Onko järki uskovaa?
Joku ehkä sanoisi, että kun ihmiset Jeesuksen ihmetekojen kautta uskoivat, niin eikö silloin järki jollain tavalla ole uskovaa? Kun Pietari tunnusti Jeesuksen Jumalan Pojaksi, niin hänelle sanottiin: “Tätä ei ole sinulle ilmoittanut liha eikä veri, vaan minun Isäni, joka on taivaissa.”
Usko on Jumalan lahja, ei ihmisen järkeilyn tulos viime kädessä. Näin ajattelen.
Uskon, että Raamattu on sinuun sulautunut sinun tarpeittesi mukaan.
Uskon myös, että kaikki tarpeellinen avautuu, sulautuu Jeesuksen seuraajiin. Itse olen kokenut tärkeänä, että minulle itselle tulee tarve jonkun seikan ymmärtämiselle. Yleisiin “tietokilpailuihin” osallistuminen ei ole rakentavaa.
Olen osallistunut Areiopagilla kirjoitteluun ja siellä tätä aihetta käsitteli Mari Stenlund 18/8/15, kirjoituksessan "Oikeus omapäisyyteen … ". Hän otti tässä kirjoituksessaan esitti väittämän, että "“Kyvykkyyttään voi ilmentää esimerkiksi uskomalla Jumalaan … "
Olin hänen kanssaan samaa mieltä, jos emme ymmärrä mikä on se usko, mitä ilman ei voi olla otollinen (Hebr. 11:6). Eli meillä on samaa kyvykkyyttä (älyä) kuin on Saatanallakin.
Stenlund puhuu ihmisen mielestä, inhimillisestä kyvykkyydestä, eli lihallisesta kyvykkyydestä, joka ominaisuus on Saatanan ominta omaa ja meissä altis “alhaalta” tuleville vaikutteille.
Room. 8:
7 sentähden että lihan mieli on vihollisuus Jumalaa vastaan, sillä se ei alistu Jumalan lain alle, eikä se voikaan.
8 Jotka lihan vallassa ovat, ne eivät voi olla Jumalalle otolliset.
UT:ssa useinkin puhutaan siitä, kuinka meidän on kuoletettava, alistettava kaikki ominaisuutemme uudestisyntyneelle hengellemme kuuliaiseksi. Silloin ei ole huolta siitä, että järjen toiminta lakkaisi.
Toki ei varmaan palvele Jumalan tarkoitusperiä, jos ihminen ei muuta tee kuin yrittää osoittaa, että usko ei ole niin järkevää tavoitteena se, että se madaltaisi jonkun kynnystä uskoa. Jollekin se voi olla jonkinlainen helpotus loputtomasta pyrkimyksestä tehdä uskosta järkevää ja järjestä uskovaa. Kyllä nykypäivänä varmaan kaivataan sitä näkökulmaa enemmän kuin ennen, että uskossa on jotain järkeä.
Okei. Minun osaltani vanha meno jatkuu. En tiedä, mihin täsmälleen vastaisin tässä keskustelussa, niin vastaan kaikkeen. Jotta ei tulisi aivan liian pitkä, niin jätän perusteluita pois välistä.
Joh. 3:14 Ja niinkuin Mooses ylensi käärmeen erämaassa, niin pitää Ihmisen Poika ylennettämän, 15 että jokaisella, joka häneen uskoo, olisi iankaikkinen elämä.
Seuraava jaehan menee, että 16 Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.
Tuosta on tärkeää käsittää, että ‘niin’ ei tarkoita “niin paljon”, kuten helposti luulee jos jae luetaan yksinään, vaan “sillä tavalla”, eli viittauksena edellä sanottuun.
4Moos. 21:8 Silloin Herra sanoi Moosekselle: “Tee itsellesi käärme ja pane se tangon päähän, niin jokainen purtu, joka siihen katsoo, jää eloon”. 9 Niin Mooses teki vaskikäärmeen ja pani sen tangon päähän; jos ketä käärmeet sitten purivat ja tämä katsoi vaskikäärmeeseen, niin hän jäi eloon.
Ei siis “niin paljon”, vaan “sillä tavalla”.
Joh. 12:30 Jeesus vastasi ja sanoi: "Ei tämä ääni tullut minun tähteni, vaan teidän tähtenne. 31 Nyt käy tuomio tämän maailman ylitse; nyt tämän maailman ruhtinas pitää heitettämän ulos. 32 Ja kun minut ylennetään maasta, niin minä vedän kaikki tyköni." 33 Mutta sen hän sanoi antaen tietää, minkäkaltaisella kuolemalla hän oli kuoleva.
Room. 6:5 Sillä jos me olemme hänen kanssaan yhteenkasvaneita yhtäläisessä kuolemassa, niin olemme samoin myös yhtäläisessä ylösnousemuksessa, 6 kun tiedämme sen, että meidän vanha ihmisemme on hänen kanssaan ristiinnaulittu, että synnin ruumis kukistettaisiin, niin ettemme enää syntiä palvelisi; 7 sillä joka on kuollut, se on vanhurskautunut pois synnistä.
Ongelma on, että näissä asioissa on valtavasti väärinkäsityksen mahdollisuuksia. En tiedä, mitä kautta lähtisin kertomusta tekemään, ettei siitä tulisi kohtuuttoman pitkä. Kyseessä on kuitenkin itse evankeliumin keskiö, joten en missään tapauksessa haluaisi jättää kesken.
Tausta on siis se, että ihmiskunta on lankeemuksessa lähtenyt omille teilleen. Ilman yhteyttä Jumalaan ihminen kuolee. Ja ihmiskunnalla on ongelma pahuuden kanssa. Jonka se osaa ratkaista niin, että pahuus siirretään tiettyyn yksilöön, ryhmään tai hetkeen. Mutta tämä on aina väliaikainen ratkaisu. Kuten ovat kaikki uhraamiset kaikissa uskonnoissa kaikkina aikoina. Sekä se, että joitain kiusataan koulussa, että se, kun duunarit ryyppäävät perjantaina, ovat osia tästä samasta ilmiöstä. Ihminen “siirtää” tai “kohdistaa” kaaoksen johonkin tiettyyn paikkaan tai hetkeen, jotta muu elämä saisi olla siitä vapaa.
Jumalan armo ei ole sitä, että ihminen välttää synnin seurauksena tulleen fyysisen ja ajallisen kuoleman. Vaan Jumalan armo on sitä, että Kristus “ottaa mukaan” tai tekee ihmisen osalliseksi kuolemasta.
Yksi virhe tulee siinä, että ihminen nähdään neutraalina osapuolena, jolla menisi “ihan hyvin”, mutta sitten Jumala asettaa lain muodossa tiukat vaatimukset, ja ihminen joutuu ahtaalle. Sitten tulee Jeesus ja ottaa selkäsaunan ja ihminen onkin yllättäen vapaa niistä vaatimuksista.
Ei. Ongelma on siinä, että ihminen on paossa tietoisuutta ja ymmärrystä välirikon eli lankeemuksen eli Jumalasta sattuneen eron seurauksista. Ihminen luulee vilpittömästi voivansa määritellä, luoda ja pystyttää hyvän Jumalasta riippumatta, eikä ole kykenevä omasta tahdostaan muuta luulemaan. Jumala tarjoaa lain ihmiselle vähän kuin “lisätiedoksi”, että minkä kokoinen urakka ihmisellä oikein olisi edessä. Ihminen saa aavistuksen, että “ei tästä tuu mitään, mä kuolen”. Jeesus tulee ihmiseksi ajatuksella “ei hätää, näytän miten se tehdään turvallisesti” ja “teet vain sydämessäsi saman perässä kun aikasi tulee”.
Evankeliumin ydin ja ristinkuoleman merkitys on siis saada Jumala ja ihminen samalle sivulle ihmisen asemaa, tekoja ja niiden seurauksia koskien.
On olemassa aivan tietyt ja tarkat syyt, miksi usko “ei ole niin järkevää” tai “näyttäytyy maailmalle hulluutena”. Ne syyt eivät ole, että usko on jotenkin yleensä ottaen hämmentävää tai epämääräistä tai paradoksaalista. Miten ihmeessä lapsi voi sitten uskoa? Sitenkö, että lapsi on luonnostaan hämmentynyt tai tyhmä? Vai siten, että lapsi luonnostaan kykenee pitämään totena asioita, joita kasvanut ihminen ei? Ja ne asiat ovat täysin selkeitä ja loogisia.
David Bentley Hart on sanonut, että “wisdom is the recovery of innocence at the far end of experience”. Usko on paluu pois hämmennyksestä sitä kautta, että ihminen kuolee sille hämmennykselle.
Järkevä tarkoittaa samaa kuin “ymmärrän, mistä siinä on kyse”. Vähemmän järkevä usko on, että “en oikein ymmärrä, mistä siinä on kyse (mutta ajattelen silti, että jotenkin se on totta)”.
Usko näyttäytyy maailmalle hulluutena siksi, että langennut ihminen tekee kaikkensa pitääkseen kiinni siitä ajatuksesta, että suunta “omalle tielle” ja “henkiseen, kosmiseen aikuisuuteen”, kohti itsensä luomista uudeksi, on oikea. Kristinuskon hulluus on siinä tappion tunnustamisessa ja kuoleman hyväksymisessä, mihin Jumala ihmisiä kutsuu ristiltä.
Tässä samassa on myös ratkaisu kärsimyksen ongelmaan. Kun Jeesusta lähdettiin viemään Golgatalle, joku olisi voinut kysyä, että “jos kerran olet Jumala, niin oletko ajatellut ollenkaan niitä ihmisiä, jotka kärsivät tässä maailmassa?” Kysymys on siksi niin absurdi ja mauton, koska itse tilanteessa oli kyse juuri siitä. Se oli tavoittavan työn huipentuma.
Kärsimyksen ongelman sijaan pitäisi puhua kivun ongelmasta. Kaikki kärsimys päättyy joskus. Se on kamalaa vain ihmiselle, joka on pakotettu ajattelemaan, että siinä on todella kaikki. Siinä on kaikki, mitä hän koskaan saa elämältä ja kaikkeudelta. Yksinäisyys, köyhyys, vaikeat vammat, kidutus, väkivalta ja sairaudet ovat osa kivun ongelmaa, eli “miten tehdä tämä elämä helpommaksi, siedettävämmäksi tai kestettävämmäksi”. Siihen on aivan eri ratkaisut kuin kärsimyksen ongelmaan, eli “mitä käy niille, joilla on vain kaamea kohtalo syntymän ja kuoleman välissä, eikä mitään odotettavissa sen jälkeen?”
Raamatun keskeiset opetukset on sekoitettu tarkoituksella, koska totuus kaikessa lyhykäisyydessään ei miellytä ihmistä.
Ihminen on nostanut epäilyksiä Jumalan tarkoitusperistä tai kyvystä “ratkaista” kärsimyksen ongelmaa. Esitetään kysymyksiä miksi ihminen kuolee yleensä johonkin sairauteen. Hämmästellään Jumalaa, että miksi Hän sallii maanjäristykset, tsunamit ja muut luonnonmullistukset.
Raamatun sanoma on, että synti toi kuoleman, eron Jumalasta, mutta kaiken tämän kaaoksen keskellä on pelastus, lahjana jokaista ihmistä varten. Jumala varjelee ja pelastaa uskovat ahdistusten ja kärsimysten keskellä ja keskeltä. Uskovan “erikoiskohtelu” on sitä, mikä ei silmiin näy ja jos sitä ei ymmärrä eikä sitten omista, niin asian vierestä jauhaminen jatkuu.
Paavalia ei vähääkään haitannut nousta kivikasan alta ja välittömästi sanoa, että muunmuassa tällaisten ahdistusten kautta uskova menee taivaaseen. Samaa sanoi Jeesus:
Joh. 16:33, “Tämän minä olen teille puhunut, että teillä olisi minussa rauha. (vaikka) Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman.”
Rauha Jeesuksessa korostuu, kun maailma on täynnä ahdistusta, parhaimmillaankin.
Suosittelen lukea Raamattua, joka päivä. Siellä on lohdutus ja vastaus. Lewis’n kirjat on hyviä kirjoja mutteivät vastaa vaan tulkitsevat luettavissa olevaa vastausta. Vaikka Lewis’n kirjat ovat hyviä, ne vetävä ikäänkuin hämäävän harson Raamatussa olevan vastauksen päälle.
En oikein ole nyt varma, että puhutaanko samasta asiasta. En ainakaan käsitä, millä tavalla tuo, mitä sanot, liittyisi siihen kohtaan, minkä minulta lainasit. Sanon tämän siksi, ettei synny sellaista väärää kuvaa kenellekään, että jotenkin tarkennat tai oikaiset sitä, mitä sanoin.
En ole tietääkseni kanssasi mistään keskeisestä asiasta samaa mieltä noissa kahdessa viimeisessä viestissäsi. Mutta minulle ei selviä niistä, että mihin sinä olet vastaamassa tai mihin kohdistat sanasi. Tai kenelle? Tai mikä niiden pointti on? Ne tuntuvat yleisluontoisilta ja utuisilta.
Kuka tai mikä on se “ihminen”, joka on “nostanut epäilyksiä”? Kun sanot, että “esitetään kysymyksiä”, niin kuka esittää? Onko väärin vai oikein esittää kysymyksiä? Kun sanot, että “hämmästellään Jumalaa”, niin taas tulee kysymys, että kuka hämmästelee? Aramis? Minä? Joku jossain, joka ei osallistu tähän keskusteluun? Vai että ihmiskunta yleensä ottaen on hämmästellyt?
Miten kirja voi olla hyvä jos se “vetää hämäävän harson Raamatussa olevan vastauksen päälle”? Onko se hyvän kirjan tarkoitus vetää sellainen hämäävä harso? Entä päteekö tämä “hämäävä harso” kaikkeen kristilliseen kirjallisuuteen? Entä päteekö se kaikkeen saarnaamiseen ja opettamiseen?
Jos yritän saada jonkin käsityksen koko viestistäsi, niin se on, että ei pitäisi ajatella eikä hakea selityksiä eikä kysyä kysymyksiä. Pitäisi “vain uskoa”. Ja siitä, mitä Raamatussa sanotaan, ei pidä etsiä selityksiä eikä aihetta kysymyksille, vaan polttoainetta tälle “vain uskolle”. Koska “vain uskon” edustaja on kaikkien selitysten, kysymysten ja vastausten yläpuolella. Jotenkin näin?
Minä näen asian oman kokemukseni valossa niin, että rationalistinen asenne kristinuskoon johtaa epäuskoon, mutta jos ihminen lähtee liikkeelle kristillisteistisestä todellisuudenkäsityksestä uskomalla sen tosiasiaksi, hän voi rationaalisella tavalla puolustaa uskoa tai tehdä sitä jossain määrin uskottavaksi sellaisille ihmisille, joilla uskoa ei vielä ole. En usko siihen, että usko syntyy todisteiden kautta, mutta uskon siihen, että uskoa voidaan järkevällä tavalla perustella ja puolustaa. Perustelut tyydyttävät lähinnä kyllä vain niitä, jotka ovat jo uskovia. Järki ei ole neutraali.
Jos inhimillinen järki tai pikemminkin järjenkäyttäjä ei suostu olemaan nöyrässä asemassa Jumalan erityisen ilmoituksen eli Raamatun edessä, niin on selvää, että silloin ihmisestä järkensä kanssa voi tulla kuin ainoa auktoriteetti, ja Jumalalla ei ole enää varsinaista auktoriteettiasemaa autonomiselle järjelle tai rationalistista järkeä käyttävälle ihmiselle. Jos vain se, mikä saisi hyväksynnän omajohtoiselta inhimilliseltä järjeltä, olisi Jumalan ilmoitusta ihmiselle, silloin Jumalalla ei enää olisi auktoriteettiasemaa, vaan ihminen olisi ikään kuin itsensä auktoriteetti, tai Jumala saisi olla auktoriteetti vain siinä tapauksessa, jos ihminen olisi samaa mieltä Hänen kanssaan. Jumalan ilmoituksessa täytyy ehkä juuri tästä ihmisen luonnollisesta halusta tasapäistää Jumala omalle tasolleen johtuen olla asioita, jotka loukkaavat järkeämme tai sydäntämme (1 Kor. 2:14; Gal. 5:17), jotta Jumalalla ylipäänsä voisi olla auktoriteetti- tai määräysvalta-asema, ja jotta ihmisellä ja Jumalalla olisi todella ratkaiseva ajattelu- ja näkemysero keskenään? Uskovan epäilykset johtuvat monesti siitä, että hän ei suostu olemaan todellisen auktoriteetin eli Jumalan alainen elämässään ja siis myös ajattelussaan. Itse ainakin olen huomannut, että jos en tietyssä mielessä ristiinnaulitse järkeäni kristinuskon tai Jeesuksen edessä, en voi häneen uskoa, tai paremmin sanoen uskon syntyessä sydämessä järjen vastaväitteet laantuvat tai syrjäytyvät.
On luultavaa, ettemme puhu samasta asiasta. Kuitenkin viesteissämme on varmaan jotain hyödyllistä, vaikkei ketjun teemaan kytkeydykään.
Kommentoidaan muissa yhteyksissä.
Siunausta sinulle vuodelle 2017.
Tämä on tosiaan täysin johdonmukaista. Rationalistihan asettaa järjen, oman järkensä, kaiken mittapuuksi. Tämä johtaa käytännössä myös siihen, että moni asia typistyy hänen oman järkensä kokoiseksi.
Jos pyrkii saavuttamaan uskon tai uskonvarmuuden pelkän rationalistisen “objektiivisuuden” kautta, vähän jää käteen. Pascal sanoi, että sydämellä on perusteensa, joita järki ei tunne tai käsitä, joten sydämen varassa ohjautuminen voi olla itse asiassa toinen ja ehkä parempi keino “näkemiseen” kuin pelkän objektiivisuuteen ja epäilyksettömään varmuuteen pyrkivän ajattelun varassa ohjautuminen, ajattelun, jonka vallassa omasta itsestäkin voi tulla ikään kuin ulkopuolinen objektiivinen tutkimuskohde, jolloin varmuuden etsintä ei ole enää oikein subjektiivisesti motivoitua tai todella vakavaa etsintää.
Ahaa. Okei. Eli. Siis. On joku juttu, että uskon tai evankeliumin tai pelastuksen täytyy loukata ihmisen järkeä. Ja ihmisen täytyy joutua nöyrtymään. Uskon on pakko olla vaikeaa. Ja tämä on riippumatta siitä, tiedetäänkö mitään erityistä tai tiettyä asiaa, mikä loukkaisi ihmisen järkeä. Tai onko tiedossa mitään tiettyä tosiasiaa, minkä edessä pitäisi olla nöyrä.
Mitä nöyryys edes tarkoittaa? Onko se sellainen poseeraus, missä kumarrutaan? Vai onko koko sanalla olemassa oikea, tiedollinen sisältö ja merkitys?
Ja viimeisenä se, että onko uskossa joku tietty asia, mikä on vaikea tai tekee siitä vaikeaa? Vai onko joku juttu, että mitä vaikeampaa, epäselvempää ja vaativampaa se on, niin sitä aidompaa se on?
Mitä tarkoittaa se, kun “usko syntyy sydämessä”? Jos olet fiksu, niin et tee tuosta päätelmiä, että mitä minä tiedän tai en tiedä, tai ala muuten opettaa tai valitella asiaa. “Ai eikö sinulla ole usko syntynyt sydämessä???” Vaan kerro, mitä se sinulle tarkoittaa? Mitä sinä tarkoitat uskolla? Mitä sinä tarkoitat sydämellä?
Mitä tarkoitat järjen ristiinnaulitsemisella? Puhuuko Raamattu siitä jossain jotain?
Luitko koko 1Kor. 2 ja Gal. 5 ja huomasit niiden asiayhteyden?
Minulle objektiivinen usko (fides quae creditur) on ollut usein vaikea hyväksyä älyllisesti. Mutta kun subjektiivinen usko (fides qua creditur) on syntynyt “sydämessä” (“sydän” ei ole pelkkää ajattelua, vaan käsittää kokonaisvaltaisesti ihmisyyden), vaikeus suhteessa objektiiviseen uskoon on poissa, koska eihän uskominen itsessään ole vaikeaa, silloin kun ihminen uskoo eikä vain ajattele uskoa.
1 Kor. 1:23-24 antaa minulle ymmärtää, että ilman henkilökohtaista uskoa objektiivinen usko on ihmiselle hullutusta. Eli toisin sanoen voisi sanoa, että ilman subjektiivista uskoa objektiivistakaan uskoa ei voi oikein ymmärtää, eli tosi objektiivisuus saavutetaan subjektiivisuuden kautta. Objektiivinen usko on minulle ennen kaikkea Persoona, Herra Jeesus.
Sydämen usko on ollut minulle esim. henkilökohtaista juttelua Jeesuksen kanssa.
Gal. 5:17 kohdan olen kohdallani tulkinnut niin, että sarks sisältää kohdallani rationalistisen asenteen kristinuskoon.
Millä tavalla (tai miksi) risti on sinulle nimenomaan objektiivista uskoa?
Ristiinnaulittu Jeesus on kristinuskon ydin minulle, niin myös nähdäkseni Paavalille (1 Kor. 2:2). Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan (2 Kor. 5:19). Synnintunto tekee Sovituksesta keskeisen uskonelämässä. Sovitukseen uskominen vapauttaa ihmisen synnintunnosta ja/tai tekee Jumalasta läheisen, kuin kärsivän lähimmäisen, joka on halunnut jakaa kärsimykseni ja tulla sillä tavalla samalle tasolle. Ristiltä uskovalle näkyvä Jumalan itsensä uhraava rakkaus syntisiin liikuttaa ihmistä, joka ei suhtaudu uskoon vain älyllisesti. Pienoisevankeliumi (Joh. 3:16) opettaa, että Jumalan rakkaus syntisiin näkyy nimenomaan Pojan kuolemassa. Yksilöihmisen syntien anteeksianto on sidottu siihen, mitä Golgatalla tapahtui.
“Ja ne, jotka ovat Kristuksen Jeesuksen omat, ovat ristiinnaulinneet lihansa himoineen ja haluineen” (Gal. 5:24). Niin kuin aikaisemmin totesin, sarksiin (mainitaan myös esim. kohdassa Gal. 5:17) kuuluu myös järjen vastaväitteet tai rationalistinen asenne, joka voi viedä ihmiseltä uskon, jos hän antautuu sen valtaan.
Ehkä se on esim. sen tiedoitsemista ja hyväksymistä (tässä asiayhteydessä), että ihminen ei ole oman järkensä kanssa kaiken mitta, ja että Jumalan ajatukset eivät läheskään aina ole ihmisen ajatuksia eivätkä ihmisen ajatukset aina Jumalan ajatuksia (Jes. 55:8). Ihmisen ja Jumalan välillä on huikea ero. “Älä ole kerkeä kieleltäsi äläkä puhu harkitsematta Jumalan edessä, sillä Jumala on taivaassa ja sinä olet maan päällä. Olkoot sanasi sen vuoksi harvat” (Saarn. 5:1).
Miten yhdistät Room. 6:5 tämän kanssa?
Room. 6:5 on kastekohta. Luther puhuu siitä, että vanha tai uudestisyntymätön luontomme on joka päivä haudattava uskon kautta uudelleen kasteen hautaan (Jumalan armon Hengen avulla). Sillä uskovissakin on turmeltunut luonto, “liha” tai siis sarks, joka himoitsee henkeä (pneuma) vastaan (Gal. 5:17). Joten ei tarvitse kauhistua, jos synnintunto kulkee välillä mukana, vaikka uskovainen onkin. Itselleni synnintunnon puuttuminen on ollut pitkäaikaista. Ei ole itsestään selvää, että ihmisellä on synnintuntoa. Ei synnintunto itsessään paha asia ole, jos se ei lamauta tai hallitse.
Itse olen kokenut ristiinnaulitun Jeesuksen myös kärsivänä lähimmäisenä, joka ymmärtää minua, kärsivää lähimmäistään (Hepr. 2:18).
Ok. Kun mainitsit jo edellä Joh. 3:16, niin miten Joh. 3:14, myös suhteessa tuohon ymmärtämiseen?