Epätyydyttävyys käsittänee lisäksi havainnon pahasta, jota emme tee itse, mutta jota muut tekevät tai ovat joskus tehneet toisille.
Buddhalaiset ovat mielestäni jättäneet filosofiansa hieman vajaaksi, mutta eipä olisi minullekaan tullut mieleen vastaava mietintö mieleen ilman tietoa nykyelektroniikasta ja tietojenkäsittelytieteistä.
Pitäisikö buddhalaisuus luokitella uskonnoksi vai elämänfilosofiaksi? Helsingin buddhalainen keskus näkyy käyttävän termiä “henkinen perinne”:
https://www.triratna.fi/buddhalaisuus/johdanto/
Filosofia, olipa sitten kyseessä vaikka “henkinen perinne” jää aina vajaaksi 
Jumala on sinänsä ihan käypäinen tapa täydentää systeemi, mutta klassisen filosofian ja Jumalan yhdistäminen ei ole aivan ongelmatonta.
Aristoteles määritteli Metafysiikassaan ”ensimmäiset syyt” yhdeksi tutkimuksensa kohteista. Aristoteleelle jumala oli ensimmäinen syy: liikkumaton liikuttaja. 1600- ja 1700-luvun rationalistifilosofit alkoivat myöhemmin kutsua tätä ”luonnolliseksi teologiaksi”. Nykyään luonnollinen teologia luetaan yleensä erilliseksi alueeksi, vaikka jotkut, erityisesti katoliset filosofit (uustomismi), lukevat sen edelleen osaksi metafysiikkaa.
Uusplatonilaiset filosofit ja jotkut varhaiset kristilliset filosofit väittelivät siitä, onko millään todellista olemassaoloa muuten kuin Jumalan mielessä.
Tuomas Akvinolainen katsoi, mahdollisesti seuraten Avicennaa, että Jumala on puhdasta olemassaoloa ja että hänessä olemassaolo (existentia) ja olemus (essentia) ovat samaa.
Descartes hyväksyi tiedonhankintamenetelmistä ainoastaan deduktion. Mietiskelyjen puolessa välissä hän väittää myös todistaneensa hyvänsuovan Jumalan olemassaolon ontologisen todistuksen avulla. Tältä pohjalta Descartes johti veracitas dei -periaatteen, jonka mukaan hyvänsuopa ja totuudellinen Jumala ei anna vääriä havaintoja tai muuten petä häntä. Näin aistit antoivat päteviä todisteita. Descartesin argumentti on kuitenkin hatara, koska hänen käsityksensä Jumalasta on peräisin aiemmista kokemuksista ja aisteista, jotka hän oli hylännyt aiemmin. Ongelmaa kutsutaankin kartesiolaiseksi kehäksi: Descartes todisti Jumalan olemassaolon sillä, että hänellä on kirkas ja selkeä ajatus Jumalasta, ja kirkkaiden ja selkeiden ajatusten luotettavuuden sillä, että Jumalan olemassaolo ja totuudenmukaisuus takaa ne.
Kantin mukaan tiedollisten kykyjen analyysi osoittaa monien metafysiikan kysymysten olevan tosiasiassa ratkaisemattomia, sillä ne koskevat mahdollisen tiedon rajojen ulkopuolista aluetta. Tällaisia ovat rationaalisen psykologian pohdinnat sielun substantiaalisuudesta, yksinkertaisuudesta, kuolemattomuudesta ja vuorovaikutuksesta materian kanssa sekä puhtaan järjen antinomiat koskien maailmankaikkeuden alkua, sen ensimmäistä syytä, materian ääretöntä jaettavuutta sekä vapaata tahtoa ja determinismiä.
Lisäksi ratkaisemattomiin metafyysisiin ongelmiin lukeutuu Jumalan olemassaolo, jolle hän esittää kolme mahdollista mutta lopulta riittämätöntä todistusta: välttämättömän olion ideaan perustuva ontologinen, ensimmäiseen syyhyn perustuva kosmologinen ja maailman tarkoituksenmukaisuuteen tai täydellisyyteen perustuva fysiko-teologinen todistus.
Puhtaan järjen kritiikissä Kant toteaa: ”Jotta moraalilla olisi merkitystä, meidän täytyy olettaa täydellisen hyvä ja oikeudenmukainen olento moraalin perustaksi.”
Mielestäni oleva voi perustella paremmuutensa ja myös sen, miksi olla hyvin. Olemattomuuden joutuu perustelemaan oleva, jolloin perustelun totuusarvo on vähintään kyseenalainen
Kant uskoi, että moraalilaki on itsessään järjen periaate, eikä perustu satunnaisiin tietoihin maailmasta, kuten tietoon siitä, mikä voisi tehdä meidät onnelliseksi. Vastaavasti hän uskoi, että tämä moraalinen velvoite pätee kaikkiin ihmisiin.
Ajatus myötätunnosta kuuluu myös kiinteästi tähän ajatteluun. Aina jonkin teon tehdessään moraalisen toimijan tulisi asettua täydellisesti toisen henkilön asemaan ja pohtia näin, miten muita tulee kohdella tietyissä tilanteissa. Kant painotti yhteisöllisessä vuorovaikutuksessa etenkin, että toisia ihmisiä tulee aina käsitellä päämääränä sinänsä eikä välineenä jonkin asian hankkimiseen.
Kant muotoili kategorisen imperatiivin kolmella tavalla, jotka hän itse katsoi kuitenkin suunnilleen yhtäläisiksi:
Ensimmäinen eli universaalin lain muotoilu sanoo: ”Toimi niin, että minkä tahansa teon maksiimi voisi tulla tahdostasi luonnon yleiseksi laiksi”.
Toinen eli ihmisyyden muotoilu sanoo: ”Toimi niin, että käytät ihmisiä, joko omassa persoonassasi tai kenen tahansa muun persoonassa, samalla aina päämääränä sinänsä, ei pelkästään keinona päästä päämäärään”.
Kolmas eli autonomian muotoilu on yhdistelmä kahdesta edellisestä. Se sanoo, että ihmisen tulisi toimia niin, että tämä voi ajatella säätävänsä yleispäteviä lakeja maksiimiensa kautta, mahdollisessa ”päämäärien valtakunnassa”.
Eli Kant kertoo, kuinka voi olla jokseenkin hyvin. Siihen, miksi meidän tulisi olla hyvin, täytyy velvollisuuseetikon sitten olettaa se absoluuttinen hyvä. Kristitylle teistille tämä ei yleensä enää ole ongelma, mutta järjen alueelta joudutaan siirtymään uskon alueelle.
Joitakin ajatuksia olemassa olon lähteestä, ja sen - voidaanko sanoa - emanaatiosta, kristinuskon valossa.
Efesolaiskirjeen 1 luvussa Paavali puhuu luomisperusteisesta ihmisen olemassa olon valinnasta, jota on edeltänyt - jo ennen maailman perustamista - ihmiskunnan valitseminen Kristuksessa. Paavali siis kuvaa ihmisen luomisperustetta Kristuksesta käsin tapahtuvana “lapseutena”, jossa ihminen seisoo Jumalan yhteydessä - Hänen rakkaudessaan.
Koska kristinusko uskoo Jumalan kolmiykseyteen, on siinä aina “minä-sinä”-suhdepari. Tämä on Paavalin mukaan ollut jo Jumalassa itsessään - Isä ja Poika - ennen maailman luomista. Ihminen luodaan jumalakuvaiseksi, eli hän ottaa kristuskuvaisuuden luomisen perusteella ihmisyydessään, ja näin hierarkisesti tulee Jumalan luomana Jumalan kuvaksi. Kristus Jumalan kuvana (aina olleena) on “muoto” ihmiselle, olla Jumalan kuva.
Efesolaiskirjeen 1 luvussa on toki Paavalilla “hyppysissään” enemmän perustelu Jumalan lapseudelle, siinä valinnassa joka tapahtui Jumalassa itsessään (Isä ja Poika) jo ennen luomista.
Syvimmillään olemassa olomme kaipuussa on mielestäni juuri jumalakaipuu, jota heijastaa dialektiikka isän ja lapsen välillä, eli “lapseus”. Tätä pohjustaa Jumalassa itsessään jo oleva kolmiykseys (“minä-sinä” > “Isä-Poika”-suhdepari).
Joku teologi aikanaan totesi, että muinainen heprealainen elämänkatsomus ei ollut niinkään eksistenssikeskeinen (miten-jotakin-on), vaan enemmän funktionaalinen (miksi-jotakin-on). Tällä perusteltiin myös suhdetta Jumalan ja ihmisen välillä, antropologisessa kielikuvassa: Isä Jumala ja Jumalan lapsi (“lapseus”), eli ihminen.
Absoluuttisen hyvyyden käsite on niin ristiriitainen, että sitä ei voi paraskaan filosofinen pohdinta sovittaa yhteen edes oman pallomme tapahtumien kanssa. Vaivautuvatko filosofit mitenkään miettimään sitä, että jos on olemassa absoluuttinen hyvä (joka vieläpä on kaikkivoipa), niin miksi yleensä käsite paha on olemassa?
Absoluuttinen hyvä tarkoittaa kenties myös sitä, että absoluuttisella hyvälklä on oikeus päättää siitä mikä on absoluuttisen hyvää. Muutenhan olisi olemassa jokin joka määrittelee mitä absoluuttinen hyvyys tarkoittaa ja olisi vielä absoluuttisempi. Se tarkoittaa myös sitä, että joku joka ei ole absoluuttisen hyvä, ei välttämättä näe kaikkia absoluuttisen hyvän toimintaa hyvänä, koska ei vain näe asioita samalla tavalla.
D
Absoluuttinen hyvä on sitä että kaiken yllä oleva persoonallinen hyvä sallii kärsimyksen jotta ylpeys karisisi yksilöstä. Tämän tarkoitus on pidemmällä tähtäimellä pelastaa yksilöä joutumasta ikuiseen kärsimykseen.
Jumala näkee asiat oikeassa mittasuhteessaan. Me emme. Jumala toimii ihmisen iankaikkisuuden hyväksi salliessaan ajallisen pahan
Mutta jos on olemassa absoluuttinen hyvä, niin ei pitäisi olla olemassa ominaisuutta, mitä kutsutaan ‘ylpeydeksi’.
Eli absoluuttinen hyvä ei voi sallia pahuutta missään muodossa ja yksi hyvä keino estää pahuuden syntyminen on olla leikkimättä tulella.
Absoluuttinen hyvä on myös absoluuttinen pyhä joka halusi että ihminen tulisi luokseen vapaasta tahdosta. Enkeleillä oli myös tämä vapaus valita. Tästä valinnasta syntyi jo ennen ihmisen luomista tämä perversio nimeltä ylpeys joka sitten vietteli pyhyyden sallimuksesta ihmisenkin pois Jumalan luota.
Jumala on pyhä eikä halua että ihminen palvoo Häntä väkisin vasten tahtoaan.
Ylpeys on siis jotakin mitä ei pitäisi edes olla olemassa mutta on silti. Mutta vain rajallisen ajan. Jumala käyttää tätä omiin tarkoitusperiinsä. Voihan Hän tehdä mitä haluaa
Juuri tämän vuoksi kirjoitin, ettei absoluuttinen hyvä voi alkaa leikkiä tulella. SIllä jos absoluuttinen hyvä antaa mahdollisuuden pahaan, on asia jo ristiriitainen.
Miksi enkeleiden valinta olisi muuten kerralla lukkoon lyöty? Että osa valitsi hyvän ja osa pahan ja thats it?
Ylpeys on absoluuttinen anomalia. Se ei ole Jumalan tahto vaan sallimus. Eikä Jumala katso asiaa hyvällä. Asiaa ei oikein voi ymmärtää jos ei käsitä pyhyyttä. Pyhyys antaa vapauden valita myös vaihtoehdon lähteä luotaan pois mutta se onkin sitten jo rankempi juttu sellaiselle joka näin tekee. Jumalalla on oikeus toimia näin koska on Pyhä.
Kapinoivien enkelien kohtalo on rankempi kuin epäuskossaan kapinoivien ihmisten. Saatana sai katsella Jumalan kirkkautta kasvoista kasvoihin mutta silti kapinoi. Se oli täysin tietoinen juttu. No, sama kohtalo olisi jos uudestisyntynyt, totuuteen päässyt ihminen lankeaa yhteenkään rikkomukseen. Sanoohan raamattukin että sellaisen rangaistus on monin verroin hirveämpi kuin epäuskossaan hukkuneen
Kyse ei ole tulella leikkimisestä. Jumala sallii pahan MUTTA vain rajallisen ajan. Se että me saamme olla juuri nyt elossa ja kirjoitella tänne vaikka olemme valinneet kapinan Pyhää vastaan onkin juuri sitä suurta armoa.
Synti ei ollut Jumalan suunnitelma mutta oli sallimus. Jumala itkee tämän takia mutta koska on armollinen ja pitkämielinen Hän antaa sen olla olemassa. Mutta vain hetken. Paratiisissa ikuisuudessa ei ole enää pahaa
Jumalan eri ominaisuudet ovat selvästi ristiriidassa toistensa kanssa. Mikä tahansa absoluuttisesta hyvästä poikkeava tapahtuma tai muu asia ei pitäisi syntyä ensinkään.
Absoluuttisen hyvyyden ei missään tapauksessa pitäisi luoda asioita, jotka eivät varmuudella ole myös absoluuttisessa hyvyydessä toimivia.
Pyhyys ja absoluuttineen hyvyys ovat siis ristiriidassa keskenään.
Ikuinen rangaistus, joka langetetaan vain joidenkin vuosien tai vuosikymmenien olemassaolosta ei voi olla peräisin absoluuttisesta hyvästä.
Tämä ei tietenkään sulje pois Jumalan olemassaoloa, mutta kyllä se sulkee pois Jumalan luonteen ‘absoluuttisena hyvänä’.
Kyse oli nimenomaan tulella leikkimisestä - tai ei ihan niinkään - koska jos Jumala on myös kaikkitietävä, hän on tiennyt ennalta, miten asiat tulevat kehittymään.
Mutta jos enkelien ja/tai ihmisten ‘syntiinlankeemus’ oli Jumalalle yllätys, niin silloin hän ei olekaan kaikkitietävä.
Jos hän taasen on kaikkitietävä, hän ei voi olla absoluuttisen hyvä.
Ei ole kyse siitä että Jumala olisi luonut jotain väärin. Jumala antoi luodulleen valtuuden päättää syntyykö jotain tällaista väärää. Vastuu on meillä.
Luodun omasta vapaasta valinnasta johtuu vääryys.
Mutta silloin hän ei ole ainakaan ‘absoluuttisen hyvä’.
Silloin hän on jotain muuta. Ehkäpä oikea kuvaus olisi ‘keskimääräistä jonkin verran hyvempi’?
Olennainen ongelma minusta on, että jos Jumala on kaiken luonut, Hän on myös tietoinen silloin siitä, miten tuolla tavalla ja näillä edellytyksillä varustettu ihminen tulee toimimaan. Hän siis tietää, että ihminen lankeaa, mutta luo hänet kuitenkin. Silloin ihmisen lankeaminen on Jumalan tahto, koska jos Hän olisi halunnut että ihminen ei lankea niin Hän olisi luonut maailman jossa ei voi langeta tai ihmisen joka ymmärtää lankeamisen seuraukset paremmin, eikä lankea. Kun lankeamaton ihminen lankeaa niin sen syy ei siis voi olla ihmisen synti koska synti tuli maailmaan vasta lankeamisessa. Ihminen oli siis Jumalan luomassa hyvässä tilassa mutta lankesi jolloin hän lankesi kuvitellen tekevänsä hyvän valinnan. Jos ei kuvitellut niin hän oli siis syntinen jo ennen kuin syntiä edes oli.
Tätä pohdintaa voi jatkaa vaikka kuinka kauan mutta aina tulemme lopullisen syyn kohdalla vastaukseen: Jumala. Tämä siitä syystä että mitään ei ole eikä ole ollut kuin Jumalan suunnittelemana ja Jumalan toimesta ja Jumalan antamin tavoin toimivana.
Jumala ON absoluuttisen hyvä. Tarkasteleppa hieman kuvioa laajemmin. Jumala loi meidät, ja me mokasimme. Jumala SILTI munauksestamme huolimatta antoi meille mahdollisuudrn palata luokseen (Jeesus). Tuo jos mikä on hyvyyttä. Se on armoa. Tämä on hyvin simppeli juttu
Se mikä Origi-naali ei ota huomioon on mitä on VAPAUS valita. Jos Jumala antaa VAPAUDEN valita niin sehän juuri tarkoittaa että ihmisen tahtoa valita hyvän ja pahan väliltä ei ole sidottu mihinkään. Ei Jumalan kaikkitietävyyteen eikä mihinkään.
Absoluuttinen hyvä ei voi sallia lainkaan kärsimystä. Kuitenkin näemme kärsimystä tai kuulemme siitä lähes päivittäin jossain määrin.
Varsinkaan sellainen ‘absoluuttisen hyvä’ joka on samalla myös ‘kaikkivoipa’ ja ‘kaikkitietävä’.
Minusta perusteluni on vedenpitävä siinä tapauksessa, että voimme edes jossain määrin luottaa aistihavaintoihimme.