Anteeksi muuten, olisi pitänyt sanoa Kirkkokansa, sillä kyseisellä kokoonpanolla on LFF:n suunnasta sanottu keskustellun näistä vihkimyksistä.
Mitä tulee pappispulaan niin rukoilevaisten jumalanpalveluksiahan toimittavat monet eri ystäväpapit, tosin nuo vanhat myötämieliset seurakuntapapit taitavat olla pitkälti eläkeläisiä. Tämänhetkisen jumalanpalveluslistan mukaan myös Sleyn pappeja käy näissä jumalanpalveluksissa saarnaamassa, Johan Helkkulalla tosin on rukoilevainen perhetausta ja tuntee siis tradition hyvin: Jumalanpalvelukset ja seurat – Länsi-Suomen Rukoilevaisten yhdistys ry Toki mikäli liike haluaa säilyttää omaleimaisuutensa ja välittää traditiotaan eteenpäin olisi hyvä, että saarnaajia ja puhujia tulisi enemmän myös liikkeen omista kasvateista.
Ei olekaan, ja varmasti oppii. Tosin itse tunnen jonkun verran kaikkien yhdistyksien ulkopuolella toimivia rukoilevaisia, jotka kritisoivat sitä kuinka Länsi-Suomen Rukoilevaisten yhdistystä on “sleyläistynyt” ja he katsovat seuraavansa vanhaa rukoilevaista perinnettä.
Kaavat voi kyllä oppia, mutta traditiota on vaikeaa siirtää hengellisenä opettajana eteenpäin, jos henkilökohtaisesti ei ole sitä itse omaksunut. Omaksua hengellisen liikkeen keskeisen sisällön toki voi muutenkin kuin olemalla jonkin liikkeen syntyperäinen kasvatti. Jos toiminta ei ole jollain tavalla omaleimaista ja jos papisto ei ole sitoutunut liikkeen traditioon, käy ajan edetessä herkästi kuten 1980-luvulla naispappeuspäätöksen jälkeen jakaantuneen rukoilevaisuuden yleiskirkolliselle siivelle kävi, jossa papisto ei jatkanut rukoilevaisuuden hengellistä perintöä monelta osin. Nämä kaksi liikettä eivät sen myötä poikenneet toisistaan vain naispappeuskannan ja -käytäntöjen osalta, vaan monilta muiltakin osin. Suomen rukoilevaisen kansan yhdistys ry:n toiminta hiipui vähitellen, jäsenistö supistui supistumistaan ja yhdistys lopetettiin vuonna 2018. Liikkeestä jäi jäljelle Eurajoen kristillinen opisto. Rukoilevaisuustaustainen Eurajoen kristillinen opisto oli uudistusmielisemmällä puolella 1980-luvulla liikkeen jakautuessa kahtia. Nykyään se on listattu herännäisopistoksi Herättäjäyhdistyksen sivuilla. Opiston omilla sivuilla ei sanota samaa.
Amerikan mailtahan nämäkin tulevat. Nimiäiset ovat lisääntyneet voimakkaasti ja katsotaan vain niin tulevat ne sukupuolen paljastajaisetkin ilmapalloineen. Helsingissä varmaan pidetään jo niitäkin.
Eli ilmapallon sisältä tuleva savu kertoo onko poika vai tyttö.
Niitä tosiaan pidetään ja kuulin, että oikein hartaat kristitytkin pitävät semmoisia. En paheksu semmoisia juhlia, mutta kuulostavat näin uudekseltaan vähän hölmöiltä.
Saattaa tulla enemmän päänsärkyä noille järjestöille.
Ymmärrän toki, että jostain järjestöjen on pappeja saatava, jos ja kun messuja järjestävät. Tämä vihkimys on kuitenkin selvästi vastoin sitä, miten kirkko määritteli mahdollisuuden lähetyskentällä vihkimiseen. Ymmärtääkseni Sley ja KL vastasivat taas sitoutuvansa niihin ohjeisiin ja säilyttivät siksi asemansa virallisena lähetysjärjestönä. En kyllä hämmästy, jos virallinen lähetysjärjestöstatus nyt poistetaan, kun asiaa seuraavan kerran käsitellään.
Näin vedotun siihen, että Tienhaara haki vihkimystä itse, ei ollut vihittäessä kummankaan järjestön palveluksessa ja tulee tekemään vähintään vuosittain matkan Keniaan.
Kalliiksi tulee heille lähettää Tienhaara ja seurue joka vuosi Keniaan, kun se ei ole kuitenkaan Uudenmaan piirin substanssityötä. Tässä käy niin, että tuomiokapituli tulee varmasti selvittämään Kenian-matkojen tarkoitusta ja mm. niiden historiaa piirissä.
Mutta kuka tässä nyt sitten tekee oikein kun seurakunnalla on oikeus Tunnustuskirjojenkin mukaan kutsua itselleen pastoreita ja kun he näin tekevät iskee ev. lut. kirkko ison kenkänsä oven väliin ja sanoo “eipäs ole.” Minusta yliseurakunnallisilla organisaatioilla ei tulisi olla tällaista herravaltaa, jota vastaan on jo Raamatun sanakin.
Onhan tämä vaikea tilanne. Kirkko lienee päättänyt, että yhteisvihkimyksiin on suostuttava, ennemmin tai myöhemmin. Sekä Sleyssä että Sekl:ssä on ollut yt-kierroksia ja lähetysjärjestöaseman menettäminen toisi varmasti irtisanomisia.
Ihailemani kansankirkko malli on valitettavasti tullut ja kulunut loppuun. Se Amerikan malli on ilmeisesti ainoa mahdollisuus ja vain sateenvarjo -malli luterilaisia yhdistämässä.
Niin Missouri synodin kongrekationalismi on hyvä ja Tunnustuskirjojen mukainen. Siellä yliseurakunnallisilla, konsistoreilla, kirkkokunnilla jne., on vain neuvoa antava asema yksityisiin seurakuntiin nähden. LHPK:lla on ehtoollisyhteys Missouri-synodiin, mutta eipä se tässä asiassa opillisessa mielessä toteudu kuin muodollisesti.
Tässä vihkimystapauksessa on kyllä vaikea päättää, mitä mieltä olisi. Onko kyseessä tahallinen sääntöjen kiertäminen, vai aito pyrkimys löytää toimiva toimintatapa piispojen ohjeistuksen puitteissa, jos kerran vihkimys on hankittu ennen rekrytointia?
Sinänsä vihkimysasiaan on vähän pakko löytää jokin ratkaisu. Joko evlutkirkon kanssa yhteistyössä tai sitten ilman. Pidän kuitenkin tässä ongelmallisena sitä, jos ei valita näistä vaihtoehdoista vaan kehitetään jonkinlainen siltä väliltä hybridistrategia, jossa vähän niinku yritetään pelata evlutin säännöillä ja vähän niinku samalla rikotaan niitä. Se ei vastaa mun suoraselkäisyysstandardeja ja lisäksi aiheuttaa sen riskin, että kukaan ei ole oikein tyytyväinen.
Kun eihän sekään oikein voi mikään ratkaisu olla, että yleisenä käytäntönä herätysliikkeiden teologit täysin omatoimisesti ja pyytämättä käyvät itsenäisesti hankkimassa itselleen pappisvihkimyksen ennen kuin hakevat herätysliikkeestä työpaikkaa, eikä kukaan millään muotoa tällaiseen toimintaan kannusta tai suosittele (mutta kylläkin palkkaa ne jotka näin ovat tehneet)…
Olen samaa mieltä, että ratkaisu on löydettävä. Ilmeisesti mielestäsi tässä on “väärin sammutettu”. Se, mitä Tienhaaran kohdalla tapahtui, on nimenomaan ratkaisuyritys – riittämätön, mutta ehdottomasti oikeansuuntainen ja kannatettava. Piispoilla on mahdollisissa rankaisuaikeissa vain hävittävää.
Tienhaara on käynyt vieraana meidänkin messussamme.