Joku voi, joku ei.
Pointtini oli, että homoliittojen hyväksynnän sisäänajo seurakunnan yhteiseen messuun rikkoo entistä enemmän yhteyttä ja vie luterilaisilta seurakuntalaisilta “leipää suusta.” Jos virkakysymys ei sulkisikaan ulos, rukoukseen verhoutuneena uutta oppia lyödään vasten kasvoja.
1 tykkäys
Tilanne on hyvin surkea ja ev.lut kirkko on luopumaisillaan Kristuksen kirkosta, mutta me harvat jäljelle jääneet saamme luottaa Jeesuksen sanaan, ettei kukaan voi riistää meitä hänen käsistään.
Paina lujasti ja lähtemättömästi sydämeesi, että aikojen loputtua tämän maailman Babylonin vangitsema Jerusalem vapautuu, eikä yksikään sen asukkaista joudu hukkaan. Ne, jotka joutuvat hukkaan, eivät koskaan olleetkaan sen asukkaita. “Mutta Jumalan laskema perustus pysyy lujana, ja siinä on merkkinä nämä sanat: 'Herra tuntee omansa ja ‘Luopukoon vääryydestä jokainen, joka lausuu Herran nimen’.” (2. Tim. 2:19).
Augustinus
Se vertailu lienee aivan oikea, että naisten pappeus toteutettiin virallisen päätöksenteon kautta mutta samaa sukupuolta olevien parien avioliitto liukuu joihinkin seurakuntiin ja hiippakuntiin epävirallista tietä ilman, että seurakuntalaiset voivat vaikuttaa asiaan.
On muistettava, että varsinainen kirkon virallinen kanta päätetään avioliittoasiassakin virallista tietä. Toistaiseksi jokainen evl-kirkossa avioliittoon vihitty samaa sukupuolta oleva pari on vihitty ilman evl-kirkon yhteisen päätöksenteon virallista lupaa, ikään kuin yksittäisen papin valtaan ja vastuuseen perustuen.
He, jotka poikkeavat yhteisistä päätöksistä, kantavat uskonnollisen ja eettisen vastuun toiminnastaan, vaikka heitä ei vastuutettaisi juridisesti. Perinteisen teologisen normatiivisuushierarkian mukaan uskonnollinen tai teologinen normatiivisuus on korkein taso, ei-uskonnollisesti perusteltu eettinen taso seuraava ja inhimillisesti asetettu juridinen taso alin, vaikka maallistuneessa kultturisessa kontekstissa normatiivisuuden painoarvot ovatkin päinvastaiset.
Siihen, milloin ja miten on rikottava yhteisiä päätöksiä, esimerkiksi sovellettava periaatetta, että Jumalaa on toteltava enemmän kuin ihmistä, ei ole mitään hermeneuttista tyrmäysargumenttia. Perimmäistä uskonnollista ja eettistä vastuuta ei voi ottaa ihmisiltä pois. Viime kädessä jokainen on omantuntonsa kanssa Jumalan edessä ja vastuussa siitä miten kohtelee muita ihmisiä.
Lähestyisin avioliittoa koskevaa esimerkkitapausta ensisijaisesti virkateologiasta ja virkavastuusta käsin. Vastuu nykyisen kaltaisen epäselvän kokonaiskirkollisen tilanteen hoitamisesta kuuluu ensisijaisesti niille, joilla on myös valta vaikuttaa seurakuntien toimintaan. Kirkolliskokous, piispainkokous, piispat, tuomiokapitulit, kirkkoherrat ja valtuustot ja neuvostot kantavat päävastuut. Vastuu esimerkkitapauksen käsittelystä kuuluu marssijärjestyksessä ensin kirkkoherralle ja seurakunnan luottamuselimille ja sitten piispalle ja tuomiokapitulille.
Kaitsentavastuu on sidottu kirkon virallisiin käsityksiin ja sitä hoidetaan ensimmäiseksi julkisella opetuksella, toiseksi yksityisellä ohjaamisella ja vasta kolmanneksi ja ääritapauksissa juridisesti.
Piispojen suunnilleen yhteinen linjaus lienee nyt se, ettei samaa sukupuolta olevia pareja vihkiviä pappeja rangaista juridisesti, kun kokonaiskirkollinen tilanne on epäselvä, perinteinen käytäntö on haastettu eikä uutta käytäntöä ole päätetty. Se on ilman muuta oikea linjaus. Kaitsenta on aina jollain tavalla epäonnistunut, kun joudutaan turvautumaan juridiikkaan, ottamaan käyttöön maallisen regimentin ns. ulkoiseen pakkoon perustuvat valtakeinot hengellisten kysymysten hoitamisessa.
Mutta samalla pitäisi enemmän jaksaa korostaa ensimmäistä kaitsentamenetelmää ja muistuttaa papistoa (ja luottamushenkilöitä) heidän omasta vastuustaan ja lupauksistaan. Onhan lupausten pitäminen (pacta sunt servanda) kaiken inhimillisen luottamuksen ja yhteistoiminnan, myös kirkon toiminnan ja sen hiukan erikoislaatuisen edustuksellisen demokratian eettinen perustus. Vaikka kirkon usko perustuu Jumalan historialliseen ilmoitukseen ja sen dokumentteihin ja niiden tunnustukselliseen tulkintaan, syntyy ilmoituksen ja tunnustuksen kontekstuaalinen normatiivinen tulkinta evl-kirkossa pääasiassa edustuksellisen demokratian kautta.
Yksittäinen seurakuntalainen ei juuri pysty vaikuttamaan seurakuntien ja evl-kirkon muuten kuin keräämällä rohkeutensa ja ottamalla yhteyttä luottamushenkilöihin, seurakunnan työntekijöihin, ennen muuta kirkkoherraan, ja piispaan ja tuomiokapituliin. Mutta realismia varmasti on, että yhteydenoton vastaanotto riippuu paljon yksittäisistä henkilöistä, seurakunnasta ja hiippakunnasta. Yksittäisellä seurakuntalaisella ei kuitenkaan ole muuta mahdollisuutta kuin suostua siihen, mihin hänen oma vähäinen valtansa yltää. Pyytämisen valta yltää toki rukouksen kautta aivan kaiken vallan perimmäiseen lähteeseen. Joskus on ehkä aika useinkin on suostuttava, että myös kirkko elää ns. ristin alla eikä Jumala toteuta tahtoaan näkyvästi eikä ihmisten odotusten ja aikataulujen mukaisesti.
Samaa sukupuolta olevisen parien kanssa ja puolesta rukoileminen ei ole itsessään teologinen ongelma, koska kristittyjen tehtävänä on rukoilla tarvittaessa kaikkien ihmisten puolesta ja kanssa. Ns. parisuhderukousta koskenyt takavuosien evl-kirkon episodi olikin ytimeltään pääasiassa teologinen kömmähdys.
Juuri tällaisten ongelmien vuoksi on harmillista, että osa samaa sukupuolta olevien parien kannattajista pyrkii ohittamaan yhteisen päätöksenteon ja siten murentaa sitä jo valmiiksi niukkaa luottamusta, joka on kiistakysymyksen yhteisen käsittelyn tärkeä resurssi. Yhteisen päätöksenteon edellytysten vastainen toiminta ei edistä kenenkään omien tavoitteiden saavuttamista. Olenkin odottanut, että esimerkiksi Tulkaa kaikki -liikkeen teologinen johto ottaisi selkeämmin kirkon hallinnon mukaisen linjan suhteessa niihin menetelmiin, joilla samaa sukupuolta olevien parien kirkollista avioliittoon vihkimistä pyritään edistämään.
Tässäkin on yksi malli toimia. Onko kysymyksessä sama anarkia kuin niiden kohdalla jotka ajavat kirkossa ohi virallisten kanavien, avioliitto kysymyksessä?
Tämä tietysti riippuu siitä, missä rukoillaan ja miten rukoillaan. Jos tilaisuus on luonteeltaan sellainen jossa ikään kuin pyydetään siunausta, ja rukoustukea samaa sukupuolta olevalle liitolle. Silloin se on ei. Tätä tietysti tarkoititkin.
Kuten edellä kuvasin, tämä kyseinen kompromissiksi mainittu rukous ei enää ole se ongelma joka on ajankohtainen.
Periaatteessa kyllä me seurakunnan työntekijät voimme joutua haastetuksi rukoushetkeen työtehtäviin, samoin kuin nyt ainakin suntiot ja ehkä kanttorit niissä monissa kirkoissa, mukaanlukien Turun tuomiokirkko, joissa “vihitään” luottamuselinten luvalla homopareja.
Tuossa on kuitenkin kysymys työstä, josta varmaankin toistaiseksi voi kieltäytyä, koska homohäitä ei kirkolliskokouksen taholta ole vielä otettu kirkon käsikirjaan eli se ei ole virallinen toimitus. No, todennäköisesti sekä rukoushetket että ns vihkimiset kyllä johtavat pian syrjintäsyytteisiin jos suntio tai kanttori kieltäytyy mutta pappi suostuu.
Mutta on siis mielestäni vielä pidemmälle menevä ja hajottavampi asia että messun esirukous toimii Troijan hevosena. Siinähän ei ole mitään mahdollisuutta seurakuntalaisella enää väistää. Kun homopari on kuulutuksissa mukana, ihmiset pakotetaan tilanteeseen jossa heidän käytännössä voidaan sanoa antaneen siunauksen liitolle, ei vain rukoilleensa ihmisten puolesta. On räikeästi vastoin seurakunnan yhteisen rukouksen tarkoitusta, että se mikä tiedetään jakavaksi kiistakysymykseksi, valheellisesti esitetään jonakin mihin seurakuntaa tarvitaan ja mihin kristillinen kirkko voi yleensäkin vakuuttuneena antaa tukeaan.
Tiedän kolmen papin kommentit kun kyseisiä tapahtumia ja niiden tuntemuksia heille kriittisesti esitin/esitettiin. Ensimmäinen koki asian itselleen vaikeana, mutta oli pyrkinyt muotoilemaan rukouksen siten että täysi vastaavuus avioiiittoon ei toteudu. Häneltä sain piispan ohjeen luettavaksi. Mielestäni kuulijalle muodostui täysin selvästi käsitys, että homoliitto oli avioliitto joten kiertely ei onnistunut.
Toinen tapaus oli se että messun jälkeen muutama ihminen meni kysymään papilta että mites nyt näin. En ollut paikalla. Vastaus oli tyly, jopa aggressiivinen. Kaikkien puolesta tietenkin oli rukoiltava, eikä mitenkään ollut tarkoitus rinnastaa liittoja yhtenevästi. Seurakuntalaiset olivat eri mieltä, koska he eivät kokeneet mitään eroa olleen siinä rukoiltiinko oikeiden vai ns avioliittojen puolesta.
Kolmas pappi kertoi kysyessäni asiaa että kirkkoherran ohje on että rukoilla pitää. Vastuu sanojen muotoilusta jää papille. Hän totesi kieltäytyvänsä tehtävästä, ohjeesta huolimatta.
Toiveet siitä että asia ei hajottaisi kirkkoa, perustellaan usein sillä että ei näitä tapauksia usein satu. Suurin osa aviopareista on ns oikeita. Luulen kuitenkin että kuten edellä selitin, koko ajan tuodaan rohkeammin ja lähemmäs se hyväksynnän vaatimus koko seurakunnalle. Aktiivinen messuväki jakaantuu, tietyt kirkot ainakin hylätään niiden taholta jotka kokevat toiminnan vääräksi ja yhteyden katkenneen. Järjestöjen messut ovat vaihtoehto, joka kiinnostaa niitäkin joita virkakysymys ei ole karkottanut paikallisseurakunnan messusta.
1 tykkäys
Luultavasti esittämiisi konkreettisiin seurakuntien ongelmiin ei ole olemassa realistista ratkaisua, joka estää kaikki hankalat konfliktit ja joka ei edellytä kompromisseja, jotka eivät tyydytä kaikkia. Evl-kirkon tie tulee olemaan kivinen. Hyvällä teologisella työskentelyllä voinee kutenkin vaikuttaa siihen, kuinka isoja tien kivet ovat.
Ratkaisut ovat väistämättä sellaisia, että niissä edellytetään kaikilta toleranssia moniin suuntiin. Täydellisiä ratkaisuja ei ole tarjolla eikä kukaan pääse sanelemaan omia ehtojaan muille.
Tärkeää olisi, että kiistakysymykset pystyttäisiin täsmentämään ja rajaamaan mahdollisimman tarkasti niin, ettei niiden yhteydessä tarvitse yrittää ratkaista uudelleen kirkon koko teologian ja toiminnan perusteita vaan ratkaisut voidaan tehdä suunnilleen voimassaolevan tunnustuksen sisäpuolella.
Tässä metodisessa mielessä oli onnellista, että naisten pappeuden perustelu ja siihen sisätyvä muuttumaton-muuttuva -erittely rajautui edes kohtuullisesti vaikkakaan ei vesitiiviisti Kalevi Toiviaisen formulaation mukaisesti pelkään virkaan ja viran sukupuoleen eikä esimerkiksi Eeva Martikaisen Ilkko II -esitelmän tai Tuomo Mannermaan TA-artikkeleiden tai John Vikströmin myöhemmän CA-tulkinnan ja monien muiden variaatioiden mukaisesti (lähes) koko teologiaan.
Noin 1970-luvun puolivälin jälkeisen kotimaisen Luther-tutkimuksen ja ekumeenisen teologian paradigman mukaisiin muuttumaton-muuttuva -erittelyiden aiheuttamat retoriset paineet ovat toki kovat, kun ko. paradigmassa on kiinni niin paljon ekumeenista ja muuta arvo- ja identiteettilatausta ettei kriittiselle tarkastelulle ole ollut juuri tilaa. Ko. teologinen paradigma on kuitenkin riitautunut sisäisesti juuri avioliittokysymyksessä eikä pystyne ratkaisemaan sisäistä ristiriitaansa niillä edellytyksillä, jotka syntyivät virkateologiassa.
Avioliittoratkaisussa pitäisi irrottautua em. Luther-tutkimuksen muuttumaton-muuttuva -erittelyistä ja muista tarpeettomista sidoksista sekä olla ongelmien täsmennyksissä ja rajauksissa merkittävästi tarkempi kuin toteutuneessa virkateologiassa. Se tarkoittanee käytännössä muun muassa täsmällistä Paavalin tekstien ja teologian yhteistä tulkintaa. Se on tavattoman haastavaa, kun dosenttitason eksegeetitkään eivät tunnu pystyvän emotiaalisesti herkässä aiheessa kriittiseen ja kattavaan tieteelliseen analyysiin ja siihen perustuvaan asialliseen argumentaatioon. Mutta ehkäpä Jumala näyttää kulkukelpoisen tien niille, jotka kulkevat yhdessä ratkaisua rukoillen.
1 tykkäys
Valitettavasti en usko tässä asiassa minkään teologisen työskentelyn enää auttavan. Kirkko tulee jakaantumaan jälleen, ja kysymys on vain siitä, milloin ja minkälaisin rakenteellisin ratkaisuin. Viittasin jo henkilöseurakuntaehdotuksiin, jotka tuntuvat tänään selvästi todennäköisemmin toteutuvilta kuin joitakin vuosia sitten. Toinen, ehkä vaihtoehto henkilöseurakunnille (joissa noudatettaisiin omia käytäntöjä ainakin kirkollisissa toimituksissa, mahdollisesti papinviran suhteen, sekä messujen toteuttamisessa eli “profiloitumisissa”), tai sitten henkilöseurakuntien ollessa välivaihe, olisi tiettyjen järjestöjen ympärille koostuva uusi kirkkokunta, joka mieltäisi itsensä vanhassa pysyväksi, hieman Lähetyshiippakunnan tapaan, mutta paljon väljempää ja matalakirkollisempaa perinnettä jatkaen. - Kaikki visiot sisältävät paljon haasteita koska teologisesti kirkko on myös konservatiivien osalta hajanainen. Siksi vielä ei ole mitään muuta kuin Lhpk:n irtoaminen tapahtunut, vaikka kirkkoa on moukaroitu olan takaa palasiksi jo vuosikausia.
Perustelen pessimismiä sillä, että käytännön seurakuntatyössä huomaan miten kaukana toisistaan ovat aktiiviset ja uskovat kristityt luterilaiset. Suuri osa on täysin nielaissut modernin ajatuksen seksuaalisen tasa-arvon ja nyttemmin myös avioliiton muuttumisen suhteen. Kirkon ulkopuolelta tulevaa poliittista painostusta ei tarvitse edes arvailla, mutta se on vain pisteenä i:n päällä, koska todellisuudessa kirkon teologit ja uskovat seurakuntalaiset itse ovat täysin jakautuneet tässä. Kirkon työntekijät ovat jo kauan voineet itse elää homoliitoissa, ja se pelkästään tekee mahdottomaksi asian syvällisemmän käsittelyn seurakuntien sisällä. Kuka nyt enää voi sanoa mitään todellista perustelua sille, ettemme vihi ja siunaa kaikkia halukkaita? Sillä tavallahan kyseenalaistaisimme työtovereiden oikeuden olla samalla tavalla mukana laivassa kuin itse olemme. Se olisi syrjintää, joka on synneistä suurinta tällä hetkellä kirkossa. Ainoa syy “pullikoida” ja kritisoida on enää se että innokkaimpien tulisi odottaa virallista päätöstä. Se tullaan tottakai tekemään, kun kirkolliskokoukseen on saatu seuraava sukupolvi. Lähinnä lestadiolaisedustajat muutaman evankelisen ja viidesläisen kanssa ovat estäneet tähän asti määräenemmistön syntymisen. Aika toimii vääjäämättä modernin käsityksen puolesta. Se ei tule tarvitsemaan mitään teologista työtä, vaan pelkästään sen toteamisen, että näin nyt kirkossa jo ajatellaan ja toimitaan. Nyt jo osa piispoista ja monet tuomiorovastit toimivat uuden opin mukaan. Heitä seuraavat muut, varsinkin nuoremmat papit, koska eihän kirkon työhön enää oteta muita kuin syrjimättömyyttä vakuuttavat. Papereihin kirjoitetaan: Rakkaus vaatii jne. Laaditaan joku ympäripyöreä uusi vihkikaava.
Tämä kaikki on äärettömän surullista minulle, koska olen periaatteessa ja käytännössä kansankirkon ajatuksen puolella. Näen työssäni valtavasti hyviä asioita ja hyviä työtovereita tunnen kasoittain. Kirkolla olisi ja on edelleen paljon mahdollisuuksia, rahaakin ja omaisuutta. Evankeliumia saa julistaa.
Toisaalta suuri jako ei synny pelkästään avioliiton vuoksi. Mukanaan se Raamatun entistä vapaamielisempi tulkinta ja käyttö tuo samoja ilmiöitä mitä muissakin kehittyneiden maiden kirkoissa. Tai sitten avioliittoon suhtautuminen heijastelee syvempää eroa teologiassa. …Tulee islamin ym. syiden vuoksi vesitetty sanoma, tulee Jeesuksen ainutlaatuisen pelastustien kyseenalaistaminen ja ehkä jopa hänen selittämisensä pelkäksi elämäntaidon opettajaksi. Kirkkomme kun ei ole saari maailmassa, vaan se myötäilee niitä virtauksia, joita maailmanlaajuisesti on nähtävissä. Jopa katolinen kirkko Saksassa jakaantuu tulevaisuudessa, ensimmäinen piispa taitaa kohtaa vihkiä homoja sielläkin.
5 tykkäystä
Olen jo pitkään ajatellut niin, että on sääli, jos kirkko jakautuu ja rajalinjoja vedellään yhden yksittäisen syntikysymyksen mukaan. Siis minkä tahansa sellaisen kysymyksen, että onko asia x syntiä vai ei. Kristinuskon ydin ei nimittäin ole ollenkaan siinä, onko se tai tuo asia syntiä, ja miten yksittäisiä raamatunkohtia pitäisi meidän ajassa ymmärtää. On paljon isompiakin kysymyksiä: Onko Raamattu ylipäätään, millään tavalla tulkittuna, Jumalan puhetta meille? Ovatko kristinuskon perusasiat, ne uskontunnustuksessakin mainitut, oikeasti totta? Näissä asioissa harvemmalla ns. konservatiivilla on ongelmia, mutta myös ns. liberaalien puolelta löytyy sellaisia, jotka uskovat näissä ydinasioissa klassisen kristinuskon tyyliin. Toki jos kirkko painostaa esim. homokysymyksessä liikaa, niin voi olla että jakautuminen on ainoa ratkaisu, mutta se olisi kyllä sääli.
Mitä tulee @Kirkonrotta selityksiin kirkon ykseyden teologiasta, niin myönnän, että en ole jaksanut niihin paneutua kovin syvällisesti. Omaa kokemusta sen sijaan löytyy Sleyn toiminnasta. Siellä samassa naispapittomassa ehtoollispöydässä käy iloisesti yhdessä naispappeuden tiukkoja vastustajia, naispappeuden hyväksyjiä ja niitä, joilla ei oikein ole asiaan mitään kantaa - ja joskus jopa naispappeja! Tämä siitä huolimatta, että Sleyllä ollaan suhteellisen tarkkoja tunnustuksellisuudesta eikä suinkaan suostuta kaikkeen yhteistyöhön kaikkien kanssa. Naispappeusasiaa ei kuitenkaan ole nähty sellaiseksi kysymykseksi, jonka mukaan vedettäisiin ehtoollisyhteyden rajoja.
1 tykkäys
Varmistava täsmennys. Kuvasin ykseyskysymystä evl-kirkon virallisesti voimassa olevien dokumenttien mukaisesti. Teologinen asetelma on suunnilleen kuvaaminen mukainen, jos otetaan samanaikaisesti huomioon luterilaisen tunnustuksen ykseyskäsitys ja -kriteerit ja evl-kirkon päätös avata luterilaisen tunnustuksen tarkoittama pappisvirka naisille.
Evl-kirkon, sen yhteydessä olevien (Sley, SRO, SEKL, SRK ym.) ja sen yhteydestä eronneiden (Lhpk) yhteisöjen jumalanpalveluskäytännöt ovat pääsääntöisesti tai ehkä jopa poikkeuksetta poikenneet virallisten dokumenttien mukaisesta vaihtoehdosta. Yleisesti on luovuttu CA:n ytimestä, evankeliumia ja sakramentteja koskevasta yksimielisyydestä.
Kuten aiemmin mainitsin, luterilaisuuden teologinen empiria haastaa ensisijaisesti luterilaisen tunnustuksen toteutettavuuden ja käyttökelpoisuuden.
Samalla tulee tietysti haastetuksi myös tunnustuksen käyttö pappien kaitsennan välineenä, samoin koko kirkon uskon sisältöä käsittelevän organisaation tarpeellisuus. On hankalaa edellyttää papistolta tunnustukseen sitoutumista, jos koko kirkko on luopunut sen ydinajstuksen sitovuudesta. Luterilainen tunnustus on käytännön hankaluuksien vuoksi suurelta osin empiirisesti ns. kuollut kirjain, joka on virallisesti voimassa mutta ei tosiasiallisesti käytössä.
En nyt ota kantaa siihen, miten virallisen tunnustuksen ja empiirisen todellisuuden välinen ero pitäisi ratkaista tai jättää ratkaisematta.
Käsitykseni Sleyn käytännöistä vastaavat kuvaustasi mm. Turun perusteella. Samalla tavalla ovat kuvanneet myös viidesläiset aktiivit omia yhteisöjään.
Viimeinen virke lienee fakta. Yksimielisyys evankeliumin sisällöstä ja sakramenteista puuttuu nykyään monessa ev. lut. kirkon seurakunnassa. Jos tehtäisiin kysely ev. lut. kirkon papistolle siitä, mitä evankeliumi ja sakramentit tarkoittavat, tulisi kirjava joukko vastauksia, joista osa kiistää sen, mitä toinen tunnustaa. Seurakunnan jäsenten kantaa ei edes kysytä, kun siellä kirjavuutta löytyisi vielä enemmän. Mutta mitä käytännössä asialle voi tehdä opillisesti hajaantuneessa kirkossa, jossa sakramentit ovat käytännössä kuitenkin yhä yksi yhdistävä tekijä eri tavoin evankeliumista ja sakramenteista ajattelevien välillä?
Ehtoolliselle tosin osallistuu säännöllisesti vain pari prosenttia kirkon jäsenistä, ja enemmistö kirkon jäsenistöstä ei ole läsnä sakramentteja toimitettaessa keskimääräisenä vuotena kertaakaan. Mutta ehtoollispöytä kuitenkin yhä kokoaa yhteen erilaisia ihmisiä.
2 tykkäystä
Yksi vaihtoehto on virallisesta tunnustuksesta tai sen sitovuudesta luopuminen tai sen muuttaminen empiriaa vastaavaksi.
Eli päätettäisiin esimerkiksi, että ehtoollisen merkitykseksi saa kukin lukea ja julkisestikin opettaa, mitä hyväksi näkee, ja että se voi olla tai olla olematta sakramentti, riippuen siitä, mitä kukakin ajattelee?
Samaa mieltä siitä että yksi synti ei ole riittävä syy hajottaa kirkko.
Ongelma on siinä että homoseksuaalisten suhteiden hyväksyminen liittyy kristillisen ihmiskäsityksen tappioon ja tuo mukanaan monia muitakin Raamatun tulkintaan liittyviä uutuuksia. Asia on ns itseään suurempi kirkon uskon kokonaisuudessa.
Eikä se todellakaan ole pikku juttu jos perinteisen avioliittokäsityksen mukaan elävät ja uskovat tullaan syrjintäsyytteillä sulkemaan kirkosta ulos tai tekemään vastoin omaatuntoaan mikäli haluavat säilyttää työnsä ja asemansa. Se on varsin mahdollista tulevaisuudessa.
5 tykkäystä
Tekstissäsi olisi paljonkin mitä voisi kommentoida ja siksi pahoittelen kun tartun vain tähän. Lhpk:n lisäksi huomionarvoinen lohkeama on esikoislestadiolaisten pääuoman sakramenttiseparatismi huolimatta siitä, etten tiedä onko kukaan liikkeessä eronnut kirkon muodollisesta jäsenyydestä. Siinäkin kyse on käsittääkseni tuhansista ihmisistä.
Toisaalta meillä on vuotoa jo olemassa oleviin kirkkokuntiin. Lluterillaiset vapaakirkot eivät pienuutensa ja siten tuntemattomuutensa vuoksi tällä saralla juhli, mutta rohkenen väittää, että vaikka esim. ortoodoksisen ja katolisen kirkon jäsenkasvulla on muitakin syitä on yksi selittävä tekijä myös ev.lut. kirkon sisäinen kriisi. Molemmat ovat saaneet voittoja viime vuosina myös ev.lut. kirkon herätysliikkeitten piiristä. Ehkä sekin on osaltaan hillinnyt uusien yhteisöjen syntyä, kun tyytymättömät ovat suunnanneet katseensa jo olemassa oleviin yhteisöihin. En tiedä, missä määrin vapaat suunnat kokoavat tällaista satoa.
2 tykkäystä
Asialliset lisäykset sinulta.
1 tykkäys
Tavallaan ymmärrän ajatuksesi. Tässä on kuitenkin isona erona moneen muuhun syntiin ja niistä käytyyn debattiin, että tälle synnille halutaan kirkon virallinen hyväksyntä ja siunaus. Siis ei niin kuin avoliitto, joka ei ole kristinuskon perinteisen avioliittokäsityksen mukainen, mutta jota pitkälti katsotaan läpi sormien, vaan tässä halutaan täysi legitimiteetti ja nosto tasa-arvoiseksi perinteisen avioliittokäsityksen kanssa. Siksi asia on niin iso, ja siksi se vaikuttaa väkisinkin kokonaisvaltaisesti kirkon teologiaan, avioliittoteologian lisäksi ainakin luomis- ja syntikäsitykseen laajemminkin.
Siksi ymmärrän, että yksittäisenä asiana tämän näkeminen kirkon hajottavana kysymyksenä tuntuu oudolta ja surulliselta, mutta samalla ajattelen, ettei toisin voi olla.
6 tykkäystä
Jotain tuollaista kai se evl-kirkon empiria lienee, jos huomioidaan koko skaala.
Homoseksuaalisuuden teologinen käsittely pitää upottaa teologian ja ennen muuta pelastuskäsitykseen kokonaisuuteen ja tarkastella spesifiä kristillistä käsitystä siinä kontekstissa.
Homoseksuaalisuuden käsittelemisen redusoiminen synnin tuomioksi ei riitä kristilliseksi käsityksesi. Se, että homoseksuaalisuus (teko, suostumus, taipumus tms.) tuomitaan syntinä ja häpeänä ja torjutaan kysymyksen tarkempi tarkastelu ei riitä, ei varsinkaan kun Paavalin käsityksen vastaavuus nykyiseen homoseksuaalisuuskäsitykseen on kyseenalaistettu useilla eri tavoilla (ensisijaisesti “vaihtamisen” eli valinnan vapauden ja sidonnaisuuden eri tulkinnat).
Paavali tarkastelee Jumalan lakia synnin kriteerinä ja Jumalan luomis- ja pelastustahdon päämääränä sekä vääränä pelastustienä kolmesta eri näkökulmasta: pakanat ilman Moosesta, juutalaiset Mooseksen kanssa ja kristityt Mooseksen jälkeen (juutalaiset) tai ilman Moosesta (pakanat) Kristuksen kanssa. Hänen ratkaisunsa kaiken synnin, ja samalla myös samansukupuolisten välisiin seksisuhteisiin, perustuu tuohon kolmijakoon. Paavalin optimistinen käsityksen mukaan Kristus vapauttaa sekä synnin syyllisyydestä että synnin vallasta. Kristus on sekä syntien sovittaja ja anteeksiantaja että synnistä vapauttaja ja ja syntisen uudistaja.
Ja nykyinen ongelma syntyy juuri siitä empiriasta, ettei Paavalin optimistinen ratkaisu synnin ongelmaan vastaa homoseksuaalien kristittyjen kokemusta. Mutta homoseksuaalien kokemus kuitenkin vastaa täysin luterilaisten yleistä kokemusta synnin vallasta ja siihen perustuvaa ns. simul-teologiaa siitä, miten kristitty jää armahdetuksi syntiseksi ja joutuu etsimään sekundaarisia ratkaisuja synnin vallassa olemisen aiheuttamiin ongelmiin (mm. kysymys ns. lain kolmannesta käytöstä tai funktiosta).
Miten kristityn yleisesti ja homoseksuaalien erityisesti tulee elää arkielämäänsä reaalisesti syntisenä ja homoseksuaalina, kun Kristus ei uudista häntä Jumalan ilmoittaman luomis- ja pelastustahdon mukaiseksi?
Esimerkiksi heteroavioliiton ihanteen suhteen on joustettu (ns. antinomistisesti) yleisesti siihen suuntaan, että ei-aviolliset suhteet, avosuhteet, avioerot ja eronneiden uudelleen avioitumiset on sallittu ikään kuin toiseksi tai kolmanneksi parhaina ratkaisuna vielä huonompien ratkaisujen estämiseksi.
Tällaiset kiusallisetkin näkökulmat tulisi huomioida myös kirkon ykseyden edellytysten käsittelyssä avoimesti, tasapuolisesti ja kattavasti.
Tämä on tulosta vuosia kestäneistä väännöistä liikkeen sisällä. Virka kysymys on repinyt kirkkoa, mutta myös Sleytä. Monet evankeliset ovat jättäneet liikkeen. Monta ikävää ja kovaa riitaa virkakysymys on tuonut. Nykyään ei edes pääse Sleyhyn töihin jos ei vastusta naispappeutta.
Tämäkin riippuu synnin laadusta mihin ranking listaan synti kuuluu, ja kuinka tuhoisa se on. Virka on yksi keskeisimpiä Jumalan valtakunnan ja järjestyksen asetuksia. Ei pieni asia. Yksi synti avaa portit toisille demoneille.