“Jumalan kohtaaminen Raamatussa” on nimenomaan nominalismin sisällä, eikä poikkeus siihen. Eivätkä sakramentit riitä siihen sen enempää. Teknisesti ottaen ne ovat aivan nimellinen poikkeus, siis niin pieni kuin mahdollista.
Mitä tuon jälkeen sanot, niin kaikki tuo on jonkinlaista elävyyden ideaa oikean elävyyden sijaan. Eli kirkkaasti nominalismin sisällä. Sitten tuossa lopussa on mielenkiintoinen retorinen temppu. Meillä on kolmenlaista Jumalan tuntemista nyt esillä tässä. Ensimmäinen on analogia entis, jossa Jumala on läsnä luomakunnassa ja ajallisessa kirkossa yhteisönä. Toisena on pelkkä rationaalisuus, jonka vastakohdaksi asetetaan tuo kolmas, eli analogia fidei. Siinä Jumala tunnetaan abstraktina rakennelmana, mutta elävänä abstraktina rakennelmana.
Eli tarjoat jotain häviävän vähäistä. Mutta koska se on häviävän vähäistä, niin ei ole oikein sanoa, että se ei olisi mitään. Tämä on tuo argumentti tuossa, että on Pyhän Hengen eläväksi tekemä rationaalinen ja tuonpuoleinen abstraktio. Vaikka kokonaisuuteen nähden ja kosmoksen sisältä katsoen se ei ole mitään.
Miksi se piti lepyttää ollenkaan? Oliko Jumalan viha ongelman alkusyy vai seuraus? Eikö aina ole parempi hoitaa mieluummin syytä kuin seurausta? Jos hoidetaan vain syytä, niin tuloksena on, että synti kyllä jatkuu entisellään, mutta Jumala vaan ei enää (siten uskovien mielestä) vihaa sitä.
Pyhä murhanhimo. Jotkut sanovat, että Jumala on rakkaus, mutta ilmeisesti on myös niin, että Jumala on väkivalta. Tässä ei ole kyse mistään subjektiivisesta pöyristymisestä, vaan jos oikeasti luterilainen ymmärtäisi yhtään metafysiikkaa, hän käsittäisi tuolla tuhonneensa mielekkyyden koko kaikkeudelta. Tai nostaneensa Nietzschen ja postmodernistit jalustalle.
Tässä nyt on kuitenkin niin, ja tämä pitäisi jollain tavalla ratkaista, että luterilaisuuden sisällä voidaan eritellä farisealaisuus ja fanaattisuus ja asettaa niitä vastaan joku luterilainen elävä usko. Voi olla, että tämä on vain minun saamani vaikutelma, mutta ulkoa ja kauempaa katsottuna tuo luterilainen elävä usko, mitä tuossa kuvailet, ei eroa noista kahdesta muusta kuin sillä tavalla, että sanoo olevansa jotain muuta.
Se ei siis ole elävää todellisuudessa, vaan siihen sisältyy elävyys abstraktina määreenä.
Mikä kumpi? Tämä keskustelu kiertää nyt kehää. Siis tämä sama asia on ollut esillä tällä ja edellisellä foorumilla aivan joka kerta, kun olet jotain kirjoittanut. Ja siihen on vastattu aina samalla tavalla. Mutta koskaan se vastaus ei vaikuta mitään, vaan tämä sama juttu tulee esille sitten muuttumattomana seuraavalla kierroksella.
Luterilainen väite on, että Jumalan rakkaus on puhdas ja totaalinen vain, jos se on pelkkä abstrakti Jumalan vihan loppuminen totaalisen sijaiskärsimyksen seurauksena. Tästä seuraa, että uskovan pitää tyrmistyneenä havaita kirveen viuhahtaneen ohi. Ja jollain tavalla tästä päätellä, että miten rakastaa lähimmäistä tai mitä on rakkaus lähimmäistä kohtaan. Ja jos luterilainen ei päättele mitään, niin hän voi tyytyä pelkkään puhumiseen, ja tämä puhe lasketaan hänelle rakastamiseksi. Kun taas jos sovituksella on laajempi sisältö, niin se on täynnä eri tapoja, joilla rakkaus voi toteutua. Se taas asettaa ihmisen näiden mahdollisuuksien eteen. Josta seuraa riittämättömyyden kokemus. Jonka luterilainen tulkitsee lakina tai lain alla olemisena. Mutta jos hän oppisi, että rakkaudeksi riittää pelkkä puhuminen ja ehtoollisella käyminen, niin tämä kokemus väistyisi.
Eli tuo “lain pakottamana” on sellainen valevaihtoehto. Tästä voisi päätellä, että luterilainen elää joka tapauksessa aina lain alla, mutta hänelle “lain” ja “armon” ero on se, että “armo” on yhtä kuin nolla lakia. Jos joku jossain kärsii konkreettisesti, niin stereotyyppinen luterilainen, joka ajattelee noin kuin sinä tuossa, ei voi auttaa, koska kokee toisen kärsimyken velvoittavana ja lakina. Ainoastaan, jos hän voi selvitä pelkästään puhumalla kärsimyksestä ja rakkaudesta yleisellä tasolla, saa hän pidettyä motiivinsa aitona, puhtaana ja spontaanina, ettei siihen sekoitu pieninkään tarve, pakko tai vaatimus.
Katolinen käsitys rakkaudesta lähimmäiseen on ollut olemassa kauan ennen kuin moderni ihminen keksi lain uhkaaman spontaanin sisäisyytensä, ja alkoi määritellä itseään sen ehdoilla. Tästä koko vastakkainasettelusta on vaikea sanoa mitään uutta. Ja näiden vanhojen asioiden sanominen on myös siksi vaikeaa, että tuollainen luterilaisuus näyttää hyvältä vain, jos se asetetaan kärjistysten ja olkiukkojen keskelle. Joten sitä edustava ei voi kuulla eikä käsittää, ettei hänellä ole mitään käsitystä kritiikkinsä ja leimojensa kohteista. Eli siinä käy niin, että se joko säilyy omassa keinotekoisuudessaan, tai kaatuu omaan mahdottomuuteensa.
Eli vanhojen asoiden sanominen on eräänlaista väärinkäsitysten purkamista. Mutta viesti pitää muotoilla aina vastaanottajan mukaan. Ja sitä on mahdotonta muotoilla millään tavalla jos koko vastaanottajan näkemys on sen varassa, ettei käsitä asiaa.
Tämä asia nyt tässä tapauksessa se, että vanhojen kirkkojen käsitys rakkaudesta liittyy jotenkin lain pakottamana olemiseen. Kun ihminen käsittää, että armo on muutakin kuin lain loppu tai lain nollaantuminen, ja että rakkaus kuolee pois modernin ihmisen spontaanin sisäisyyden korventavassa valossa, niin kirkkokunnan vaihtaminen alkaa houkutella.