Kohtaaminen ei voi olla vain ele, vaan sillä pitää olla syvyys ja sisältö. Tästä syvyyden ja sisällön erilaisuudesta riippuu kaikki.
Siten, että se koskettaa useampaa asiaa ja syvemmältä. Toki voidaan subjektiivisesti sanoa, että henkilön omasta mielestä a) Jumala tai b) rukous tai c) Pyhä Henki tai d) kirkossa käyminen koskettaa ja puhuttelee hänessä vaikka mitä. Silloin eroksi tulee se, että katolisessa teologiassa ja käytännössä nämä asiat ovat enemmän konkreettisia, enemmän yhteisöllisiä ja enemmän näkyviä. Vastaavasti luterilaisella puolella teologia on vain kehys, ja nämä koskettamiset ja puhuttelut ovat näkymättömiä, sisäisiä ja subjektiivisia.
Mielestäni ihanteellisen seurakunnan tavoite on tehdä asioista nimenomaan konkreettisia, yhteisöllisiä ja näkyviä. Tavoite on juurruttaa ne mahdollisimman vakaasti ja syvästi pelastuksen sanomaan. Ajatus on, että hyveet ja efektiivinen vanhurskautus eivät niinkään vaadi ihmiseltä kuin palvelevat häntä ja tekevät hänet osalliseksi seurakunnan elämästä ja Jumalan tahdosta.
Ei kukaan voi kiistää, että luterilainen voi periaatteessa ja yksityisesti ottaa vastaan armon vaikka mihin. Mutta se riippuu silloin hänen omasta aktiivisuudestaan ja hänen pappinsa vapaaehtoisesta lukeneisuudesta, ja hän tekee sen siinäkin tapauksessa yksin. Se on eri asia kuin kuulua yhteisöön, joka voi edustaa armoa mahdollisimman monella elämän osa-alueella ja tekee sen osana varsinaista käsitystään maailmasta ja ihmisestä, joutumatta lainaamaan sitä ajasta ja kulttuurista.
Tähän pitää vastata toisaalta, että bingo! Toisaalta täytyy sanoa sama, mitä evoluutioteoria sanoo ihmisen historiasta: Luterilaisuus ei ole kehittynyt sekularismista, mutta niillä on yhteinen kantaisä.
Kun kuuntelin Petersonin luentoja Jungista, niin niissä käsiteltiin isän roolia ja merkitystä. Peterson käyttää hyvällä tavalla Pinocchiota allegoriana siitä, mitä kasvavan ihmisen, etenkin pojan tai miehen, täytyy ihannetapauksessa saada isältään. Paljastan jutun jujun kun sanon, että ei vain yksittäisen pojan, vaan jokaisen sukupolven. Ajatus on, että isät ovat kulttuurin ja tradition välittäjiä.
Jokaisen sukupolven on “nostettava isänsä kuolleista eli meren pohjasta eli pedon vatsasta” eli kasvettava kiinni oman kansansa, kielensä, uskontonsa, heimonsa, sukunsa, maakuntansa tai minkä tahansa traditioon ja kulttuuriin. Ja tehtävä siitä elävä ja toimiva omassa elämässään. Joka tapauksessa sellainen, että se on mahdollista välittää eteenpäin seuraavalle sukupolvelle.
Tämä tekee ymmärrettäväksi sen, mitä sanoin homokeskustelussa, että patriarkaalinen kulttuuri on yhtä kuin kulttuuri, koska matriarkaatti tarkoittaa yksinkertaisesti kulttuurin hajoamista. Sitten pitää muistaa, että eroperheiden äidit voivat tietenkin ihanteellisessa tapauksessa edistää lastensa avoimuutta traditiolle ja kulttuurille. Kun taas käänteisesti voi olla niin, että juridisesti ehjän ydinperheen isä voi totaalisesti epäonnistua tradition ja kulttuurin välittämisessä.
Traditio ei tarkoita tyhmiä tapoja, joita noudatettiin ennen, mutta ei enää, koska nyt ollaan niin paljon viisaampia. Ja kulttuuri ei tarkoita taidetta, viihdettä ja urheilua, tai muuten sitä, mitä ihmiset vapaa-ajallaan tekevät. Esimerkiksi maan lait ovat, oikein ymmärrettynä, osa molempia, niin traditiota kuin kulttuuria. Ei ole olemassa mitään ihmisten yhteisöä, johon kukaan voisi kuulua tai jonka kautta saada identiteettinsä, jos ei sillä ole traditiota ja kulttuuria. Yhteisö ei uusinna itseään ilman niitä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että yhteisö ei uusinna itseään ilman isiä tai isien roolin täyttäjiä.
Kun isät menetetään, niin esimerkiksi lait eivät ole enää asioita, joita jokainen tahtoo noudattaa siksi, että niiden ymmärretään olevan yhteisen hyvän takeita. Sen sijaan niistä tulee mielivaltaisia ulkoisia pakkoja, jotka ovat vain sodassa yksilön vapautta vastaan. Siitä yleensä seuraa ilmiö, jota kutsutaan nimellä anarkotyrannia. Siinä lakeja on aina vain enemmän, mutta halua ja pian myös kykyä niiden noudattamiseen - kuten myös valvomiseen - aina vain vähemmän. Anarkia ja tyrannia ovat siinä saman kehän kaksi puolikasta: Ihmiset tekevät sen, mistä hyötyvät ja valtio sen, mitä on pakko tehdä.
Olen päässyt hyvään alkuun Sassin Madness and Modernismin kanssa. Sen perusteella voi melkein sanoa, että skitsofrenian tapainen ajattelu ja kokeminen pitää lähes yhtä sen tilanteen kanssa, jossa isän eli tradition osuus on onnistuttu täysin torjumaan yksilön tai yhteisön elämästä. Tämä näkyy esimerkiksi siten, että pelottavan suuri osa länsimaisesta kulttuurista on oikeastaan olemukseltaan vastakulttuuria. Eli vaikka sitä nimellisesti sanotaan kulttuuriksi, niin se käytännössä hyökkää koko kulttuurin ajatusta ja funktiota vastaan. Joka taas on jaetun todellisuuden mahdollistaminen. Kulttuurin tarkoitus on tehdä ihmisistä aikuisia ja kansalaisia. Eli mikä on vastakulttuurin tarkoitus?
Joku voi heittää vastalauseen, että voihan äitikin opettaa lapselle sääntöjä. Kuka tahansa voi tehdä poikkeavassa tilanteessa ja suurella vaivalla jotain, mitä ei helposti tai normaalisti tee. Vaikka poikkeavalle yksilölle poikkeavat asiat ovat tietenkin helpompia. Ero on kuitenkin siinä, että yleensä äiti opettaa lapselle sääntöjä, joiden mukaan teet näin, niin sinusta tykätään. Kun taas isän tehtävä olisi opettaa lapselle sääntöjä, joiden mukaan teet näin, niin sinusta ei tykätä, mutta olet toiminut oikein.
Tähän väliin tahdon esittää pienen pohdinnan. Teen tämän henkilönä, joka ei ole ikinä lähetystyötä tai Japanin kulttuuria opiskellut. Saan kuitenkin sellaisen käsityksen, että kristinuskon, siis tässä tapauksessa protestanttisen, leviämistä Japanissa hidastaa ihmisten tarve pitää kotialttareita ja uhrata esi-isien hengille. Tämä esitetään, ainakin lähetysjärjestöjen nuorisolle, vain jonkinlaisena pakanuutena tai hengellisenä pimeytenä, josta ihmiset pitää rukoilla, houkutella ja hartaasti toivoa eroon.
Kaukoidän ihmiset ovat käsittääkseni varsin yhteisöllisiä. Yhteisön olemuksen, legitimiteetin ja jatkuvuuden takeena ovat isät. Tästä seuraa se, että jos ihminen hylkää entisen järjestyksen ja entiset isät, niin sitä helpottaa aina se, jos tarjolla on uusi traditio, uusi legitimiteetti ja uudet isät.
Tästä syystä on myös aivan dynamiittisen loogista, että katolisia pappeja puhutellaan isiksi. Heidän tehtävänsä on pitää hallussaan, uusintaa ja tehdä eläväksi traditiota, kulttuuria ja historiaa. Kun taas luterilaisuus näyttää syntyessään luopuneen näistä ja ulkoistaneen ne. Nyt, kun tämä ratkaisu on tullut tiensä päähän, aletaan niitä taas kaivata seurakuntien sisällä. Joskin kovin heikosti ja epämääräisesti.
Kun ajatellaan Ranskan vallankumouksen iskulausetta, niin vapaus ja tasa-arvo saattavat olla sellaisenaan selviä. Kryptisin kaikista on veljeys. Kunnes ymmärtää, että se tarkoittaa nimenomaan isien ja tradition kippaamista. Se, mikä on nyt ja mikä on uutta, sanoutuu irti kaikesta vanhasta.