Itselleni ei evankelis-luterilaisuus ole välttämätöntä, ei luterilaisuuskaan. Jeesukseen uskon, Raamatun mukaan, Raamatusta olen oppini lukenut. Sellainen kirkko, joka saarnaa Jeesuksesta, Raamatun mukaan, herättää luottamukseni ja vetää puoleensa.
Mikä minä olisin yhtenä maan matosena, tämän ajan maallikkona, sanomaan ja arvioimaan, kuka kirkkokunta on oikeassa? Kun olen nähnyt millaisena tuuliviirinä kirkkoni on oman elämänikin aikana pyörinyt, ja miten se on suhtautunut niihin paimeniinsa , jotka ovat perinteisemmissä kirkon tulkinnoissa yrittäneet pysyä, ei minulla ole luottamusta näitten tämän hetken “uudistajien” ymmärrykseen.
Muutos ei aina ole parannus. “Uudistus” on sana, minkä takana tehdään politiikkaa, eikä välttämättä tuoteta mitään hyvää. Yrityselämässä uudistus yleensä lähettää ihmisiä kilometritehtaalle ja siirtää tehtaat ja toiminnan maihin, missä ihmisistä ja ympäristöstä ei tarvitse välittää.
Arvostukseni vanhempiin (ja vanhimpaan) kirkkokuntaan nousee paljolti siitä, että kaikki nämä nuoremmat kirkkokunnat ovat niin paljon juuri “uudistaneet”. Protestanttisuus pyrki siivoamaan kirkosta pois alkuperäiseen uskoon kuulumattomat myöhemmin lisätyt (“uudistetut”) rönsyt, mutta samalla se sisäänrakensi oppiinsa kaiken kyseenalaistamisen ja mahdollisuuden jatkuvalle “uudistamiselle”, mikä tuo omia rönsyjään ja jopa täysin vinoutunutta uutta kasvua.
En pysty siirtymään ajassa Jeesuksen ja niiden kahdentoista joukkoon, mutta pystyn lähentymään omassa ajassani kirkkokuntaa, missä alkuperäinen Raamatun opetus, ja Jumalan kiittäminen ja ylistys on enemmän esillä kuin poliittis-yhteiskunnallinen nalkutus traditionalisteille.