Naispappeuden vastustajien kotipaikkaoikeus evl.fi:ssä

Kirkko
, ,
626

Luterilaisuuden, siis sen tunnustuksen yksi kivijaloista on Raamattu, joka on asetettu ylimmäksi ohjeeksi ja normiksi. Sellaisena sen tulee myös säilyä. Raamattu ottaa hyvin yksiselitteisen kannan mm. haureellisuuteen seurakunnassa näin.

1Kor 5:6: “Ei ole hyvä, että kerskaatte. Ettekö tiedä, että vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan?”

Samanlaisen kannan se esittää suhteessa homoseksuaalisuuden harjoittamiseen.

Jos tällaiset synnistä nousevat synnin huipentumat tullaan sallimaan kirkossa, ei kysymys rajaudu vain yhteen, eikä kahteen syntiin, vaan kuten Paavali asian ilmaisee “vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan.” Näin on nyt käynyt kansankirkossamme ja se on “hapattunut” kokonaan lähes kauttaaltaan, vain muutama saareke on jäänyt jäljelle ja niitä vainotaan kaikin mahdollisin tavoin.

Kirkon keskeisin oppi on vanhurskattamisoppi, sanoma siitä, että ihminen vanhurskautetaan uskosta ilman lain tekoja. Tämän opin mukana kirkko seisoo tai kaatuu, kuten Luther asian ilmaisee. Miten kirkko voi enää pitää tästäkään kulmakivestä kiinni jos kaikki suhteellistetaan? Näinhän käy silloin kun luovutaan Raamatun opista nyt puheena olevissa kohdissa. Kuinka voidaan olettaa että pidettäisiin kiinni vanhurskauttamisopista jos Raamattu on suhteellistettu ja se ei enää saa normittaa uskonelämää? Onhan totta, ettei nykyisellään piispat, eivätkä papisto enää opeta vanhurskauttamisoppia, tuskin tuntevat sitä edes muodollisesti, lukuunottamatta muutamia harvoja. Ja kun sitä ei tunneta ei ole lainkaan ihme jos tapahtuu joukkopakoa kirkkokuntiin joissa tämä oppi on tuntematon, mutta jotka ulkonaisesti näyttävät hurskaammilta kuin ev.lut. kirkko!

Jumala pitää kuitenkin huolta “Jerusalemista” tämän lopun ajan Babyloinian" keskellä, kuten ylempänä Augustinuksen sanoja siteeraten totesin. Siksi hän sallii kirkon hajota, toimii jopa Arkkitehtina tämän kaiken taustalla.

627

Ei, ja kirjoitinkin edellä siitä ja tarkoitin, että koko ihmiskäsitys on perinteisessä kristillisyydessä toinen kuin modernissa yhteiskunnassa. Jälkimmäisen ilmiöt eivät pysähdy avioliitto-oppiin vaan kuten huomataan, jatkuvasti lisääntyvät ne vaatimukset joiden mukaan, ollaksemme suvaitsevaisia ja kelpaavaisia kristittyjä, meidän tulisi muuttaa asennettamme ties mihin ilmiöihin ja trendeihin.

Kirkon ja Raamatun traditio lähtee luomisesta eli miehen ja naisen erilaisuudesta ja toisiaan täydentävyydestä. Tämä (luominen ja sen keskeinen tulos: ihminen sukupuolisena olentona) on peruslähtökohta Paavalille mutta myös koko kristinuskolle. Kun tätä ei hyväksytä vaan meillä on vain “henkilöitä” joiden käyttäytyminen ohjautuu vain subjektiivisen tunteen, “rakkauden”, mukaan, seuraa nykyisin jo vallalla oleva hämmennys. Mietin myös, että ehkä koko uskonnollisuus, johon sisältyisi tärkeänä osana homoliiton näkeminen ihmisoikeutena ja jopa kristillisen rakkauden vaatimana mallina, on perinteiseen kristinuskoon verraten siinä erilaista, että “toisenlainen” nähdään uhkana eikä arvokkaana asiana. Ei saa olla toisia tehtäviä, ei toisia oikeuksia tai velvollisuuksia. Kaikkien on saatava sama, ja kaikkien on voitava valita oma elämän toteutustapa. Kaikki “ei” on pahasta, kaikkeen on löydettävä “kyllä”. Tämä siirretään jopa uskon perusasioihin: Muut uskonnot tai itse rakenneltu kristinuskon malli pitää myös nähdä positiivisesti. Psalmi 139 voidaan hyväksyä : “Minä olen suuri ihme” - ja sehän on totta ja tärkeää! - mutta ei käytännössä sitä mikä psalmin laulajalle oli itsestään selvää eli ensimmäistä käskyä “Minä olen Herra sinun Jumalasi”. Fokus hyvää elämää tavoiteltaessa on siis ihmisen kokemuksessa, ei Jumalan ilmoituksessa.

Tämä on hyvä kysymys, mutta eikö se ole pastoraalinen asia? En sitäpaitsi usko että homoseksuaalinen taipumus aiheuttaa ko. kristitylle aina halua toteuttaa sitä parisuhteessa saati vaatia oikeutta häihin kirkossa. Se ryhmä, mikä (myös) kärsii nykyisestä pride-ilmapiiristä, on ne joille asia on ainakin vaikea, monelle myös oikeasti synti. Tuo simul -oppi toimisi tässä, jos syntisyyden piiriin saisi liberaali kristitty laskea homoseksuaalisuuden toteuttamista. Mutta kun juuri se on poissuljettua nykyisessä valtavirrassa.

Kyllä, ja tässä onkin hyvä syy malttaa mielensä kun homoliittojen ei-kristillisyyttä arvioidaan. Ja siksi on niin vaikea tavallisen mattimeikäläisen nähdä kirkon perinteisessä kannassa mitään muuta kuin kaksinaismoraalia ja valheellista änkyröintiä.
Tosiasiaksi jää silti, että ihanteellisuuden huonovointisuus :upside_down_face: ei voi oikeuttaa ihanteellisuuden perusteiden (luominen mieheksi ja naiseksi ja kaikki mitä siitä seuraa) unohtamista.

Valvojat repivät jo haiveniaan, sillä ketjun otsikosta huolimatta alkoi tuhannes homoliittokeskustelu.
Syy on minun, ja se johtui siitä että koin Kirkonrotan olevan hiukan hakoteillä ehtoollisen ykseysasian keskeisyydessä. Kirkkoa jakaa nyt huomattavasti virkakysymystä vahvemmin homoliittokysymys ja sen ympärillä tai perässä seuraava sekavuus.
Kirkossa ei ole yksimielisyyttä oikein mistään. Ajattelen että Kirkko on enemmän kuin evl…

628

Samaa sukupuolta olevien parien avioliiton tarkastelussa ja ratkaisuehdotusten punnitsemisessa pitää huomioida luotuisuus-langenneisuus -erittelyä koskevat tulkintaerot.

Perinteisesti on ajateltu, että homoseksuaalisuus sijoittuu langenneisuuteen. Viime aikoina on vahvistunut käsitys, että homoseksuaalisuus kuuluu luotuisuuteen. Käsitys perustuu yhtäältä siihen homoseksuaalien kokemukseen, ettei homoseksuaalista suuntautumista voi vaihtaa heteroseksuaaliseksi millään menetelmillä. Toisaalta se perustuu Paavalin Roomalaiskirjeen “vaihtamis”-argumentaation tulkintaan, jonka mukaan Paavali olettaa, että seksuaalinen suuntautuminen on yksilön vapaasti valittavissa. Kolmanneksi se perustuu sellaiseen syntikäsitykseen, jonka mukaan synnin kriteerinä on vapaa valinta. Vain niitä asioita, joissa on valinnan vapaus, voidaan pitää syntinä.

Kun nuo näkökulmat summataan, päädytään käsitykseen, ettei Paavalin käsitys homoseksuaalisuudesta vastaa nykyistä käsitystä eikä homoseksuaalisuus voi olla synti. Koska homoseksuaalisuus ei ole vapaasti valittua, ei voi olla syntiä. Homoseksuaalisuus ei kuulu langenneisuuteen vaan luotuisuuteen.

Tämä on ollut eräänlainen julkinen eksegeettinen päälinja Heikki Räisäsen TA-artikkelista 1975 lähtien. Sitä ovat edustaneet julkisimmin mm. Raija Sollamo, Martti Nissinen ja Kari Kuula. Esimerkiksi Niko Huttusella on ollut oma versionsa, joka perustuu siihen, että Paavalin mukaan homoseksuaalisuus on seurausta luotujen asioiden palvomisesta, mikä ei vastaa nykyistä homoseksuaalien kristittyjen tilannetta, jossa palvotaan kristillisen käsityksen mukaista Jumalaa.

Toinen tulkintalinja lähtee siitä oletuksesta, että homoseksuaalien omasta todistuksesta huolimatta, homoseksuaalisuus on enemmän tai vähemmän vapaa valinta ja kuuluu langenneisuuteen. Homoseksuaali voi muuttua tai eheyttä heteroseksuaaliksi joko ilman evankeliumia tai evankeliumin avulla, uskomalla ja harjoittamalla uskoa oikein, kilvoittelemalla, sielunhoidolla ja terapialla jne. Paavali-tulkinta ja syntikäsitys ovat samat kuin edellä. Synnin edellytyksenä on valinnan vapaus. Tämä on ollut yleinen linjaus ainakin teologisesti evankelikaalisissa suuntauksissa.

Kolmas tulkintalinja yhtyy ensimmäisen empirian tulkintaan mutta poikkeaa Paavali-tulkinnassa ja syntikäsityksessä molemmista edellisistä vaihtoehdoista. Vaikka Homoseksuaalisuus ei ole vapaa valinta, se on syntiä, koska synnin kriteerinä ei ole vapaa valinta. Homoseksuaalisuus ei ole yksilön vapaa valinta vaan osa koko ihmiskunnan langenneisuutta, josta kukaan ei pysty vapautumaan itse. Paavali ei tarkoita vaihtamis-argumentaatiolla yksilön valintatilannetta vaan vertailee sen (ns. tekninen termi) avulla ihmiskunnan luotuisuutta ja langenneisuutta, joiden ero synnyttää pelastuksen tarpeen ja johon Paavalin julistama evankeliumi on ainoa toimiva ratkaisu. Jumala on hylännyt ihmiset syntiin, joka on pohjimmiltaan yksi ja yhteinen langenneisuuden tila, jonka oireita “yksittäiset” synnit ovat. Tätä vaihtoehtoa on edustanut mm. Jukka Thuren Roomalaiskirjeen kommentaarissaan - yhdistettynä perinteiseen luterilaiseen Room7:n tulkintaan, jonka mukaan Room7 kuvaa kristittyä.

Tästä avautuu edellisessä kommentissa kuvaamani nykyinen ongelma. Paavali oletti optimistisesti ja mitä ilmeisimmin toisin kuin perinteinen luterilainen Room7:n tulkinta on olettanut, että evankeliumi on jo ajallinen ratkaisu sekä synnin syyllisyys- että valtakysymykseen. Evankeliumi todella luo uudesti, vapauttaa synnin vallasta ja Jumalan luomistahto pääsee toteutumaan. Mooses pystyy vartioimaan syntistä vain ulkoisesti mutta Kristus uudistaa hänet sisäisesti. Tästä pitäisi tietysti kirjoittaa laajemmin.

Luterilainen pyhityskäsitys on päätynyt empiirisesti Paavalia merkittävästi pessimistisempään käsitykseen ja sen mukaiseen Room7 tulkintaan. On lähdetty ihmisten kokemuksesta eikä Paavalin teksteistä. Paavalia on tulkittu ihmisten kokemusten perusteella. Syntinen uudistuu vain vähän eikä eroa ei-kristittyihinkään voi juuri osoittaa. Niinpä synnin ajallisessa käsittelyssä tarvitaan Kristuksen lisäksi jatkuvasti myös Moosesta (lain ensimmäinen ja kolmas funktio). Todellisessa elämässä on joustettava Jumalan luomistahdon ihanteista, kun niitä ei pystytä toteuttamaan. Tätä “antinomistista” joustoa sovelletaan sitten valikoivasti ja ilman stabiileja perusteita.

Tästä tarkastelun pitäisi sitten jatkua niin, että samaa sukupuolta olevien parien avioliittoa verrataan eri sukupuolta olevien avioliittoon luotuisuuden, langenneisuuden ja pelastuksen ajallisen seurausten kannalta. Mikä luotuisuus niitä yhdistää? Mikä langenneisuus niitä yhdistää? Mikä niitä erottaa ja miten erottavat tekijät paikantuvat luotuisuuteen ja langenneisuuteen? Miten luotuisuuteen ja langenneisuuden paikantuviin tekijöihin suhtaudutaan? Mitä ratkaisuja langenneisuuden paikantuviin tekijöihin ehdotetaan? Mitä ajallisia vaikutuksia evankeliumilla on avioliiton edellytysten kannalta?

Tekstini paisuu. Lyhyesti vielä avioliiton perusfunktiot. Avioliitossa on kolme perustavaa funktiota: puolisoiden välinen kumppanuus, seksuaalisten pyyteiden tyydyttäminen ja ihmisyyden uusintaminen eli lisääntyminen ja kasvatus. Funktiot liittyvät yhteen mutta eivät palaudu toisiinsa eikä avioliitto perustu mihinkään yhteen funktioon vaan vähän paradoksaalisesti sanoen kaikkiin yhdessä ja erikseen.

On helppo tunnistaa, että samaa sukupuolta olevien avioliittojen peresfunktiot ovat samat kuin eri sukupuolta olevien parien avioliittojen funktiot. Molemmissa pyritään toteuttamaan kaikkia kolmea avioliiton perusfunktiot: kumppanuutta, seksuaalisuutta ja osallisuutta uusintamiseen. Voinee sanoa, että molemmat heijastavat samaa Jumalan luomistahtoa. Avioliiton kannalta relevantti ihmiskäsityksen luomisteologinen perustus on sama. Erot syntyvät siinä, kuinka avioliiton perusfunktiot toteutuvat ja miten langenneisuus vaikuttaa niihin.

Varsinaisen teologisen arvioinnin fokuksen pitäisi paikantua nimenomaan yhtäältä luotuisuuden ja langenneisuuden erittelyyn ja toisaalta em. Paavalin evankeliumin ajallisiin vaikutuksiin.

Vasta tämän tyyppisestä mutta tietysti perusteellisemmasta ja systemaattisen maata kokonaisuuden hahmottelusta avautuvat realistiset vaihtoehdot ratkaista kysymys samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen kirkossa tilanteessa, jossa se on jo hyväksytty yhteiskunnassa ja jossa avioliittoa koskeva juridinen valta kuuluu Suomen eduskunnalle.

Tuon eron punnitsemiseen voi ja pitäneekin sitten käyttää mm. regimenttijakoa, jonka ydin vastaa Paavalin laki-evankeliumi -erittelyn jakoa lain ulkoiseen kontrolliin ja evankeliumin sisäiseen uudistukseen. En nyt jatka lapiohommia enää siihen suuntaan.

1 tykkäys
629

Pikalukemisella vaikuttaa siltä, että lähtökohtasi ei ole klassisen ja perinteisen kirkon uskon mukainen.

Teologinen pyörittely on mielestäni vain ajanhukkaa, koska jos avioliittoa voi tavallasi pitää funktioiltaan samana riippumatta siitä onko sukupuoli sama vai eri, ei ratkaisevaa kohtaa ole ymmärretty.

Kirkko teki asiasta jo vuosia sitten selvitykset. Raamatun pohjalta tämä tulee käsitellä ja esim Prof Antti Laato teki omassa osuudessaan ihan selväksi että jos Raamatun Ei luetaan Kyllä, homosuhteet voidaan hyväksyä. Muuten ei voida ja seuraus luvan hakemisesta on että koko suhde Raamattuun kirkon kirjana muuttuu tai ohenee entisestään.

Paavalin käsitykset ja miten häntä tulkitaan, on vain yksi asia. Perusta on luomisessa ja sitä ei nykyinen ideologisesti värittynyt lukutapa ymmärrä eikä siedä.

Mutta tämä on väärä ketju joten ei enempää osaltani tässä.

3 tykkäystä
630

Minun kantaani ei voi arvioida eikä verrata klassiseen kristinuskoon. En ole esittänyt omaa kantaani samaa sukupuolta olevien parien vihkimisen - enkä myöskään naisten pappeuteen.

Minun kannallani ei ole mitään merkitystäkään.

Ratkaisevaa on se, mikä on kirkon kanta ja miten se perustellaan. Evl-kirkon kannan määrittelee evl-kirkolliskokous.

Olen vain yrittänyt kuvata joitain kokonaisuuden hahmottamisen kannalta oleellisia tekijöitä ja koota esimerkinomaisesti yhteen muiden esittämiä käsityksiä.

Yhdyn kyllä siihen empiirisesti perusteltuun käsitykseen, että synnin (epäuskon, rakkaudettomuuden, egoismin yms.) ongelma ylittää ihmisen vapaan valinnan mahdollisuudet eikä valinnan vapaus ole siten synnin kriteeri. Tästä voisin toki sanoa enemmänkin. Pidän myös hyvin perusteltuna homoseksuaalien kokemuksiin perustuvaa käsitystä, että homoseksuaalisuus ei kuulu yksilön vapaan valinnan piiriin.

Jukka Thurenin Room-eksegeesin lähtökohta eli Room1:n tulkinta vastaa varsin hyvin tuota empiriaa. Ehdotin vastaavaa eksegeettistä lähtökohtaa takavuosien Kotimaa24-keskusteluissa. Pidän sitä oikeana tulkintana, mutta epäilen Thurenin Room7:n tulkintaa. Thurenin “pyhityspessimistinen” tulkinta johtaa siihen, että homoseksuaalisuuttakin on kontrolloitava (lähes) pelkällä ulkoisella pakolla ja sen perinteiset mahdollisuudet ovat jo murtuneet sekä yhteiskunnassa että evl-kirkossa. Se on ollut perinteinen luterilainen ratkaisu, johon käsittääkseni myös edesmenneen Jukka Thurenin vävy Antti Laato päätyy, samoin esim. Lhpk. (Keskustelimme aiheesta kirjeitse Juhana Pohjolan kanssa muistaakseni jo 1993-1995. Pohjola oli silloin Paavalin synodon sihteeri ja HEO:n vastuunkantajia, ehkä puheenjohtaja. Aihe kuumeni John Vikströmin radiopuheesta ja Juhani Forman kantelusta1993.) Thurenin eksegeeiinnperustuva ratkaisuvaihtoehto johtaa evl-kontekstissa väistämättä sellaiseen eristäytymiseen, jossa pakkoon perustuva kontrolli voidaan toteuttaa. Se on toki yksi mahdollinen ratkaisuvaihtoehto, mutta ei se erityisen kristillinen ja evankelinen ole. Lhpk on esimerkki siitä, miten eristäytymisen “mekanismi” toimii ja miten sitäkin pitää säädellä joustoilla (esim. yksimielisyys oikean ehtoolisen kriteereistä on epäselvä).

Avioliiton perusfunktioiden vastaavuuksien erittely perustuu siihen, miten avioliiton idea on yleisesti ymmärretty ja esitetty. Esitin perusfunktioiden erittelyn lähtökohdaksi takavuosien Kotimaa24-keskusteluissa.

En näe muuta vaihtoehtoa evl-kirkon kiistakysymyksien ratkaisuun kuin kärsivällisen teologisen työskentelyn ja ongelmien täsmentämisen ja rajaaminen niin, että päätettävistä asioista tulee riittävän pieniä eikä valintoja tarvitse tehdä niin holistisesti, että evl-kirkko jakaantuu niiden vuoksi.

Sillä mitä ja varsinkin millä perusteilla enemmistö päättää, on ratkaiseva merkitys myös ja ehkä ennen kaikkea juuri vähemmistöille. Senhän myös naisten pappeuden ja kirkon ykseyden krooninen ongelma on osoittanut.

2 tykkäystä
631

On tärkeää kuvata eri näkemyksiä ja ajattelutapoja. Teologiassa tämän tyyppinen pohdinta on ihan normaalia työskentelyä. Tässä foorumilla sitä tehdään jatkuvasti.

2 tykkäystä
632

Juha Pihkala huudahti Aamulehden kolumnissaan jo 90-luvulla : “eikö teille mikään riitä?”

Ei riitä, ja siksi perinteisen avioliitto-opin kannalle jääville ei lopulta anneta mahdollisuuksia opettaa Raamatun mukaisesti luomisesta eikä miehestä ja naisesta. Jonkun aikaa annetaan ehkä mahdollisuus väistää toimituksia mutta sekään ei toki poista sitä että kirkon opetus on muutettu vastoin Raamattua. Sinä päivänä kun kirkolliskokous päättää määräenemmistöllä sallia virallisesti homovihkimiset, eroaa pappeja kirkosta tai ainakin viroistaan. Tosin monet nykyisistä Raamatun mukaan opettavista ovat jo eläkkeellä silloin. Toivottavasti riittävän suuri määrä kirkon jäsenistä löytää tiensä tuossa vaiheessa niihin yhteisöihin joissa trad opetus on sallittua.

Teologista työtä toki tullaan tekemään ns sovun nimissä, mutta käytännössä se on konservatiiveille jarrutusaikaa ja uudistajille nimellistä ja keino saada sulka hattuun, kun sanovat pyrkivänsä yhtenäisen kirkon säilymiseen.

Yhtenäisyyttä ei voi tulla koska asia on liian yksinkertainen.

Kuten Eero Huovinen taisi ehdottaa, kirkon olisi pitänyt luopua vihkimisoikeudesta kokonaan. Mutta Pihkalan sanoin “mikään ei riitä”, koska kysymyksessä on syvällinen erimielisyys. Siksi tämä kysymys on nähtävä osana suurta kokonaisuutta. Onko kirkko olemukseltaan yhteiskunnalle alisteinen vai vapaa ja tarvittaessa vallitsevalle vaihtoehtoa tarjoava yhteisö? Perinteiset kristityt tulevat koko ajan siirtymään lähemmäs marginaalia kun taas liberaalit hakevat kansan enemmistön suosiota aina kun sitä on tarjolla.

633

Itse tekisin kyllä vielä sellaisen jaottelun, että erottelisin homoseksuaalisuuden ja homoseksin, siis taipumuksen ja teot, toisistaan. Taipumus ei tietenkään ole valinta. Seksin harrastaminen sen sijaan on ihmisen oma valinta. Jos se ei ole vapaasti valittua, on kyseessä raiskaus, eikä raiskauksen uhriksi joutuminen tietenkään ole syntiä.

6 tykkäystä
634

Tästä päästään solmimaan yhteys avioliitto- ja virkateologian välille ja kurkistamaan myös syvään ja helposti pimeältä vaikuttavaan kaivoon.

Pihkala-sitaattisi ei kerro sitaatin kontekstia. Kovin pitkällä ei vielä 1990-luvulla oltu avioliittokysymykseen käsittelyssä. Kirkolliskokoukseen aihe taisi tulla 2002, jolloin mm. Huovinen yhtyi eksegeettisesti siihen Räisäsestä alkaneeseen tulkintalinjaan, jota selitin lyhyesti aiemmassa viestisäni.

Nykyisen avioliittokiistannalusta lähtien on sovellettu erilaisia muunnelmia virkateologian muuttumaton-muuttuva -erittelyistä: usko-rakkaus, evankeliumi-laki, oppi-etiikka, oppi-elämä …

Pihkala on hyvä esimerkki siitä positiosta, jossa Mannermaan “koulukunnan” Luther-parsdigman metodi ajautui ongelmiin ja jakoi sen erittelyiden mukaisesti naisten pappeutta puoltaneet erilleen avioliittokysymykseen.

Pihkala kääntyi Ilkko-prosessissa naisten pappeuden maltillisesta torjujasta puoltajaksi. Hän muodosti Yrjö Sariolan ja Eeva Martikaisen kanssa Ilkko-seminaarien valmistelutyöryhmän. Juuri valmistelutyöryhmä otti Ilkko II:n lähestymistavaksi laki-evankeliumi-erittelyn. Pääesitelmån pitäjäksi esitettiin ensin John Vikströmiä ja sitten Eeva Martikaista. Simo Kiviranta torpattiin. Hän sai kommenttipuheenvuoron, mutta ei saanut Martikaisen esitelmää etukäteen luettavakseen.

Martikaisen esitelmä jakoi kuulijat. Mm. Silja Forsberg kertoi, että syvä hiljaisuus laskeutui kuulijoiden joukkoon, kun monet ymmärsivät, että Martikaisen esitelmä oli teologinen ratkaisu ratkaisemattomaan ongelmaan.

Matti Väisänen kertoi toisin. Hänen mukaansa Martikaisen ratkaisu olisi johtanut avoimeen antinomismiin, mikä ymmärrettiin välittömästi. Tarkoitus oli keskustella, mutta John Vikström antoi puheenvuoron vain Timo Holmalle ja keskeytti sen jälkeen keskustelun ja joidenkin odotusten vastaisesti koko Ilkko-prosessin, mihin päättyi varsinainen teologinen työskentely.

Risto Cantell kyseenalaisti Martikaisen ratkaisun TA:ssa, mutta ei saanut Martikaiselta kunnollisia vastauksia kysymyksiinsä. Cantell jäi lopulta kirkolle lojaaloksi torjujaksi ja sanoi privaatisti, ettei prosessi ollut kenellekään kunniaksi.

Tuomo Mannermaa ymmärsi, että teologinen työ oli jäänyt kesken. Hän yritti jatkaa teologista keskustelua sen jälkeen, kun naisten pappeuden hyväksyminen oli jäänyt toteutumatta 1984 määräebemmistön puuttumisen vuoksi. Mannermaa kirjoitti TA:aan 1985-6 ja sai ainoaksi keskustelukumppaniksi tai kriitikoksi Anssi Simojoen.

Mannermaa yhdisti keskenään yhteismitattomat Martikaisen laki-evankeliumi-erittelyn oman Luther-tulkintansa mukaiseen usko-rakkaus-erittelyyn . Hän sekoitti samalla oman teologiansa samastamalla virheellisesti uskon ja evankeliumin ja rakkauden ja lain, vaikka hänen oman teologiansa kun mukaan sekä laki että evankeliumi sisältävät sekä uskon että rakkauden. Laki vaatii uskoa ja rakkautta, evankeliumi lahjoittaa uskon ja rakkauden (Mannermaan In ipsa fide -tulkinnan perusidea). Mannermaan perusvirhettä ei huomattu ja myöhempi reseptio omaksui käsityksen, että kirkolliskokouksen päätös perustui Mannermaan teologiaan.

Perustevaliokunnan mietintö jäi hiukan sekavaksi yhdistelmä kai aiemmin mainitsemiani Kalevi Toiviaisen ius divinum - ius humanun -erittelyä ja Martikaisen laki-evankeliumi -erittelyn, joita ehkä tulkittiin Mannermaan sekoituksen valossakin. Asian keskeneräisyyttä kuvaa mm. piispainkokouksen lausunto, jonka mukaan laki-evankeliumi -erittely, joka oli ilmeisesti Vikströmille tärkein, oli jäänyt liian sivuun.

Samaa ongelmaa kuvaa myös Vikströmin ja Pihkalan kommentit minulle. Heidän mukaansa en. erittelyt puhuvat samasta asiasta.

Vikström sovelsi laki-evankeliumi -erittelyn avioliittoteologisssa CA:n tulkintaan tavalla, joka johti avoimeen antinomismiin. Koko laista tuli adiafora-kysymys. Vikström sovelsi omaa naisten pappeuden puoltamisen metodiaan, jota en ole täällä selittänyt (perustuu kefale-järjestyksen teologiseen normatiivisuuden kyseenalaistamiseen), myös viimeisimmissä tai viimeisissä puheenvuoroissaan, joihin muun muassa Eero Huovinen ja Miikka Ruokanen vastasivat eri tavoin ja eri tarkoituksella (eri suhde kirkin ykseyteen). Ruokanen pyrki soveltamaan muuttumaton-muuttuva -metodia niin, että hyväksyi naisten pappeuden ja torjui samaa sukupuolta olevien parien vihkimisen. Huovinen ei ottanut omaa kantaa vaan Jarrutteli Vikströmin kiirehtimistä. On hyvä muistaa, että Huovinen teki Vikströmin johtaman Ilkko-prosessin esityöksi argumentaatioanalyysin 1950-luvulta vuoteen 1979 Nainen ja pappisvirka. Se ei sisällä Ilkko I:n jälkeisiä 1980-luvun juttuja, joihin Huovinen ei ottanut kantaa eikä myöskään tunnista tai kerro Martti Simojoen virkateologiaa taustalinjaa 1940-luvun lopusta vuoteen 1978, vaikka Huovinen katseli ja kuunteli nimenomaan Simojokea tarkasti.

Pihkala tyrmäsi minulle privaatisti Väisäsen minulle privaatisti esittämän käsityksen, että Martikaisen esitelmä olisi johtanut suoraan antinomismiin, Jumalan lain sisällön kontrolloimattomaan muuttumiseen ja hylkäämiseen. Oireellista on kuitenkin se, että Mannermaakin paikkasi Martikaista tässä kohdassa lisäämällä muuttumattomaan lakiin/rakkauteen erityiset Jumalan käskyt, kultaisen säännön ja dekalogin.

Väisänen päätyi epätietoisesta naisten pappeuden torjujaksi. Hän kertoi myös, kuinka Kalevi Toiviainen kääntyi epätietoisesta puoltajaksi ja tunnusti sen vierustoverilleen Väisäselle Ilkko II:n paluubussissa.

Kun Mikko Heikka sitten alkoi soveltaa omaa yksinkertaistettua versiotaan muuttumaton-muuttuva -erittelyistä avioliittokysymykseen ja ylitulkitsi piispainkokouksen yhteisiä päätöksiä, joutui Pihkala irtisanoitumaan Heikan tulkinnoista. Siinä alkoi toteutua ja näkyä julkisestikin Mannermaan ja Martikaisen Luther-ekumenia-paradigman sisäinen hajaannus, joka implikoi jo itsessään teologisia ongelmia, jotka on suhteellisen helppo paikantaa. Sekä Mannermaan että Martikaisen ja heidän oppilaidensa teksteistä. Eri asia on, onko kellään motivaatiota esittää niitä julkisesti tai peräti tieteellisesti.

Ongelmien syvemmät juuret ovat sitten jo melko haastavia. Ne vievät lopulta syvälle koko paradigman filosofisiin ongelmiin. Ne koskevat I. Kantin, H. Lotzen, A. Ritschl’n ym. tulkintoja ja soveltamista moderniin teologiaan. Kant ja Kantin lukuisat sovellukset ja niiden kyseenalaiset tulkinnat ovat koko po. teologisen paradigman perustuksena. Ne yhdistävät myös virkakiista yli mm. Mannermaan ja Kivirannan sekä heidän oppilaidensa ym. teologioita, uusprotestanttisuuden monoliittistä tulkintaa ja kritiikkiä, jonka selkeimmän karrikatyyrin on esittänyt ehkä Timo Eskola STI:n sovitusoppia käsittelevissä luennoissaan (joiden sovitusoppia koskeva osuus on kuitenkin oikein asiallinen, vaikka ei hoksaakaan tarkastella Mannermaan sovitusteologian perustavia ongelmia ainakaan siinä yhteydessä).

Syvimmät ongelmat alkavat tulla näkyviin vasta, kun pääsee sisälle I. Kantin epistemologian ja metafysiikan spesifiin käsitteistöön ja pystyy näkemään, miten ratkaisevalla tavalla A. Ritschl erosi Kantista ja miten koko monoliittinen uusprotestanttisuuden tulkinta murenee. Sitten näkee kyllä helposti, mikä on Mannermaan ym. systemaattinen virhe, vaikka sen historiallisen genesiksen selvittäminen on hyvin hankalaa. Systemaattinen virhe on viime kädessä siinä, ettei Mannermaa ymmärtänyt oikein sitä eikä ollut edes perehtynyt siihen, mitä Kant tarkoitti metafysiikalla, jonka hän torjui ja metafysiikalla jonka hän yritti pelastaa ja koko projektin lähtökohtana olleella metafysiikan metodilla (apriorinen teoreettinen ja käytännöllinen järki) ja mikä sen Kantin metodin suhde kristilliseen (Kantin termillä aposterioriseen) historialliseen ilmoitukseen ja siihen perustuvaan teologiaan teologiseen ontologiaan. Ja samalla mikä on mikä pelkkään järkeen perustuvan filosofian ja ilmoitukseen perustuvan teologian ero. Vasta siitä käsin voi nähdä, miten erilailla Kant ja Ritschl paikansivat uskonnollisen uskon tiedolliset edellytykset, Kant apriorisen käytännölliseen järkeen ja Ritschl aposterioriseen historialliseen ilmoitukseen ja uskon yhteisöön.

Naisten pappeuden ja samaa sukupuolta olevien parien vihkimiseen liittyvät modernin teologian perustavimmat fundamentaaliteologiset kysymykset menevät niin syvälle tuollaisiin filosofisen kontekstin taystaoletuksiin, ettei niiden perusteellista käsittely kannata ottaa mukaan julkiseen kirkolliseen tai edes akateemiseen keskusteluun, kun argumentaatiota seuraamaan kykenevän joukko harvenee nopeasti jo ennen kuin on päästy Mannermaan, Martikaisen, Toiviaisen ja Vikströmin käsityksiin ja niiden ongelmiin. Tähän olen päätynyt vähän pintaa raaputettuani.

3 tykkäystä
635

Kysymyksessä oli luultavasti homoavioliittojen sisäänrummutusta edeltäneet vaiheet. Taidettiin käsitellä homo- ja lesboparien adoptio-oikeuksia tms.

Tuo parkaisu jäi mieleeni, koska se kuvastaa hyvin sitä, miten pitkä prosessi tämä on ollut. Vuosikymmenien ajan on sekä yhteiskunta että kirkko systemaattisella vaikuttamisella ja vähittäisellä etenemisellä saatu muuttamaan käsitystä seksuaalisuudesta, parisuhteista, perheestä ja oikeastaan ihmisyydestä myös. Aina on vedottu siihen että “eihän tämä (yksi pieni muutos) mitään pois ole keltään” ja että kaikki tapahtuu ihmisoikeuksien ja tasa-arvon nimissä. Mutta koskaan ei olla tyytyväisiä, aina riittää seuraavia instituutioita, käsitteitä, perinteitä, rakenteita jne. joiden on kaaduttava. En tiedä kuinka pitkälle Pihkala näki mutta sain sen käsityksen, että hän oli ehkä oikeasti luullut että myönnytykset otetaan vastaan ja joku raja tulee vastaan. Mutta sitä ei tule.

…

Analyysisi naisten pappeuden käynnistysvaiheista on kunnioitettavan tarkkaa ja pohdittua ja olen jo vuosia hämmästellen sinua tässä asiassa lukenut.

637

Jep. Kaikkia erittelyitä ei saa mahtumaan muutenkin liian laajoihin postauksiin.

Esimerkiksi taipumus-teko -erittelyn tarkempi tarkastelu edellyttää laajempaa kuvausta mm. tahdon vapauden ja sidonnaisuuden vaikeasta ongelmasta yhtäältä filosofisessa ja empiirisessä determinismi-indeterminismi erittelyssä ja toisaalta teologisessa Jumalan valta - ihmisen vapaus/sidonnaisuus ja synnin orjuus - vapaus synnistä -erittelyissä.

Filosofinen polku vie viime kädessä David Humen asettamaan kausaalisuuden empiiriseen ongelmaan (kausaalisuutta sinänsä ei voi havaita eikä tietää) ja Immanuel Kantin esittämään jaotteluun luonnon kausaalisuuden ja tahdon kausaalisuuden suhteesta. Kant pyrki yhtäältä pelastamaan kausaalisuuden ja toisaalta myös persoonan vapauden moraalisen vastuun edellytyksenä. Tämä on koko Kantin käsitteellisesti täsmällisyyteen pyrkineet filosofian ydinteema.

Ja vastaus kausaalisuuden, vapauden ja vastuun oli puhtaan eli kokemuksesta riippumattoman käytännöllisen järjen hypoteesi. Ei voida tietää eikä tiedollisesti representoida, mutta on oletettava, että luonnon kausaalisuuden puristuksessakin ihmisellä on persoonana tahdon vapaus. Persoonaa ei voida representoida tiedollisesti, koska inhimillistä tietoa ehdollistavat yhtäältä aistihavainnon muodot eli aika ja avaruus ja toisaalta käsitteellisen ymmärryksen edellytykset eli kategoriat, 4 pääkategoriaa, joissa kaikissa 3 alakategoriaa. Niistä vastuun kannalta keskeisin on juuri kausaalisuus. Puhtaan järjen kritiikin ns. transsendentaalisten deduntion pääteema on tiedollisen kokemuksen universaalia järkeä koskevien (transsendentaalisten) edellytysten perustelu eli olion sinänsä (noumenoni) ja tiedon kohteena olevan ilmentymän (fenomeeni) erottaminen.

Ihminen voi tietää todellisuuden (esim. minuuden tai Jumalan) vain ilmentymänä eli fenomeenina, joka on transsendentaalisten edellytysten ehdollistama. Ihminen ei pysty muodostamaan tiedollista representaatiota ilman transsendentaalistia edellytyksiä eli ns. tavoittamaan tiedollisesti oliota sinänsä (esimerkiksi muodostamaan mielikuvaa siitä millainen on minuus tai Jumala ajan ja avaruuden “tuolla puolen”).

Koko systeemin päämääränä on oikeuttaa uskomus, että on olemassa tahdon/vapauden kausaliteetti eli kyky ja vapaus aloittaa kausaaliketju, mikä on moraalisen vastuun edellytys: persoonalla on oltava vapaus vaikuttaa todellisuuteen.

Kant sis pyrki osoittamaan, että ihminen voi oliona sinänsä (noumenoni) ottaa toimintansa morasliseksi ohjeeksi ja perustaksi kategorisen imperatiivin eli olla persoona, joka kohtelee muita persoonia persoonina. Turkulainen Kant-kääntäjä ja -tutkija Markus Nikkarla tiivisti keskusteluissamme Kantin pääkysymyksen siihen, mikä on sielun suhde aikaan ja avaruuteen. Saman voi sanoa toisinkin. Nikkarlan väitös käsitteli
Puhtaan järjen kritiikin transsendentaalista deduktiota.

Se, ettei moraalisen vastuun ja vapauden mukainen ihmisyyden ideaali toteudu empiirisesti eivätkä empiirisen ihmiset toimi kategorisen imperatiivin mukaisesti, johdatti kysymykseen radikaalista pahasta ja sen ratkaisu mahdollisuuksista, jotka johtivat käytännöllisen järjen hypoteeseihin Junasta ja sielun kuolemattomuudesta. Perinteisemmin kyse on lankeemuksesta ja perisynnistä ja pelastuksesta ja sen tämä puoleista ja tuonpuoleisesta vaikutuksista. Mitä luotua lankeemuksesta säilyi, mitä menetettiin ja mitä pelastuksessa palautetaan ja lisätään sekä miten pelastus vaikuttaa jo ajallisesti?

Filosofian lisäksi myös empiirisiä luonnontieteitä ja ihmistieteitä pitää huomoida. Ns. psyko-fyysisen tai mind-body -ongelman empiriaa pitää käsitellä vapaus-vastuu-kausaalisuus -tarkaselussa. Kuvantamis- ja analyysimenetelmien kehitys on vasta avaamassa uusia mahdollisuuksia empiiriselle psykologialle ja neurologialle. Kuilu neurologisen systeemin ((luonnon) ja psyykkisen kokemuksen (persoona) välillä on lähes tuntematon. Mm. Turussa tutkitaan tätä aktiivisesti. Filosofia, teologia, psykologia ja neurologia leikkaavat syvällisesti tässä teemassa.

Tuon lisäksi pitää siis tietysti huomioida perinteinen teologinen tahdon/valinnan vapauden ja sidonnaisuuden ongelma, jota ennen muuta Luther yritti tutkia erityisesti Sidotussa ratkaisuvallassa. Myös Kant käsitteli aihetta mm. Radikaalissa pahassa eikä löytänyt tyydyttävää ratkaisua siihen. Samoin Kierkegaard päätyi mysteeriin (Ahdistus, Kuolemansairaus). Synti asettaa itsensä. Synti on kvalitatiivinen hyppäys, jolla ei ole ajallista kestoa.

Teologisen kysymyksen juuret menevät Augustinuksen ja Pelagiuksen yhteyksiin ja eroihin ja Paavalin Room-tulkintoihin. Suomen paras Augustinus,-tuntija on Turun Sleyn Timo Nisula. Kyse on siitä millainen on Jumalan vallan ja ihmisen vallan ja vapauden suhde yhtäältä luotuna ja toisaalta langenneena, yhtäältä suhteessa Jumalaan ja toisaalta suhteessa itseensä ja muuhun luotuun. Luotuna ihminen on sidottu Jumalaan, mutta sidottuna kuitenkin jollain tavalla vapaa irrottautumaan Jumalasta.

Langenneena ihminen on jollain tavalla aina Jumalan ylläpitämänä sidottu Jumalaan mutta samalla sidottu vääriin jumaliin ja itseensä (egoismi, egosentrisyys), kyvytön siirtymään egosentrisyydesrä teosentrisyyteen ja egoismista altruismiin. Mutta egosentrisyyden sidottu ihminen on kuitenkin jollain tavalla egosentrisyydestä niin vapaa, että pystyy tunnistamaan myös teosentrisyyden ja altruismin vaatimuksen ja siihen liittyvän vastuun, mutta sidottu niin, että vastuu ylittää hänen kykynsä. Jumalan kuvaksi luotu ihminen tunnistaa langeneenakin itsensä hämärästi Jumalan kuvana niin, että tunnistaa, ettei Jumalan kuva ole enää ehjä. Jumalan kuva on turmeltunut mutta ei tuhoutunut.

Tästä sitten palataan siihen, mitennluotuisuuden, langenneisuuden ja pelastuksen ajallisten vaikutusten suhteita pitäisi jäsentää esimerkiksi aviolittoteologiaan.

Nämä ovat tietysti vain fragmentaarisia vihjeitä, joita kirjoitan spontaanisti kännykällä pelkästään välittömästi muistista mieleen nousevien ajatusten perusteella, ilman lähteiden käyttöä.

1 tykkäys
639

Tuossa olisi hyviä pointteja predestinaatio keskusteluun. Ihmisen antropologiasta, tahdon vapaudesta, lutherin ja Augustinuksen suhteesta, ja luterilaisesta sidotusta tahdosta, tiettyjen ihmisten iankaikkisesta valinnasta, ajan ulkopuolella. Ja monergistisesta Jumala kuvasta. Ihmisen vastuusta langenneena ja “tuoliin sidottuna”.

1 tykkäys
640

Tuo Huttusen linja on kyllä varsin ongelmallinen, sillä se ei vaikuta kovin hyvin yhteensopivalta Roomalaiskirjeen tekstin laajemman tarkastelun kanssa. Roomalaiskirjeen 1. luku puhuu siitä, miten ihminen/ihmiset/ihmiskunta on elänyt jumalattomana pitäen vääryyttä totuutena, ja palvoen katoavaa luotua katoamattoman Luojansa sijasta maailmassa, jossa Jumalan voima on ollut nähtävissä maailman luomisesta asti. Jumala on tekstin mukaan sallinnut ihmisten sitten elää omien halujensa mukaan Jumalan luomistarkoituksesta poikkeavinkin tavoin. Myöhemmin roomalaiskirjeessä Paavali kirjoittaa siitä, kuinka yhden ainoan ihmisen (Adam) teko toi maailmaan synnin ja kuoleman, ja kuinka vastaavasti yhden ainoan, Jeesuksen Kristuksen, ansiosta maailmaan on tuotu syntisille ihmisille pelastus, ja synnytystuskissaan kerrotaan Roomalaiskirjeen 8 luvussa olevan ihmisten lisäksi jopa koko muunkin luomakunnan. Roomalaiskirjeen alkuosa korostaa ihmisten laajamittaista syyllisyyttä, johon sitten kirjeen loppu vastaa kertomalla pelastuksesta, jonka ihminen voi saada Jumalalta.

Paavalin teologiasta en ainakaan minä etsimälläkään ole löytänyt ajatusta, että synnin tekeminen johtuisi siitä, että kukin ihminen ei yksilönä ole esim. palvonut ensin riittävästi Jumalaa, vaan syntisyys ja syyllisyys koskee Paavalin teologiassa koko ensimmäisestä syntisestä ihmisestä Aadamista polveutunutta ihmiskuntaa, katsomatta siihen, onko joku yksilötasolla tehnyt ensin jotakin ja vaihtanut sitten toimintaansa, tai mitä joku on yksilötasolla palvonut tai ei ole palvonut. Kristuksen seuraaja voi olla samaan aikaan syntinen ja vanhurskas. Samaan aikaan tuomion ansaitseva ja silti pelastettu.

641

Roomalaiskirjettä voidaan tulkita eri suuntiin. Syyllisyys ja lankeemuksen määritelmissä on eroja. Yhtenäisen kirkon linja on ollut, että ihminen ei ole vastuussa ensimmäisten ihmisten rikkomuksista, jokainen on vastuussa omista synneistään. Aadam on kaikkien tulevien syntisten esikuva prototyyppi ja Aadamin synnin toistaessaan jokainen on vastuussa vain omista synneistään.

642

Niko Huttunen taisi esittää Room alun tulkintansa ensimmäisen kerran TA:ssa 2011. En tiedä, millaisia kansainvälisiä esikuvia sillä on. Sitä kritisoi jossain vaiheessa mm. Antti Mustakallio. En ole huomannut, että kukaan olisi sitä erityisesti tukenut sisällöllisesti.

Siitä keskusteltiin muistaakseni myös julkaisuailaan aktiivisessa Kotimaa24:ssa ja jossain vaiheessa minun FB-seinällänikin, joka oli suhteellisen aktiivinen muutaman vuoden noin 2012 alkaen. Taisin kutsua Huttusen tulkintaa vähän ikävästi “kikkailuksi”.

Keskustelimme Huttusen kanssa myös syntiteologian kannalta aivan oleellisesti Room7:sta muistaakseni niin päin, että Huttunen piti esittämääni tulkintaa oikeana. Room7:n “minä” on retorinen rakenne, jolla Paavali kuvaa kristityn näkökulmasta ei-kristityn tosiasiallista objektiivista tilannetta (ei sisäistä subjektiivista kokemusta). Suomessa sen on esittänyt ehkä ensimmäisenä Eero Hyvärinen vanhimmassa kotimaisessa UT:n kommentaarissa.

Oma sisäinen subjektiivinen kokemukseni kristittynä vastaa varsin hyvin luterilaisen tulkinnan mukaisesti Room7:n kuvausta, mutta siitä ei voi johtaa oikeaa eksegeesiä. Room tekstin perusteella Paavali on huomattavan optimistinen kristityn uudistumisen suhteen. Ja siksi kristittyjen keskuudessa ei pitäisi olla vakavaa syntisyyttä, ei siis homoseksuaalisuuttakaan (termi on tietysti anakronististinen).

Juutalaisuudessa homoseksuaalisuuden estää ilmoitettu laki ulkoisesti. Reaaliluterilaisuus onkin ollut tässä suhteessa vuosisadat juutalaisen vaihtoehdon mukaista, kun homoseksuaalisuus on estetty ulkoisella kirkollisella, valtiollisella ja kulttuurisella kontrollilla suunnilleen vuosituhannen vaihteeseen asti, jonka jälkeen ulkoinen kontrolli on murtunut nopeasti.

Yhdyn Huttusen käsitykseen siitä, että Paavali liittää Room alussa Jumala-uskon vaihtamisen ja synnit yhteen niin, että homoseksuaalisuus paikantuu/jää kokonaisuudessa pakanoiden ongelmaksi.

Ihmettelin ennen kaikkea sitä, miten ahtaasti Huttunen redusoi väärän jumalauskon konkreettisten kuvien palvomiseen ja
pitää homoseksuaalisuuden syynä juuri kuvien palvomista. Minusta juuri tuo reduktio näyttää ohjautuvan eksegetiikan ulkopuolisista intresseissä. Huttusen erottelu Paavalin ja nykyajan välillä perustuu juuri tuohon reduktioon.

Parempi tulkinta on se, että Paavali liittää synnit kaikkenlaiseen oikeasta Jumalasta luopumiseen, oikean Jumalan palvomisesta pois vaihtamiseen, joka ei ole yksilön valinta vaan koko ihmiskunnan tilanteen kuvaus.

Käsittääkseni Paavalin idea on nimenomaan siinä, että oikea Jumala-suhde on oikean elämäntavan edellytys. Siksi pelkkä pakanoiden hämärä pimentyneen järjen tieto ja juutalaisten ilmoitukseen perustuva selkeämpi tieto ei riitä oikeaan elämäntapaan vaan tarvitaan Kristus-usko ja -yhteys.

Tähän tapaan Room alkua on tietääkseni tulkittu myös teologista luonnollista moraalilaista korostaneessa patristisessa, skolastisessa ja reformatorisessa traditiossa eikä vain ilmoistuseettisessä protestanttisessa traditiossa.

1 tykkäys
643

Tämä pitäisi siirtää omaksi keskusteluaiheeseen, koska nyt erkaannutaan tämänhetkisen ketjun pääaiheesta jo sen verran kauas.

Roomalaiskirjeessä pakanoiden joukkoon on luettu myös ympärileikkaamattomat kristityt. Tosin käännöksessä 1992 suomennettiin asia lopulta nurinperin eli käytettiin käännöstä “pakanuudesta kääntyneet” (esim. Room 15:27) sanan “pakana” sijaan, kun yleiskielessä suomenkielinen sana “pakana” oli alkanut tarkoittaa vieraita uskontoja, mutta alkutekstissä samoin kuin lukuisissa käännöksissä eri kieliin (kuten suomennoksessa 1933/1938) pakanoiden joukkoon Roomalaiskirjeessä sisältyvät myös ympärileikkaamattomat Jeesuksen seuraajat.

Roomalaiskirjeen alku kelaa paljon luomisen ja lankeemuksen teologiaa, ollen yhteydessä Mooseksen kirjojen sisältöön ja siihen liittyvään rabbiiniseen perintöön. Itse luen Roomalaiskirjettä niin, että ongelmat paikantuvat lopulta luodun maailman yhteiseksi ongelmaksi.

1 tykkäys
644

Minä luen Room niin, että alkuluvuissa kuvatut ongelmat ovat koko luotuisuudesta langenneen maailman yhteisiä ongelmia, joihin Paavali esittää ratkaisuksi evankeliuminsa.

Kysymykset naisten pappeudesta ja samaa sukupuolta olevien parien avioliitosta linkittyvät argumentaatioltaan yhteen lähes kaikissa ratkaisevissa kohdissa. Yhteinen raamatullinen baasis on pääasiassa Paavalin omissa ja paavalilaisissa teksteissä.

Tässä keskustelussa ei ole menty varsinaiseen naisten pappeuden pihviin eli siihen, mikä on Paavalin käsitys miehen ja naisen suhteesta ja mikä on Paavalin käsityksen normatiivinen status.

Ydinkysymys koskee kefale-järjestystä. Sen lanseerasi Heikki Koskenniemi (Vedenjakajalla naispappeuskysymyksessä, 1958, julkaistu uudelleen A. Simojoki, Herran käskyn, 1984). John Vikström yhtyi eksegeettisesti Koskenniemen kefale-järjestyksen tulkintaan mutta haastoi sen normatiivisuuden nykyaikana.

Kefale-järjestys on UT:n puhe-, opetus- ja johtamisrajoitusten perusta. Sitä on pidetty pysyvänä Jumalan luomistahtona, lankeemuksen seurauksena ja aikahistoriallisena inhimillisenä konventiona.

Kefalen tulkitseminen inhimilliseksi konventioksi oli oli Vikströmin naisten pappeuden puoltamisen teologinen kulmakivi. Hän siis yhtyi suunnilleen Koskenniemen eksegeesiin mutta torjui sen normatiivisuuden nykyajalle. Vikströmin mukaan ratkaiseva kefalen normatiivisuudesta luopuminen tapahtui 1913/1923, kun naiset saivat vaalikelpoisuuden evl-kirkon vaaleissa ja saivat hengellistä valtaa miehiin. Vikström on mukaan kefalen normatiivisuutta ei voi rajata pappisvirkaan vaan se koskee tai ei koske samalla kaikkia miehen ja naisen suhteita. Tämä oli Vikströmin pointti myös Bo Giertzin kritiikissä

Vikströmin haasteeseen olisi voitu vastata suhteellisen helposti regimenttijaon pohjalta, mutta tietääkseni kukaan ei yrittänyt sitä.

Kefale-järjestyksen normatiivisuudessa on viime kädessä kysymys siitä, mitä Jumalan luomistahto sisältää ja mikä on sitä koskevan tulkintakonsensuksen merkitys kirkon ykseydelle.

Lut. tunnustus ei käsittele eksplisiittisesti muuta kuin evankeliumia koskevaa konsensusta. Lakia koskevaa konsensusta ei käsitellä. Esimerkiksi CA tarkastelee yksyttä vain evankeliumin - sanan ja sakramenttien - ja jumalanpalvelusjärjestysten adiafora -erittelyn suhteen, mutta ei Jumalan luomistahdon ja evankeliumin suhteen.

Vikström tulkitsi avioliittoteologissa CA:n erittelyn virheellisesti evankeliumi-laki -erittelyksi ja päätyi siksi siihen, että laki kuuluu (suppeasti tulkitun evankeliumikäsityksen mukaisesti) adiofora-kysymyksiin. Sammeli Juntunen väitti vastaan, että laki sisältyy sanaan ja kyse on laajasta evankeliumikäsityksestä, joka sisältää lain ja evsnkeliumin. Tällöin ykseys edellyttäisi konsensusta sekä koko evankeliumista että koko laista. Sekä Vikström että Juntunen tulkitsivat CA:n suppea evankeliumi (ei sisällä lakia)-adiafora -erittelyä väärin evankeliumi-laki-erittelyn pohjalta.

Tämä CA:n rajoittuneisuys ja sen ylittävä tulkintapaine implikoi sitä, etteivät CA:n ykseyskriteerit riitä silloin, kun erimielisyydet koskevat luomisen ja lankeemuksen erottamista ja sitä päämäärää, jonka toteutumiseen evankeliumi tähtää.

1 tykkäys
645

Luther näki ihmisen lankeemuksen jälkeen perkeleen, saatanan kuvana.

" Lutherin mukaan ihminen menetti syntiinlankeemuksessa Jumalan kuvan. Sen tilalle hänestä tuli Saatanan kuva. Alkutilassa ihminen kuvautui Jumalassa. Toteltuaan käärmettä enemmän kuin Jumalaa hän kuvautui Saatanaan. Saatana taas peittää Jumalan naamarilla ja vääristää Jumalan kuvan siten, että esittäytyy itse ihmiselle isäksi ja ystäväksi sekä kutsuu ihmistä maistamaan kielletystä puusta. Silloin ihminen kadottaa itsestään Jumalan kuvan ja kuvautuu Saatanan kuvaksi.
Oman aikamme luterilaisuus ei ole kyennyt seuramaan tätä reformaattorin tulkintaa. Se on usein liittynyt useiden muiden tunnustuskuntien opilliseen näkemykseen, jonka mukaan Jumalan kuva on turmeltunut muttei kokonaan menetetty.
Ongelma on erityisen hankala siitä syystä, että kieli tekee meille tässä tepposia. Käsite ”Jumalan kuva” tuntuu meistä suureelta, jolla on tietty substanssi eli sitä kantava olemispohja. Tästä syystä meitä hirvittää se ajatus, että jos Jumalan kuva olisi kokonaan menetetty, meissä ei olisi enää jäljellä mitään kosketuspintaa Jumalan kanssa. Sen sijaan olisimme vain kosketuksessa Jumalan vastustajan kanssa. Se osoittautuisikin Jumalaa väkevämmäksi. Todellisuus halkeaisi markionilaisittain kahtia. Tämä pelko estää meitä seuraamasta tässä asiassa Lutheria. On kuitenkin kysyttävä, miten Luther itse selviää tästä ongelmasta? Näyttää siltä, ettei ongelma huolestuta häntä laisinkaan. Näin siksi, että Jumala on suvereeni Herra myös sen jälkeen, kun ihmisestä on tullut Saatanan kuva. Tästä huolimatta Hän katsoo ihmistä niin rakastavasti, ettei ihminen voi irtaantua alkuperäisestä luomiskuvastaan, vaikka pyrkiikin siihen kaikin voimin Saatanan talutusnuorassa.

On lisäksi kysyttävä, mikä ihmiskäsitys on realistisempi eli siis paremmin tosiasioiden ja kokemuksemme mukainen, Lutherin vai idealisoiva näkemyksemme ihmisestä? Eikö realismi ole Lutherin puolella, niin hirveää kuin onkin ajatella, että olisin Saatanan enkä Jumalan kuva? Tämä on niin kauhea asia, että Jumala kaikkivaltiudessaan ja suuressa armossaan estää meitä näkemästä orjuuttamme Saatanan alaisuudessa täydessä karmeudessaan. Hän paljastaa sen meille vain Pojassaan, joka otti päällensä meidän orjuutemme Saatanan alla. Siksi Lutherin mukaan Herran Kristuksen tehtävä onkin palauttaa meihin Jumalan kuva. Sen hän tekee olemalla meille imago essentialis hominis eli ihmisen olemuskuva. Autuas vaihtokauppa on kuvan vaihto. Herra Kristus pukeutuu kaikkeen siihen, mikä on meidän omaamme ja antaa vastineeksi kaiken sen, mitä hän itse on Jumalan kuvana: ”Induit formam et figuram nostram et imaginem et similitudienem, ut nos induat imagine, forma, similitudine sua” eli ”hän pukeutui meidän muotoomme ja hahmoomme, kuvaan ja kaltaisuuteen, pukeakseen meidät kuvaansa, muotoonsa ja kaltaisuuteensa” kuten hän sanoo joulusaarnassaan vuodelta 1515."
( Lähde; IMAGO ESSENTIALIS****Perusta 4 | 2021
Jouko N. Martikainen Kirjoittaja on Göttingenin yliopiston itämaisen kirkkohistorian emeritus-professori. Kirjoitus on esitetty alustuksena KK:n kurssilla ”Syvemmälle messuun” 8.-13.10.2010 Järvenpäässä)

646

Nämä aiheet ovat sekoittuneet niin, ettei näitä voi mitenkään siirrellä omiin ketjuihinsa, olkoon siis nyt näin, mutta vastaisuudessa jokainen voi pitää itse huolen siitä, ettei kirjoita aiheesta sivuun.
Toisinsanoen pysytään ketjujen aiheissa.

1 tykkäys
647

Älähän sotke henkilöitä. Flacius näki ihmisen Saatanan kuvana luotuisuutensa menettäneenä, ei Luther. Olisi kiva kun esität näitä radikaaleja väitteitä, että perustelisit ne, tässä tapauksessa Lutherin teksteillä? Mutta tekemättä se sinulta jää.