Olemassaolon kaipuu

Jatkoa ketjulle Kristinusko, siirtolaisuus ja suvaitsevaisuus:

Olen viime aikoina pohtinut sitä, kun aina sanotaan ettei joku valinnut syntyä tänne. Mitä jos valitsi? Dionysios opetti, että ei-oleva pyrkii olevaksi.

Tässä on kiinnostavia ajatuksia. Pleerooma, jne.

Jos olisin tylsimys niin sanoisin, että eipä tuota voi ikuna todistaa oikeaksi tai vääräksi, eikä taida antaa ilmoituskaan merkittävää tietoa aiheesta. Mutta en ole joten en sano. Sen sijaan sanon sen selviön, että kysymys “haluatko syntyä maailmaan” edellyttäisi jo olemassaoloa, joten itse probleema on vähän niinku vönkkelisvänkkelis. Lisäksi niin sanova tahtoo usein tuoda julki juuri senhetkisiä fiiliksiään: Juuri tätä ja tätä asiaa, tällaisia tunteita en olisi halunnut kokea. Aika harva joka hetki noin ajattelee. (Ja jos ajatteleekin niin homma menee hassuksi, sillä käytännössä silloin esitetään valitusta jollekin taholle johon ei välttämättä uskota; jos oikeasti uskottaisiin niin koko homma pitäisi ajatella uudestaan, sillä valituksen perusteisiin usein sisältyy esim. elämän tarkoituksettomuus ja sen sellainen, jotka taas eivät pidä paikkaansa mikäli Tietty Taho on totta.)

3 tykkäystä

Jos ei-oleva pyrkii olevaksi, niin mitä sillä tässä yhteydessä tarkalleen ottaen tarkoitetaan? Ei-oleva ei ainakaan voi olla absoluuttisessa mielessä ei-mitään, sillä “sellainen” ei voi pyrkiä mihinkään eikä voi luoda itseään tyhjästä olevaiseksi (“ei-olevaksi”, joka pyrkii olevaksi) ennen olemassaoloaan. Missä mielessä “ei-oleva” on siis oleva tässä yhteydessä?

1 tykkäys

Nopeasti kännykästä etsien.

Katso sivusta 207 alkaen.

Dionysius, De div. nom. IV, 3 (vanha käännös):

But, if the Good is above all things being, as indeed it is, and formulates the formless, even in Itself alone, both the non-essential is a pre-eminence of essence, and the non-living is a superior life, and the mindless a superior wisdom, and whatever is in the Good is of a superlative formation of the formless, and if one may venture to say so, even the nonexistent itself aspires to the Good above all things existing, and struggles somehow to be even itself in the Good,----the really Superessential----to the exclusion of all things.

Ilmeisesti kyse on siis luomisesta. Kun Jumala vetää ei-olevan olemiseen ja osallisuuteen itsestään, tämä ei-oleva tulee luoduksi iloiten ja välittömästi kohti Jumalaa sen olemassaolon lähteenä.

Mitä mahtaa olla alkeishiukkasten tai tyhjiön iloitseminen? Tai vaikkapa fotonin iloitseminen?

Ilo ylipäänsä lienee tunnetila, jota voivat kokea vain tietoisuuden omaavat olennot.

Olemassaolo on myös katoavaista. Myös alkeishiukkaset muuttuvat lopulta säteilyksi.

On kuitenkin täysin relevanttia kysyä, miksi maailmankaikkeus on olemassa, vaikka siihen kysymykseen vastaus onkin hieman, sanoisinko hakusessa. Filosofian keinoin asiaa ei kyllä selvitetä. Filosofia tarvitsee käsitteitä, joita inhimillinen toiminta ajan kuluessa tuottaa. Ilman käsitteitä ja taustatietoa filosofia on täysin kuollutta.

Onko minkään olion missään essenssissä itsessään jotakin joka voisi itse instantioida olemisen? Kreikkalaiseen ajatukseen kai jollakin tapaa kuuluu se, että olioilla on itsellään jotain ominaisuuksia jotka ovat jollakin tapaa ajattomia ja sillä tapaa jumalallisia. Esimerkiksi selkärankaisuus on jotakin joka on nisäkkäiden pysyvä ja siten ajaton ominaisuus. Mutta selkäranka itsessään ei kuitenkaan, vastoin kreikkalaista ajattelua, saa olemista aikaiseksi. Luulen, että tuo ajattomuuden ja jumalallisuuden samaksi ajattelu on Dionysioksen ajattelun taustalla.

Myöhempää perua oleva erottelu essenssin ja eksistenssin välillä ei taivu tähän. Oliot ovat mitä ovat, olivatpa ne sittne olemassa tai ei. Ne saavat essenssin lisäksi olemassaolonsa jostakin muualta, ulkopuolelta, annettuna. Eksistenssi ei nouse mistään, mitä oliot essentiaalisesti ovat.

D

1 tykkäys

Pieni vauva äitinsä kohdusta tullessaan rääkäisee aina tuskaisan vihlovasti ja kuin paniikissa, joten siitä näkökulmasta ainakin voisi kyseenalaistaa sen ajatuksen, että ihminen haluaa iloiten tulla tähän maailmaan. :wink:

Miljoonat lapset syntyvät köyhille alueille, joissa he elävät tuskaisan elämän nälässä ja muunkin kaltaisessa kurjuudessa, joten harva ainakaan sellaisille seuduille tulevista ihmislapsista olisi tietoisesti valinnut olosuhteitaan (tai halunnut tulla juuri sellaiseen olevaisuuden muotoon “ei-olevaisuudesta”, jos niiltä olisi voinut kysyä, haluatteko syntyä tähän maailmaamme). Harva lapsi olisi valinnut syöpää, joka monen lapsen on kuoliaaksi tappanut, jos lapsilta olisi voinut kysyä, haluavatko he syntyä maailmaan kärsimään ja kuolemaan. Ajattelen, että olemassaolomme ei ole oma valintamme, vaan eräänlainen pakko, joka on säädetty tahtoamme kysymättä ulkopuoleltamme. Yritämme tehdä olemassaolostamme siedettävän.

Kun kuolema on, minua ei enää ole; kun minua ei vielä ollut, ei ollut mitään “minua”, joka olisi kokenut tulleensa riistetyksi jostain tai yhtään mistään, sillä riistää voi vain sellaiselta, jolla on olemassa tietoisuus, jossa on tahto, toive, halu ja pyrkimys johonkin. Keneltäkään tähän maailmaan syntymättömältä täysin hypoteettiselta tai pelkästään ajatusmaailmassamme olevalta ihmiseltä tai eläimeltä ei riistetä siis mitään, jos yksikään ihminen tai eläin ei enää lisääntyisi koskaan, koska ei olisi ketään, jolta riistettäisiin yhtään mitään. Mutta jos ihmiset ja eläimet olisivat henkisessä olomuodossa jossain “eteerisessä” sfäärissä, josta käsin ne yhdistyisivät materiaan biologisen olennon kohdussa, niin siinä tapauksessa voisi ehkä sanoa, että lisääntymisestä kieltäytyvä toimii väärin (hän estäisi “olemattomuudesta” todellisuuteemme haluavaa saamasta tahtoaan läpi).

1 tykkäys

Kuusi kertaa olen ollut tätä ihmettä todistamassa, enkä allekirjoita tuskaista vihlovuutta enkä paniikkia. Kylmähän pienelle toki tulee, mutta itku yleensä loppuu, kun pääsee äidin iholle.

1 tykkäys

Kiitos ilmeisen väärinkäsitykseni oikaisemisesta. En ole ollut paikalla koskaan, joten näkemys on perustunut ulkopuolisen mielikuviin asiasta.

Pseudo-Dionysios kirjoittaa todennäköisesti dogmihistoriallisessa tilanteessa, jossa keisari Zenonin (425 ? – 491) julkaisema “Henoticon” (482) yritti saada aikaan sovinnon Khalkedonin konsiilin kaksiluonto-oppia kannattavien ja monofysitismiä kannattavien välille ja on teologiassaan hyvin riippuvainen Prokloksen uusplatonistisesta filosofiasta. “Platonilainen teologia” oli Prokloksen viimeinen teos.

Filosofisesti olemassaolo on jo itsessään kiistanalainen käsite; jos jokin olio on olemassa, on sinänsä tarpeetonta lisätä väite olemassaolon ominaisuudesta, koska tällöin olemassaolo myönnetään jollekin jolle se jo kuuluu; ja jos taas jokin ei ole olemassa, tuntuu mahdottomalta sanoa siitä erikseen, että se ei olisi olemassa, koska kuinka sellaiselta oliolta voidaan kieltää mitään (kuten olemassaolon ominaisuutta), joka ei ole edes olemassa.

Muun muassa Anselm Canterburylaisen tunnettu ontologinen jumalatodistus perustui ajatukseen olemassaolosta ominaisuutena. Viimeistään Immanuel Kantista lähtien on kuitenkin yleisesti katsottu, ettei olemassaolo ole ominaisuus. Tästä seuraa kuitenkin uusi ongelma. Jos olemassaolo ei ole ominaisuus, joka lisäisi jotain olion ominaisuuksien joukkoon, mitä se sitten on?

Teoksessaan The Principles of Mathematics Russell kyseenalaisti olemassolon olemassolon todetessaan, että ”olemassaolo on erityisen suhteen omaamista olemassaoloon – suhde, jota olemassaololla itsellään ei ole”.

Aristoteles loi perustan essentialistiselle ajattelulle esittäessään formaalisen syyn muodoksi tai olemukseksi joka on pysyvä malli sille, millainen asian tulisi olla. Olemusajattelu on tyypillistä myös erilaisille kristillisille ihmiskäsityksille, joissa ihmiset nähdään toimivina sieluina osana korkeampaa suunnitelmaa.

Järin raamatulliselta ei tunnu ajatus, että Jumala olisi luonut sieluja ikään kuin varastoon, josta ne sitten aineellistuvat a) halutessaan, b) vastentahtoisesti. Vaihtoehto b) ei myöskään oikein sovi kuvaan absoluuttisesta hyvästä… Sielujen kierrätys taas menee kristinuskon kantilta katsoen melko pitkälle heresian puutarhaan.

Kristinuskon erillisen ilmoituksen mukaisesti Jumala kuitenkin luo Sanalla ex nihilo, eli tyhjästä. Tuomas Akvinolaisen mukaan creatio ex nihilo tarkoittaa sitä, että luodulla ei ole pre-eksistenttiä materiaalista syytä.

Raamatun mukaan Jumala siis pystyy luomaan sanojen avulla tyhjästä jotakin:

1 Moos 1:3 “Jumala sanoi: ‘Tulkoon valo!’ Ja valo tuli.”

Jos katsotaan, että Jumalan luomistyö jatkuu edelleen ihmisen kohdalla (kuten itse katson olevan), kysymys kuuluu, onko tyhjällä oma tahto, ja olemassoloon liittyvä problematiikka säilyy.

Ex nihilo nihil fit eli tyhjästä ei synny mitään, eikä siihen voi liittää olemassaoloa sen enempää ominaisuutena kuin muutenkaan. Kristinuskon käsityksen mukaan tarvitaan ymmärtääkseni siis tyhjän lisäksi se Sana, jotta syntyy jotakin, johon olemassaolo voidaan liittää.

Jotakuinkin näin. Viimeisimmät ajoitukseen liittyvät huomiot löydät parhaiten koottuna varmaan gradustani. Myös riippuvuus Prokloksesta on osoitettu hyvin jo sata vuotta sitten.

Tässä lienee hieman horjuvuutta terminologian suhteen, mikä ei ole uutta kirkkohistoriassa. Tarkoitin että olemassaolo ei ole ominaisuus itsessään. Olisiko se olltu Tuomas A. joka teki tällaisen distinktion. Oliosta voidaan luokitella kaikki sen essentiaaliset ominaisuudet pitkässä listassa, mutta olemassaolo ei kuulu niihin. Se on jotain annettua (Jumalalta, Henki(?)), ei essentiaalisista ominaisuuksista itsestään nouseva asia. Jumalan luomistyö käy tähän distinktioon hyvin.

D

Puhelin ei ole oikein hyvä alusta tällaiseen sanailuun. En ole ihan varma mihin vastasin ja miksi…

1 tykkäys

Jos ja kun maailmankaikkeutemme kaikki aine on muuttunut säteilyksi, niin kuinkahan se olematon silloin kaipaa tulla olevaksi?

Olemassaolon muotoja voi olla myös erilaisia. Miksi säteily kaipaisi muuttua aineeksi? Tai päinvastoinkaan.

Pitäisi tietää myös, miksi olemassaolo olisi jotenkin tavoiteltavampaa kuin olemattomuus.

Ihmispopulaation ollessa tarkastelun kohteena tulee kyseeseen myös se, että liiallisen määrän muuttuminen olevaisiksi yhtä aikaa voi johtaa onnettomissa olosuhteissa kaikkien olemattomuuteen. Eli olemattomalla pitää olla pitkä pinna ja sen pitää odottaa omaa vuoroaan tullakseen olevaksi. Se tulee olevaksi lopulta, mutta eri vanhempien olevaisena kuin mitä se ehkä oli alun perin ajatellut.

Voidaan myös todeta sukupuuttoon kuolleiden lajien, kuten dinosaurusten, olevan tällä hetkellä olemattomina odottaen tulemistaan oleviksi.

Miääh, olemassaolostamme meillä jokaisella on kokemusta tässä ja nyt.
Vähiten voimme tuota muuttaa, vai voimmeko sittenkin ?
Eikö olematon näy meille edelleen olemattomana, tätähän voimme tietenkin mielikuvitella, mielemme mukaan, mitä tai ketä tämä edustaa.

Olet varmaan kuullut sanonnan;" mihin kaatuu, siihen maatuu" ?

Pitäisikö (kannattaisiko) pysyä olevaisissa ?

Kyllä. Olet oikeassa. Tällä hetkellä olemme olemassa. Mutta olemme olleet olemassa suhteellisen pienen ajan, jos ajatellaan koko sitä aikaa kun maapallo on ollut olemassa. Meidän lajimme myös ennen pitkää katoaa ja vastaavia olentoja tuskin sen jälkeen enää kehittyy missään.

Sen sijaan maailmankaikkeuden olemassaolo ja sen syy onkin jo isompi kysymys. Miksi maailmankaikkeus on olemassa…? Onko olemassa muita maailmankaikkeuksia tai peräti jotain aivan muuta?

Mielestäni kysymys olemassaolosta on erittäin hyvä kun ajatellaan koko maailmankaikkeutta ja sen historiaa. Elävien olentojen olemassaolo on minusta kuitenki mielenkiintoinen aihe vain itse järjestelmän kannalta. Mutta elävä olento ei kyllä ole olemassa millään tasolla, vaikka kaikki siihen tuleva aine onkin olemassa ennen sen syntymää.

Nyt kirjoittelen puhelimella, joten vastaus jää nyt vähän vaisuksi.

Miksi olemattomuus on ensisijaisempaa kuin oleminen? Miksi juuri olemisen pitäisi perustella paremmuutensa? Minusta on välittömästi ymmärrettynä parempi olla kuin ei-olla. Ja olla hyvin kuin olla huonosti.

Buddhalaisuus näkee paremmaksi ei-ollan, koska ollaa on vaikea saada ilman valaistumista sellaiseksi, että kaikenlainen epätyydyttävyys, pelko, suru, kärsimys, kauna, kipu, sairaus, kuolema, tuska, ahdistus, raivo lakkaisi. Ja valaistuminen on taas jo sitten kaiken olevan tajuamista ei-olevaksi eli siirtymistä ei-ollan puolelle. No, olen huono siinäkin uskonnossa, joten en lähde enempää spekuleeraamaan :slight_smile:

Ainakin elollisten olentojen kohdalla ehkäpä sen takia, että olemisen muotoja voisi olla ääretön määrä. Kuitenkin elollisten olentojen muotoa rajoittaa ympäristö missä ne elävät ja kerran kadonnut laji ei sellaisenaan enää toista kertaa ilmaannu. Pitkien aikojen kuluessa jotkut lajit katoavat sen vuoksi, että ne muutuvat muiksi lajeiksi.

Aineen ja avaruuden kohdalla onkin ainakin minun ajattelukykyni sen verran rajallinen, etten pysty sanomaan oikein juuta enkä jaata siihen miksi maailmankaikkeus on olemassa. Toisaalta jos oma maailmankaikkeutemme olisi ainoa maailmankaikkeus, olisi ihmeteltävä myös sitä, että sekään ei ole ainakaan nykymuodossaan olemassa ikuisesti. Protonit, neutronit ja elektronitkin muuttuvat lopulta säteilyksi.

Onko siis olemassaolo säteilyn muodossa jotenkin vähämpiarvoista kuin aineena, säteilynä ja avaruutena? Elollisten olentojen oman edun kannalta vastaus on kyllä, mutta asiaa pitäisi miettiä pidemmälle.

Buddhalaisten näkökulma ei ota sitten ollenkaan huomioon vaihtoehtoa, että noista ikävistä tunteista pitäisi kenties hankkiutua eroon tutkimalla asioita niin pitkälle, että ne kävisivät tarpeettomiksi, mutta olemassaolo voisi jatkua ilman niitä. Se on sitten eri asia, onko sellainen käytännössä mahdollista, mutta ainakin teoriassa sellaisen vaihtoehdon voi esittää.

Buddhalaisuuden mukaan elämä on harhaa joten ei ole mieltä ajatella, että poistetaan ikävät asiat ja jatketaan kivaa elämää. Kiva elämä on harhaa ja koska se on harhaa niin siihen sisältyy aina ikävät asiat. Parhaimman tyydytyksen ja onnen hetken, joka kestää aina rajallisen ajan, lopussa seuraa pelko siitä että tuo tyydytys ja onni ei enää kenties jatkukaan vaan päättyy ikävällä tavalla. Kristinusko oikeastaan tajuaa sen että tämä maailma ei voi olla täydellinen, mutta sen ratkaisu on tätä seuraava täydellinen maailma, jonka saa kun siihen uskoo. Siinä ei pyritä tämän hetken onneen vaan tämän elämän jälkeiseen onneen. Buddhalainen voi valaistua elämänsä aikana ja vapautua näin tästä kielteisestä tosiasiasta. Kristitty taas saa syntinsä anteeksi tässä elämässä ja lupauksen tämän elämän jälkeisestä onnesta ja näin hän ei vapaudu mutta sopeutuu tämän elämän aikaiseen epätyydyttävyyteen.

2 tykkäystä