Kyseessä ei ollut pappismunkki ja tilanne hoidettiin heti, kun se oli tullut tietoon. Ko henkilö menetti munkkeutensa ja yhteisö hajotettiin. Sitäpaitsi siinä ei ollut kyseessä lapsiin kohdistunut seksuaalinen hyväksikäyttö, niin kuin ei monissa katolisen kirkon piirissäkään sattuneissa tapauksissa.
Vähän eri mittakaavan asiat kyseessä.
Ei enää kuulune tähän ketjuun (kai), mutta katolisten lukuisampiin skandaaleihin vaikuttanevat aika paljon seuraavat seikat:
- RKK on myös organisaationa maailmanlaajuinen. Eri paikoissa tapahtuvat asiat liitetään yhteen.
- RKK toimii enemmän ns. länsimaissa, joissa media ja viranomaiset ovat tätä nykyä varsin kiinnostuneita näistä asioista. Esim. USA:ssa hyväksikäyttötapaukset tulevat takuulla todennäköisemmin julkisuuteen kuin vaikkapa Venäjällä.
- RKK tietääkseni harjoittaa laajemmin kaikenlaista yhteiskunnallista työtä, mukaan lukien lasten parissa tehtävä työ. Pahantekijöille löytyy siis enemmän tilaisuuksia. (Jos asia ei ole näin, sopii korjata, ja osoittaa mistä löytyy tietoa.)
3 tykkäystä
On noita meilläkin.
Minäpä voisin leikkiä tässä roomalaiskatolilaista ja todeta, että ortodoksisuus kaatuu siihen, ettei teillä ole näkyvää päätä, joka on ykseyden tae. Teillä ei ole selviä kriteerejä määritellä esim. sitä, mitkä kirkolliskokouksen ovat ekumeenisia.
Joku roomalaiskatolilainen voi muotoilla paremmin 
Minusta usein juuri tämä auktoriteettikysymys on esillä heidän perusteluissaan oman kirkkonsa puolesta.
Kirkkohistoria ei mahdu siisteihin laatikoihin. Auktoriteettiargumentti on sinänsä looginen, mutta kaatuu siihen, että kirkkohistoria ei toimi nätisti. Näennäisen selkeästä argumentista huolimatta paavien kanssa oltiin eri mieltä, julistettiin harhaoppiseksi, oltiin skismassa paavin kanssa jne. Kaikesta päätellen ns. jakamaton kirkko ei vain uskonut paaviuteen siihen malliin kuin siistitty apologetiikka väittää. Ei ollut olemassa mitään ykseyden taetta. Jakamattoman kirkon vyöryvä kaaos muistuttaa paremminkin Ortodoksista kuin Katolista kirkkoa.
1 tykkäys
Mitään “näkyvää päätä” ei ole kirkossa koskaan ollut, koska kirkko on synodaalinen hallinnon kaikilla tasoilla: globaalilla tasolla on keskenään tasavertaiset paikalliskirkkojen johtajat (patriarkat), paikalliskirkon tasolla hiippakuntien piispat jne., ja näin hallinto on synodaalista aina seurakuntatasolle asti. Kirkon pää on Kristus, ja muuta “päätä” kirkolla ei ole. Kirkossa ei ole tilaa millekään “kirkkoruhtinaalle”, joka olisi muiden yläpuolella - se paikka on varattu yksin Jeesukselle.
Kukaan ihminen ei voi siis olla siinä asemassa, jota roomalais-katolilaiset ovat erityisesti menneinä vuosisatoina yrittäneet esittää paavin edustavan muiden yläpuolella olevana johtajana. Sellainen ei ollut p. Pietarin asema apostolien aikana. Hän oli erehtyväinen, mutta toimi puheenjohtajana piispojen päättäessä synodaalisesti asioista.
1 tykkäys
Olen aikuisena pakanana liittynyt katoliseen kirkkoon, aktiivinen kristitty en ole siis ollut missään kirkkokunnassa sitä ennen.
Jo ennen liittymistäni kristinusko kiinnosti, mutta en koskaan tuntenut että minun pitäisi liittyä yhteenkään kirkkoon koska kirkkokuntien tilkkutäkki tuntui hajanaiselta ja kaikkien kirkkokuntien kirkkous heiveröiseltä.
Kirkkoon liittymiseen johdatti jo melko nuorena kokemani jonkinlainen mystinen kokemus kirkkorakennuksissa, niiden huipentuma tapahtui katolisen kirkon kirkkorakennuksessa, mutta se ei oikeastaan ollut lopullisen liittymisen ainoa syy.
Edelleenkin ennen liittymistäni minusta tuntui että mikään kirkkokunta ei ole toista uskottavampi, toki kuitenkin tunsin eniten vetoa vanhoihin kirkkokuntiin, joko ortodoksien tai katolilaisten puoleen. Ne tuntuivat myös uskottavimmilta kirkkokunnilta ehdolla “autenttiseksi” Kristuksen kirkoksi.
Lopullinen valinta johtui siitä että oleskelin pitkään läntisessä Euroopassa katolisen kirkon sydänalueella. Ajattelin pitkälti niin että ei ole minun vikani että kirkkokunnat ovat ajautuneet riitelemään keskenään ja että haluan olla kristitty juuri siellä missä olen, juuri siinä kulttuuripiirissä muodostuneen kristillisyyden parissa.
Pidän kirkkotaiteen ja tradition muotoutumisesta kunkin kulttuurialueen näköiseksi, minua taiteellisesti ja kulttuurisesti yhtenäinen kirkollinen perinto ei viehätä.
En edelleenkään tiedä missä on “autenttinen” kristillinen kirkko, en koe sen olevan katolilaisten keskuudessa enkä ortodoksien keskuudessa, enkä missään muuallakaan.
Minulle kirkollisessa elämässä on ollut tärkeää liturgisen elämän rikkaus ja sen historiallinen jatkumo ja sen olen kokenut hyvin rikkaaksi katolisessa kirkossa. Tiedän että se on hyvin rikasta myös ortodoksien parissa, mutta maantieteellinen sijaintini sekä läntisen tradition integroituminen paikalliseen kulttuuriin vetävät minut katolisen kirkon piiriin.
Tällä hetkellä olen henkilökohtaisessa skismassa varmaan koko kristikunnan kanssa.
En pidä uskottavina minkään kirkon tiettyjä opetuksia.
Käyn silti joskus messuissa ja ripilläkin. Ehtoollisella en ole hetkeen käynyt vaikka katolilaisen pitäisi siellä käydä vähintään kerran joka vuosi.
Kirkkokunta ei vaihtamalla parane. Eniten toivon vanhojen kirkkojen lähentymistä.
Paavius ei mielestäni ole jakamattoman kirkon perinnettä, muuten kuin siltä osin että paavius merkitsee Rooman patriarkaatin johtamista, ei koko maailmanlaajuisen kirkon johtamista.
Itä ei mielestäni ole toiminut asemansa mukaisesti, vaikka sille jäivät 4 patriarkaattia, se ei ole kristillisessä hengessä kantanut huolta koko kirkosta vaan jättänyt etsimättä yhteyttä eksyneeseen lampaaseen.
Länsi on taas ylpistynyt omalla yksinäisellä matkallaan.
Molempi pahempi.
Itse en ota kantaa sen kummemmin mihinkään oppeihin, ei ole kompetenssia. Minulle on kuitenkin tärkeää syventää liturgisen rukouksen tuntemustani, syventää omaa rukouselämääni ja seurata ajallisissa moraalisissa kysymyksissä ennemminkin oman sydämeni ääntä kuin minkään kirkon oppeja.
Tällä hetkellä koen että en ole kelvollinen ehtoolliselle koska en yhdy kirkkokuntani moraaliseen opetukseen.
@Plautilla: sympatisoin vastauksessasi sitä, että pidät nykyistä tilannetta ongelmallisena. Jos otetaan ihanteeksi, vaikkapa ensimmäisen vuosituhannan taitteen kirkko, yksikään nykyinen kirkko ei edusta sellaista teologista rikkautta kuin se. Kenelläkään ei ole totuuden täyteyttä hallussaan.
Mutta jatkan paaviuden puolustamista, kun kukaan traditionalisesti oritentoituneempi roomalaiskatolilainen ei ole innostunut mukaan 
Luin juuri TT Pekka Metson kirjoituksen samaa sukupuolta olevien parien suhteista Suomen ortodoksisessa kirkkossa. Artikkelin lopussa hän toteaa:
Kantavana metatasona voidaankin pitää kysymystä auktoritatiivisten lähteitten merkityksestä ja tulkinnasta nykyajassa. Miten kirkon tulisi arvioida oman perinteensä sisältöjä ja velvoittavuutta tilanteessa, jossa kasvanut lääketieteellinen tieto ja yhteiskunnassa vallitsevat arvot myös rakentavat kirkon jäsenten ymmärrystä ja asenteita? Tähän ei ole muodostunut selkeää vastausta. http://www.ennenjanyt.net/2018/02/keskustelu-samaa-sukupuolta-olevien-parisuhteesta-suomen-ortodoksisessa-kirkossa-vuodesta-1990-nykyhetkeen/#identifier_70_5965
Artikkelin valossa aukeaa minusta aika hyvin paavin kätevyys: kun on yksi selvä pää, elävä ääni, joka ottaa kantaa, vältetään se sekavuus, joka syntyy monesta tasavertaisesta äänenkäyttäjästä. Room. katolilainen voisikin argumentoida, että paavi on Jumalan sallimaa kehitystä siitä Pietarin erityisasemasta, joka näkyy jo Raamatussa. Käytännön todellisuus sitten vahvistaa sen, että tämä kehitys on oikeaa.
Oma mielenkiintoinen kysymyksensä on se, että jos Suomen ortodoksinen kirkko lähtisi hyvin vapaamieliselle linjalle, mitä maallikoiden tulisi tehdä. Onko heillä lupaa tai velvollisuutta erottautua piispasta, joka vaikuttaa tämän yksittäisen kristityn näkökulmasta opettavan oikean uskon vastaisesti? Jos vaikkapa Suomen arkkipiispa ja Konstantinopolin patriarkka olisivat eri mieltä, kumpaa on velvollisuus uskoa?
Otit minusta huonon esimerkin paaviuden merkityksestä. Paavi ei voi päättää tuollaista asiaa yksin.
Tilanne on katolisessa kirkossa ihan sama kuin esimerkissäsi arkkipiispojen erimielisyydestä, piispat ovat erimielisiä.
Onkohan käsityksesi paaviudesta yksinvaltiutena ihan realistinen? Nykyinen Rooman patriarkaatti toimii enemmän sen tapaisesti kuin historiallinen pentarkia, siinäkin joka piispa oli yhtä arvokas ja eikä patriarkkuus tai arkkipiispuus antanut heille mitään täydellistä käskyvaltaa muiden piispojen yli. “Piispojen pomon” käskyvallan laajuus on vaihdellut historiallisesti. Roomassa se on totta kai tällä hetkellä vahva.
Jaa? Miksi ei? Ja onko tässä nyt kriteeri sellainen rationalisoitu yliopistoteologia? Eihän se ole mikään kriteeri. Dogmatiikkaa pitäisi tehdä vain kriisitilanteessa. Muuten Kirkko rukoilee.
Minusta hajaannus todistaa tämän. Tosi kirkko ei antaisi kokonaisen patriarkaatin joutua hukkaan.
Kai te pystytte tuon mun perusargumentin kuitenkin tuolta poimimaan: yksi pää auttaa sen hahmottanmisessa, mikä on velvoittavaa. En luterilaisena osaa sitä niin hienosti muotoilla kuin oikeasti roomalaiskatoliainen. Ja ehkä voisi vielä sanoa sen, että läntinen taipumus määritellä asioita on hyödyllinen, koska silloin on paremmat vastaukset Metson esittämiin kysymyksiin kuin idän kirkolla, jolla ei ole samassa määrin jäsenneltyjä opin ja kirjallistan dokumenttien auktoritatiivisuuden tasoja.
Totuuden täyteys keskustelu oli vain sivujuonne, jota en jaksa sen kummemmin käsitellä. Pointtina on minusta vain se, että 1000-luvulle saakka kirkossa eli itäiset ja läntiset painotukset rinnan. Jakaantuminen on johtanut siihen, että kummankin kirkon spiritualiteetti on vähän kapeampaa.
Peukkuja tälle. Pidän itsekin tätä tärkeänä asiana.
En näe keskusteluarvoa olisipa kiva jos-argumenteilla. Ei Kirkko ole mikään funktionalistinen vastausautomaatti. Kun paaviudelle ei ole teologisia perusteita, niin sitten ei ole. Voihan siihen päälle spekuloida vaikka mitä kristinuskon upgradetuksia, mutta se on sitten Spongin ja muiden heiniä. Ei kristinuskoa voi päivittää.
1 tykkäys
Ei todellakaan kristinuskoa voi päivittää.
Silti minusta pitää ja täytyy voida ratkaista monia käytäntöjä uudella tavalla ajan merkkien muuttuessa. Tässä kohtaa minusta yhdessä pysymisellä on todella tärkeä merkitys. Ajan merkkeihin reagoidaan niin että pysytään yhdessä.
Yllä toin ilmi sen, että Pietarilla on jo Raamattussa erityisasema: hän on opetuslapsijoukon johtaja. Jos hyväksytään jonkinlainen opin kehitys, edes se, että Pyhä Henki vaikuttaa kirkossa johtaen sitä syvempään totuuden tuntemiseen, voidaan ajatella, että paavius on orgaanista kehitystä tuosta jo Raamatussa olevasta totuudesta.
Tähän sitten päälle voidaan heittää käytännön perusteita, esim. se, että ilman paavia - tai sanotaan, vaikkapa Rooman hierarkia, jonka päänä on paavi - on vaikea arvioida, mikä traditiossa on velvoittavaa ja mikä ei. Käytännön argumentti voi tukea teologista argumenttia siitä, että Pyhä Henki on tarkoituksella vaikuttanut tietynlaista kehitystä kirkossa.
(Ehkä on tarpeen taas painottaa sitä, etten itse yhdy näihin room. kat. argumentteihin. Minusta sola scriptura aika kova juttu. Osuva tapa vastaa, mm. noihin Metson kysymyksiin. Mutta ei siitä nyt enempää, kun ei liity ketjun aiheeseen.)
Tämän johtajuuden on ajan kuluessa ymmärretty olevan monenlaista. Itse olen sillä kannalla että kyse on alunperin ollut jostain muusta kuin maallisen tavanomaisesta autoritaarisesta käskyvaltajohtajuudesta.
Kirkkoisät kirjoittavat johtamisesta rakkaudessa, mikä viittaa siihen että eukaristia, ei niinkään opillisesti vaan jotenkin syvällisemmin, määrittelee johtajuutta.
Edelleen tällaisia asioita kysellään omalta piispalta ja piispainkokoukset pitävät piispojen linjan riittävän yhtenäisenä. Piispa on oman alueensa ajan ja paikan merkkien lukija.
Paavi on lopulta Rooman piispa, joka on koollekutsuja ja puheenjohtaja. Jopa ex cathedra -tyyppisiä lausuntoja valmistellaan vuosien keskusteluilla piispojen välillä.
Jotta piispat tietävät missä mennään, paavi kutsuu heidät kirkolliskokouksiin, niissä etsitään yhteisiä julkilausumia, ei oteta vastaan yksinvaltiaan lausuntoja.
Minusta on myös hassua, että kun paavi julkaisee kiertokirjeen, alkaa uutisointi siitä kuinka joku piispa tai kardinaali on jyrkästi eri mieltä. Näin pitää ollakin, kiertokirjeet eivät ole velvoittavia käskyjä vaan linjanvetokeskustelun runkoja, sopivista ajassa merkittävistä aiheista.
Lisäys:
Itse toivoisin kovasti että suurvaltapolitiikan innoittamat lievästi suuruudenhullut lännen dogminjulistukset ja yleiseen käyttöön puolivahingossa siirtynyt filioque (mielestäni siinä oli alunperin kyse paikallisesta ajan merkkien lukemisesta ja sen tietyn paikallisen lauman opettamisesta) poistettaisiin ja luotaisiin todellista mahdollisuutta palata yhteisiin keskusteluihin idän kanssa. Ja toivoisin idän aktiivisempaa asennetta tässä.
Pietari on hyvinkin apostolien prinssi, kallio, Kristuksen sijainen, mitä näitä nyt oli. Mutta apostolinen suksessio ei ole yhden opetuslapsen aseman periytymistä. Rooman piispa ei possessoi mitään erityistä Pietariutta. Antiokiassakin on Pietarin seuraaja ja isät ymmärtääkseni opettavat, että kaikki piispat ovat Pietarin seuraajia.
Oppi kehittyy, mutta ei tee hyppyjä. Argumentum ad olisipa kiva jos ei toimi, argumentum ad tämähän on melkein sama kuin ei toimi.
Mitä idän tulisi tehdä? Miksi sen osapuolen, joka Roomankaan mielestä ei ole skisman jälkeen tehnyt uusia ja ongelmallisia lisäyksiä, tulisi olla aloitteellinen? Tämä on vähän sytyttäisi oman talonsa tuleen ja vaatisi naapuriaan soittamaan palokunnan.
Minusta Rooma voisi luoda uniaateista prototyypin, miten unioni toimisi. Esimerkiksi uniaattikirkoille voisi myöntää autokefalian ja antaa heidän päättää asioistaan täysin itsenäisesti samalla tapaan kuin ortodoksiset paikalliskirkot päättävät.