Oppikeskeisyys farisealaisuutena

Usko
1

Moni varmaan ajattelee, että minä ehkä kaikkein viimeisimpänä, jos koskaan tunnistan nominalismin ongelmaa. Ei, kyllä minä tunnen sitä hyvin ja tiedän luterilaisuuden sisällä tapahtuvan tällaista Jumalan abstrahointia, jossa Jumalaa ei enää kohdata toisena sinänä, vaan todellakin ajatusrakennelmana. Tällöin keskiöön nousee kristinuskon opillinen korostus, ikään kuin meidät pelastaisikin oikea oppi, eikä Kristus. Tässä mielessä kykenen kyllä ymmärtämään Mikaa ja toisaalta Glacialista. Mutta sitä en ymmärrä, että tämä laitetaan Lutherin, luterilaisten isien, Franz Pieperin jne., syyksi. Kuten olen aiemminkin sanonut ei Luther ollut millään tavoin nominalisti, eikä abstrahoinut Jumalaa ”tuonpuoleisuuteen”, eli hän ei käsittänyt millään tavoin Jumalan olevan tunnettavissa vain oikeiden opillisten määrittelyjen välityksellä. Ei, Jumala oli hänelle hyvin todellinen, jonka hän kohtasi nimenomaan toisena sinänä, johon hän oli jatkuvassa yhteydessä Jumalan itsensä nimeämien välineiden, sanan ja sakramenttien kautta. Sana ei missään mielessä ollut hänelle pelkkä rationaalinen tiedonanto, vaan elävää vettä, jonka Jeesus oli sanonut kumpuavan elävän veden virraksi niissä, jotka uskoisivat häneen. Joh. 4: 14. Luther korosti hyvin voimakkaasti sanan olen nimenomaan elävän sanan, eli Kristuksen itsensä (Logoksen) asuvan siinä Pyhän Henkensä vaikutuksella, jota ilman Jumalan tunteminen oli hänen mukaansa mahdotonta.

Miksi sitten jotkut luterilaiset ajautuvat oikeaoppisuusfanaatikoiksi, joille Kristinusko ei ole muuta kuin älyllistä oikean opin formulointia, eli sana, siis tämä elävä Pyhän Hengen vaikutuksesta syntyvä sana ei saa heissä jalansijaa siihen en osaa vastata. Ehkäpä syynä voisi olla jonkinasteinen lainalaisuus ja siitä johtuva syyllisyys, joita ei uskalleta tai osata selvittää Jumalan kanssa, ei vaikka heidän tulisi hyvin tietää asian olevan helposti selvitettävissä kun Kristus on astunut heidän välimiehekseen ja siten Jumala kohdattavissa todellakin toisena sinänä, ihan persoonallisesti.

@Miknius sanoi yhdessä noista erotilitykistään, ettei hän voinut ymmärtää Franz Pieperiä kun tämä sanoi Jumalan sydämen leppyneen Jeesuksen lunastusteon seurauksena ts. sanoen Jumalan muuttuneen sen seurauksena armolliseksi ihmiskuntaa kohtaan. Mutta mikä Jumalan sydämen sitten olisi lepyttänyt, ellei juuri Jeesuksen antama uhri? Ja minusta tätä Jeesuksen antamaa uhria ei pidä nyt ajatella tässä yhteydessä välttämättä kronologisena tarkoin historiallisessa viitekehyksessä tiettynä täsmälleen määriteltävissä olevana hetkenä, lyhyesti sanoen Golgatalla tapahtuneena faktana, niin tosi kuin se onkin, vaan myös siten, että se oli alunperin jo ennen maailman perustamista selvä Pyhän Kolminaisuuden sisäinen tapahtuma, vaikkakin meidän aika/paikka ulottuvuudessamme vasta tulevaisuudessa. Ainakaan se ei lepytä Jumalaa, että minä muistan kammata hiukseni, niistää nenäni, olla häiriköimättä, juomatta viinaa, polttamatta tupakkaa ja antamalla ”Hurstin Heikille” osan tuloistani. Ei, vaan Jumala on todellakin Kristuksen tähden sovitettu ja sen tähden minä voin käydä hänen eteensä täydellä uskalluksella, kuten Heprealaiskirje sanoo. Ja kun näin teen, niin sitten seuraa rakkaus Jumalaa kohtaan ja mm. nuokin mainitsemani hyvät teot, kuin muutkin hyvät teot. Vai kumpiko on parempi, tehdä hyvää lähimmäiselle rakkaudesta häneen ja Jumalaan, vaiko lain pakottamana. Ainakaan Jeesuksen sanojen valossa tämä ei pitäisi olla epäselvää.

Siirtyminen Ortodoksiseen kirkkoon ei sen sijaan ole mikään ratkaisu, jos kokee luterilaisuuden sisällä muka nominalismista johtuvia ilmiöitä, kuten nyt oikeaoppisuusfanaattisuutta tai puhtaan intellektuaalisia ajatusrakennelmia, joissa ei kykene näkemään uskoa. Kyllähän minäkin tunnen luterilaisuuden sisällä ihmisiä, joille usko on pelkkää tiettyjen oppilauselmien totena pitämistä. Pidän sitä eräänlaisena muotona farisealaisuudesta, mutta näyttäkää minulle kirkko, jonka sisällä ei olisi ”lusteita.” Jeesus sanoo, että niiden on annettava kasvaa elonleikkuuseen asti yhdessä nisun kanssa. Niitä ei siis nähdäkseni tule pyrkiä pakenemaan, eikä kitkemään, vaan antaa niiden olla.

4 tykkäystä
2

Ehkä yksi syy siihen, miksi usko evankeliumiin, joka Lutherille itselleen oli kaikki kaikessa, kaikui vastaanottamattomiin sydämiin tai tuli vääristetyksi pelkäksi opillisuuden korostamiseksi, josta puuttui henki, on siinä, että Luther oli todella ahdistettu Jumalan edessä omassatunnossaan, josta syystä evankeliumin hänelle kirkastuttua usko Jeesukseen Kristukseen oli hänelle todella Jumalan voima niin kuin Paavalillekin (Room. 1:16), mutta monilla myöhemmin elävillä ei ollut samankaltaista kokemusta? Lutherin kokemus merkitsi mullistavaa kokemusta pelastetuksi tulemisesta, mutta ennen sitä myös omassatunnossa helvettiin asti ahdistetuksi joutumista, mistä syystä se, mikä Lutherille oli todellisuudessa uutta luova kokemus eikä siis mikään pelkkä abstraktinen asia, ei tullut ymmärretyksi eikä synnyttänyt monissa myöhemmissä Lutherin “seuraajissa” todellista Lutherin todeksi elämää hengellisyyttä, koska todellista “kohtaamista” ei ollut yhteisen ymmärryksen aikaansaamiseksi? Sijalle tuli kuiva opillisuus, jolloin “kristillisyydestä” puuttui henki. Kuinka ihminen, joka elää todellisessa jumalasuhteessa, jossa kyse on todellisesta elämän ja kuoleman asiasta, voisi olla todellinen oikeaoppisuusfanaatikko?

Luin joskus Lutherin esipuheen Roomalaiskirjeeseen. Siitä käy todella hyvin ilmi, ettei usko ollut hänelle todellakaan pelkkää oppia, ja että evankeliumi oli hänelle todellakin Jumalan voima. Olen muistakin syistä täysin samaa mieltä kanssasi siitä, että Lutherille Jumala ei todellakaan ollut mikään abstraktinen asia, vaan elävä persoona. Henkilökohtaisessa Jumalan kohtaamisessa, eläessään yksin Jumalan polttavien tulisilmien edessä, ei tosi kristityn ole vaikea olla turvautumatta yksin Kristukseen, joka on tullut ihmiselle lunastukseksi, vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi (1 Kor. 1:30,31). Jos ei ole todellista armonnälkää, ei voi todella ymmärtää, mistä evankeliumissa on kyse, koska Jumalan armo ja evankeliumi on vain nälkäisiä varten. Tämä nälkä ei ole ennen kaikkea älyllistä nälkää, jonka tyydyttää abstraktinen lausekokoelma tai filosofinen viisaus.

On mielestäni Raamatun valossakin selvää, että todellinen Jumalan kohtaaminen ei voi olla ilman Sovitusta mikään miellyttävä kohtaaminen (esim. Jes. 6:1-7 ja Ilm. 1:12-18). Uskon, että Paavalikin eli joka päivä myös Jumalan pyhyyden polttavan tulen sisimmässään tiedostaen, mistä syystä hänellä ei ollut pohjimmiltaan muuta turvapaikkaa kuin ristiinnaulittu Sovittaja (1 Kor. 2:2).

4 tykkäystä
3

Peruin tämän viestin, koska sen sisältö joutuu näköjään heti sellaisten tahojen hyväksi käyttämäksi, joita se ei koske ollenkaan.

Sori

4

Jaksoin lukea Eskolan pohdintaa n. puoleenväliin, mutta oli kyllä hyvää reflektointia. En luultavasti ole Eskolan kanssa samaa mieltä monestakaan asiasta, mutta abstraktin opin muodostuminen pääasiaksi lienee ihan aito vaara ja vääränlainen spiritualiteetin muoto.

Samalla tuli sama fiilis kuin monesta muustakin tunnariluterilaisesta skenestä: luterilaisuus on kyllä ylettömän vaikeaa. En minä vain jaksaisi olla koko ajan valvomassa opin pilkuntarkkaa puhtautta.

1 tykkäys
5

“Jumalan kohtaaminen Raamatussa” on nimenomaan nominalismin sisällä, eikä poikkeus siihen. Eivätkä sakramentit riitä siihen sen enempää. Teknisesti ottaen ne ovat aivan nimellinen poikkeus, siis niin pieni kuin mahdollista.

Mitä tuon jälkeen sanot, niin kaikki tuo on jonkinlaista elävyyden ideaa oikean elävyyden sijaan. Eli kirkkaasti nominalismin sisällä. Sitten tuossa lopussa on mielenkiintoinen retorinen temppu. Meillä on kolmenlaista Jumalan tuntemista nyt esillä tässä. Ensimmäinen on analogia entis, jossa Jumala on läsnä luomakunnassa ja ajallisessa kirkossa yhteisönä. Toisena on pelkkä rationaalisuus, jonka vastakohdaksi asetetaan tuo kolmas, eli analogia fidei. Siinä Jumala tunnetaan abstraktina rakennelmana, mutta elävänä abstraktina rakennelmana.

Eli tarjoat jotain häviävän vähäistä. Mutta koska se on häviävän vähäistä, niin ei ole oikein sanoa, että se ei olisi mitään. Tämä on tuo argumentti tuossa, että on Pyhän Hengen eläväksi tekemä rationaalinen ja tuonpuoleinen abstraktio. Vaikka kokonaisuuteen nähden ja kosmoksen sisältä katsoen se ei ole mitään.

Miksi se piti lepyttää ollenkaan? Oliko Jumalan viha ongelman alkusyy vai seuraus? Eikö aina ole parempi hoitaa mieluummin syytä kuin seurausta? Jos hoidetaan vain syytä, niin tuloksena on, että synti kyllä jatkuu entisellään, mutta Jumala vaan ei enää (siten uskovien mielestä) vihaa sitä.

Pyhä murhanhimo. Jotkut sanovat, että Jumala on rakkaus, mutta ilmeisesti on myös niin, että Jumala on väkivalta. Tässä ei ole kyse mistään subjektiivisesta pöyristymisestä, vaan jos oikeasti luterilainen ymmärtäisi yhtään metafysiikkaa, hän käsittäisi tuolla tuhonneensa mielekkyyden koko kaikkeudelta. Tai nostaneensa Nietzschen ja postmodernistit jalustalle.

Tässä nyt on kuitenkin niin, ja tämä pitäisi jollain tavalla ratkaista, että luterilaisuuden sisällä voidaan eritellä farisealaisuus ja fanaattisuus ja asettaa niitä vastaan joku luterilainen elävä usko. Voi olla, että tämä on vain minun saamani vaikutelma, mutta ulkoa ja kauempaa katsottuna tuo luterilainen elävä usko, mitä tuossa kuvailet, ei eroa noista kahdesta muusta kuin sillä tavalla, että sanoo olevansa jotain muuta.

Se ei siis ole elävää todellisuudessa, vaan siihen sisältyy elävyys abstraktina määreenä.

Mikä kumpi? Tämä keskustelu kiertää nyt kehää. Siis tämä sama asia on ollut esillä tällä ja edellisellä foorumilla aivan joka kerta, kun olet jotain kirjoittanut. Ja siihen on vastattu aina samalla tavalla. Mutta koskaan se vastaus ei vaikuta mitään, vaan tämä sama juttu tulee esille sitten muuttumattomana seuraavalla kierroksella.

Luterilainen väite on, että Jumalan rakkaus on puhdas ja totaalinen vain, jos se on pelkkä abstrakti Jumalan vihan loppuminen totaalisen sijaiskärsimyksen seurauksena. Tästä seuraa, että uskovan pitää tyrmistyneenä havaita kirveen viuhahtaneen ohi. Ja jollain tavalla tästä päätellä, että miten rakastaa lähimmäistä tai mitä on rakkaus lähimmäistä kohtaan. Ja jos luterilainen ei päättele mitään, niin hän voi tyytyä pelkkään puhumiseen, ja tämä puhe lasketaan hänelle rakastamiseksi. Kun taas jos sovituksella on laajempi sisältö, niin se on täynnä eri tapoja, joilla rakkaus voi toteutua. Se taas asettaa ihmisen näiden mahdollisuuksien eteen. Josta seuraa riittämättömyyden kokemus. Jonka luterilainen tulkitsee lakina tai lain alla olemisena. Mutta jos hän oppisi, että rakkaudeksi riittää pelkkä puhuminen ja ehtoollisella käyminen, niin tämä kokemus väistyisi.

Eli tuo “lain pakottamana” on sellainen valevaihtoehto. Tästä voisi päätellä, että luterilainen elää joka tapauksessa aina lain alla, mutta hänelle “lain” ja “armon” ero on se, että “armo” on yhtä kuin nolla lakia. Jos joku jossain kärsii konkreettisesti, niin stereotyyppinen luterilainen, joka ajattelee noin kuin sinä tuossa, ei voi auttaa, koska kokee toisen kärsimyken velvoittavana ja lakina. Ainoastaan, jos hän voi selvitä pelkästään puhumalla kärsimyksestä ja rakkaudesta yleisellä tasolla, saa hän pidettyä motiivinsa aitona, puhtaana ja spontaanina, ettei siihen sekoitu pieninkään tarve, pakko tai vaatimus.

Katolinen käsitys rakkaudesta lähimmäiseen on ollut olemassa kauan ennen kuin moderni ihminen keksi lain uhkaaman spontaanin sisäisyytensä, ja alkoi määritellä itseään sen ehdoilla. Tästä koko vastakkainasettelusta on vaikea sanoa mitään uutta. Ja näiden vanhojen asioiden sanominen on myös siksi vaikeaa, että tuollainen luterilaisuus näyttää hyvältä vain, jos se asetetaan kärjistysten ja olkiukkojen keskelle. Joten sitä edustava ei voi kuulla eikä käsittää, ettei hänellä ole mitään käsitystä kritiikkinsä ja leimojensa kohteista. Eli siinä käy niin, että se joko säilyy omassa keinotekoisuudessaan, tai kaatuu omaan mahdottomuuteensa.

Eli vanhojen asoiden sanominen on eräänlaista väärinkäsitysten purkamista. Mutta viesti pitää muotoilla aina vastaanottajan mukaan. Ja sitä on mahdotonta muotoilla millään tavalla jos koko vastaanottajan näkemys on sen varassa, ettei käsitä asiaa.

Tämä asia nyt tässä tapauksessa se, että vanhojen kirkkojen käsitys rakkaudesta liittyy jotenkin lain pakottamana olemiseen. Kun ihminen käsittää, että armo on muutakin kuin lain loppu tai lain nollaantuminen, ja että rakkaus kuolee pois modernin ihmisen spontaanin sisäisyyden korventavassa valossa, niin kirkkokunnan vaihtaminen alkaa houkutella.