En ehtinyt vastata tähän silloin kuin laitoit viestin.
Palaan tähän koska kysymys riituksen ja kirkon suhteesta on todella mielenkiintoinen.
Perimmiltään kysymyksessä on ikuinen vuoropuhelu siitä mikä on kirkon (organisaationa) ja tradition välinen suhde.
Itse olen ollut aina hyvin liturgisesti suuntautunut kristillisyyden harjoittaja. En ole koskaan ollut esimerkiksi innostunut vapaasta rukouksesta tai ylistämisestä.
Mielestäni liturgia on rukousta, suorastaan kosmista rukousta koska Kristuksen kosminen ulottuvuus tuntuu kaikkialla maailmankaikkeudessa. Liturgia on osallisuutta Kristuksen kautta maailmassa tuntuvista armovoimista. Tämä ei mielestäni ole mitään hippiteologiaa. Voi esimerkiksi lukea patriarkka Bartolomeoksen kirjan “Mysteerin kohtaaminen” niin havaitaan että ihan korkeimpien kirkollisten toimien haltijat puhuvat näistä armovoimista maailmankaikkeudessa.
Liturgia on kuitenkin myös sanallinen esitys, jolloin tullaan siihen tulokseen että koko liturgian sanallinen osuus ilmentää kielen tasolla sitä mitä kirkko on ja mitä se tekee, mitä oleminen on ja mitä jumalalliset armovoimat tekevät maailmassa. Liturgia on mielestäni ainoa todellinen kristillinen rukous sekä tärkein kristillisen opetuksen muoto. Olen sitä mieltä että kun varhaisissa teksteissä puhutaan opettamisesta ja sen tehtävän jättämisestä miehille, puhutaan liturgian toimittamisesta, ei mistä tahansa katekeesista. Olen sitä mieltä että opettaminen on tarkoittanut liturgista opettamista.
“Riituksia” on ollut alun alkaen useita.
Niiden synty perustuu sille että apostoleja oli useita eikä heidän keskuudessaan nähty tarpeelliseksi kirjoittaa liturgiaa muistiin sana sanalta. Apostoleille tuntui olevan päivänselvää mikä liturgian rakenne on ja mitä asioita sen aikana tuli puhua. Merkittävää on miten liturgian rukousten rakenne on hyvin samanlainen kuin juutalaisten erilaisten viettojen ja rukousten rakenne. Sehän on toki ymmärrettävää. Apostolit olivat juutalaisia ja Jeesus ja apostolit olivat rukoilleet käyttäen oman perinteensä rukouksia.
Jos pystytään unohtamaan se tosiasia että kristillinen kenttä on hyvin jakautunut ja keskenään erittäin erimielinen, apostolien jättämä perintö oli kuitenkin se että apostolit olivat opettaneet liturgian viettoa, kukin omalla henkilökohtaisella tyylillään, maantieteellisesti hyvin laajalla alueella.
Liturgian muodostumisen tutkijat ovat tutkineet liturgian apostolista pohjaa ja kehittymistä alueilla joilla on oletettu olevan suoraan apostolilta lähtöisin oleva opetus liturgian vietosta. Näitä alueita ovat ainakin Egypti, Etiopia, Syyria, Armenia, nykyisen Irakin alue, tuomaskristittyjen alue Intiassa, apostoli Paavalin matkojen alueet ja Rooma.
Vanhoja liturgisia tekstejä tutkittaessa huomio kiinnittyy vieton rakenteeseen, sen eri osiin ja niiden järjestykseen sekä tekstien sisältöihin; teemoihin mistä teksteissä puhutaan.
Niistä saa selkeän käsityksen mitä kristityt käsittivät uskonsa sisältävän ja mitä he käsittivät uskon olevan elämässään. Liturgia ei ole kertomusta jostain, ulkonainen suoritus, vaan ennemminkin omien tuntojen kuvaus, simultaanikuvaus kollektiivisesta olemisen kokemuksesta.
Bysanttilainen riitus jota laajimmin ortodoksisessa kirkossa tällä hetkellä käytetään ei ole vanhin liturginen muoto. Mielestäni sen olemisen oikeutus ei ole siinä että se on ortodoksisen, ainoan oikean Kristuksen kirkon yleisimmin käyttämä liturgia vaan siinä että se liittyy apostoliseen liturgiseen traditioon ja että sen kehitys on pysynyt linjassa apostolien jättämän opetuksen kanssa.
Itse olen kipuillut ja kipuilen jonkin verran sen kanssa että miksi ihmeessä vanhan säilyttäminen on niin tärkeää kristinuskon perinteen säilyttämisessä, kun uudella tavalla sanoittaminenkin säännöllisin väliajoin olisi todella tärkeää, koska ihmisen kokemus- ja käsitysmaailma ja tapa käyttää kieltä ovat jatkuvassa muutoksessa.
Silti näen että on ensiarvoisen tärkeää säilyttää vanhaa liturgista perinnettä ja pysyä siinä. Kuitenkin viisaasti sitä uudistaen jotta ihmiset ymmärtävät mitä liturgia tahtoo sanoa.
Ollakseen Kristuksen kirkko, kirkon tulee kunnioittaa ja ammentaa koko apostolisesta liturgisesta perinteestä, sillä muuten se altistuu opetuksen vääristymille, koska se ei ravitse itseään käytettävissä olevasta mahdollisimman laajasta apostolisesta opetuksesta.