Oletko iloinen evlut. kirkon veronmaksaja?

Itselleni ei evankelis-luterilaisuus ole välttämätöntä, ei luterilaisuuskaan. Jeesukseen uskon, Raamatun mukaan, Raamatusta olen oppini lukenut. Sellainen kirkko, joka saarnaa Jeesuksesta, Raamatun mukaan, herättää luottamukseni ja vetää puoleensa.

Mikä minä olisin yhtenä maan matosena, tämän ajan maallikkona, sanomaan ja arvioimaan, kuka kirkkokunta on oikeassa? Kun olen nähnyt millaisena tuuliviirinä kirkkoni on oman elämänikin aikana pyörinyt, ja miten se on suhtautunut niihin paimeniinsa , jotka ovat perinteisemmissä kirkon tulkinnoissa yrittäneet pysyä, ei minulla ole luottamusta näitten tämän hetken “uudistajien” ymmärrykseen.

Muutos ei aina ole parannus. “Uudistus” on sana, minkä takana tehdään politiikkaa, eikä välttämättä tuoteta mitään hyvää. Yrityselämässä uudistus yleensä lähettää ihmisiä kilometritehtaalle ja siirtää tehtaat ja toiminnan maihin, missä ihmisistä ja ympäristöstä ei tarvitse välittää.

Arvostukseni vanhempiin (ja vanhimpaan) kirkkokuntaan nousee paljolti siitä, että kaikki nämä nuoremmat kirkkokunnat ovat niin paljon juuri “uudistaneet”. Protestanttisuus pyrki siivoamaan kirkosta pois alkuperäiseen uskoon kuulumattomat myöhemmin lisätyt (“uudistetut”) rönsyt, mutta samalla se sisäänrakensi oppiinsa kaiken kyseenalaistamisen ja mahdollisuuden jatkuvalle “uudistamiselle”, mikä tuo omia rönsyjään ja jopa täysin vinoutunutta uutta kasvua.

En pysty siirtymään ajassa Jeesuksen ja niiden kahdentoista joukkoon, mutta pystyn lähentymään omassa ajassani kirkkokuntaa, missä alkuperäinen Raamatun opetus, ja Jumalan kiittäminen ja ylistys on enemmän esillä kuin poliittis-yhteiskunnallinen nalkutus traditionalisteille.

2 tykkäystä

Jos olen ymmärtänyt oikein, niin esim. Venäjällä ei ole ortodoksisessa kirkossa mitään jäsenrekisteriä. Sinä kuulut kirkkoon kun sinut on kastettu ja mirhavoideltu.

Onko tää paperilla kirkkoon kuuluminen joku suomalainen tai pohjoismainen tms. byrokraattinen ominaisuus?

1 tykkäys

Niin, tuota…
Järjestäytynyt ja toimiva yhteiskunta näkyy myös kirkollisessa ympäristössä.

Minä en ymmärrä, miten voidaan “epä-byrokraattisesti” kerätä varoja ja katsoa onko vero maksettu!.
Jos kaikki on vähän sinne päin jos on mihinkään päin, niin voihan se olla tietysti toisinkin.
Kun seurakunnalla on muutakin menoa kuin papin palkka ja hataran kirkon kamiinan kuumana pitäminen, kun on monenlaista kerhoa ja sosiaalista toimintaa, vaikea sitä on oikean käden tehdä vasemman käden tietämättä.

1 tykkäys

Koska olen kirkon jäsen, niin maksan myös kirkollisveroa ja sillä siisti. Meillä ei lapsuudenkodissani koskaan räknätty kirkollisveron määrää, vaikka raha oli väliin tosi tiukalla. Ei laskettu, mitä me saamme seurakunnalta vaan toimittiin aika monipuolisesti seurakunnan vapaaehtoisina. Niinpä nytkään, vaikka moni asia ärsyttää kirkossamme, niin ei se silti vaikuta siihen, mitä ajattelen kirkollisveron maksamisesta.

Kirkossamme on kuitenkin tosi paljon ihan vilpittömän uskovaisia työntekijöitä, jotka eivät pidä melua itsestään. Kaikkein ärhäkimmät sateenkaarivouhottajat ovat joka paikassa suutaan pieksämässä. Niinpä helposti tulee tunne, että he ovat koko kirkko.

Toki on niin, että joka haluaa päästä piispaksi, niin ei voi saarnata kovin väkevästi. Valitettavasti!

1 tykkäys

Ensi vuoden kirkollisveroni lahjoitan LHPK:lle.

1 tykkäys

Toivottavasti sinulla on sitten kuitenkin seurakuntayhteys jossain, vaikka eroaisitkin. Itse haluaisin sen asian olevan nimen omaan kunnossa, jos jossain vaiheessa eroan. Ainakin luterilaisia vaihtoehtoja on useampia, ainakin http://www.lhpk.fi/ , http://www.luterilainen.com/fi/ , http://www.seurakuntaliitto.fi/ ja http://tunnustuskirkko.fi/ . Näistä Lähetyshiippakunnalla ja Seurakuntaliitolla on jonkinlaista yhteistoimintaa, minkä lisäksi kummallakin on yhteyksiä konservatiiviluterilaisiin tahoihin kirkon sisällä, joten niihin saattaisi olla helpompaa siirtyä. Mutta itsehän ratkaisusi teet. En tiedä mihin ratkaisuun itse aikanaan päädyn. Näihin kaikkiin mainitsemiini minulla on vähintään ohut kosketus.

1 tykkäys

Käyn eri paikoissa niinkuin hyväksi näen. Luterilaisuus on edelleen minulle tärkeää.

Katolisissa seurakunnissa on melko pitkään pidetty kastekirjoja, jotka vastaavat jollain tapaa jäsenrekisteriä. Tämä ihan valtiovallasta riippumatta.

Ja edelleen kaikki tapahtumat kirjataan kasteseurakunnan kirjoihin, joten ensikommuunion, vahvistuksen ja avioliiton yhteydessä on käytävä kiivasta kirjeenvaihtoa kyseisen seurakunnan kanssa.

2 tykkäystä

En tue kansankirkkoa jäsenyydelläni, enkä siten myöskään verorahoillani.

2 tykkäystä

Ai niin, unohdin tuon kirkollisveron taas, kun en koskaan muista sitä maksavani.

2 tykkäystä

Justiinsa näin sen pitää kristityllä mennäkin. Ei vasen käsi tiedä, mitä hyvää oikea käsi tekee!

3 tykkäystä

Tämä ei pidä paikkaansa. Uudestisyntynyt voi erota kirkosta, jos hän haluaa. Kirkko on näkyvä ja näkymätön yhteisö yhtä aikaa, eikä näkyvää voi halveksia.

Raamattu velvoittaa meitä huolehtimaan seurakuntien viranhaltijoiden (erit. Piispan ja pappien) elannosta. Suomessa se tehdään verorahoilla. Joka eroaa kirkosta tältä välttyäkseen, välttelee Herran käskyä.

1 tykkäys

Olen myös sitä mieltä että kristillisyyteen on aina kuulunut lahjoittaminen. Kirkollisveron sijasta voi maksaa sitten vähintään papin palkkoja jossain toisessa kirkossa, seurakunnassa tai messuyhteisössä, jos evl.fi alkaa moderniudessaan ja sekavuudessaan tökkiä.

Toistaiseksi näen suuremmaksi vaaraksi omalla kohdallani kaiken kristinuskon syvemmän yhteyden ulkopuolelle jäämisen, mikäli eroaisin kirkosta. En nimittäin koe muita vaihtoehtoja itselleni sopiviksi ja rehellisesti omiksi. Motiivi eroamiseen olisi väärä, jos välitöntä uuteen liittymisen vaihtoehtoa ei olisi.

Minulle on ajankohtaisempaa se pohdinta, missä kaikessa olen työntekijänä mukana, kuin se minne vero tai lahjoitus menee.

Kenen joukoissa seison, kenen lauluja laulan?
Kelle lanttini kannan, kenelle siunaukseni annnan?

Ennen kuin pohdin tätä asiaa, teen pienen sivupolun historiaan, siihen Urho Kekkosen halveksimaan roskatynnyriin, joka kätkee sisäänsä monta kiusallista totuutta:

Luen juuri Länsi–Suomen Herännäislehden numerosta 11/2016 Asko Ruotsalaisen ketomusta s/s Titanicin viimeisistä vaiheista. Koska se tavallaan kuvaa myös isänmaamme nykyistä asemaa, teen pienen synteesin.

Miljonääri Benjamin Guggenheim päätti ottaa kuoleman vastaan arvokkaasti brandya naukkaillen ja sikaria poltellen. Kuten artikkelin kirjoittaja toteaa; “voimme toki kuoleman ottaa vastaan ylpeästi, mutta Pyhää Jumalaa emme milloinkaan”.
Kun näissä ketjuissa niin usein mittaillaan jonkun kirkkokunnan arvoa ja arvostusta, kerrottakoon joitakin ihmiskohtaloita:

Suomalainen rouva Anna Lahtinen oli jo pelastusveneessä kun hän huomasi miehensä William Lahtisen olevan vielä kannella. Niinpä Anna L. muutti mielensä, antoi paikkansa pelastusveneessä neiti Lyyli Silvenille ja astui kannelle miehensä rinnalle.
William Lahtinen oli lestadiolainen maallikkosaarnaaja, joka jakoi Jumalan sanaa kannella oleville laivan uppoamiseen asti. Lyyli Silvenin mieleen oli jäänyt, kuinka Lahtiset olivat rohkaisseet häntä sanoen: “Uskon, että sinun syntisi tulevat anteeksi annetuiksi…”.
Myös englantilainen katolinen pappi Thomas Byrnes kiersi rukoukseen polvistuneiden kolmannen luokan matkustajien joukossa kuuntelemassa rippejä ja antamassa syntiä anteeksi. Baptsitisaarnaaja John Harperin kerrotaan lohduttaneen ihmisiä Jumalan sanalla kuolemaansa asti, vielä kylmässä meressäkin. On hyvä miettiä, olivatko nämä eri suuntauksiin kuuluneet kristityt veljiä ja sisaria Kristuksessa, eikä ainoastaan yhteisessä kuolemassa? Löytyikö jotain sellaista rakkautta, mitä ei ollut löytynyt ennen?

Orkesteri soitti rauhoittavaa musiikkia niin kauan kuin soittajat pysyivät pystyssä. Orkesteria johtava Wallace Henry Hartley oli tunnustava metodistikristitty.
(Olisiko meidän syytä rukoilla, että Arkadianmäen orkesteri saisi vielä soittaa ja pysyä pystyssä…?)
Näin siis toimivat kristityt tietäessään sen, että armon aika pian päättyy. Ovet suljetaan.

Moni on minun laillani pysynyt Suomen evlut kirkossa, koska kannella ja kannen alla on vielä ihmisiä, kaltaisiani, jotka eivät halua tai eivät voi lähteä. Kaikki eivät voi astua pelastusveneeseen toivoen, että s/s Carpathia poimii heidät lämpimään.
Uusissa kirkoissa minua huolettaa tiukan opillisuuden tuoma kylmyys, joka ilmenee mm. ehtoollisyhteydestä puhuttaessa.
Mikä siis yhdistää? Voiko se olla Kristus, syntisten vapahtaja? Löytyisikö side, jos ruvettaisiin puhumaan leivästä, eikä ainoastaan leivän reijästä?
Missä on turvani kun elämä päättyy?
Mitä rakkaat läheiseni eniten tarvitsevat, jos tämä kaikki turvalliseltä näyttänyt äkkiä muuttuu tai kaatuu?
Onko turvani oikea kirkko, vai onko se siinä, että Jeesus Kristus on minut lunastanut?

1 tykkäys

Kaunis kertomus, mutta mielestäni argumenttina kelvoton. Se olisi validi, jos uskovat olisivat aikeissa lähteä maasta. Mutta siitähän ei ole kyse, vaan jotkut miettivät, onko enää mahdollista hyvällä omallatunnolla olla Suomen ev.lut. kirkon jäsen, ja ovatko sen seurakunnat sellaisia, että niiden yhteyteen haluaa olla kutsumassa uskosta osattomia, saati sitten saako siellä itse ravintoa. Tämä on se oikea kysymys. Nimittäin, Suomen ev,lut. kirkon ulkopuolella oleminen ei tarkoita, että sen jälkeen olisi mahdotonta julistaa evankeliumia niille, jotka siihen yhä kuuluvat. Tuolla logiikalla ne, jotka ovat eronneet ev.lut. kirkosta tai eivät ole koskaan siihen kuuluneet olisivat tyystin julistuksen ulkopuolella. On totta, että luterilaiset vapaakirkot eivät ole tällä saralla kovin aktiivisesti toimineet kuin ehkä paikoin, mutta se ei tarkoita, etteikö se olisi mahdollista. Ja jos joku uskovana kokee, ettei tahdo lähteä, niin sitten hän varmaan katsoo tilanteen olevan itselleen riittävän hyvä. Itse jokaisen on nämä asiat kohdaltaan ratkaistava.

Minä ymmärrän kovastikin niitä näkökulmia, joissa mietitään ei-uskovien tavoittamismahdollisuuksia. Se lienee itselläni käytännössä, vaikkei aina tiedostettuna, yksi isoja syitä olla edelleen evl:n jäsen. Mutta kun mietin myös sitä, millaiseen seurakuntaan haluan olla ihmisiä kutsumassa. Tuntuu tosi ristiriitaiselta, kun käytännössä tilanne on se, että omaan messuyhteisöön tohdin kutsua. mutta en kykene vilpittömästi sanomaan, että tärkeintä on että menee vaan johonkin jumalanpalvelukseen ja seurakuntaan, kun en niitä kaikkia hyvänä voi pitää. Oma prosessini on kesken, ja osana sitä jankkaan kaikille itsenäisille luterilaisille yhteisöille sitä, että ne eivät voi tyytyä olemaan pelkkiä oikeauskoisten turvapaikkoja, vaan niiden tulisi jatkuvasti ja vakavasti miettiä sitä, miten ne voisivat tavoittaa evankeliumilla niitä, jotka eivät sitä tunne eivätkä siitä välitä. Ja ilokseni olen huomannut, etteivät ne aivan passiivisia olekaan, vaikka petraamista löytyykin.

En siis ole omaa päätöstäni muodostanut, mutta tuollaiset tunteelliset kertomukset eivät näyttele minulle argumenttina minkäänlaista roolia. En halua antaa niille sitä roolia, koska ne eivät perustu Raamattuun, vaan mielikuviin. Ruotsalainen on kirjoittanut aiemmin Länsi-Suomen Herännäislehdessä varsin kevyitä perusteluita ev.lut. kirkkoon kuulumisesta. Varmasti ihan viisas mies, mutta tällä saralla en kykene ostamaan hänen perusteitaan tyyliin “Jumala on minut tähän kirkkoon liittänyt ja hänen tehtävänsä on halutessaan erottaa minut siitä”. Tuolla asenteella kirkkohan saisi muuttua aivan perusteitaan myöten ilman, että voisi edes harkita mitään ratkaisuja. Käsittämätöntä.

5 tykkäystä

Hyviä pointteja. On silti miettittävä sitäkin, että onko meillä velvollisuus huolehtia evlut. kirkon johdon palkoista? Yksinkään piispa ei kokonaisuudessaan pidä kiinni raamatullisesta kristinuskosta.

1 tykkäys

En minä argumenttia ole sinulle tarjonnutkaan, @Stieleiche . Olen puhunut vain “kauniin kertomuksen” siitä, miltä Jumalan kohtaamiseen valmistautuminen erään laivan kannelta katsottuna tuntui.
Sen kertomuksen sisällön mielekkyyden voi toki jokainen uskon sankari kiistää. Niin varmaan kiistääkin. Miten olisi asian kanssa siellä kannella tai jäisessä meressä? Kuinka moni kieltäytyisi uskomasta lestadiolaissaarnaajan tai baptistin armonvakuutuksia? Kummallakin kun on tuo kasteoppi täysin metsässä.

Kirkosta lähteminen on jokaisen subjektiivinen päätös.
Ajatus siitä, että kirkollisverosta koituu joku pennonen sellaiselle, joka ei olekaan oikeassa uskossa tai jopa elää ja opettaa Jumalaa vastaan, on hiukkasen tiukkapipoinen. Kuinka tarkkaan olemme tutkineet sen rahan kulutusta, sen, joka Herran neuvosta otettiin kalan suusta?

Niillä kirkollisveroilla ja kolehdeilla on tuettu myös oikeassa hengessä tapahtuvaa sisälähetystä ja ulkolähetystä. Kun Herraa pyydetään siunaamaan se työ, ei minua tässä pelota, jos se nyt sitten jonkun mielestä on väärin.

Eräs itsensä täydelliseen umpikujaan ajanut vanha herätysliike on saanut kirkon palkkaamien pappien toimesta apua ja raamattuopetusta rippikouluissa. Herra tietää mitä se on siellä vaikuttanut, jos on vaikuttanut yhtään mitään. Herra Jumala on kuitenkin sanassaan luvannut, ettei hänen sanansa palaa tyhjänä takaisin, vaan tekee sen, mikä on tarkoitettu… Miksi sellaisen toiminnan osittaistakaan rahoittamista tulisi pitää moitittavana?

Olemme keskustelleet tästä monen vanhauskoisen kanssa. Ne ovat tuskaisia pohdintoja monelle. Se ei käy ihan yhtä helposti sanoa tässä ja nyt: “TJ 18 000 - Vanha lähtee…”.
Moni paimenen viran vastaanottanut miettii mielessään lähtemistä, mutta ei voi lähteä, olla piittaamatta lampaittensa ravinnosta yhtä kepeästi kuin Maria Antoinet: "jos ei ole leipää, syökööt leivoksia…!"
Tästä syystä minä arvostan kirkon vanhojen herätyspappien työtä.

1 tykkäys

Ja minä siis rikon Herran käskyä vastaan, kun kirkosta eroamiseni ilmeisenä vaikuttimena oli halu päästä maksamasta palkkaa piispalle ja papeille? Kyse oli siis siitä, että nämä piispat ja papit olivat lakanneet opettamasta Jumalan sanaa, vaan päinvastoin eräissä asioissa johtivat ihmisiä poispäin siitä. Nykyisin olen toisessa seurakunnassa, ja siellä osallistun omalta osaltani papin palkanmaksuun; eikö se ole Herran käskyn täyttämistä?

5 tykkäystä

Hyvä ei viihdy huonon kanssa. se on ihan selvä asia.

Mutta s/s Titanicin tarjoama esimerkki puhuu vakavaa kieltä siitä, mistä kuoleman edessä pidetään kiinni. Se ei ainakaan ole se oman kirkon tai “mun oman elämän pyhyys”, vaan yksin se Raamatun sana, joka vakuuttaa siitä, mitä Jeesus Kristus on syntisen edestä tehnyt. Se ote pitää, vaikka jalkojen alla onkin 4 kilometriä hyistä vettä.

1 tykkäys

Jaa, ei minun Suomessani vain… Verotusoikeus on hyvin valikoidulla joukolla yhteisöjä.

4 tykkäystä