Uskonveljinä ja -sisarina pidän niitä, joiden kanssa on ehtoollisyhteys ja jotka siis jakavat saman uskon. Muiden kanssa “veljeys” rakentuu sitten mm. sille, että Jumala on meidät kaikki luonut, rakastaa meitä ja toivoo meidän pelastustamme - ja etenkin sietää meitä kaikkia. Mutta uskonveljeydestä ja yhteisestä uskosta on turha puhua silloin, kun todellista ehtoollisyhteyttä ei ole. Ei silloin voi sanoa, että usko on yhteinen. Sellainen olisi falskia ja epärehellistä, tosiasiat sivuuttavaa.
Minä uskon ikään kuin perusteissaan saman tyyppisesti kuin mitä täällä on esitetty. Kristus perusti ihmisyhteisön, joka on hänen ruumiinsa. Kirkko on Kristuksen ruumis, ja siksi se on osa uskoamme. Meidän yhteytemme Kristukseen perustuu siihen, että olemme osa tuota ruumista. Ja ruumis on näkyvä, niin myös ihmiset ovat näkyviä, vaikkakin yhteytemme siihen perustuu näkyvän kasteen lisäksi näkymättömään uskoon.
Kuitenkin oma ajatteluni on vähän kompleksisempi. Kirkon pirstaloituminen eri yhteisöihin, jotka ovat toisiaan vastaan ja toistensa kurkussa ei tarkoita sitä, että toinen on oikeassa ja toinen on väärässä. Asiat eivät ole simppeleitä, koska maailma ei ole simppeli.
2 tykkäystä
Mikä on uskontunnustuksen vaikein kohta uskoa? Se on tietysti “uskon yhteen, pyhään, katoliseen ja apostoliseen Kirkkoon.”
1 tykkäys
Juuri tuollainen näkemys tai asenne (jonka olen tummentanut), jossa vain oman yhteisön ihmiset ovat pelastettuja tai tosi uskovia, on ollut minulle aina vieras ja ahdistava. (Ahdistus tuollaisen ajattelun edessä nousee välittömästi, ja se tulee siis jostain sisimmästä intensiteetillä ilman reflektiota.) Olen alusta asti liikkunut yhteiskristillisissä piireissä, joissa esim. luterilaiset ja helluntailaiset kokevat yhteyttä keskenään, vaikka opillisia eroja onkin olemassa.
Olen kokenut samanlaista asennetta esim. vanhoillislestadiolaisten kanssa keskustellessani, tai törmätessäni joihinkin kirkosta erillisiin lahkoihin, joiden mukaan minun esim. tulisi ottaa aikuiskaste, puhua kielillä jne., jotta minusta tulisi tosi uskova, joka on matkalla Taivaaseen.
1 tykkäys
Kompleksinen - ja surettava - tilanne ilman muuta on. Itse en pysty täydestä sydämestäni uskomaan toisten kirkkokuntien olevan samalla tavalla “real thing” kuin mitä uskon ortodoksisen kirkon olevan tai välittävän kaikki karismat ja omistavan uskontalletuksen koko täyteyden.
En silti ajattele, että kaikki muiden kirkko- ja uskontokuntien jäsenet joutuvat automaattisesti helvettiin, vaan kantani on perinteinen “ulkopuolella olevat tuomitsee Jumala”. Se, että uskoo vain yhden puljun olevan täydesti ainoa ja oikea, ei tarkoita sitä, etteikö muissakin olisi jotain hyvää - jotain, johon Jumalakin suhtautuu suopeasti ja käyttää ihmisten hyödyksi. Mutta kysymykset kuten onko niin, tai jos on, niin mihin se riittää, pelastuvatko niiden jäsenet jne. ovat sellaisia, että vain Jumala tietää niihin vastauksen.
Toisaalta on myös niin, että mielestäni joissain kristillisissä yhteisöissä on käsityksiä ja opetuksia, jotka eivät suinkaan edistä apostolisten ja katolisten kristillisten käsitysten, traditioiden ja opetusten omaksumista, vaan jotka päinvastoin saattavat suorastaan muodostua esteeksi oikeiden käsitysten omaksumiselle. Tällaisia ovat mm. reliikkeihin, paastoamiseen, askeesiin, luostarikilvoitteluun, pappeuteen ym. liittyvät käsitykset. On monia uskonnollisia yhteisöjä, joiden opetuksien omaksumisen jälkeen on vaikea enää omaksua jakamattomassa kirkossa vallinneita käsityksiä näistä asioista. Sellaisiin on vaikea suhtautua mitenkään positiivisesti tai nähdä niiden toimintaa kristillisenä, esittäytyivätpä ne sitten kuinka “raamatullisina” tahansa tai ovatpa niiden kannattajat kuinka moraalisesti puhtaita ihmisiä tahansa.
Vaikka yhteisö saisi jäsenensä elämään kuinka siivosyntistä, ahkeraa ja siveää elämää tahansa, mutta jos se opettaa, että Jumala ei toimi eikä voi toimia reliikkien ja ikonien välityksellä tai että ehtoollinen on pelkkä muistoateria tai että mitään erityistä pappisvirkaa ei ole uudessa liitossa olemassa, niin en voi pitää kyseistä yhteisöä hyvänä tai kristillisenä ja suhtautua sen jäseniin ikään kuin yhden ja saman uskon jakavina veljinä ja sisarina. Kyllä sellainen toiminta on minun näkövinkkelistäni vain eksyttävää toimintaa, joka estää ihmisiä omaksumasta oikeaa uskoa. Pakanankin on näet helpompi omaksua oikea oppi kuin sellaisen, joka on omaksunut tuollaisia käsityksiä.
Sitä en kuitenkaan tiedä, että voiko vilpitön kuuliaisuus ja uhrimieli riittää pelastumiseen sellaisessa yhteisössä, jossa opetetaan vastoin kirkon oppia. Se on Jumalan ja niissä yhteisöissä olevien ihmisten välinen asia. Hän näkee ihmisen sydämeen ja osaa arvioida myös aikomuksia ja motiiveja.
Nämä ovat herkkiä, vaikeita ja mutkikkaita asioita. En usko, että “jokainen tulee uskollaan autuaaksi” (tuskin sinäkään tarkkaan ottaen tuon “suvaitsevaisen” latteuden mukaisesti uskot). Silti en katso itse kuuluvani tuohon joukkoon, jota boldaamassani tekstissä kuvaat. Minä en sinänsä tunnusta mitään muuta näkymätöntä kirkkoa kuin sen Ecclesia triumphansin, joka on jo jättänyt taakseen niin maisen kilvoituksen kuin purgatoriuminkin vaivat ja joka viettää päättymätöntä pääsiäisjuhlaa Isänmaassa. Siihen kilvoituksemme tietysti tähtääkin. Uskon, että tässä ajassa varmin tie voittoon on vaeltaminen katolisen kirkon helmassa ja vieläpä että jokainen pelastuva on tietäen tai tietämättään, näkyvällä tai näkymättömällä tavalla yhteydessä (näkyvään) katoliseen kirkkoon. Tässä tiivis oppihistoriallinen kertaus extra ecclesiam nulla salus -opista sellaisena kuin sen ymmärrämme.
Minusta on vahvoja perusteita uskoa, että useimmat vilpittömästi ja hyvässä uskossa Kristusta seuraavat pelastuvat riippumatta siitä, kuuluvatko he tässä ajassa näkyvällä tavalla katoliseen kirkkoon tai eivät. Siksi minulle ei tuota suuria vaikeuksia myöskään puhua Vatikaanin II kirkolliskokouksen tapaan “erossa olevista veljistä [ja sisarista]”. Tätä puheenpartta sovellan myös tällä palstalla oletusarvoisesti kaikkiin jäseniin (@timo_k :n tietysti pois lukien).
Vaikka Vaticanum II tuli mainittua, ei tässä silti ole kyse mistään tuon konsiilin keksimästä uutuudesta, vaikka jotkut niin ilmeisesti kuvittelevat. Ennen konsiilia oltiin toki huomattavasti varovaisempia sanankäänteissä, mihin käytäntöön olisi sivumennen sanoen mielestäni syytä palata takaisin. Mutta asiallisesti puhuen ei siis kirkossa ole koskaan opetettu kirkon näkyvän yhteyden ulkopuolella olevien väistämätöntä kadotusta. Ei Trentokaan sellaista opettaunut. Loppuun pari kappaletta pyhän Pius X:n katekismuksesta (1912), joka tietenkin seuraa trentolaista opetusta tästä aiheesta:
29 Q. But if a man through no fault of his own is outside the Church, can he be saved?
A. If he is outside the Church through no fault of his, that is, if he is in good faith, and if he has received Baptism, or at least has the implicit desire of Baptism; and if, moreover, he sincerely seeks the truth and does God’s will as best he can such a man is indeed separated from the body of the Church, but is united to the soul of the Church and consequently is on the way of salvation
30 Q. Suppose that a man is a member of the Catholic Church, but does not put her teaching into practice, will he be saved?
A. He who is a member of the Catholic Church and does not put her teaching into practice is a dead member, and hence will not be saved; for towards the salvation of an adult not only Baptism and faith are required, but, furthermore, works in keeping with faith.
4 tykkäystä
Poistan sen.
Sen olen aikaisemminkin tiennyt, että roomalaiskatolisessa kirkossa monet asiat ovat poikkeuksellisen laajassa tai syvällisessä mielessä loppuun asti mietittyjä ja punnittuja. Esim. seuraavat kaksi tekstikappaletta linkittämästäsi blogista saavat peukutukseni; ne ovat kivoja lainaamisen ja miettimisen arvoisia kohtia:
…anyone who is ever saved is not saved by his or her false religious beliefs (i.e. Judaism that rejects Christ, Islam that denies Jesus is the Son of God, etc.); rather, they can be saved in spite of them. If they are ignorant of the truth through no fault of their own (they have never had the opportunity to either hear or understand the truth), then the limited amount of truth that they do have “among shadows and images,” and “all goodness and truth found in these religions [serve] as ‘a preparation for the Gospel and given by him who enlightens all men that they may at length have life’ (CCC 843).”
“If I had not come and spoken to them, they would not have sin; but now they have no excuse for their sin” (John 15:22; see also John 9:41). Jesus presents a very important principle here. A person is not responsible for what they could not have known. The implication is it is possible to have a salvific link with Christ without knowing him formally. If this is so, and it is, according to Scripture, then it stands to reason that in the same way, one can have a salvific relationship with the Church without knowing the truth that the Church is the fullness of Christ on this earth (see also the case of Cornelius the centurion in Acts 10:1-4, 34-35).
Seuraava kolmas pätkä (tummentamani kohta) osoittaa minusta syvällistä näkemystä siitä positiosta käsin, mikä myös edellisissä lainauksissa näkyy, eli että tietoisuus totuudesta on ratkaisevaa. On muuten jännää, että Paavali puhuu ihmisistä, jotka eivät ole ottaneet vastaan rakkautta totuuteen, voidakseen pelastua (2 Tess. 2:10). Hän ei kuitenkaan puhu pelastuvien kohdalla mitään saavutetun totuuden “määrästä”. Näkisin, että totuus on kristillisessä mielessä ennen kaikkea Persoona (Joh. 14:6), jonka vastaanottaminen omaan elämään johtaa pelastukseen. Usko Jeesukseen on siis pelastavaa uskoa. Jeesus puolestaan sanoo: “Minä sanon teille: Sodoman on oleva sinä päivänä helpompi kuin sen kaupungin. Voi sinua, Korasin! Voi sinua, Beetsaida! Sillä jos ne voimalliset teot, jotka teissä ovat tapahtuneet, olisivat tapahtuneet Tyyrossa ja Siidonissa, niin nämä jo aikaa sitten olisivat säkissä ja tuhassa istuen tehneet parannuksen. Mutta Tyyron ja Siidonin on oleva tuomiolla helpompi kuin teidän” (Luuk. 10:12-14).
- “What about Catholics who have left the Faith? Are they okay, or are they lost?”
Anyone who knowingly and deliberately rejects the Church will be lost, as I said above. So it would be the height of presumption to say that someone who has left the Faith “is okay.” Now, it may well be that a person who left the Faith may have had such a distorted notion of what the Church truly is and what she teaches that there may not be culpability. Again, we don’t know. However, it may well be that they are culpable. And no amount of “church” attendance or prayer apart from the Church Jesus established, the Catholic Church, will get them to heaven if that is the case. One might even “deliver [one’s] body to be burned” (I Cor. 13:3), but it will “profit nothing” apart from union with Christ and his Church because it is only the divine life and charity of Christ in us that can save us. So we must take extremely serious anyone who has left the faith or anyone who is not in union with the Church because objectively speaking, (barring invincible ignorance, etc.) souls are on the line!
3 tykkäystä
Joo. Näitä ahtaan portin vartioita on siellä täällä. Ei pidä välittää heistä. Sillä:
“Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani. Jos te tunnette minut, opitte tuntemaan myös minun Isäni. Te tunnette hänet jo nyt, olettehan nähneet hänet.” Joh.14: 6-7
1 tykkäys
Metkaa: Tuo on yksi niitä raamatunkohtia, jotka saivat minut ajattelemaan sitä, että on ensiarvoisen tärkeää päästä juuri oikeasta ehtoollisesta osalliseksi. Kaikkien puljujen “tie” ei näet ole ollenkaan samanlainen eivätkä kaikki voi olla oikeita.
Vieläkin metkempaa musta timppa on, ettei Jeesus puhunut mistään puljuista. Hän on se lammashuoneen ovi.
Kyllä, ja kirkko on hänen ruumiinsa maan päällä. Ruumis ristiinnaulittiin, mutta ei sitä sentään palasiksi hakattu vaan se pysyi yhtenäisenä. Niinpä kaikki puljut eivät voi olla oikeita. Ilman muuta Jeesus on tie ja portti pelastukseen, uskovat siipiensä alle kokoava lintuemo, kirkon sulhanen ja paljon muuta.
Mutta olemmeko todella sillä tiellä, jolla kirkko kulki apostolien ja jakamattoman kirkon kirkkoisien aikaan? Olemmeko kaikkien sen aikaisten aarteiden haltijoita, huilehdimmeko siitä, että kaikissa lampuissa on yhä öljyä? Tällaisiin sitä joutuu itse kukin etsimään vastausta.
Tuossa raamatunkohdassa Jeesus sanoo: “Jos te tunnette minut…”. Toisten mukaan Kristus on itse asettanut eukaristian ja siinä todella syödään hänen ruumiinsa ja verensä. Toisten mukaan ehtoollinen on vain muistoateria. Samoin toisten mukaan piispat ovat Kristuksen itsensä valitsemien apostolien seuraajia, toisten mukaan mitään piispoja ei edes tarvita. Näitä esimerkkejä on tietenkin paljon enemmän.
En oikein kykene ymmärtämään sellaisia näkemyksiä, joiden mukaan nämä erilaiset mielipiteet olisivat täysin samanarvoisessa tilanteessa. Kyllä se minusta on aika oleellista Jeesuksen tuntemisessa voimmeko tavata hänet eukaristiassa ruumiillisesti vai emme. Pitkälti eri kristillisten ryhmittymien erimielisyyksissä on kyse juuri siitä, mitä Jeesus itse haluaa seuraajiltaan. Siitä syystä taitaapi sillä “puljullakin” olla jotain merkitystä… Vai onko todella niin, että siinä Jeesuksen perustamassa kirkossa, jota tuonelan portit eivät voita, voidaan uskoa aivan ydinkysymyksistä täysin keskenään ristiriitaisia asioita?
2 tykkäystä
Anteeksi protestanttinen tyhmyyteni, mutta en millään osaa nähdä kysymystä piispojen asemasta kovin määräävänä siinä, mikä on oikea kirkko. Pidän kyllä tärkeänä sitä, että on olemassa paikallisseurakuntatasoa ylempi johtaja, jotta yksittäisessä paikallisseurakunnassa mahdollisesti tapahtuviin väärinkäytöksiin on silloin helpommin mahdollista puuttua. Mutta sitä en osaa pitää niin keskeisenä asiana, sanotaanko sitä johtajaa piispaksi, presidentiksi, kirkkokunnanjohtajaksi tai joksikin muuksi. Kysymys ehtoollisen olemuksesta on jo aivan eri kaliiperia, vaikka en senkään mukaan lähtisi oikeaa kristinuskoa rajaamaan.
Niin… MOT?
Miten suhtaudutaan Jeesuksen äitiin? Kuinka monta sakramenttia Jeesus asetti ja halusi? Toimiiko Jeesus itse näiden sakramenttiensa kautta vai ovatko ne vain merkkejä tai symboleita? Kuinka Jeesus haluaa, että kohtelemme hänen esimerkillisiä seuraajiaan (pyhät)? Meneekö piispojen sukkessio todella aina Jeesukseen asti, vai onko seurakunnan johdossa joku itse itsensä korottanut “vanhimmainen” tai “presidentti”? Onko tämä oikea piispuus välttämätön osa sitä Kristuksen itsensä perustamaa kirkkoa? Vai voiko piispuus yhtäkkiä katketa ja se ei haittaa, kuten Suomessa kävi? Tämä on juuri sitä, josta keskusteltiin. Toisten mielestä Jeesus tahtoo eri asioita kuin toisten mielestä. Siinä mielessä on hankala kuvitella, että nämä erimieliset ryhmittymät sitten tuntisivat Jeesuksen ja hänen tahtonsa yhtä hyvin. Esimerkkejä voisi kaivaa paljon enemmänkin.
Tämä tietysti on tärkeämpi kysymys, jos niitä on tuolla tavoin lähdettävä arvottamaan. Ehkä Jeesus tahtoi piispuutta vain vähän. Ehkä hän ei tahtonut sitä ollenkaan. Ehkä Kaikkivaltiaan tahto on aiheesta epävarma.
Sitä minä en oikein ymmärrä, että samalla kun toiset nauttivat eukaristiassa Kristuksen ruumiin ja veren, toiset pitävät mehua ja keksejä täysin samanarvoisena asiana. Tai että se olisi täysin yhdentekevä kysymys hänelle, kenet siinä syödään tai tulisi syödä. Omasta mielestäni se on todella, todella tärkeä kysymys saammeko oikeasti nauttia hänet, joka ennen aikojen alkua on Isästä syntynyt, Jumala Jumalasta, ja joka meidän ja pelastuksemme tähden on astunut alas maailmaan.
Jeesuksen tahtoon eukaristiasta liittyy vielä sekin ulottuvuus, että vaatiiko pätevä ehtoollinen pätevän viran? Eli tahtooko Jeesus itse, että pätevä ehtoollinen vaatii myös oikean papin? Ja yhtäkkiä olemme taas niissä piispoissa…
2 tykkäystä
Jos kirkko on uskovaisten yhteisö, jolla on tietty johtajien joukko, ja näin vieläpä Kristuksen asettamana, niin jos joku sanoo, että ei niillä johtajilla niin väliä ole, onko kyse samsata yhteisöstä? Mielestäni ei. Kristus on rakentanut kirkon tietynlaiseksi.
2 tykkäystä
En minä vaatinut sinua poistamaan mitään. Kerroin vain sen, miltä omasta näkövinkkelistäni kyseinen asia näyttää. Jos kärjistäisi, niin kahtiajako menee hieman niin, että ensinnäkin ovat ne, joiden mielestä kaikilla on henkilökohtainen suhde Jeesukseen, ja tämän takia Jeesus toimii kaikissa kirkkokunnissa, herätysliikkeissä ja kristillisissä yhteisöissä samalla tavalla. Näissä vallitsevat erot käytännöissä ja opissa olisivat sitten vain ihmislähtöistä, toisarvoista tauhkaa.
Sitten ovat ne, joiden mielestä kirkko on inhimilliseltä puoleltaan näkyvä ja sillä on tietty historia: välillä kirkko on kasvanut, välillä sitä on vainottu ja se on supistunut jne. Käytännöt perustuvat apostoleille annettuihin ja jakamattoman kirkon aikana Pyhän Hengen kanssa tehtyihin päätöksiin, joita täytyy pyrkiä noudattamaan tarkasti - muutoin lipsutaan apostolisuudesta ja oikeasta uskosta johonkin muuhun.
Yleensä protestantit edustavat edellistä näkemystä, sillä heidän oman yhteisönsä positio edellyttää jonkinlaista “fragmenttiteoriaa”, jolla oikeutetaan omat, vanhoista kirkkokunnista poikkeavat käytännöt kuten naispappeus ja sakramenttien rajaaminen vain kahteen. Näin ajattelevat käyttävät mielellään perusteluna sitä raamatunkohtaa, jossa sanotaan Jeesuksen olevan kaikkialla siellä, missä “kaksi tai kolme teistä kokoontuu hänen nimessään”. He ajattelevat, että kohta tarkoittaa sitä, että mikä tahansa parin uskovan porukka voi muodostaa seurakunnan, jolla on täydesti kaikki samat karismat ja armo kuin millä tahansa muulla kirkkokunnalla. Niinpä protestantit voivatkin perustaa uusia yhteisöjä tuosta noin vaan; he eivät koe tarpeelliseksi sitä, että omalla puljulla pitäisi olla esim. ehtoollisyhteys johonkin jakamattoman kirkon aikaisista vanhoista patriarkaateista. Esimerkiksi Amerikassa on paljon luterilaisia yhteisöjä, jotka on joku yksittäinen tyyppi perustanut: puljun nimessä on sitten hänen nimensä tyyliin “John Doe Ministry”. Toisaalta luterilaisten keskuudessa on useita “alalahkoja”, joissa uskotaan Jumalan valtakunnan kylläkin olevan näkymätön, mutta käytännössä rajautuvan tiukasti siihen omaan herätysliikkeeseen tmv.
Luonnollisesti ne, joille kirkon historiallisuus merkitsee enemmän, eivät voi hyväksyä tuollaista kirkkokäsitystä, jossa kirkon voi “perustaa” ja että se pulpahtaa tyhjästä parin random-tyypin keskelle. Heidän mielestään kohta “kahdesta tai kolmesta kokoontujasta” sanottiin Jumalan valitsemille apostoleille, joten sitä pitää tulkita niin, että Jeesus lupasi olla siellä, missä asiat vahvistetaan parin - kolmen piispan toimesta ja että kohta nimenomaan estää “sooloilua”, kun lupaus annettiin Herran valitsemille apostoleille eikä kaikelle kansalle.
Pointtini aiemmassa viestissäni oli se, että jos käsitykset kirkon luonteesta, pappeudesta ja sakramenteista ovat kovin erilaiset ja todellista yhteyttä ei ole, niin voidaanko silloin puhua uskonveljeydestä ja sisaruudesta? Ilman ehtoollisyhteyttä veljeys ja sisaruus jää aina jollain tavalla vajaaksi, mutta ei sitä pidä pyrkiä sivuuttamaan siten, että teeskenneltäisiin, että eroja ei ole. Kristillisyys on myös kulttuurillinen käsite: voidaan puhua esim. länsimaisesta, kristillisestä kulttuurista. Näin laveasti ajateltuna voidaan pitää kristittyinä veljinä ja sisarina käytännössä kaikkia, jotka esim. jollain tavalla juhlivat joulua. Se riippuu vähän tilanteestakin, että millä tarkkuudella on mielekästä katsoa. Jossain Kiinassa tai Intiassa kaikki kristityt voivat näyttäytyä yhtenä ja samana, olivatpa sitten ortodokseja, katolilaisia tai luterilaisia, mutta kotikonnuilla erot tulevat selvemmin esiin.
Minusta piispuus on aivan olennainen asia: he ovat juuri niitä huoneenhallitsijoita, joista Raamatussa puhutaan. Heidät on vihitty pyhiin salaisuuksiin. Heille annettiin käsky mennä ja kastaa. Heille seurakunnat kirjoittivat ja pyytivät heitä kertomaan, että miten ongelmatilanteissa piti menetellä. He vihkivät asettamalla kätensä virkaan vihittävien päälle. He kokoustivat Jerusalemissa ja tekivät selkoa oikeasta opista. Mikään ei tapahdu kirkossa ilman heidän lupaansa: kukaan ei saa saarnata ilman piispan lupaa. Ehtoollinen on ollut täysin sidoksissa piispaan, joka tiesi miten ehtoollinen toimitetaan. Nykyihmisen on vaikea käsittää tätä, kun kaikki käsikirjat ja salaiset rukoukset löytyvät netistä ja kaikkien saatavilla olevista kirjoista.
Piispojen merkitys on täysin olennainen. Suomalaiset eivät aina hahmota tätä, koska meikäläisestä raamatunkäännöksestä piispat on häivytetty kääntämällä episkopokset epämääräisesti paimeniksi ja vanhimmiksi ym. Jos katsoo, että missä kohtaa kreikkalaisessa tekstissä käytetään sanaa episkopos, piispa, niin heidän merkityksensä näyttää aivan toiselta. Ja kun vielä lukee kanoneista, että miten jakamattoman kirkon aikana piispan merkitys ymmärrettiin, niin sen jälkeen on vaikea ajatella, että mikä tahansa johtajan rooli ajaisi saman asian.
3 tykkäystä
Minusta meiltä, Raamatut kotonamme ja koneissamme omistavilta, jää huomiotta se, että kirjoituksia ei kirjoitettu jokaisen mukana kanniskeltavaksi. Ne tarkoitettiin yhteisössä luettavaksi, ja siellä on todella paljon sellaista ohjeistusta, joka on luonteeltaan tarkoitettu seurakunnan johtajan avuksi.
2 tykkäystä
Kyllä minusta ainakin nuo kirjeet on kirjoitettu kaikille seurakuntalaisille.
Koska sanan tuntemus on uskon tietty perusasia - sehän tulee kirjoituksissa ilmi - on hyvän Jumalan tarkoitus varmasti ollut se, että Raamattu yleensä tulee kaikkien mukana kannettavaksi.
Apostolien aikana olisi ollut mahdotonta kuljettaa aasin kuormaa kirjarullia
mukanaan. Onneksi oli aikanaan Mainz ja Gutenberg ja Luther.
Ei kai se ole mitenkään mahdollista muuten “koetella kaikkea” tai “rakentaa jalokivistä” tai “tuntea heitä hedelmistään” jos sanaa ei riviseurakuntalainen tunne, vai kuinka?.
Pelastuksen oppaaksi syntisille ja armoitetuille sana on tarkoitettu, eikä kouluteologien viisastelun aineeksi oppituoleihin.