liittyy eri tyylilajeihin usein vahvoja mielikuvia, jotka tekevät niiden käytöstä vaikkapa jumalanpalveluksessa haastavaa.
Pointti(ni) onkin juuri siinä, että jos ei pidä jostain tyylistä niin voi vapaasti äänestää jaloillaan ja mennä johonkin toiseen messuun tai jotain. Tässä kuitenkin IMO kyse oli siitä että ao. pastorit eivät diggaa metallimusiikista joten silloin se ei heidän mielestään sovi messukontekstiin. Aivan yhtä hyvin voisi kritisoida LHPK:n uutta virsikirjaa ja saarnata että vain 1500-luvulta olevat virsisävelmät ovat sopivia messusävelmiksi.
[quote=“Sakarja, post:2730, topic:161, full:true”]
Kerran eksyin tuttuun kirkkoon tietämättä, että siellä on metallimessu. Kyseinen kirkko on korkeaholvinen kivikirkko upealla katedraalikaiulla, mikä ei kyllä tasan sovi pätkääkään vahvistetulle metallimusiikille: tulos oli kamalaa kakofoniaa! Suorat ja heijastuneet äänet menivät pelkäksi puuroksi ja mölyksi. Pakenin pian paikalta suojellakseni korviani ja päätäni. [/quote]
Tuossa on kyllä ajatusta. Akustiikka ei toimi joka paikassa samalla tavoin. Tuossa tapauksessa oli sit varmaan soundcheckit jääneet tekemättä tai tehty muuten vaan vasemmalla kädellä.
Kakara-ajoilta muistan kuinka joissan jumiksissa kirkon keskellä oli paikallisista pelimanneista koottu “rytmiryhmä” tai vaihtoehtoisesti koulun puhallinorkesteri vastaamassa musiikista ja kanttorille oli annettu vapaapäivä. Mutta niinkuin metallimessussakin, soitettava musiikki oli pääsääntöisesti ihan normi virsiä. Virret vain oli valkattu siten, että niiden rytmi, melodia ja sovitus istuivat riittävällä tavalla valittuun musiikkityyliin. Polkuharmoonilla ei oikein pysty samaan kuin tuomiokirkon uruilla.
No eihän se nyt sovikaan, tietenkään.
Katsoin tosiaan saman ohjelman, ja johtopäätökseni asiasta on aivan toinen. Ehkä se johtuu siitäkin, että itse olen käynyt metallimessussa ja pidän metallimusiikista, mutta silti pidin heidän perusteluitaan erittäin pätevinä. Mutta tämä ketju tosiaan on vähän väärä tästä keskusteluun, kuten edellä huomautettiin.
Olen aika wanhoollinen tämän liturgian musan suhteen. Bysantilainen ja latinalainen kirkkolaulu riittää. No, kerran olen ollut rautalanka messussa ja kerran focolare messussa, missä musa soitettiin akustisella kitaralla…
Itse koen hengellisimpänä ilman säestystä toimitettavat.
Ihmisääni on Luojan luoma. Instrumentit korkeintaan välillisesti.
Hauska todeta, että itselläni on sama kanta Arvoisan Opponenttini (Teemu Mäki-asiassa) kanssa tässä kirkkomusiikkiasiassa. Ihmisääni on kaunein instrumentti jumalanpalveluksissa.
Saatan toki kuunnella ja sallia uruilla vyörytyksenkin virsilaulun kanssa, vaikka joskus tuntuukin että kanttori yrittää sillä peittää kaikki ihmisäänet ladatessaan äänikertoja kuin Staalini (vrt. “Stalinin urut”) tykistöä. Ja onhan toki upeita klassisia teoksia, mitkä kirkkoon sopivat.
Sainpa kirjastosta lainaan erittäin mielenkiintoisen ja hienon teoksen, Hymnarium. Latinalais-suomalainen Hymnikirja - Hymnarium Latino-Fennicum, Väyläkirja 2021. Siinä on kirkkovuoden hymnejä, antifoneja ja sekvenssejä latinaksi ja suomalaisina käännöksinä. Sävelmistö noudattelee keskiaikaista dominikaanista perinnettä maamme keskiaikaisista käsikirjoituksista. Sävelmistö on neumeja, joita valitettavasti en oikein osaa lukea, pitääpä koettaa perehtyä niihin ja kirjaankin tarkemmin. Hienolta ponnistukselta vaikuttaa tämä teos.
Ohessa taltionti musiikista v. 2003 Näky-konferenssista Helsingin jäähallissa. Törmäsin videoon kuukausi sitten. Sopinee otsikon osaan musiikki hengellisessä elämässä, myös minun. Tuosta löytyy myös parempiäänenlaatuinen cd -äänite, jonka sain kaukolainattua muualta Suomesta kirjastosta, koska Helsingin alueella sitä ei löydy. Painos on myös myyty aikoja sitten loppuun. Kehotan kiinnittämään huomiota suurehkoon orkesteriin ja kuoroon, joiden toiminta on oikeasti johdettu ja harjoiteltu kunnolla, jolloin lopputulos on onnistunut.
Harvinaisen laadukkaalta kuulostaa, ja tuo on ilmeisesti “ylistysgenren” mukaista, ja jopa minustakin ihan kohottavaa, vaikka metodiikkana kyseistä tyyliä siihen liittyvien opillisten ylilyöntien takia vastustankin. Itse asiassa tuon tyyppistä ylistyslaulua tarvittaisiin meilläkin juuri nyt sodan uhan alla.
Itseäni rasittaa ja korviani riipii, jos musiikki ja varsinkin laulu on tasotonta. Mutta Amerikassa osataan, ja musiikillisesti varsin korkeatasoisena pidän tätä - väkevää gospelia, tosin harmillisesti siinä on aika lahkohenkiset ja kovin epäekumeeniset sanat, jotka toisaalta pilaavat koko homman… 
Melkoista. Haastatellut eivät vaikuttaisi juuri miettineen sitä, onko virsiehdokkaiden sanoma kristillinen tai kirkon uskon mukainen - tai onko sellainen tulkinta sitä, mitä tekstin kirjoittaja on tarkoittanut. Siitä olen kyllä samaa mieltä, että virsikirjassa on virsiä ehkä turhan paljon, ja osa niistä vieraita ja vähän käytettyjä. Näitä vähän käytettyjä ovat usein sellaiset, jotka on tarkoitettu johonkin tiettyyn ja spesifiin tilanteeseen, eikä sanoitus oikein sovellu muussa yhteydessä laulettavaksi. Ja halutaanko vaikkapa ulkosuomalaisten tapaamisessa, hoitolaitoksen siunaamisessa tai etenkään lapsen hautajaisissa laulaa jokin neverheard täsmäteos, vaiko mieluummin jotain tuttua ja rakasta…
Satumaata on ehdoteltu virsikirjaan jo kauan. En innostu, sillä Jumalan sanaa siinä ei ole, vain ihmisen kaipausta. Jättää olon tyhjäksi, vaikka onkin yhteislauluna toimiva ja monille vanhuksille nuoruudesta tuttu nostalgiakappale.
Mestaripiirros on Nuoren seurakunnan veisuissa, ja se voidaan ymmärtää hengellisesti. Samaa yritystä on Juha Tapion niissä veisukappaleissa, jotka eivät kuulu hänen gospeltuotantoonsa.
Veisuissa ja muissa yhteislaulutilaisuuksissa käytettävässä materiaalissa on jotenkin perusteltua, että kaikki laulut eivät mainitse suoraan Jumalaa, eivät ole rukouksia, mutta niissä on perimmäisten kysymysten pohdintaa. Varsinkin jos nuori seurakuntaa hoilaa Tapion poppibiisiä, ja myöhemmin törmää hänen selvästi hengelliseen lauluunsa, saattaa syntyä oivallus: usko ei olekaan omituisten otusten, vaan mahdollisesti ihan tunnettujen, ja nuoren mielestä normaalien ihmisten elämään kuuluva juttu. Eikä NSV 2020 esimerkiksi ole suinkaan hukannut Jeesusta, sillä siellä on edelleen kasapäin Simojoen Pekkaa yms.
Virsikirjan lisävihossa ei ole kuin ehkä yksi (En tiedä miksi kirkonpenkkiin) laulu, jossa on minulle liikaa epäilyn ihannointia. Se on hiukan falskia. Muuten tuo on erinomainen kokoelma uutta ja vanhaa musiikkia, joka on selvästi kristillistä, ja messuun sopivaa. Vuoden 1986 virsikirjassa on todella monta harvoin veisattua virttä, mutta myös niitä jotka pitäisi useammin ottaa esille. Monet vanhat virret ovat kuin pieniä saarnoja. Ihan ymmärrettäviä jos auttavasti edes tuntee uskon käsitteitä.
Lisävihon virsistä toivon monien sisältyvän seuraavan viralliseen virsikirjaan. Vanhastakin vähintään 2/3 pitää säilyttää.
Poppia en halua virsikirjaan. Musiikin tyylin vapaus tai yhteislaulullisuus eivät ole virren kriteereitä niin kuin tuossa kanttorin kerrotaan sanoneen. Virren merkitys on sidoksissa messun merkitykseen. Sen kuuluu vahvistaa ja tukea rukousta ylistystä ja Jumalan sanan julistamista. Ei kirkko ole ensi sijassa yhteinen harrastus eikä viihtymisen paikka. Sitä varten on Martat, urheilutapahtumat ja torikahvilat. Siellä on yhteisöllistä intoa, mutta Jumalan sana tekee kirkon.
Kanttorikollegoista hyvin moni haluaa kiristyvässä uskonnonvastaisessa tilanteessa selvästi pysyä Jeesuksen seuraajina ja pitää työtään hengellisenä virkana. Olen siitä iloinen. Emme lähde kosiskelemaan suurta yleisöä vaan kohtaamme ihmiset aidosti mutta omasta sanomasta tinkimättä. Toivottavasti en ikinä näe sitä päivää että virsikirjasta on tehty kosiskelukirja. Kestämistä on noissa tango- ja popmessuissakin, vaikkei onneksi ole ikinä tarvinnut työn puolesta niissä musisoida.
Jo pidemmän aikaa evl.fi rippileireillä olen seurannut mielenkiintoista trendiä: nuoret eivät lähde mukaan laulamaan Simojoki-Löytty -linjan lauluja iltaohjelmassa, mutta liturgisissa rukoushetkissä (laudes, kompletorio) he laulavat mukana myös psalmeja gregoriaanisella sävelmällä. Tänä vuonna olen saanut todistaa tätä muutosta kaikkein vahvimmillaan - konfirmaatioonkin otimme vuorolauletun psalmin ja konfirmoitavat lauloivat vahvasti mukana.
Luulen, että elämme musiikillista ja spiritualiteettia koskevaa murrosaikaa. Gospel-kirkollisuus, joka hallitsi vahvana vielä 20 vuotta sitten alkaa menettää otettaan. Nyt on siis tarjolla vahva mahdollisuus muinaisille muodoille.
Muuten: Jumalanpalveluksen musiikin kannalta yhdessä laulettujen psalmien asemaa tulisi vahvistaa. Jo osaamalla yhden sävelmän on käytettävissä koko psalmien kirjan suuri rikkaus. Virsien kanssa kasvava riski laulaa muutamia hyvin osattuja, jolloin myös teologinen nyanssi uhkaa kadota ja ajattelu kapeutua.
Hiukan sama kokemus mutta kyllä NSV myös pitää vielä pintansa. Opetan riparilla myös virsiä ja psalmilaulua.
Meidän messussamme seurakunta laulaa psalmin vuorolauluna, yleensä kanttorin esilaulajana ollessa, joka pyhä.
Psalmi on messun vanhin ja tärkein laulettu osa.
Eiköhän laiteta Lordin “Hard Rock Hallelujah!” myös virsikirjaan. Ainakin osa sanoista sopinee nykyisiin väljiin ja joustaviin tulkintoihin. 
Papeilta vaatinee hieman enemman meikkaamista.