Toimiiko tai onko Suomen ev.lut kirkko toiminut eksklusiivisesti niitä jäseniään kohtaan, jotka eivät voi Raamatun sanaan sidotun omantuntonsa tähden osallistua paikallisseurakunnan messuun, jonka toimittaa naispappi? Eli suljetaanko nämä seurakuntalaiset yhteyden ulkopuolelle. Kenen vastuulla näiden seurakuntalaisten sielut ovat? Onko tämä toiminta tiedostamatonta, eli ei pidetä mahdollisena, että joku ei voisi osallistua oman seurakunnan jumalanpalveluselämään naispapin vuoksi? Vuonna 1986 hyväksyttiin naispappeus ja sitten ilmeisesti ajateltiin, että kyllä ne uudet sukupolvet muitta mutkitta hyväksyvät naiset paimenvirassa. No näin ei käynnytkään…
Tämä kommentti vaan tähän väliin, kun sanaa eksklusiivinen viljellään välillä meistä, jotka emme naispappeutta hyväksy. Sama varmaan toistuu tulevaisuudessa heistä ev.lut kirkon jäsenistä, jotka eivät voi hyväksyä homoparien avioliittoon siunaamisia kirkon alttarilla. Toivottavasti tätä päivää emme näe…
No minusta näyttää selvältä, että on ollut halua kärjistää tätä asiaa. Itsekin tiedät miten. Se on tietysti ollut meille kirkon sisällä pysyvien haluavien kannalta vain asioita huonontavaa. Ymmärrän, että sitä ei paljon ole ollut halua ajatella tietyissä piireissä. Sivu-uhrit eivät ole kiinnostaneet.
Ok, eli koet asian näin. Et siis koe, että olisit joutunut ulkopuoliseksi ev.lut sisällä naispappeuden myötä, vaan pikemminkin vasta Luther-Säätiön ja LHPK:n kärjistettyä tilannetta. Miten muiden kirkkojen edustajat mahtavat tilanteen nähdä? Onko Suomen ev.lut kirkko naisia paimenvirkaan vihkimällä sulkenut omia seurakuntalaisiaan ehtoollisyhteyden ulkopuolelle?
Modet voi varmaankin tehdä tästä pohdiskelusta oman ketjun… Tai liittää johonkin sopivaan.
Luterilaisen tunnustuksen näkökulmasta “kirkon todelliseen ykseyteen liittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta”.
Kirkkopa näet ei ole sellainen yhteisö, joka vain rakentuu ulkonaisten tekijöiden ja menojen varaan, kuten muut yhteisöt, vaan se on ensisijaisesti uskon ja Pyhän Hengen yhteys sydämissä. Sillä on kuitenkin ulkonaiset merkkinsä, joista se voidaan tuntea: puhdas evankeliumin oppi ja Kristuksen evankeliumin mukainen sakramenttien hoitaminen. Ainoastaan tätä kirkkoa sanotaan Kristuksen ruumiiksi, ja sitä Kristus Hengellänsä uudistaa, pyhittää ja hallitsee – – (Puolustus, VII-VIII)
Jos nyt siis oppi ja sakramentit ovat tämän näkymättömän yhteyden näkyviä merkkejä, tällöin ne, jotka eivät ole yksimielisiä tästä opista ja toimittamisesta, eivät kuulu samaan Hengen luomaan yhteyteen eli kirkkoon.
Kylmästi väännettynä näyttää yksinkertaisesti siltä, että sikäli kuin kirkon naispappeuspäätöksen puoltajat uskovat, että sakramenttien oikein toimittamiseen ei liity papin sukupuoli, ja naispappeuden vastustajat puolestaan uskovat toisin, nämä kaksi ovat kahta eri kirkkoa, siitäkin huolimatta, että he nimellisesti kuuluvat yhteen ja samaan organisaatioon. Mutta näinhän kirkon joukkoon on sekoittunut monia, jotka eivät jaa kirkon uskoa. Osapuolet ovat sitten keskenään eri mieltä siitä, kumman puolella oikea kirkko on. LHPK:n näkökulmasta oikea kirkko on heillä, evl.fi:n näkökulmasta oikea kirkko on heillä. Tunnustuksen näkökulmasta se, kumpi on väärässä, ei ole kirkko.
Tunnustusdogmatiikka on kylmää. Minusta tätä ei pidä ymmärtää aivan näin kylmästi.
[quote=“Silvanus, post:9, topic:928, full:true”]
Kylmästi väännettynä näyttää yksinkertaisesti siltä, että sikäli kuin kirkon naispappeuspäätöksen puoltajat uskovat, että sakramenttien oikein toimittamiseen ei liity papin sukupuoli, ja naispappeuden vastustajat puolestaan uskovat toisin, nämä kaksi ovat kahta eri kirkkoa, siitäkin huolimatta, että he nimellisesti kuuluvat yhteen ja samaan organisaatioon. Mutta näinhän kirkon joukkoon on sekoittunut monia, jotka eivät jaa kirkon uskoa. Osapuolet ovat sitten keskenään eri mieltä siitä, kumman puolella oikea kirkko on. LHPK:n näkökulmasta oikea kirkko on heillä, evl.fi:n näkökulmasta oikea kirkko on heillä. Tunnustuksen näkökulmasta se, kumpi on väärässä, ei ole kirkko. [/quote]
Näinhän se osapuilleen menee. Ja kuten paavilliset ja ortodoksitkin on LHPK:ssa päädytty siihen lopputulemaan, että Raamattu ei millään muotoa mahdollista naisen toimimista seurakunnan paimenena. Asiassa ei pitäisi olla vähäisintäkään epäselvyyttä saati neuvottelun varaa. Samaan aikaan kuitenkin eräät, periaatteessa samaa mieltä olevat tahot tekevät käytännön yhteistyötä toisin uskovien pappien ja piispojen kanssa ilman minkäänlaista ongelmaa vaikka Raamatussa asiasta monessakin yhteydessä varoitetaan. Vakavin varoitus lienee kai se toteamus, että ken ei tunnusta asiaa koskevaa Paavalin sanaa, ei häntä myöskää Jumala tunnista kun sen aika tulee.
Evl.fi:ssä ja luterilaisissa kirkoissa yleisesti uskotaan kuitenkin toisin, siis niin että nainen voi toimia pappina. Tai sanotaan vaikka näin: niissä kirkoissa, jotka nimittävät itseään luterilaisiksi kirkoiksi, yleisesti uskotaan, että nainen voi toimia pappina.
Ne, joilla on eri usko, eivät ole aiemmin esitetyn tunnustusdogmatiikan - vai pitäisikö sanoa tunnustusmatematiikan - mukaisesti samassa uskossa, eivät kuulu samaan hengelliseen ja näkymättömään kirkkoon, eli siis Pyhän Hengen luomaan yhteyteen tai Kristuksen ruumiiseen. Tämä siis siksi, että tämä asia koskee sakramenttien toimittamista, mikä on kirkon olemuken kannalta aivan eri tason ongelma kuin esimerkiksi kysymys avioliitosta - jota luterilaisuus ei pidä sellaisena asiana (sakramenttina), joka vaikuttaisi kirkon yhteyteen Hengessä.
Kuten sanoin, tällainen tunnustusdogmatiikka on minusta kylmää, enkä ole läheskään vakuuttunut sen paikkansapitävyydestä, eli olen sitä mieltä, että luterilaisessa tunnustuksessa tai minun tulkinnassani siitä on virhe. En osaa kuitenkin osoittaa, missä virhe tapahtuu.
Mielenkiintoista. Siis kaikki menneet luterilaiset sukupolvet olivat väärässä, kun pitivät itsestään selvyytenä, että vain mies voi olla pappi. Pappi sanahan tarkoitti alunperin isää.
Ja myös nykyisen kristikunnan enemmistö, joka ei (tietenkään) naispappeutta hyväksy, jää mielestäsi “hengellisen ja näkymättömän kirkon” ulkopuolelle eikä kuulu “Pyhän Hengen luomaan yhteyteen ja Kristuksen ruumiiseen.” Toivottavasti kirjoituksesi on parodia. Annat nimittäin kirkostasi sen kuvan, että kysymyksessä on lahko, joka on keksinyt uuden opin ja vaatii nyt kaikkia hyväksymään sen.
Yksilön näkökulmasta kehitys on kulkenut siihen pisteeseen, että seurakunnat, joissa naispappia ei ole ovat harvassa. Näin ollen naispappeuden myötä myös seurakunnan toiminnan jättämään joutuvien joukko on kasvanut suureksi. Näistä ihmisistähän ei ole muodikasta kantaa mediassa huolta, koska nämä ovat “suvaitsemattomia tasa-arvon vastustajia”, kun kerran eivät naisia papeiksi hyväksy ja joutavatkin lähteä. Hyvä kysymys on missä nämä ihmiset ovat? Osa herätysliikkeiden messutoiminnassa, osa Lähetyshiippakunnassa, Ort. - ja Room. kirkoissa, vapaissasuunnissa jne. Pelkäänpä, että erityisesti maaseudulla on kasvava joukko ihmisiä, joilla ei ole seurakuntaa ollenkaan.
Minusta näyttää siltä, että yksi ongelma Augsburgin tunnustuksen ja sen Puolustuksen kirkko-opissa on se, että siellä on virke: “Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.” (Augsburg 7) Tämän perusteella ihmisten yksimielisyys loisi kirkon todellisen ykseyden, joka “on ensisijaisesti uskon ja Pyhän Hengen yhteys sydämissä” (Puolustus 7-8), vaikka eivät ihmiset pysty sellaista ykseyttä ja yhteyttä luomaan, vaan sen saa aikaan Jumala. Toki siteerattu virke liittyy kontekstiin, jossa edellytetään evankeliumin “puhdasta” julistamista ja sakramenttien “oikein” toimittamista, mutta koska näiden määrityksiin on (väistämättä) jäänyt jonkin verran väljyyttä ja kenties problemaattisuutta, niin käytännössä tuo ihmisten yksimielisyys usein nostetaan ykseyden välttämättömäksi ja riittäväksi ehdoksi, mitä se minusta ei voi olla.
Jeesus kohteli naisia ennenkuulumattomalla tavalla ja paljon Hänellä oli myös uskollisia naisia seuraajina, mutta ei silti asettanut heitä apostoleiksi. Myös Paavalin hyvin kirkas kanta kysymykseen selviää lukemalla hänen kirjeitä (tiit. tim. ja 1.kor.). Mutta tässä ketjussa ei ollut tarkoitus keskustella naispappeuden perusteista, vaan sen hyväksymisen seurauksista niiden näkökulmasta, jotka eivät naista pastoriksi voi hyväksyä.
OK. Vähän ihmettelinkin näin äkkiväärää kantaa. Täytyy muistaa, että ne jotka eivät hyväksy naispappeutta, ovat alkuperäisellä kannalla, kun taas naispappeuden kannattajat ovat tuoneet oman uutuutensa luterilaiseen kirkkoon. Uudistaminen on vaikeaa, sillä osa seurakuntalaisista jää siinä aina jalkoihin.
Luterilaisessa viitekehyksessä tilanne on tosiaankin erilainen eksklusiivisten ja inklusiivisten naispappeuden vastustajien välillä. Ilmiöön kuuluu ettei ensin mainitut välttämättä hyväksy edes jälkimmäisten olemassaoloa. Jälkimmäisen torjuvat naispappeuden ratkaisuna, mutta hyväksyvät että virka voi toimia myös naispapin kautta.
Kuten todettu: “Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.” CA VII
Kirkon virasta todetaan: "Jotta saisimme tämän [vanuhurskauttavan] uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.
Inklusiiviset naispappeuden vastustajat eivät siis torju vanhurskauttavan uskon välittymistä naispuolisen papin oikein julistaman sanan ja oikein toimittamien sakramenttien kautta. Riippumatta sitä onko kirkon virkaratkaisu oikea, kirkossa on edelleen oikeat arvonvälineet käytössä. Näin ollen kirkon virkaratkaisu ei särje hengellistä ykseyttä.
Kannattaa huomata, että vuoden 1986 kirkolliskokouksen päätös ja siihen liittynyt ponsi tehtiin tässä viitekehyksessä. Ratkaisusta tuli jatkaa eteenpäin kirkon ykseyttä vaalien. Vain sellaista voidaan vaalia, joka on säilynyt.
Asia ei kuitenkaan ole aivan yksioikoista, koska on olemassa myös niitä kirkkomme jäseniä, joille nykyinen virkaratkaisu on ainoa hyväksyttävä ratkaisu.