Olin mieheni kanssa lähetystilaisuudessa, jossa Indonesiassa raamatunkäännöstyössä ollut pariskunta kertoi työstään. Uusi testamentti oli valmis ja joitain osia VTsta, joten työ jatkuu. Mies kertoi, että Indonesiassa on n 700 eri kieltä. He kääntävät Raamattua vain yhdelle näistä kielistä.
Kotiin palatessa totesin leikilläni, että Baabelin tornin rakentaminen on saanut pahaa jälkeä aikaan. Tuntui aivan ylivoimaiselta ajatukselta, että kaikille maailman kielille saataisiin Raamattu kohtuullisessa ajassa. 2000 vuotta kristinuskon aikaa takana ja vielä paljon kieliä, joilla ei ole Raamattua. Ja kuinka vähän niitä, jotka ovat valmiit tuohon työhön lähtemään. (En kylläkään ole tarkistanut, kuinka monelta kieleltä vielä puuttuu Uusi testamentti.)
Monet kerrat olen ajatellut, että on kohtuutonta, kuinka kristityissä maissa - kuten Suomessa - seurakuntia palvelemassa on suuri joukko työntekijöitä, mutta vain hyvin vähän lähetystyöhön lähtijöitä. Seurakuntien tapahtumasivut netissä ovat joka viikko täynnä tapahtumia, ja sunnuntaisin pidetään jumalanpalveluksia samalle pienelle ydinjoukolle. Mitkä valtavat palkkakustannukset yhdessä seurakunnassa - ja oletan, että lähetystyön kustannukset ovat niihin nähden hyvin vähäiset. Käytämmekö voimamme ja varamme hengellisesti kylläisten ruokkimiseen (ylensyöttämiseen?) ja lyömme laimin hengellisesti nälkäiset (kuolleet?)?
En voi osoittaa sormella ketään, kun en itsekään ole ollut lähetystyössä. Siihen on ollut syynsä. Mutta mietin vaan, mitä Jumala tästä tilanteesta mahtaa ajatella. Toivottavasti huolestumiseni johtuu silkasta tietämättömyydestä.
Ymmärrän huolen lähetystyön rahoittamisesta. Painopiste ei välttämättä ole ihan kohdallaan. Raamatunkäännöstyöstä tulee kuitenkin mieleeni se, että osa näistä vielä vailla Raamattua olevista pienistä vähemmistökielistä on sellaisia, että käytännössä kaikki niiden puhujat osaavat sujuvasti myös jotain muuta kieltä, yleensä paikallista valtakieltä. Voi olla, että joillekin Raamatun sanoma silti aukeaa paremmin omalla äidinkielellä. Kääntäminen on kuitenkin hidasta ja työlästä - onko tämä se työmuoto, jonka kautta evankeliumi leviää tehokkaimmin suhteessa kustannuksiin? On muitakin tapauksia, joiden kohdalla vastaava kysymys herää, etenkin jos kristinuskosta kiinnostuneita on useiden työvuosien aikana löytynyt huomattavan vähän. (En tarkoita mollata mitään lähetystyön muotoa mitenkään. Nämä ovat pohdintoja, jotka ovat asiaa tarkemmin tuntematta heränneet. Saa tyrmätä!)
Yksi syy siihen, miksi evankeliumin sanoma omalla äidinkielellä on tärkeätä on, että se valtakieli on monelle sellainen kieli, joka yhdistetään sortoon. Oman kielen kuuleminen tuntuu siltä, että meitäkin vähemmistökansaa arvostetaan ja kunnioitetaan. Monesti kirkko onkin ainoa taho, joka arvostaa vähemmistökansallisuutta. Toki vastakkaistakin tunnetaan hitoriasta - kirkko vaikuttaakin valloittajien tai sortajien työtoverilta, mikä voi kääntää mielet sen sanomaa vastaan.
Huomaan, etten ole kovin hyvin perillä, miten lähetystyössä toimitaan, kun mennään alueelle, jossa kristinusko on vielä tuntematon. Olen kyllä lähetystyöstä kertovia kirjoja lukenut, mutta aikaa on vierähtänyt. Lähetin on tietysti itse opiskeltava kieli, ja sen jälkeen voi aloittaa julistamisen ja opettamisen. Mutta olettaisin, että myös Raamatun käännöstyö aloitetaan aika pian. Enpä ole varma. Tärkeä pointti tuo, että useat osaavat myös valtakielen.
Mutta pääpointti tekstissäni oli kuitenkin, että kirkolla on valtava organisaatio ja työntekijämäärä verrattuna lähetystyöhön sijoittamiseen. Olemmeko kirkkona siis aivan liian sisäänlämpiävä porukka? Käsittääkseni esim. helluntailiikkeen lähetystyö on suhteessa selvästi määrätietoisempaa.
Raamatun kääntäjät ovat normaalisti ihan eri porukkaa kuin ne, jotka julistavat ja opettavat. Kääntäjät ovat monesti kielitieteilijöitä pohjakoulutukseltaan. Usein nykypäivänä sellainen kieli, jolle ei ole vielä Raamattua käännetty, on myös kieli, jota ei ylipäätään ole kirjoitettu koskaan. Ensin siis pitää opiskella kieli (ilman valmiita oppikirjoja!) ja luoda sille kirjoitustapa ja kirjakieli. Vasta sitten voi alkaa edes yrittää itse kääntämistä. Käännöstä tehdään tiimityönä ja paikalliset arvioivat sitä jatkuvasti. Samalla tuotetaan monesti esim. lukutaitomateriaalia. Voi kestää vuosia, ennen kuin pientäkään valikoimaa Raamatun kertomuksia on saatu painoon.
Kyllä. Olen lukenut muutaman kirjan raamatunkääntäjien työstä. Sellainen käsitys minullakin oli, että he eivät ole tavallisia lähetystyönekijöitä. Mutta oletan, että siellä, missä evankeliumia julistetaan, tavoitteena on myös lukutaito ja mahdollisuus Raamatun lukemiseen.
Itse saan palkan kirkon työssä ja olen sitä mieltä että työmies palkkansa ansainnut.
Siitä huolimatta näen että lähetystyöhön voitaisiin sijoittaa suhteessa enemmän kuin johonkin muuhun. Mikä kirkon työala tai ketkä työntekijät haluavat luovuttaa paikkansa? Hankala kysymys. Seurakuntien omaisuus on vaihtelevaa. Jotkut ovat köyhiä, ei ole kuin muutama työntekijä ja virkoja yhdistellään niin että ei esim ole puhtaasti nuorisotyötä tekevää ollenkaan. Seurakuntaliitoksia tehdään ja se jatkuu. Hallintoa se vähentää mutta en tiedä miten sitten maaseudun pitkät matkat taittuvat kun asioita ja sieluja täytyy hoitaa jatkossakin…
Sitten on rikkaita seurakuntia. Kiinteistöjen ylläpito ja korjaus on kallista. Niistä joudutaan kyllä luopumaan yhä enemmän, vaikka ei se ole ratkaisu kaikkeen.
Lähetystyö on muuttunut niinkin että meillä on iso joukko suomalaisia jotka ovat vieraantuneet kristinuskosta. Lisäksi paljon muualta tulleita. Kaikki ovat sen arvoisia että heille kuuluu julistaa evankeliumia ja heidän hätänsä on usein myös meidän autettavissamme. Mitä se muuta on kuin lähetystyötä - ei ehkä tuota raamatunkääntämistä uusille kielille mutta muuten kyllä. Ja Suomessa myös tarvitaan yhä enemmän kielitaitoista väkeä sekä muita kulttuureja ymmärtäviä ihmisiä kirkon työhön. Jo vanha visio on että pääosin Aasiasta ja Afrikasta tulleet kristityt tai täällä kääntyneet tekevät lähetystyötä kantasuomalaisten keskuudessa. Tämä on jo osittain toteutunut.
Kyllä, käytämme paljon resursseja vanhojen kuvioiden pyörittämiseen ja ehkä kylläisten viihtymiseen. Vähän pitää silti varoa ettemme väheksy ketään. Uskollisesti kirkon penkkiin ja senioripiiriin tuleva mummo on yhtä arvokas kuin joku muu. Kyllä myös on niin että lähetyskohteet tarvitsevat näitä maan hiljaisia joille seurakunta on vuosikymmenten mittaisen sitoutumisen paikka.
Mutta iso kysymys on, eikö kirkolla olisi varaa avautua lähiympäristöön ja myös kauas nykyistä enemmän. Mistä siis luovutaan ensin?
Oma mielipiteeni on, että luovutaan jokasunnuntaisista messuista ja pidetään niitä kerran kuussa. Kirkossa tosin ollaan vahvasti sitä mieltä, että messu on srkn päätaphtuma. Mutta kun siellä käy pääasiassa sama ikääntynyt porukka, joka on jo sadat kerrat kuullut samat tekstit ja saarnat, eikä mitään yhteisöllisyyttä juuri ole. Joku totesi, että ovat “sunnuntaiaamun kalliit sielut”.
Itselleni messu ei ole koskaan ollut tärkeä. Koen sen varsin ulkokohtaisesti. Ja huomaan, että yhä useammat ovat siitä vieraantuneet. Munulle tärkeintä on raamattupiiri, jossa tutkitaan Sanaa ja keskustellaan. Sen järjestää eräs pieni krist.yhdistys, eikä se maksa srklle mitään eikä käytä edes srkn tiloja. Päin vastoin: luovuttaa oman “kirkkonsa” muutaman kerran vuodessa srkn messulle tai jumalanpalvelukselle.
Ja byrokratia on srkissa nähdäkseni melkoinen rahareikä.
Olen ihan eri mieltä messun tärkeydestä. Se, mitä se maksaa, on vain yksi kysymys. Kristinuskon ydintä on jumalanpalvelus ja ehtoollinen sekä kaste.
Joudutaan kyllä väkisinkin lopettamaan niitä messuja joissa käy hyvin vähän ihmisiä. Tai vähintään sulkemaan ja myymään kirkkotiloja joissa noita pidetään. Jos seurakunnassa on useita messuja sunnuntaisin, niitä voidaan vähentää. Messuun tarvitaan pappi. Toistaiseksi kirkolla on myös varaa maksaa kanttorin ja suntion palkat. Kaikki nämä ammattikunnat tekevät viikoittain paljon muuta kuin sen ns turhan messun sunnuntaina. Eli ei siitä vielä paljon säästöä synny eikä messujen suuresta vähentämisestä myös automaattisesti seuraisi sitä mitä toivot.
Jo nyt ainakin meillä tehdään työtä ihmisten parissa, emme me vain kirkkosalissa heitä odota. On etsivää diakoniaa, erityisnuorisotyötä, perhetyötä jne.
Suunta kyllä saisi vielä enemmän olla ulos saleista. Mutta nämä eivät ole vastakohtia: Messu ja evankeliointi, aktiivien ja vieraantuneiden palvelu. Jos emme huolehdi sisäpuolella olevista, kuka jatkossa lähtee tavoittamaan uusia tai kuka jaksaa asuinympäristösssään ja työssään jne todistaa kristittynä?
Niin, tämä oli vain oma näkökulmani. En ole kirkollisessa hallintoelimessä, joten minulla ei ole laaja-alaista tietoakaan koko kirkollisen kentän toiminnasta, omakohtaisesta kokemuksesta puhumattakaan.
Ehkä tämä on mielipiteeni siksi, että messulla/jumalanpalveluksilla ei nyt vain ole ollut omassa uskonelämässäni oleellista merkitystä. En koe, että se olisi ainoa paikka tai tilaisuus, jossa voi saada synnit anteeksi, rukoilla, laulaa. Kristittyjen yhteyttä siellä ei myöskään koe. Enkä saa pappien saarnoista yleensä oivalluksia, koska olen elämäni aikana lukenut valtavasti hengellistä kirjallisuutta ja vuosikaudet osallistunut raamattupiireihin.
Ehkä niille, jotka eivät lue itse Raamattua tai hengell.kirjallisuutta, saarnat ovat tärkeitä. Mutta mielestäni kristityn on kasvettava itsenäiseen uskonelämänsä hoitamiseen ja kristillisen tiedon hankkimiseen, että emme olisi pappien ruokkimisen varassa.
Olen siis varsin matalakirkollinen, ja koen, että uskoa voi hoitaa parhaiten tavallisessa arkielämässä. Jumalanpalvelus on juhla, ja niillä on toki silloin tällöin paikkansa elämässä. Mutta erityistä hengellistä merkitystä sillä ei itselleni ole. Joitakin vuosia sitten oli elämässäni aika, jolloin kävin suht. säännöllisesti messussa, mutta sitten taas väsyin.
Tiedän, etten ole ainoa, joka kokee näin. Asun pienellä paikkakunnalla ja olen huomannut, että aktiiviuskovatkaan eivät ole aktiivisia messussa kävijöitä. Kokeilimme mutamia kertoja mainitsemani yhdistyksen “kirkossa” (virallisesti rukoushuone, mutta nimitykset eivät ole oleellisia) pienimuotoisia jumalanpalveluksia maallikkovoimin, ja saarnan tilalla oli keskustelu evankeliumitekstistä. Koronan aikaan lopetimme. Koin paljon mielenkiintoisemmaksi keskustelun kuin papin yksinpuhelun.
Itse ajattelen että jos en voi käydä messussa, osallisuuteni Kristuksen ruumiin elämään on vajaa. Ehtoollinen on Jeesuksen asettama. Uskon että sakramenttina se on tarkoitettu käyttöön voimaksi tällä matkalla.
Pienpiirit ovat monille tärkeitä. Niissä on hyviä ja huonoja puolia. Jos kokee saarnan tai ns huonon papin ja yhteyden kokemuksen puutteen ongelmaksi messussa käydessä, yhtä hyvin voi kysyä eikö pienpiirin vaara ole muuttua omien ja kavereiden mieliajatusten pyörittämiseksi. Ja myös piirissä voi kokea yksinäisyyttä ja syrjään jäämistä. Usein niissäkin yksi tai kaksi on äänessä, toiset eivät saa tai halua suunvuoroa. Kokemusta on.
Jumalanpalvelus on rikas kokonaisuus ja se on liittymistä sukupolvien ketjuun. Minulle tuo ihanteesi kuulostaa individualistiselta uskonnollisuudelta.
Kyllähän jumalanpalvelus tai messu on tärkeä. Pyrin kyllä viikottain käymään, mutta aukkojakin jää. Keskiverto jumalanpalvelus pääkaupunkiseudulla on kyllä aika löperöä, siksi pitää tarkkaan katsoa, minne voi mennä. Onneksi yleensä löytyy hyviäkin vaihtoehtoja, mutta se edellyttää aina asian selvittämistä omankin seurakunnan suhteen, joka ei ole huonoimmasta päästä, mutta nais- ja liberaalipappien messuja pyrin välttämään. Joskus on sellaiseen erehtynyt ja joutunut jopa lähtemään kesken saarnan pois, kun ei ole voinut kestää.
Varmoja valintoja ovat tietysti Sleyn ja Kansanlähetyksen omat messut, mutta aina ei viitsisi lähteä kovin kauas, silloin kuunnellaan radiosta joko Sleyn tai Raamattuopiston messua. Kaipaan kyllä muitakin hyviä hengellisiä tilaisuuksia, mutta ehtoollinen mielellään kerran viikossa ja vähintään kahdesti kuussa on välttämättömyys. Vaikkei olisi muuta antia, niin tuokin riittää, siksi kävinkin ennen arki-illan ehtoollisilla.
Ilman muuta kirkon tärkeä tehtävä on myös hoitaa kristittyjä sanalla ja sakramenteilla. Ja olen kyllä erittäin vahvasti sitä mieltä, että kristinusko ei ole yksilölaji.
On mielenkiintoista, että arvioidessasi messun merkitystä hengellisessä elämässä et sanallakaan mainitse ehtoollista. Hyvin matalakirkollisissa ja liturgiattomissakin kirkkokunnissa, kuten vapaissa suunnissa, on yleensä kuitenkin tapana viettää ehtoollista säännöllisesti, ja sillä nähdään olevan jokin arvo. Mulle "puolikorkea"kirkollisena ehtoollinen on yksi niistä pöydänjaloista, joiden varassa uskonelämä seisoo. Se on myös asia, joka tekee messuun osallistumisen mielekkääksi, vaikka saarna ei aina puhuttelisikaan tai antaisi mitään uutta - asia, joka voi tapahtua myös opillisesti luotettavassa herätysliikemessussa! Itse asiassa en etenkään näin korona-aikaan edes oikein motivoidu osallistumaan sellaiseen tilaisuuteen, jossa ehtoollista ei ole.
Voi olla niin, mutta en koe messussa mitään yhteisöllisyyttä. Tämä on minun tapani ja luonteeni mukaista kristillisyyttä. Jos olen individualistinen, mitä sitten? Eikö saisi olla persoonansa mukaan? Olen paljon laajemman kristittyjen porukan kanssa tekemisissä kuin vain oman seurakunnan muutaman messuun osallistuvan.
Äskettäin kokoonnuimme hartauskirjoittajaporukan kanssa, joista kukaan ei asu oman seurakuntani alueella. Kesäisin käyn Hengen uudistusliikkeen kesätapahtumassa ja aiemmin usean heräysliikkeen kesäjuhlilla. Nyt en enää jaksa yleensä niihin osallistua. Juhannuksena ajattelin mennä tutustumaan One Way Missionin uuteen työkeskukseen jne. Minulle tulee useita hengellisiä lehtiä, muistaakseni n 10. Onko tämä individualismia? Jos on, niin okei. Sen verran käyn sentään kirkossa, että en jää ilman ehtoollista. Kerran osallistuin helluntaiseurakunnankin ehtoolliseen.
Olen kyllä näkemyksiltäni selkeästi luterilainen, mutta kirkollinen en ole. Ja minua kiinnostaa saada vaikutteita muista protestanttisista uskonnäkemyksistä.
Lisään vielä, että uskoonkin olen tullut yksin. Kukaan ei koskaan ollut kiinnostunut minun evankelioimisestani. Tosin kyllä evankeliumi välittyi minulle ihmisen kautta, nimittäin ihmisen kirjoittaman kirjan kautta, joka “vahingossa” osui käteeni (en tiennyt sen lainatessani, että kyse olisi kristityn tekemätä kirjasta.)
Puoli vuotta luin ahkerasti hengell.kirjallisuutta, ja kun olin kirjoista oppinut, että kristityn pitää kuulua johonkin seurakuntaan, päädyin erääseen opisk.srkaan. Sain siellä perusteellista luterilaista opetusta, joka antoi hyvät opilliset perusteet. Mutta kokemattomuuttani imin farisealaisia asenteita, mm.että “meillä on puhtain oppi”, ja niistä eroon kasvaminen on vaatinut kipeitä kolauksia. Olisi ollut parempi silloinkin, että olisin ollut individualistisempi, enkä omaksunut kaikkea, mitä srk “tarjosi”. Mutta niin itsenäinen en ollut.
Ehkä kuulosti liian tuomitsevalta tuo sanani individualistinen.
Jotenkin en saa kiinni niistä perusteluista, mitä sinulla on sille, minkä itse koen messun eli jumalanpalveluksen väheksynnäksi. Ja mikä sitten on “sen verran, etten jää ilman ehtoollista”? En minäkään toki mitään ehtoollispakkoa ole ajamassa. Ja muistan hyvin ajan jolloin HPE oli vain silloin tällöin, ja jumalanpalveluksissa käytiin silti, sanankuulossa ja virsien sekä rukouksen vuoksi.
Olen siis taustaltani evankelinen ja meidän herätysliikkeessämme on arvostettu aina sakramentteja. Silti myös yksilön uskon tärkeyttä, Raamatun lukemista ja yhteyttä uskoviin esim. seuroja ja evankeliumijuhlia järjestämällä. Myös pienpiirit kuuluvat repertuaariin.
Samaan luterilaisuuden ja pietismin yhteenkietoutuneeseen uskonnollisuuteen kuuluvat eroista huolimatta herännäiset, rukoilevaiset ja osa lestadiolaisista. Siis jumalanpalveluksen ja ehtoollisen tärkeys. Viides liike on myös viime vuosikymmeninä luterilaistunut, ja sitä myötä messujen merkitys on heidänkin toiminnassaan kasvanut. Kuitenkin selkeimmin jumalanpalveluselämää keskukseksi on nostanut Sley, ja siksi sen messuyhteisöt ovat suosittuja.
Näen herätysliiketoiminnassa sekä hyviä että huonoja puolia. Pietistiset kirkkokriitikot ovat saaneet aikaan hyvää. On tarpeen muistutella kirkonkin suuntaan tärkeistä uskon asioista. Toisaalta on tapahtunut erottautumista ja tosiuskovaisten sisäpiirien syntymistä. Ne eivät aina välitä ulospäin sitä kutsua armon vastaanottamiseen, mikä puheissa on esillä. Nämä ovat mutkikkaita kuvioita, mutta suurinpiirtein näin.
Mielestäni luterilainen kansankirkko olisi hyvä asia, koska se on riittävän hengittävä ja parhaimmillaan myös ulkoa tulevia vastaanottava ja rakastava. Valitettavasti kehitys on kulkenut siihen suuntaan että kirkossa on liikaa ristiriitoja ja myös sen opillinen sekavuus on todella huono asia. Ei ole enää varmuutta siitä mitä messussa saarnataan ja opetetaan, kuten Fratres sanoo tuossa. Mutta jos löytää hyvän yhteisön tai seurakunnan, ei luterilaisen kirkon yhteydessä nytkään ole ihan perinteisesti uskovan kristityn huono olla ja elää.
Ikävä kyllä en pidä helluntailaisten ehtoollista oikeana. He opettavat väärin kasteesta ja ehtoollisesta, usein Pyhästä Hengestäkin. Siksi luterilaisittain ajatellen heidän kanssaan ei voi olla ehtoollisyhteyttä. Koen uskon yhteyttä yksittäisten helluntailaisten kanssa ja olen heidän kanssaan musisoinut. Ehtoolliselle en kuitenkaan voisi mennä heidän seurakuntaansa.
Sanon vielä ihan rakkaudella, mutta suoraan: Näkemyksesi voivat itsestäsi tuntua luterilaisilta, mutta ovat todellisuudessa ehkä evankelikaalisia tai reformoitua kristillisyyttä. Luterilaisuus näet on jumalanpalvelusta ja kirkkoa arvostavaa. Ei ole niin, että voi ottaa joitakin asioita luterilaisuudesta ja joitakin muualta (kuten messun tarpeettomuus, jumalanpalveluksen ja uskontunnustuksen väittäminen “seremoniallisiksi”). Luterilainen usko ei ole vain joitain Raamatun kohtia tai lausumia uskosta ja pelastumisesta. Luterilaiseen uskoon kuuluu nähdäkseni juuri niitä asioita, mitä haluat kyseenalaistaa.
Opillisissa perusasioissa olen ehdottomasti luterilainen, sen
verran olen perillä näistä opillisista jutuista, kun olen vielä kasvatuksenkin saanut periluterilaisissa yhteyksissä. Olen suorittanut srk-koulun Raamattuopistolla. Mutta en koe, että luterilaisuudessa olennaisinta olisi jumalanpalveluksen korostaminen.
Enkä ole samaa mieltä vapaiden suuntien kanssa heidän kaste- tai Pyhän Hengen opetuksestaan, enkä käy heidän tilaisuuksissaan nykyään (mutta kotikunnassani teen mainoksia pienen hellariporukan tilaisuuksista, koska meillä on hyvät laitteet). Mutta olen täysin vakuuttunut, että Jumala hyväksyy heidän uskonsa ja ehtoollisensa, vaikka niissä kaikki ei olisi prikulleen oikeata. Ei ole luterilaisillakaan, edes puhtaimmillaan. Haluan osoittaa, etten suhtaudu ylimielisesti heidän uskoonsa vaan pidän heitä yhtä lailla kristittyinä kuin luterilaisiakin.
Minä nimittäin koen, että me tavalliset luterilaiset emme syvimmiltään ymmärrä uskon asioita sen paremmin kuin vaikkapa hellarit. Suurin osa ehtoollisella kävijöistä ei ymmärrä sen merkitystä yhtään paremmin kuin hellaritkaan. Siitä olen ihan varma. En ymmärrä itsekään. Jotkut ehkä ymmärtävät, mutta moni käy vain tavan vuoksi.
Olen nuoruuteni ollut opillisesti ylimielisessä luterilaisessa porukassa, enkä aio jatkaa sitä perinnettä.
Ja vielä väärinkäsityksen välttämiseksi: en ole jumalanpalvelusta vastaan sinänsä, mutta sellaisena kuin se perinteisessä muodossaan on, olen. Ja meidän srkssa ei juuri muunlaista ole. Käyn toisinaan naapuriseurakunnan eväsmessussa, joka on vähemmän seremoniallinen ja enemmän elämänläheinen. Ehtoollisliturgiakin on paljon lyhyempi, joskus vain yksinkertainen rukous ja asetussanat. Ajan mieluummin 45 min sinne kuin 5 min omaan kirkkoon, jossa on perinteinen messu. Tosin eväsmessussa on joskus ylistysauluja, jotka eivät minua kosketa. Virret ovat syvyydessään aivan toista. Mutta onneksi ei ole urkuja.
Suhtautumiseni jumalanpalvelukseen riippuu siitä, millainen se on. En siis ole jumalanpalvelusvastainen sinänsä. Tämä perinteinen messukaava ei ole jumalallisella arvovallalla määrätty. En usko edes, että se olisi alkukirkosta peräisin, vaikka niin vakuutetaan. Tietääkseni se on kehittynyt Rooman vallan ajalla. Alkukirkon käytänteet olivat hyvin todennäköisesti paljon yksinkertaisemmat.
Jos halutaan pitäytyä mahdollisimman alkuperäisessä, annetaan kotikokoontumiselle sama arvo ja sallitaan ehtoollisen nauttiminen siellä. Näinhän tapahtui alkuseurakunnassa, koska Raamattu kertoo sen. Ei ehtoollisen nauttiminen ollut lainkaan niin juhlava ja kaavamainen tapahtuma kuin se nykykirkossa on. Mennään takaisin juurille, yksinkertaiseen käytäntöön, jossa sisältö on muotoja tärkeämpi.