Minun teologiassani asia on kääntynyt toisinpäin: minä pohdin, missä tilanteessa homoseksuaalisuuden väittäminen synniksi ei olisi synti. Mielestäni näissä tapauksissa:
- Yksilö on sitoutunut kirkkonsa kokonaisoppiin. Katson, että yksilöä ei voi syyttää siitä, jos hän katsoo, ettei ole itse riittävän kykenevä muodostamaan omia perusteltuja painotuksiaan ja sen vuoksi luovuttaa opinmuodostuksen täyden vallan kirkolleen.
Sitä vastoin voidaan kysyä, onko kirkko sisäänrakennetuilta mekanismeiltaan sellainen, että sen piirissä ei ole edes teoriassa mahdollista korjata virheitä. Sillä mitä arvoa on “totuudellisella opilla”, jos totuuden seassa olevaa epätotuutta ei ole mitenkään mahdollista oikaista? Silloin jäljelle jää vain sen hokeminen, että olemme oikeassa, koska olemme aina väittäneet olevamme oikeassa.
-
Jos yksilö on aidosti pohtinut asiaa omassatunnossaan, pyrkinyt eläytymään homoseksuaalien asemaan, pohtinut moraalin johtamista suhteessa rakkauden kaksoiskäskyyn, kultaiseen sääntöön ja kategoriseen imperatiiviin; arvioinut homoseksuaalisen parisuhteen hedelmiä ja seurauksia yksilöiden ja yhteiskunnan tasolla objektiivisesti ja neutraalisti, perehtynyt terveydenhuollon ammattilaisten näkemyksiin; vaatii omalta raamatuntulkinnaltaan samaa rehellisyyttä ja johdonmukaisuutta kuin muiltakin eikä sorru “sementoitujen selitysten sokaisemaksi”; ei piirrä raamatuntulkintansa rajaa aina itsensä ja läheistensä ympärille; hyväksyy, että monitulkintaisesta tekstistä johtuen raamatuntulkintoja voi olla monia; on perehtynyt siihen, mitä homoseksuaalisuudella tarkoitettiin ja ei tarkoitettu antiikin aikana; on pohtinut tiukasti peiliin katsoen syitä, miksi on itse valinnut ryhtyä konservatiivikristityksi – ja näistä asioista huolimatta on “Herran pelossa” tullut siihen tulokseen, että ei uskalla sanoa, ettei homoseksuaalisuus olisi synti.
-
Jos syntinä pitää tiettyjä “terveyttä vaarantaviksi katsomiaan” seksuaalisia tekoja, kuten anaaliyhdyntää, eikä homoseksuaalista parisuhdetta sinänsä.