Voisitte silti harkita sen käyttämistä, siinä määrin kuin P. Raamattukin sellaista käyttää.
Se ei ole vaikeaa; sanakirjat (ja tietokoneohjelmat) auttavat: Room.5:10,11: tulimme sovitetuiksi hänen Poikansa kuoleman kautta; 2.Kor.5:18: Jumala on sovittanut meidät itsensä kanssa Kristuksessa; Kol.1:21: teidätkin [Jumala] on sovittanut; 2.Kor.5:18,19: apostoleilla on sovituksen virka ja sovituksen sana; 1.Joh.2:2: Kristus on meidän syntiemme sovitus.
Olen eri mieltä Mauriinan ja Filonillan kanssa, vaikka arvostankin heitä paljon. Ortodoksit toki puhuvat ja tunnustavat sanat vanhurskaus ja sovitus. He myös käyttävät niitä arkikielessä. Niiden merkitys on kuitenkin osittain toinen kuin mitä luterilaisuudessa. Pyhät isät myös käyttivät näitä termejä.
Olisihan pitänyt arvata, että se (siis termi sovitus) apt Paavalilta löytyy. Myönnän siis, että käsite löytyy Uudesta testamentista. Mutta ortodoksinen kirkko ei korosta sitä. Painotukset ovat vähän toisenlaiset.
Mutta tarkoitatteko te samaa asiaa? Vielä kerran tuo Room.5:1ss. P. apostoli puuhuu siinä sellaisesta keskeisen tärkeästa asiasta, että kristitty saavuttaa “rauhan Jumalan kanssa”, hän on saanut “pääsyn [Jumalan] armoon” ja hänellä on “Jumalan kirkkauden toivo”. Tähän pääsemistäkö te kutsutte “jumaloitumiseksi”? Ja tarkoittaako jumaloituminen siis samaa kuin “uskosta vanhurskaaksi tuleminen”, eli juuri sitä, millä pyhän apostolin mukaan saavutetaan nämä suuret asiat?
Niin, Paavali ei ole teille aiemman viestittelysi perusteella oikea alkuperäinen apostoli, vaan hänen kirjoitukset ovat lähinnä ohjeellisia.
Jumaloituminen on prosessi kuten vanhurskautuminen. Tämä saa ilmaiseksi; https://www.ortodoksi.net/index.php/Jumaloituminen_ihmiselämän_tarkoituksena_(kirja).
Rm 5 puhuu siitä objektiivisesta sovituksesta, joka on Jeesuksessa tehty koko maailmalle. Vanhurskauttaminen koskee kaikkia ihmisiä, mutta sen hyödystä pääsemme nauttimaan “me”, jotka olemme saaneet kuulla evankeliumin ja joihin evankeliumi on luonut uskon.
Tämähän ei pidä paikkaansa, eikä Mauriina ole niin sanonut.
Sehän on totta. Paavali ei kuulunut 12 apostolin tai 70 apostolin joukkoon, vaan sai oman kutsumuksensa pakanain apostolina.
Kyllä hän on niin sanonut ja vahvisti juuri asian itsekin.
Kun lukisi Raamattua ahkerasti, ei tarvitsisi arvailla. Myös sanakirjojen hankkimista suosittelen kaikille kristyille. Mutta on tärkeä ymmärtää, että tuo ajatus ei ole mikään yhden miehen eli Paavalin oikku. Se asia, jota lyhyyden vuoksi edellä kutsuin “Kristuksen sovitustyöksi”, on Uuden testamentin keskeinen opetus. Eri sanoja käyttäen sitä opetetaan kaikkialla, kuten vaikka ehtoollisen asetussanoissa (Matt.26:26 ym.). Ja edellä noita lainauksia on paljonkin, mm. 1.Joh.2:2 (joka siis ei ole Paavalin kynästä).
Minusta ortodoksisen kirkon ja kaikkien kristittyjen pitäisi korostaa sitä, mitä Uusi testamentti korostaa. Kuten sitä, että Jeesus Kristus on koko maailman syntien sovitus (1.Joh.2:2).
Mauriina ei varmasti pidä apostolien sanoja lähinnä ohjeellisina, vaan apostolin sanana. Tähän täytyy lisätä, että ortodoksi kirkossa kirkko määrittelee Raamatun kaanonin ja sen tulkinnnan raamit.
Raamattu ja kaikkia pyhien ihmisten tekstejä on hyvä lukea. Rukosu elämä on se joka kertoo parhaiten suhteesi Jumalaan. > Vielä sellainen ajatus sovitukseen, että jos ihmiset eivät olisi langenneet Jumala olisi inkarnoitunut silti ihmiseksi, koska inkarnaatio on oppi osallistumisesta ( näin mm. Kallistos Ware, ortodoksinen tie)
Olen kauhian hämmästynyt kun luen tästä keskustelusta että teologiaa opiskellut ja ortodoksisen liturgian runsasta Raamatun lukemisen määrää mainostanut keskustelija ei tiedä että sovitus on Raamatussa keskeinen termi ja hänen pitää jopa kysyä missä siitä apostolit kirjoittavat.
Oliko tuo todella rehellinen kysymys vai trollausta?
Ei apostolien, vaan apostoli Paavalin. Lue nyt hiukan tarkemmin mitä kirjoitan. Mauriina on esittänyt aiemminkin muut apostolit Paavalia tärkeämmiksi.
https://uskojarukous.fi/t/luterilainen-sola-scriptura/1924/409
Ei tuo viite mitään muuta, se kertoo enemmän kirkon luomasta järjestyksestä. Ei ole mitään eroa apostolien ja apostoli Paavalin välillä, se on veteen piiretty viiva.
Emme suinkaan.
Arkkipiispa Johannes: Kirkkoisien perintö s. 70–71:
Ortodoksiseen ihmiskuvaan kuuluu kiinteästi jumaloitumisen ajatus (theosis). Isien käyttämällä theosis-termillä Kirkko kuvaa sitä prosessia, jonka välityksellä ihminen yhä enemmän tulee osalliseksi jumalallisesta luonnosta. Vain yhdistymällä yhä täydellisemmin Pyhän Kolminaisuuden elämään voi ihminen rakastaa Jumalaa koko sydämestään ja kaikella ymmärryksellään ja lähimmäistään niin kuin itseään. Tämän yhdistymisen voi saada aikaan vain yksi välittäjä, joka on lihaksi tullut Sana eli Kristus, joka sanoo: ”Minä olen tie. Ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani” (Joh. 14:6). Tämän vuoksi ortodoksinen teologia korostaa, että Pojassa mekin tulemme pojiksi. Pyhä Henki vaikuttaa ja täydentää Kristukseen liittymisemme.
[S. 71] Kristuksen pelastustyö on keskeisin asia, mutta se ei mitätöi sitä, että jumaloitumisemme – kasvaminen Kristukseen ja liittyminen jumaluuden elämään – aina edellyttää kahden tekijän yhteistyötä ja myötävaikutusta: Jumalan armon ja ihmisen tahdon. Tahto tarkoittaa ihmisen tietoista, toimintaan suuntautuvaa persoonallisuutta. Tahdon merkitys on tässä oleellinen ja se on ihmisen työväline, kun on kysymyksessä Jumalaan yhdistyminen. Mikään jumaloituminen, mikään jumalayhteys ei ole mahdollinen, ellei ihmisen tahto alistu Jumalan tahtoon ja ellei ihmisestä tule Jumalan työtoveri, niin että ihmisen tahto vapaaehtoisesti yhä enemmän taipuu Jumalan tahtoon ja tulee sopusointuun sen kanssa. Tämän tekee mahdolliseksi Jumalan armo, jos ja kun ihminen ottaa sen vastaan. Näin ortodoksinen traditio korostaa näiden molempien tekijöiden osuutta ja molempien välttämättömyyttä.
Yhteistyötä Jumalan armon ja ihmisen tahdon välillä kutsutaan vanhastaan synergiaksi, joka siis on selvästi positiivinen termi ortodoksisessa teologiassa. Tämä traditio perustuu apostoli Paavalin sanaan kristityistä Jumalan työtovereina – synergoi (1. Kor. 3:9). Jumalayhteyden saavuttamiseksi on ihmisen tehtävä oma osuutensa. Jumalan armo vahvistaa ihmisen tahtoa rajoittamatta sen vapautta. Armo toimii ja vaikuttaa samoin myös sen jälkeen, kun ihminen on tehnyt ratkaisunsa. Vaikka armon osuus on suuri, on tahtokin välttämätön tälle yhteistyölle ja siten koko jumaloitumisprosessille. Kirkon teologia on aina korostanut, että Jumalan armo kutsuu kaikkia, mutta se ei pakota ketään, vaikka Jumalan tahto on, että kaikki pelastuisivat. Näissä yhteyksissä on sanottu Jumalan työn olevan armon antaminen ja ihmisen osuuden armon vastaanottaminen ja säilyttäminen. Erityisesti on huomattava, ettei tässä kokonaisuudessa ole tilaa traditionaaliselle ansio-käsitteelle. Jumala lahjoittaa armonsa, jos otamme sen vastaan.
Onko ortodokseilla tarjota jotain lohtua sellaisille kilvoittelijoille, jotka huomaavat itsessään tapahtuvan tuota jumaloitumista kovin hitaasti ja vähän? Pitääkö siinä saavuttaa joku vähimmäistaso, että pääsee taivaaseen?
Kiitos tästä. Jokunen huomio:
No siinähän se tuli, Kristuksen pelastustyö, sama asia jota tulin edellä kutsuneeksi sovitustyöksi. Nähtävästi ortodoksikirkkokin tunnustaa saman sovitusopin, jota Uusi testamentti opettaa ja jonka kaikki muutkin kristityt tunnustavat.
Tässä arkkipiispalle tulee eksegeettinen lipsahdus; eihän tuo kohta sano kristityn olevan Jumalan työtoveri pelastuksen vastaanottamisessa, vaan että Jumalan palvelija, jonka hän on lähettänyt evankeliumia julistamaan, on tässä julistustyössä Jumalan työtoveri.
Muuten tuo jumaloituminen näyttää olevan samanlainen (ehkä jopa sama?) asia kuin Uuden testamentin kuvaama “pyhitys”.
Kysymys on samasta asiasta, sanaa pyhitys esiintyy Ut:n teksteissä useammin.
Arkkipiispa käyttää sanaa ihan oikein, sillä Jumala tekee kaiken työn itse, mutta ihmisten kautta, näin ihminen osallistuu Jumalan työtoveruuteen. Tarkemmin sanottuna on kysymys Jumalan ja ihmisen välisestä yhteistyöstä.
En ole kuulut minimitasosta, kuka sellaista pystyisi määrittelemään. Jumalan itse antaa kasvun.