Onko heteroseksi kaikissa tilanteissa syntiä?

Moraali
36

Voihan se näyttäytyä ristiriitaisena, jos noin luulee. Minä en ole kuitenkaan sanonut, että olisimme tasaveroisia Jeesuksen kanssa. Emme tietenkään ole. Mutta Jumala on itse tullut täydesti ihmiseksi ja näyttänyt meille tien, jota seurata. Yhteistyö ja työtoveruus ei edellytä tasavertaisuutta tai identtisyyttä, vaan lapsikin voi olla aikuisen ammattilaisen työtoveri, ja luotu ihminen voi olla kaikkivaltiaan Jumalan työtoveri, jos Jumala itse haluaa ottaa hänet sellaiseksi.

Jumala haluaa, että toimimme ykseydessä hänen kanssaan ja että hänen kirkkoruumiinsa toimii kuin yksi kokonaisuus. Jos ei hyväksy synergiaa, niin silloin meillä ei oikeasti ole yhteistä ruumista Kristuksen kanssa emmekä ole oksastettuja samaan viinitarhaan, joka saa ravintonsa samasta lähteestä - silloin olisimme irrallisia, kuivettuneita luita tai oksia, joka ei ole yhteydessä elävään ruumiiseen tai runkoon. Aivan kuin emme pelastu siitä irrallaan, emme myöskään tee asioita siitä irrallaan. Hän haluaa toimia ottaen meidät työtovereikseen, aivan kuten hän halusi ottaa pyhät apostolitkin työtovereikseen.

Kaikki eivät ole apostoleja tai profeettoja, sillä kirkkoruumiissa on monia jäseniä, mutta samat perusperiaatteet armon ja ihmisen toiminnasta pätevät kyllä meihinkin.

Kristuksen voimaan emme voi lisätä mitään - kärsimyksiin kylläkin: “Nyt iloitsen saadessani kärsiä teidän hyväksenne. Sen, mitä Kristuksen ahdistuksista vielä puuttuu, minä täytän omassa ruumiissani hänen ruumiinsa hyväksi, joka on seurakunta.” (Kol. 1:24)

37

Minulla ei ole kumpaakaan tarkoitusta. Ei asiasta voi oppia mitään jos lähtee liikkeelle siten, että haluaa oppia vain ja ainoastaan jonkin tietyn asian.

Kuvittelen vähän, että haluaisin vastustusta tai kritiikkiä ajatuksissani aivan tiettyyn kohtaan. Mutta se on ehkä niin pieni ja mutkan takana, ettei siihen siksi osuta.

On toki mahdollista, että minulla on yksilönä tietty kokemus tai näkemys, mitä läheskään enemmistö ei jaa. Oli tai ei, niin tuskin olen tässä mitenkään ainutlaatuinen. Joten asia on mahdollista pohtia yleisellä tasolla loppuun, että miksi tämä vähemmistönäkemys ja yleinen näkemys eivät kohtaa.

Tiedän kymmeniä evankelisia ja olen nähnyt, miten he puhuvat sovituksesta ja pelastuksesta niin tosielämässä kuin sosiaalisessa mediassa. Ja olen kuunnellut evankelisia pappeja ja puhujia varmasti satoja tunteja eri tapahtumissa, tilaisuuksissa ja messuissa. He korostavat aina juridiikkaa, eli että Kristus on kuitannut synnit. Jos he puhuvat siitä, mitä pelastuneeseen elämään sisältyy, niin minulle se on jäänyt aina hämäräksi ja auki tai saan tulokseksi tyhjän. Ainakin sellaisen ajatuksen olen kohdannut monesti, että “kunhan muistatte vähän väliä kaivella itseänne, varmistuaksenne että vielä olette syntisiä, ja sitten heti hyppäätte armon ajattelemiseen”.

Siis en väitä, että minulla olisi mitään tiettyä varmaa kuvaa. Tai niin ei hyödytä ainakaan ajatella. Mutta kun kuvailen sen, niin oikea vastaus siihen on kertoa, että missä kohdassa tarkalleen millä tavalla menee pieleen. Puhun jostain aivan todellisesta asiasta. Tämä keskustelu ei edisty jos joku vastaa jostain kaukaa, että “teemmehän me x eri tilanteissa” tai “opetammehan me y silloin tällöin”, koska silloin kyse on termien x ja y määrittelystä. Silloin melko varmasti tarkoitan samoilla sanoilla eri asioita.

Yksi monista kuvista, minkä olen evankelisuudesta saanut, etenkin nuorten aikuisten toiminnasta, on se, että kyseessä on jonkinlainen “hyvien tyyppien kultti”. Eli jokainen on “hyvä tyyppi”, mutta papit ja muusikot ovat esimerkillisen “hyviä tyyppejä”. Minä tiedän, että siellä on oikeasti monia mukavia ihmisiä. En minä muuta tarkoita väittää. Joskin siellä on myös häijyjä ja myrkyllisiä tyyppejä.

Olen kuuntelemassa Jordan Petersonin vuoden 2015 kurssia Personality and Its Transformations. Etenen melko hitaasti. Sain juuri Jungin osuutta käsittelevät luennot loppuun. En usko, että arkkityypit ja muut ovat asioita sinänsä tai olioita todellisuudessa tai jotain uskon kohteita tai uskonkappaleita, vaan ne ovat ainakin tapoja puhua. Freud jakaa ihmisen vertikaalisesti idiin, egoon ja superegoon. Jung taas jakaa ihmisen horisontaalisesti persoonaan, egoon ja varjoon.

Ajatus on, että jokaisella ihmisellä on persoona. Se on julkisivu, jonka kautta ollaan tekemisissä ympäristön kanssa. Kun taas ego on se, mitä ihminen on itselleen. Ja jos ihminen on egoisti, niin silloin hänellä ei ole persoonaa egon edessä, vaan ego tulee esiin suoraan. Varjo tarkoittaa ihmisen pimeitä puolia, joita hän ei tahdo ajatella tai tunnustaa edes itselleen.

Egoismin vastakohta on sellainen, että ihminen luulee persoonaansa, siis julkisivuaan, todelliseksi itsekseen. Persoonan toinen nimi on naamio. Eli ihmiselle käy, Esa Saarisen termein, UOB. Jolloin, kun uskotaan tällaiseen julkisivujen ja mukavien ihmisten uskoon, eikä oikeasti kyetä puhumaan mistään julkisivun takana, niin se voidaan sinetöidä vielä mietelauseilla, että kaikkihan me ollaan syntisiä ja ei oo kun yksi täydellinen, ja se on Jeesus ja jokaisella meistä on varjonsa. Ongelma on, että nämä eivät riko naamiota yhtään, vaan päinvastoin tulevat sen osaksi.

Oma persoona toimii välittäjänä oman egon ja toisen ihmisen persoonan välillä. Jos joku alkaa uskoa, että hän on yhtä kuin persoonansa, ja että hänellä ei ole egoa sen takana ollenkaan, se tarkoittaa egon karkottamista osaksi varjoa tai egon ja varjon fuusioitumista. Se taas oli hyvin paha asia jollain tavalla, minkä ehdin jo unohtaa. Kun kertaan mielessäni evankelisen liikkeen ihmisiä, joita tiedän - siis yhtä paljon ystäviä ja vihollisia - niin tämä on joku kuvio tai kantava teema. Tiedän toki heti joitain, joita tämä ei koske. Mutta se ilmapiiri, mihin yhteydessä kannustetaan, on tuo.

Koko tämän keskustelun kantava teema on, että egoa ja varjoa ei ole lakkautettu. Me emme ole synnittömiä vielä. Silloin kristinuskon arvo, sisältö ja syvyys pitäisi tulla sen tosiasian kanssa toimeen tulemisesta ja siihen liittyvien kamppailuiden tiedostamisesta. Sitä keskinäisellä rakkaudella oikeasti tarkoitetaan. Jotkut skitsofreniasta sanotut asiat ja sitä selittävät teoriat vain mahdollistavat näiden piirteiden tarkastelun niiden puhtaimmassa ja äärimmäisessä muodossaan. Mitä enemmän ihmiset ovat puhtaasti pelkkiä persoonia, sen enemmän rakkaus oikeastaan kuolee. Koska jos katsotaan egoa ja varjoa, niin nähdään, että yhteys on poikki. Mutta jos hylätään ego ja varjo, ja haetaan vain puhtaasti persoonien eli naamioiden yhteyttä, niin silloin synnistä tehdään uusi normaali. Vaikka ulospäin se näyttäkin varsin synnittömältä ja harmoniselta.

Hart esittää The Beauty of the Infinitessä, että ylösnousemuksessa kaikki ihmiset ovat “pinnallisia”. Siis kenelläkään ei tule olemaan salattuja syvyyksiä tai pimeitä puolia. Jungin termein sanottuna ei ole enää jakoa persoonaan, egoon ja varjoon. Ja Paavalin sanojen mukaan silloin minä olen tunteva täydellisesti, niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan (1Kor. 13:12).

Mutta jos tässä ajassa pyritään täydelliseen persoonien yhteyteen, niin silloin ei pelkästään olla rikki - kuten ihmiset väistämättä ovat - vaan käytännössä kiistetään koko parannuksen tarve ja mahdollisuus.

2 tykkäystä
38

Haluan eritoten mainita yhden henkilön. En tietenkään nimeltä, eikä tästä häntä kukaan tunnista. Mutta maininta selkeyttää sitä, mikä ajatus minulla oli tuossa. Kyseessä on joku, joka - ja näitä sanoja käytän todella harvoin - vilpittömästi ja rehellisesti kamppaili tiettyjen kysymysten kanssa omassa elämässään. Osaamatta kuitenkaan havaita, miten hänen valitsemansa uskon muoto nimenomaan teki kyseisestä kamppailusta mahdotonta. Eli ihminen, joka hyvin osasi olla persoona, mutta tiesi samaan aikaan, että sen, egon ja varjon välillä kuuluisi olla näköyhteys.

Persoonaa, egoa ja varjoa voidaan kutsua myös nimillä minä muille, minä itselleni ja mitä en halua olla. Eli jos ollaan oikein ulospäin katsovia matalan kynnyksen optimistisia yhteisöohjuksia, niin jokainen keskittyy näennäisesti olemaan paras mahdollinen minä muille. Jolloin ihminen ei suinkaan lakkaa olemasta minä itselleni, jolla on puolia, joita hän ei halua olla, vaan siitä tulee virtahepo kirkkosalissa. Eli jokaisen oma julkinen salaisuus, joka täytyy pitää uskon ja yhteyden ulkopuolella.

En tiedä, onko tällainen tapa ajatella mahdollinen. Mutta luulen, nyt äkkiä kun sain ajatuksen, että kristinuskon ei kuulu olla vain persoonien yhteyttä, vaan kokonaisten ihmisten yhteyttä. Uskon, että kun mikä tahansa liike tai järjestö ajautuu tilaan, jossa se on vain persoonien yhteys, ettei sitä voi enää pelastaa. Joku muu toivottavasti todistaa jotain muuta.

39

@Thinkcat , tuo evankelisuuskritiikki menee ehkä nyt ohi aiheesta. Tajuan kyllä mistä puhut ja olen kokenut samaa. Jotkut puhuivat etnisistä lestoista ja taannoin taisi @Anskutin olla hiukan samalla mielellä kun nimitin itseäni etniseksi evankeliseksi. Eli koen juuret ja perinteen omaksi mutta samalla elämä ja sen kamppailut tuntuvat vieneen eri suuntaan.

Kuvittelen kyllä että kaikki liikkeet ovat sillä tavalla samanlaisia että niihin syntyy noita kultteja. Ja sitten se oma profiili nousee ohi siitä että oikeasti kohdataan ihmisten elämät.

Mutta kiinnostavampaa olisi nyt oppia sitä että miten se armon vastaanottaminen käytännössä vanhoissa kirkoissa eroaa meistä. Tai paremminkin miten Paavali ja Jeesus voidaan ymmärtää niin toisin…

40

En tiedä, miksi mainitsit mut tässä keskustelussa… koen kyllä itseni varsin evankeliseksi, vaikka en kaikkiin virtauksiin suhtaudukaan kritiikittömästi. Enkä oikein saa kiinni “hyvien tyyppien kultin” ajatuksesta. Saarnojen armokorostus on kyllä ihan totta, mutta itse pidän sitä enemmän hyvänä kuin huonona asiana. Me kuitenkin tarvitaan sitä, että kuullaan syntien anteeksiantamuksesta jatkuvasti uudestaan.

41

Ok, muistin väärin. Pahoittelut.

42

Kohtaaminen ei voi olla vain ele, vaan sillä pitää olla syvyys ja sisältö. Tästä syvyyden ja sisällön erilaisuudesta riippuu kaikki.

Siten, että se koskettaa useampaa asiaa ja syvemmältä. Toki voidaan subjektiivisesti sanoa, että henkilön omasta mielestä a) Jumala tai b) rukous tai c) Pyhä Henki tai d) kirkossa käyminen koskettaa ja puhuttelee hänessä vaikka mitä. Silloin eroksi tulee se, että katolisessa teologiassa ja käytännössä nämä asiat ovat enemmän konkreettisia, enemmän yhteisöllisiä ja enemmän näkyviä. Vastaavasti luterilaisella puolella teologia on vain kehys, ja nämä koskettamiset ja puhuttelut ovat näkymättömiä, sisäisiä ja subjektiivisia.

Mielestäni ihanteellisen seurakunnan tavoite on tehdä asioista nimenomaan konkreettisia, yhteisöllisiä ja näkyviä. Tavoite on juurruttaa ne mahdollisimman vakaasti ja syvästi pelastuksen sanomaan. Ajatus on, että hyveet ja efektiivinen vanhurskautus eivät niinkään vaadi ihmiseltä kuin palvelevat häntä ja tekevät hänet osalliseksi seurakunnan elämästä ja Jumalan tahdosta.

Ei kukaan voi kiistää, että luterilainen voi periaatteessa ja yksityisesti ottaa vastaan armon vaikka mihin. Mutta se riippuu silloin hänen omasta aktiivisuudestaan ja hänen pappinsa vapaaehtoisesta lukeneisuudesta, ja hän tekee sen siinäkin tapauksessa yksin. Se on eri asia kuin kuulua yhteisöön, joka voi edustaa armoa mahdollisimman monella elämän osa-alueella ja tekee sen osana varsinaista käsitystään maailmasta ja ihmisestä, joutumatta lainaamaan sitä ajasta ja kulttuurista.

Tähän pitää vastata toisaalta, että bingo! Toisaalta täytyy sanoa sama, mitä evoluutioteoria sanoo ihmisen historiasta: Luterilaisuus ei ole kehittynyt sekularismista, mutta niillä on yhteinen kantaisä.

Kun kuuntelin Petersonin luentoja Jungista, niin niissä käsiteltiin isän roolia ja merkitystä. Peterson käyttää hyvällä tavalla Pinocchiota allegoriana siitä, mitä kasvavan ihmisen, etenkin pojan tai miehen, täytyy ihannetapauksessa saada isältään. Paljastan jutun jujun kun sanon, että ei vain yksittäisen pojan, vaan jokaisen sukupolven. Ajatus on, että isät ovat kulttuurin ja tradition välittäjiä.

Jokaisen sukupolven on “nostettava isänsä kuolleista eli meren pohjasta eli pedon vatsasta” eli kasvettava kiinni oman kansansa, kielensä, uskontonsa, heimonsa, sukunsa, maakuntansa tai minkä tahansa traditioon ja kulttuuriin. Ja tehtävä siitä elävä ja toimiva omassa elämässään. Joka tapauksessa sellainen, että se on mahdollista välittää eteenpäin seuraavalle sukupolvelle.

Tämä tekee ymmärrettäväksi sen, mitä sanoin homokeskustelussa, että patriarkaalinen kulttuuri on yhtä kuin kulttuuri, koska matriarkaatti tarkoittaa yksinkertaisesti kulttuurin hajoamista. Sitten pitää muistaa, että eroperheiden äidit voivat tietenkin ihanteellisessa tapauksessa edistää lastensa avoimuutta traditiolle ja kulttuurille. Kun taas käänteisesti voi olla niin, että juridisesti ehjän ydinperheen isä voi totaalisesti epäonnistua tradition ja kulttuurin välittämisessä.

Traditio ei tarkoita tyhmiä tapoja, joita noudatettiin ennen, mutta ei enää, koska nyt ollaan niin paljon viisaampia. Ja kulttuuri ei tarkoita taidetta, viihdettä ja urheilua, tai muuten sitä, mitä ihmiset vapaa-ajallaan tekevät. Esimerkiksi maan lait ovat, oikein ymmärrettynä, osa molempia, niin traditiota kuin kulttuuria. Ei ole olemassa mitään ihmisten yhteisöä, johon kukaan voisi kuulua tai jonka kautta saada identiteettinsä, jos ei sillä ole traditiota ja kulttuuria. Yhteisö ei uusinna itseään ilman niitä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että yhteisö ei uusinna itseään ilman isiä tai isien roolin täyttäjiä.

Kun isät menetetään, niin esimerkiksi lait eivät ole enää asioita, joita jokainen tahtoo noudattaa siksi, että niiden ymmärretään olevan yhteisen hyvän takeita. Sen sijaan niistä tulee mielivaltaisia ulkoisia pakkoja, jotka ovat vain sodassa yksilön vapautta vastaan. Siitä yleensä seuraa ilmiö, jota kutsutaan nimellä anarkotyrannia. Siinä lakeja on aina vain enemmän, mutta halua ja pian myös kykyä niiden noudattamiseen - kuten myös valvomiseen - aina vain vähemmän. Anarkia ja tyrannia ovat siinä saman kehän kaksi puolikasta: Ihmiset tekevät sen, mistä hyötyvät ja valtio sen, mitä on pakko tehdä.

Olen päässyt hyvään alkuun Sassin Madness and Modernismin kanssa. Sen perusteella voi melkein sanoa, että skitsofrenian tapainen ajattelu ja kokeminen pitää lähes yhtä sen tilanteen kanssa, jossa isän eli tradition osuus on onnistuttu täysin torjumaan yksilön tai yhteisön elämästä. Tämä näkyy esimerkiksi siten, että pelottavan suuri osa länsimaisesta kulttuurista on oikeastaan olemukseltaan vastakulttuuria. Eli vaikka sitä nimellisesti sanotaan kulttuuriksi, niin se käytännössä hyökkää koko kulttuurin ajatusta ja funktiota vastaan. Joka taas on jaetun todellisuuden mahdollistaminen. Kulttuurin tarkoitus on tehdä ihmisistä aikuisia ja kansalaisia. Eli mikä on vastakulttuurin tarkoitus?

Joku voi heittää vastalauseen, että voihan äitikin opettaa lapselle sääntöjä. Kuka tahansa voi tehdä poikkeavassa tilanteessa ja suurella vaivalla jotain, mitä ei helposti tai normaalisti tee. Vaikka poikkeavalle yksilölle poikkeavat asiat ovat tietenkin helpompia. Ero on kuitenkin siinä, että yleensä äiti opettaa lapselle sääntöjä, joiden mukaan teet näin, niin sinusta tykätään. Kun taas isän tehtävä olisi opettaa lapselle sääntöjä, joiden mukaan teet näin, niin sinusta ei tykätä, mutta olet toiminut oikein.

Tähän väliin tahdon esittää pienen pohdinnan. Teen tämän henkilönä, joka ei ole ikinä lähetystyötä tai Japanin kulttuuria opiskellut. Saan kuitenkin sellaisen käsityksen, että kristinuskon, siis tässä tapauksessa protestanttisen, leviämistä Japanissa hidastaa ihmisten tarve pitää kotialttareita ja uhrata esi-isien hengille. Tämä esitetään, ainakin lähetysjärjestöjen nuorisolle, vain jonkinlaisena pakanuutena tai hengellisenä pimeytenä, josta ihmiset pitää rukoilla, houkutella ja hartaasti toivoa eroon.

Kaukoidän ihmiset ovat käsittääkseni varsin yhteisöllisiä. Yhteisön olemuksen, legitimiteetin ja jatkuvuuden takeena ovat isät. Tästä seuraa se, että jos ihminen hylkää entisen järjestyksen ja entiset isät, niin sitä helpottaa aina se, jos tarjolla on uusi traditio, uusi legitimiteetti ja uudet isät.

Tästä syystä on myös aivan dynamiittisen loogista, että katolisia pappeja puhutellaan isiksi. Heidän tehtävänsä on pitää hallussaan, uusintaa ja tehdä eläväksi traditiota, kulttuuria ja historiaa. Kun taas luterilaisuus näyttää syntyessään luopuneen näistä ja ulkoistaneen ne. Nyt, kun tämä ratkaisu on tullut tiensä päähän, aletaan niitä taas kaivata seurakuntien sisällä. Joskin kovin heikosti ja epämääräisesti.

Kun ajatellaan Ranskan vallankumouksen iskulausetta, niin vapaus ja tasa-arvo saattavat olla sellaisenaan selviä. Kryptisin kaikista on veljeys. Kunnes ymmärtää, että se tarkoittaa nimenomaan isien ja tradition kippaamista. Se, mikä on nyt ja mikä on uutta, sanoutuu irti kaikesta vanhasta.

1 tykkäys
43

Luin Sassin toistakymmentä vuotta sitten gradua varten. En tainnut lopulta siteerata. Kiehtova teos. Jensonin systemaattisessa esityksessä Sassilla on positiivinen asema.

D

45

Tuo oli niin hyvin rakkautta ja ihmisiä ymmärtävä kommentti, että sinun täytyy olla sinkku.

46

Löysin “aiheeseen liittyvän” artikkelin:

Tässä pari otetta artikkelin alusta, korostukset minun:

I teach in a great books program at an Evangelical university. Almost all students in the program are born-and-bred Christians of the nondenominational variety. A number of them have been both thoroughly churched and educated through Christian schools or homeschooling curricula. Yet an overwhelming majority of these students do not believe in a bodily resurrection.

Resistance to the idea of a physical resurrection struck them as perfectly logical. “It doesn’t feel right to say there’s a human body in heaven, when the body is tied so closely to sin,” said one student. In all, fewer than ten of my forty students affirmed the orthodox teaching that we will ultimately have a body in our glorified, heavenly form. None of them realizes that these beliefs are unorthodox; this is not willful doctrinal error. This is an absence of knowledge about the foundational tenets of historical, creedal Christianity.

Olin jossain Ryttylän tapahtumassa joskus useampi vuosi sitten. Olin innostunut jostain oivalluksesta liittyen ruumiin ylösnousemukseen. Silloin oli tapana, että en sanonut ajatuksiani heti ääneen, vaan utelin ensin kaikilta vapaaehtoisilta, että mikä heidän käsityksensä oli asiasta.

Eräs helluntailaistaustainen, josta on käsittääkseni tullut luterilainen nuorisotyöntekijä, selitti minulle, että pelastuksessa vallitsee täydellinen Jumalan läsnäolo. Yritin udella, että onko syömisellä, juomisella, aisteilla tai sosiaalisuudella mitään tekemistä pelastuneen tilan kanssa. Vastaus oli, että hänen mielestään ei ole. Pelastus on sitä, että yksin Jumala riittää ja Jumala on kaikki.

Kun rippikoulun jälkeen olin aktiivinen luterilaisella kirkolla, isoskoulutuksessa ja nuorten kirkkokahvilassa, sinne oli silloinen, kiitettävän ahkera nuorisotyöntekijä kutsunut joka viikoksi puhujan jostain aiheesta. Yhdellä kerralla siellä oli puhumassa joku Patmokselle läheinen “oman elämänsä sankari”. Siis ei kukaan Patmoksen työntekijä tai vapaaehtoinen, vaan mies, jolle oli elämässä tapahtunut kaikenlaista. Hän jätti ainakin minulle nipun myönteistä materiaalia kaikenlaisista voiteluista ja Israelin fanittamisesta.

Sama mies kuvaili esitelmänsä aikana pelastumista siten, että “siellä me seisomme suurella aukealla kaikki ja heilutamme palmunoksaa ikuisesti”. Tuo ei ollut kuvaannollinen heitto, vaan hän tarkoitti kertoa sillä, miksi pelastus on niin hieno asia, ja miksi se on niin paljon parempaa kuin elämä maan päällä.

Karismaattisuus tuntuu olevan kasvualusta tällaisille sinänsä gnostilaiselta kuulostaville ajatuksille, että henki on ylempi kuin materia. Sen voi sanoittaa toisin, että ihminen on langennut ruumiiseen. Tästä väistämättä seuraa ajatus, että kaikki seksi on syntiä. Paitsi avioseksi, joka tähtää lasten tekemiseen. Vanha gnostilainen ajatus on, että seksi on syntiä, koska sielujen lankeaminen materiaan tapahtuu sen kautta. Kun taas tämä ajatus on, että seksi on hyvä asia, koska sen seurauksena syntyy uusia olentoja, jotka voivat kohota hengellisiksi.

47

Olen ymmärtänyt Raamatusta, ettei avioseksi, joka tähtää lasten tekemiseen ole syntiä. Kristillinen avioliitto on valtava Jumalan lahja, sillä Jumalaa pelkäävä, kristillinen koti on on suuri siunaus kaikille kodin jäsenille. Kristillinen avioliitto on myös siunausta levittävä esimerkki kasteensa liiton rikkoneille jumalattomille ihmisille. Aivan erityinen siunaus on, kun Jumala suo, miten aviopuolisot voivat tulla isäksi ja äidiksi saaden lapsia, sekä miten lapset voivat varttua yhteisessä kodissa näinä sukupuolineutraalin avioliittolain ja luopumuksen aikoina paruusian aattohetkinä.

1 tykkäys
48

Oletko koskaan harkinnut kirjoittaa hartauskirjan? :fox_face:

“tosikkoisia sanoja joka päivälle”.

49

Minkälainen on se ihmisten välinen vuorovaikutus, joka ei ole syntiä? Täytyy olla ainakin äärimmäisen yksinkertaisesta asiasta kyse, ettei se olisi syntiä.

Synnitön voi nähdäkseni olla (ei kokonaan mutta pitkälle) elämälle täysin eristyneen erakkona ja viettämällä kaikki valveillaoloaika rukouksessa.

50

Luulenpa, etteivät mitkään nuo keinot tepsi syntiin. “Muutoinhan Kristus olisi turhaan kuollut”.

Ainoa lohtu tässä syntisessä vanhurskaudessa on joskus havaita Jeesuksen lahjavanhurskautuksen aikaansaamaa toimintaa, josta ei voi siis kuitenkaan ottaa kunniaa itselleen. Mutta on sellaisen havaitsemisessa se lohtu, että tietää, että asuu minussa kurjassa, kaiken pahan keskellä, jotain hyvääkin. Ei minussa itsessäni, mutta Kristuksessa, joka elää minussa.

Vastoin tosiasioita, saattaa siis itsellä joskus rinta röyhistyä, että höh! Katoppas! Mutta tällaisesta ei yleensä puhuta muille, asia on Jumalan ja syntisen vanhurskaan kahdenkeskinen juttu.

51

Minusta tuntuu että luodut asiat kuuluvat useampaan kategoriaan kuin syntiä tai ei-syntiä.
Ajattelen ainakin tässä kohtaa kehitystäni niin että luotu ja ajallinen ja maallinen(merkityksessä maasta tehty, aineellinen) on ihan puhdasta synnistä vaikka se ei olisikaan jumalallisen vieressä, siihen vertailtaessa, yhtä täydellistä.
Ajallinen, maallinen ja luotu on monessa kohtaa haurasta ja vajavaista, kaikki mikä ei ole jumalallista ei automaattisesti ole syntiä.

52

Sinulla on substanssit väärin. Synti ei ole jotain ainetta, jota ihmiset tuottavat ja jota sanoissa, ajatuksissa ja teoissa väistämättä on.

Oikea tapa ajatella on, että vuorovaikutusta määrittelee se, miten paljon hyvää, rakkautta, kohtaamista, kunnioitusta, näkemistä, nähdyksi tulemista, luottamusta, avoimuutta, alttiutta ja valmiutta siinä on. Nämä ovat substansseja. Synti on yhtä kuin substanssin puuttuminen. Beauty is the true form of distance. Tarkoittaa sitä, että kun haluat jollekin hyvää, niin se tapahtuu oikealta etäisyydeltä. Ei vain fyysiseltä, vaan myös muilla tavoilla.

Hyvää yrittävä mutta hyvään kykenemätön yleensä tekee sen, että ei kykene toimimaan oikealta etäisyydeltä, vaan yrittää olla liian lähellä tai liian kaukana.

Jos alkaa erakoksi, menettää kaiken noissa olevan hyvän ja saa toteen kaiken sen pahan, mikä on noiden puuttumisessa. Jos ajattelutapasi vie loogiseen päätökseensä, saadaan erittäin onnettomia ihmisiä, joilla ei ainakaan ole mitään tekemistä Jumalan tahdon tai lahjojen kanssa.

1 tykkäys
53

Perustelisitko tämän hyvän määritelmäsi Raamatulla?

54

Toki voin tuota allekirjoittaa, jos puhutaan pienistä asioista ja yksilöiden tasolla.

Mutta kun vaikkapa sote uudistus, tai yritysten toiminta ei ole tuollaista toimintaa. Tai edes monimutkaisemmat ihmisten väliset vuorovaikutukset. Vaan pakko on tehdä jotain vaikkei haluaisikaan ja tällöin siis tekee asioita, joissa on mukana myös paljon pahaa. Päätösten tekijät tekevät syntiä halusivat tai eivät.

Erakolla voi mielestäni olla läheinen suhde Jumalaan, mutta hänellä ei voi olla läheistä suhdetta Jeesukseen.

55

Tuohan nyt ei tietenkään pidä paikkaansa. Erakko voi olla joko Jumalaa pelkäävä ja hänen tahtonsa täyttävä henkilö tai sitten ei. Parempi hänen on kuitenkin keskittyä jumalallisiin totuuksiin kuin sellaisen, joka on ihmisten, maallisten huolien ja työasioiden ympäröimä. Autuas se, joka vetäytyy erakoksi Jumalan tähden.

2 tykkäystä
56

Heteroseksi oman aviopuolison kanssa, silloinkin, kun ei ole enää mahdollisuutta saada lapsia.
Lapsista, vanhuksista ja vammaisista huolehtiminen.
Evankeliumin julistaminen pakanoille.
Ylipäätään kaikki hyvän tekeminen toiselle.

Vaikka olemmekin vajavaisia ihmisiä, niin en voi käsittää, että ihan kaikki tekeminen pitäisi tulkita synniksi. Kyllä sitä syntiäkin jokainen tekee tahtoen tai tahtomattaan ihan tarpeeksi.