Ei löydy…
No lähinnä sitä, että teologienkin piirissä helvetistä voidaan nähdä monia selityksiä ja syitä. Asia ei kai ole aivan yksinkertainen, yksiselitteinen ja selkeä.
@Origi-Naali Sen verran olen tutustunut Kari Kuulan ajatuksiin, että Raamatun tulkitsemisessa en arvosta häntä pätkääkään. Kaiketi hyvin oppinut mies, mutta hyvin sanottu, että “jos ylipäätään haluaa uskoa mihinkään”. Minusta se kertoo aika paljon.
Aina voi perustaa oman. Ja jotta ei menisi aivan suun soittamiseksi, niin: jokainen uskonnollinen ryhmä harrastaa uudelleen tulkintaa ja opin kehittämistä. Se, millä perusteella tätä tehdään vaihtelee aikakaudesta ja sosiaalisesta tilanteesta toiseen, mutta se on aivan ilmeistä. Otetaan nyt vaikka verensyöntikielto esimerkiksi, mutta suurin osa kehityksestä koskee paljon hienovaraisempia ja monimutkaisempia asioita. Helvetti-opin sorvaamiselle olisi aivan hyvät Raamattu-lähtöiset perusteet. Jos olisi tarkoitus, että tällaista sorvaamista ei harjoiteta Raamattu olisi aika hemmetisti selkeämpi kirja, mutta kun ei ole.
Varmasti voidaan nähdä monenlaisia, tai ainakin kahdenlaisia: oikeanlaisia ja vääränlaisia.
Oikeastaan kaikesta voidaan nähdä, että kirkon pitkän historian aikana sen sisällä tai liepeillä on esiintynyt erilaisia tulkintoja. Osa näistä voidaaan sovittaa siihen kristilliseen oppiin, jota kirkko opettaa, osaa ei. Ei pidä hämääntyä siitä, että on vääriäkin tulkintoja esitetty tai niitä on haluttu nähdä siellä, missä se ei ole tarpeen. Ei myöskään tarvitse hämääntyä siitä, että on tietty “sallittu liikkumaväli”, jossa voi erilaisia spekulaatioita ja teologisia mielipiteitä esittää. Mikään näistä ei tee itse asiaa mitenkään erityisen ei-yksiselitteiseksi.
@S.T.A.L.K.E.R , olen huomannut sinulla olevan tietynlaisen gnostilaisen suuntautumisen. En näe sellaisella mitään annettavaa kristinuskolle.
Jumala antoi ihmiselle mahdollisuuden haukata tiedon puusta ja kantaa sen seuraukset. Jotkut valitsevat tiedon tuskineen, toiset valitsevat tietämättömyyden ja huolettomuuden. Mutta tämä ei kyllä liity mitenkään argumentteihini koskien opin kehitystä ja lähteitä.
Jospa se vaan on niin, että ihmisen ymmärrys oikeudenmukaisuudesta ja Jumalan ymmärrys ovat niin eri aaltopituudella. Ihminen kauhistuu ikuisen rangaistuksen kestoa ja se varmaan on Jumalan tahtokin. Jos rangaistus olisi vain määräaikainen, niin eikö siitä seuraisi se, että ihmiset voisivat kokea olevan ikäänkuin kaksi pelastustietä: taivas tai tyhjiinraukeaminen, mikä olisi helpotus sekin.
Minua häiritsevät liian näppärät vastaukset kristinuskossa. Kun lapsi kuolee inhimillisesti täysin epäoikeudenmukaisella tavalla, joku rientää sanomaan, että se oli Jumalan tahto. Mitä siihen voi sanoa vastaan? Minulle tulee mieleen, että jos Jumalan tahto eroaa noin paljon ihmisen tahdosta, voivatko syyt uskoa häneen olla muita kuin ulkonaisia? Tämä oli pointtini siinä Tukholman syndrooma -ketjussa.
Mielestäni paljon uskottavampaa teologiaa tehtäisiin silloin, jos edellytettäisiin jonkinlainen vastaavuus inhimillisen ja jumalallisen oikeudenmukaisuuden välille ja tehtäisiin tulkinnat sen perusteella. Toistan kohta sanomisiani kuin rikkinäinen levysoitin, mutta minusta juuri tämä oli Jeesuksen keskeinen sanoma. Papilla oli hyvä uskonnollinen syy olla saastustamatta itseään vainajaan koskemalla potentiaaliseen vainajaan, mutta tosi hurskautta osoitti harhaoppinen samarialainen kun hän toimi eettisen intuitionsa ja empatiansa mukaan.
Onko sinulla joku ihan todellinen tilanne mielessä, missä kuolleen lapsen vanhemmille on oikeasti joku sanonut, että se oli Jumalan tahto?
Helvetin rangaistus on ikuinen. Se on ikuinen siksi, että Jumala on ikuinen ja hän tulee pitämään viimeisen tuomion jälkeen asiaintilan ikuisesti sellaisena kuin on ilmoittanut. Kukaan ei luikahda helvetistä taivaaseen enää viimeisen tuomion jälkeen.
Jos se on kamalaa, niin kuinka paljon kamalampaa on, että sama ihminen ilman oikeaa uskoa on ikuisesti helvetissä?
Tämän päivän kristityillä on sen verran hienotunteisuutta, että harvoin tuollaista kukaan möläyttää.
Mitä mieltä olet itse, onko se mielestäsi oikeudenmukainen rangaistus siitä, että ei usko?
Tuntuuko sinusta hyvältä, kun ajattelet ei-uskovia ikuisessa kidutuksessa ?
Muistutan. Täällä ei kriittistä keskustelua. Ollaan suojeluvyöhykkeellä. Aloittakaa helvvettikeskustelu jossakin kriittisen otsikon alla jos sitä haluatte.
Aivan yhtä hyvältä kuin se, että vesi kiehuu sadassa asteessa. Tunteet eivät ratkaise, kun Jumala on asettanut pelisäännöt. Eivätkä tunteet ratkaise pelastumisessakaan.
Jos haluaa välttää helvetin, niin tulee vain totella Kristuksen käskyjä, kääntyä synneistään, katua, ottaa kaste ja tulla liitetyksi kirkkoon ja elää sen kanssa Jumalan yhteydessä. Helppoa. Toki siitä on hieman vaivaa, mutta niin on auton katsastuksestakin tai hammaslääkärissä käynnistäkin. Ja niissäkään ei ole mitään väliä, että tuntuuko kivalta vai ei. Jos ei tee noita, saa lopulta tuomion katsastamattomalla autolla ajamisesta ja hammasta särkee ikuisesti.
Ihminen tietää mitä pitää tehdä. Jos ei silti tee oikein, on se yksin oma vika. Jos kukaan ei olisi kertonut sinulle Jeesuksesta, voisit vedota tietämättömyyteen. Mutta kun on, syy on oma - aivan kuin on siinä, että saa sakot katsastamattomalla autolla ajamisen seurauksena. Siinä ei auta ulinat siitä, miten jonkun olisi pitänyt muistuttaa useammin ja näyttävämmin.
Voiko pelosta syntyä rakkautta?
Kyllä. Pyhässä Raamatussa on monia kuvauksia siitä, miten esim. pyhät profeetat ovat tunteneet suoranaista kauhua uskonnollisten kokemustensa yhteydessä - ja niin tunsin itsekin uskoontulokokemukseni yhteydessä.
Mutta olennaista ei ole pelko vaan se, että Jumalan kansan mukana ihminen onnistuu luikahtamaan sisään siihen joukkoon, jota Jumala varjelee, parantaa ja vahvistaa jumalallisilla armovoimillaan. Siis aivan samoin kuin tapahtui Israelin marssiessa Jordanin yli pyhään maahan: joukon mukana marssivat myös ne, jotka eivät välttämättä olleet kovin innostuneita koko operaatiosta. Osallisuuden kautta he kuitenkin pääsivät osallisiksi jumalallisesta varjeluksesta.
Usko on osallisuutta Jumalan kansaan, ei sitä että tuntee olonsa tosi innostuneeksi ja vakuuttuneeksi. Jumala kyllä vuodattaa armoaan myös uskossaan heikkoihin ja penseihin, jos he vain pyrkivät täyttämään hänen käskynsä ja roikkuvat mukana. Yhdennellätoista hetkelläkään mukaan tullutta hän ei hylkää, niin kuin p. Johannes Khrysostomos sanoo mainiossa pääsiäissaarnassaan.
Tämä on ihan johdonmukainen tulkinta, vaikka se poikkeaa sangen paljon siitä, miten kristityt tavanomaisesti vetoavat Jumalan rakkauteen ja armollisuuteen. Arvostan johdonmukaisuutta enemmän kuin kauniita sanoja, joihin sisältyy paljon muttia ja lisäselityksiä.
Ehkä jos kaikki kristityt olisivat näin johdonmukaisia, ei tarvitsisi vääntää niin paljon. Voisi vain todeta, että te uskotte noin, mutta minä uskon toisin.
Jos Jumalan ilmoitukseksi väittetty erityinen ilmoitus joissain kohdissa on suuressa määrin vastoin järkeäni ja/tai tunteitani, miten voisin uskoa siihen? Jos toisaalta erityinen ilmoitus olisi täydessä sopusoinnussa omien ajatusteni tai järjenjuoksuni kanssa, mitä eroa olisi minun ja Jumalan näkemysten välillä? Olisiko erityiseksi ilmoitukseksi väitetty ilmoitus siis uskottavalla tavalla Jumalan ilmoitusta tässä jälkimmäisessäkään tapauksessa (koska se olisi siis niin suuressa määrin ihmismielen mukainen ilmoitus, vrt. Gal. 1:11)? Tai eihän uskoa välttämättä edes siinä tapauksessa tarvitsisi, koska ilmoitettu asia olisi kuin suoraan ihmisen omasta mielestä tai sydämestä (vrt. 1 Kor. 2:9), jolloin asia olisi kuin itse itsestäänselvyys, johon ei ainakaan tarvitsisi jatkuvasti yliluonnollista uskon vahvistusta, jotta voisi pysyä uskossa.
Toisaalta jos joku määrittelee uskon niin, että hänelle hänen uskomansa asia liittyy tai kohdistuu siihen, mikä hänen mielestään on totta, selvää ja järkevää ennen kaikkea hänen omasta mielestään, niin eihän esim. ihminen, jonka mielestä on järkevää tai oikeudenmukaista (ja siitä syystä siis uskottavaa), että kastamatonta lasta kidutetaan ikuisesti helvetin tulessa, tarvitse mitään sokeaa uskonhyppyä tai jumalallista uskon synnyttäjää itseensä, voidakseen uskoa (monien muiden mielestä kauhistuttavaan) helvettikäsitykseensä.
Tässä helvettiasiassa voi käydä helposti niin, että jos antautuu todella sen valtaan, mitä itse aikuisen oikeasti (irrallaan Jumalan ilmoituksesta) ajattelee asiasta, koko ikuisen helvetin ajatuksen tekee mieli heittää roskakoriin täysin epäuskottavana ihmismielen keksintönä.
Jos mietit, mitä olet yliopistossa (?) oppinut, ei siellä mitään itsestäänselvyyksiä opeteta, mutta ei myöskään mitään järjenvastaisuuksia. Oikea tieto rakentuu hierarkisesti, niin että alimmalla tasolla ovat intuitiiviset totuudet. Ihan sama koskee minusta hengellisiä asioita. Hyvää hengellistä opetusta on sellainen, joka antaa oivalluksia juuri siksi, että se rakentaa sellaisten ajatusten päälle, joita voin pitää uskottavina ja hyväksyttävinä, mutta joiden pohjalta en välttämättä ole itse tullut ajatelleeksi sitä, mitä juuri kuulen.
Tiedän tekstiesi valossa, että et usko klassiseen kristinuskoon etkä myöskään Raamattuun (ainakaan perinteisessä kristillisessä mielessä).
Jotkut konservatiivikristittyinä itseään pitävät pitävät uskottavina ja hyväksyttävinä näkemyksiä, joita taas toiset konservatiivikristityiksi itsensä mieltävät eivät pidä uskottavina ja hyväksyttävinä käsityksinä, joten jos heistä ulkopuolisena henkilönä miettisi sen oletuksen valossa, että on vain yksi jumalallinen totuus asioista, kumpi osapuoli on oikeassa, niin asia täytyisi ratketa mielestäni Jumalan erityisen ilmoituksen tai sen oikean tulkinnan valossa, ei sen valossa, mitä itse kunkin oikeassa olevaksi itsensä mieltävän intuitio tai varma subjektiivinen usko asiasta sanoo. Toisin sanoen ihmisten ulkopuolelta tuleva kirjallinen ilmoitus (tai sen oikea tulkinta) ratkaisee totuuden, ei ihmisten tuntemukset, subjektiivisessa mielessä varmaakin varmemmat vakuuttumiset tai henkilökohtaiset mielipiteet.
Mielestäni kristinuskossa erityinen ilmoitus on kaikki kaikessa, ei se, onko ilmoitus ihmismielen mukaista (jossa tapauksessa ihmisten erityisestä ilmoituksesta riippumattomat intuitiot olisivat kuin hengellisen totuuden perusta), sillä ihmismielen mukaista erityinen ilmoitus ei monissakaan kohdissa ole (vrt. Gal. 1:11). Toki moni vakuuttuu erityisen ilmoituksen uskottaviksi esitetyistä väitteistä uskon kautta, jonka seurauksena siitä, mistä yksilö ei voinut tietää ennen erityisestä ilmoituksesta kuulemistaan tai lukemistaan vielä mitään, hän tulee henkilökohtaisen uskon kautta vakuuttuneeksi ikään kuin intuitiiivisesti tai välittömästi, mutta kyse on siis silloin uudesta välittömyydestä tai uskosta, ei luonnollisen ihmisen uskosta (koska siinä tapauksessa ihminen ei tarvitsisi ulkopuolelta julistettua erityistä ilmoitusta ja lähetystyökin olisi siis turhaa). Tosin uskon varsinainen kohde tai ensisijainen sisältö ei ole niinkään opillinen asia, vaan jumalallinen persoona eli Herra Jeesus Kristus (1 Kor. 2:2; Fil. 3:8-10). Koska Herra Jeesus Kristus itse opettaa selvästi helvetistä (Matteuksen evankeliumissa), helvettiin uskominen ei ole vaikeaa sille ihmiselle, jonka uskon ydinsisältönä on persoona, Herra Jeesus Kristus. Jos ihminen vakuuttuu Jeesuksen ylösnousemuksesta, hänen ei ole sen seurauksena vaikea vakuuttua Jeesuksen ja apostolien opetuksesta.
Mitä tulee laatikoimaani tekstiisi tiedon hierarkiasta, niin itse näen mitä suurimman ristiriidan sen välillä, mitä minä itse koen intuitiivisesti tai ajattelen Jumalan erityisen ilmoituksen vaikutuksesta irrallisena eläessäni (tai ollessani siihen siis uskomatta), ja sen välillä, mitä Uusi testamentti tai klassinen kristinusko esittää uskottaviksi totuuksiksi (erityisesti varsinkin tämä helvettiasia). Jos minä rakennan kristillisen hengellisen elämäni ikään kuin itseni varaan (sen varaan, mihin intuitioni tai ajatteluni Jumalan ilmoituksen vaikutuksesta riippumattomana eläessään minut johtaa), niin pelkäänpä, että uskoa Jumalan erityisen ilmoituksen kohtiin minusta ei löydy ja kristillinen hengellisyyteni katoaa tai muuttuu melko individualistiseksi uskoksi.
En voi olla näkemättä ja kokematta, että on mitä suurin ristiriita kristinuskon Jumalan ja itseni välillä, tai että minussa on mitä suurin ristiriita hengen ja lihan välillä (Gal. 5:17). Joko alistan kapinallisen osani itsestäni jumalallisen auktoriteetin alle tai sitten olen itse oma ohjaajani myös hengellisessä todellisuudessa, jos hengellisyyttä minusta kristinuskon vaikutuksesta irrallisena eläessäni enää löytyisi.