Pitää vain yrittää edelleen kilvoitella koko elämän ajan. Jumala auttaa merimiestä, mutta itse pitää soutaa.
2 tykkäystä
Luepa tarkasti koko jakso 1.Kor.3:1-10. Huomaat, että siinä on puhe Jumalan palvelijoista, joita ovat Paavali, Apollos ja muut julistajat. Kun Paavali sanoo “me olemme Jumalan työtovereita”, hän ei tarkoita “me kristityt”, vaan “me julistajat”. Ja se “työ”, jossa toveruus ilmenee, ei ole “armon vastaanottamista ja säilyttämistä”, joista arkkipiispa puhuu, vaan evankeliumin julistamistyötä.
2 tykkäystä
Tuo analyysi ei nyt muuta mitään. Kaikki on kutsuttu todistamaan Jumalan ihmeellisiä tekoja, työtoveruuteen.
Toki, mutta ei tämä työtoveruus meitä vanhurskauta, vaan meidän on oltava jo sitä ennen uskosta vanhurskaat, eli omanamme täytyy olla uskon kautta saatu uudestisyntymä, uusi luonto. Silloin me teemme Jumalan tekoja, mutta emme vanhurskautuaksemme. Tuskin tähän tarvitsee enää ottaa isä Aabrahamin esimerkkiä?
Joo, tästä jo vuosia sitten totesin samoin. Eräs syy miksi ort usko tuntuu olevan niin täysin uskoa kirkkoon ja perinteeseen ohi Raamatun, on tällainen posketon tulkinta.
Toki me lut kristityt olemme korostaneet jotain liikaakin.
Silti, kyllä Raamatun tunteminen on aika perustavaa kaikessa kristinuskossa.
1 tykkäys
Ortodoksimaallikot eivät useinkaan itse lue Raamattua. Minun tietysti silloin piti, kuin olin uskonnonopettajana. Luin lähinnä evankeliumia ja VT:n historiallisia kirjoja. Olen ollut jo kuusi vuotta eläkkeellä. Ortodoksit kuuntelevat lukemista kirkosssa. Mutta koronan takia ei ole voinut edes osallistua palveluksiin. Kaikki ihmiset vanhenevat ja menettävät vähitellen kaikki kykynsä. Ei ihminen tee mitään turhalla tiedolla. Tärkeintä on tietää kehen turvautua. Ortodoksisuus on elämää, eikä dogmatiikkaa. Syntien sovitus ei useinkaan ole ihmisten tärkein ongelma. Pahin ongelma on se, että meidän kaikkien pitää kerran kuolla.
1 tykkäys
Aika yllättävää! Katolisia kai tästä aikoinaan “syytettiin”, mutta ainakin Vatikaani II:n jälkeen ymmärtääkseni aika turha harhaluulo…
Kyllä se vieläkin näin on. Eikä pappi kysy synnintunnustuksella oletko muistanut lukea Raamattua, vaan oletko lukenut rukoussääntösi ja oletko noudattanut paastoja.
Tämä väite (“ohi Raamatun”) on posketon.
Metropoliitta Chrysostomos Konstantinidis: Dogmit ja kirkko ortodoksisen ajattelun mukaan , Ortodoksia 17 (1967) s. 16:
Usko ei ole puhtaasti inhimillistä toimintaa, vaan pikemminkin Pyhän Hengen yliluonnollinen lahja. Juuri tämän dogmeihin sisältyvät yliluonnollisen, jumalallisen aineksen johdosta ortodoksinen kirkko korostaa, että kaikkien sen opettamien ja ortodoksiuskovaisten tunnustamien totuuksien on sisällyttävä ilmoituksen ainoisiin lähteisiin: pyhään Raamattuun ja pyhään perimätietoon. Ilman niiden todistusta ei kukaan voi omistaa ilmoitettuja dogmeja. Mikään oppi, jota esitetään pelkästään pyhän tradition pohjalla eikä siis perustu molempiin lähteisiin, ei ole dogmi, vaan jonkun henkilön tai joidenkin henkilöiden omaksuma ja ilmaisema mielipide. Tällainen yksilöllinen käsityskanta voi olla virheellinen kuten sen edustama totuuskin.
2 tykkäystä
Miten meidän siis tulisi arvioida tätä yhtä yksittäistapausta, jossa
- arkkipiispa Johannes opettaa totuutena, että “jumalayhteyden saavuttamiseksi” ihmisen on välttämättä oltava Jumalan työtoveri eli yhteistyössä Jumalan kanssa
- ja perustelee tätä opettamaansa totuutta pyhällä Raamatulla, kuten pitäisikin
- mutta kuitenkin näyttää tässä kohdassa tulkitsevan viittaamansa raamatunkohdan 1.Kor.3:9 aivan toisin kuin alkuperäinen raamatunteksti on tarkoitettu ymmärrettäväksi (koska se ei puhu työtoveruudesta, jolla kristitty saavuttaisi jumalayhteyden, vaan aivan muunlaisesta työtoveruudesta)
Opettaako arkkipiispa siis tässä oikein vai väärin?
2 tykkäystä
Nämä asiat kuuluvat mielestäni yhteen.
Kuolevalle annetaan ainakin meidän kirkossamme ehtoollinen. Myos rippi kuuluu siihen tai sitten nämä ovat erillisinä.
Sekä synninpäästö että ehtoollisen lahja perustuvat siihen että Kristus on meidän syntiemme sovittaja. On hän silti myös Victor. Miksi ottaa vain osa siitä mitä Raamattu kertoo Jeesuksesta?
Kuollessa ja kuoleman ahdistaessa on hyvä turvautua siihen lupaukseen että Jeesus on edestämme annettu ja syntimme on sovitettu. Ero Jumalasta on tapahtunut syntiin lankeamisessa. Käärmeen pään polki rikki vaimon siemen eli Kristus, Jumalan poika. Häntä voimme ylistää elämässä ja kuolemassa.
1 tykkäys
Toivottavasti ortodoksisuus ei ole tällaista.
Ei tosiaankaan synti ole nykyihmisen eikä kai ollut antiikinajankaan ihmisen pahin ongelma. Kuolevaisuus ja siihen liittyvä epätäydellisyys on ihmisen pahin ongelma. Kuolemaa ei voi välttää kukaan.
Oikeastaan ajatus synnistä syntyy siten, että se syötetään ihmiselle jo lapsena. Luterilaisuudessa synneistä puhutaan paljon enemmän kuin ortodokseilla, sillä ortodoksit eivät puhu synneistä pikkulapsille eivätkä kouluikäisillekään kuin varovasti. Mutta ortodoksi tietää, että tosi paikan tullen hän voi mennä synnintunnustukselle ja saada synninpäästön. Kun luterilaisuudessa ei ole katumuksen sakramenttia, puheet synnistä ja armosta jäävät teoreettiseksi.
Tämä voi tuntua saivartelulta, mutta Raamatun mukaan synnin palkka on kuolema: “Sillä synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Room. 6:23) Niinpä vaikka ihminen ktse kokee pääongelmakseen kuolevaisuuden on perimmäinen ongelma kuolevaisuuden aiheuttaja, synti. Vähän samaan tapaan kuin ihminen haluaa päästä eroon esimerkiksi kivusta tai pahoinvoinnista, mutta keino niistä pääsemiseen on puuttua siihen usein silmälle näkymättömään sairauteen, joka oireet aiheuttaa.
4 tykkäystä
Niinpä, mutta myös niiden, jotka eivät ole tehneet syntiä, pitää mennä kaiken lihan tietä. Kuolema koskee kaikkia elollisia, Synti vain vapaan tahdon omaavia ihmisiä.
Onkohan ortodokseilla vähän erilainen ajattelutapa siinäkin, mitä merkitsevät synti ja syntinen?
Olen kuullut sellaista opetusta, joka sanoo, ettei ongelmamme ole siinä, mitä me teemme vaan siinä, mitä me olemme. En ole tullut syntiseksi tekemällä syntiä vaan teen syntiä, koska olen syntinen.
Onko ortodokseilla enemmän sellainen näkemys, että synti on tietoisesti tehty väärä valinta?
Kuten yllä @Filonilla:n kirjoituksessa arkkipiispa Johannes tosiaan sanoo, että “Kristuksen pelastustyö on keskeisin asia”. Sen perusteella, mitä olen lukenut ortodoksisia alkeistekstejä opista, varsin vähän oikeasti, niin sovituksesta tai ristiinnaulitsemisesta ei tehdä vastaavalla tavalla ikään kuin Jeesuksen elämän pistettä, johon kaikki palautettaisiin. Jeesuksen Kristuksen elämäntyö oli kokonaisuus, joka kaikki tähtäsi ihmiskunnan pelastukseen, kuten tulisi meidänkin elämämme olla. Sovitus on tapahtunut, mutta otammeko sen vastaan?
Esimerkiksi I. A. Gluhov (1927-1999) Ortodoksisessa katekismuksessaan (suomennettu 2013) kirjoittaa:
Uudessa Aadamissa, kantaisän ja ensimmäisen ihmisen Luojassa, vapaudumme syvän sydämessä olevan uskon avulla synnistä, kirouksesta ja kuolemasta. Hänen vapaaehtoinen kärsimyksensä ja ristinkuolemansa meidän vuoksemme on synnittömän Jumalihmisen kuolemana mittaamattoman arvokas ja kunniakas teko. Se toteuttaa myös täydellisesti Jumalan oikeutta, joka oli tuominnut meidät synnin vuoksi kuolemaan. Se on mittaamaton ansio, joka hankki Hänelle oikeuden lakia rikkomatta antaa meille syntimme [169] anteeksi ja antaa armoa synnin ja kuoleman voittamiseksi. … Hepr. 2:16 … Hoos. 6:6 … Ps. 85:11 … Jumala on loputtoman armelias ja Hänen armeliaisuutensa on yhteenliittynyt totuuden kanssa. Tämä on mittaamaton ansio, joka antoi Hänelle oikeuden antaa meidän syntimme anteeksi ja antaa meille armoa, jotta me itse käyttäisimme vapautemme vähäiset rippeet taisteluun syntiä vastaan ja voittaisimme sen armon avulla. (168-169)
Tämä viimeinen virke on toki jotain minkä luterilaiset sitten kaiketi kieltäisivät. Siinä kuitenkin tulee ilmi se, että ortodoksisessa opissa korostuu elävä usko ja uskollinen elämä. Se ei ole muuta kuin yhteyttä Jumalaan. Sen mahdollisti Eläväksi tekevä risti. Näin Gluhov (s.170-171) jatkaa: “Herra, joka itse on synnitön, otti meidän syntimme ja ristiinnaulitsi sen. Kristuksen kuolema kaatoi lopullisesti esteet ihmisen ja Jumalan väliltä ja yhdisti heidät.”
Lainaan vielä toista 1900-luvulla kirjoitettua kirjaa, E. Piiroisen teosta Ortodoksisten nuorten siveysoppi (Suomen ortodoksisen piispainkokouksen hyväksymä). Se on selvästi kirjoitettu luterilaiseen ympäristöön, mikä näkyy asioiden muotoilussa.
"Pelastus ja kadotus", s. 20-21
Kun ihminen oli langennut syntiin, joutui hän sen seuraksena eroon Jumalasta. “Synnin [21] palkka on kuolema.” Ihminen joutui kuoleman ja kadotuksen valtaan. Tästä johtuen oman tilansa tajuavat uskovaiset ovatkin kautta aikojen kohottaneet nöyrät rukouksensa Jumalalle, että Hän armahtaisi heitä ja saattaisi heidän pelastukseen eli alkuperäiseen yhteyteen Jumalan kanssa. Kun ihminen ei itse pystynyt pelastustaan saavuttamaan, lähetti Jumala maailmaan poikansa, joka otti hartioilleen kaikkien ihmisten synnit ja ristinkuolemallaan ikäänkuin avasi suljetut paratiisin ovat kutsuen uskovaisia siitä sisälle. Kristuksen suorittaman lunastustyön jälkeen onkin ihmisillä mahdollisuus valita itsellensä joko pelastus tai kadotus, joko Jumalaan yhtyminen tai eroaminen Hänestä. [kurs. oma] Synti vieroittaa Jumalasta, katumus ja Jumalaan turvautuminen vievät Hänen luokseen. Jumala ei ketään väkisin pelasta, vaan odottaa, että ihmiset tarttuisivat Hänen auttavaan kästeensä, ja että ihmisissä itsessään heräisi pelastumisen halu [kurs. kirjan].
6. Kristus sovittajana ja esikuvana. s. 23
Ensimäinen Aatami langetti ihmiskunnan syntiin, toinen “Aatami”, Kristus, palautti sen entiseen asemaan. Kristuksen opetuksien takia ihmiset nyt tietävät, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä (Room. 12:2). Langenneen ihmisluonnon ennalleensaattaminen tapahtuu Jumalan armon avulla. Herättäen ihmisen omantunnon ja auttaen ihmistä irrottumaan pahan vallasta ja elvyttäen hänen pyrkimyksiään hyvään Jumalan armo antaa riittävästi voimia evankeliumin lain toteuttamiseen.
Tämä viimeinen virke “evankeliumin laista” kuitenkin osoittaa, että vaikka kirja on kirjoitettu luterilaisessa ympäristössä on se samalla myös luterilaisuutta vastaan; eikä muuten voikaan olla, jos erot ovat todellisia. Yksimielisyyden ohjeessa päinvastoin Yksimielisyyden ohjeessa (5. Laki ja evankeliumi) laki ja evankeliumi tiukasti erotetaan toisistaan. Jeesus tosin sanoi itse (Joh. 13:34-35): “Uuden käskyn minä annan teille, että rakastatte toisianne niin, kuin minä olen rakastanut teitä, jotta tekin niin rakastaisitte toisianne. Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teissä on keskinäinen rakkaus.”
Näin siis ortodoksisissa kirjoituksissa ja ainakin lähihistorian opetuksissa, joita minä olen lukenut, sovituksesta puhutaan. Sitä ei käsitellä itsenäisesti niin laajamittaisesti kuin luterilaisuudessa. Syystä en ole varma. Ehkä siksi, että se on niin selvä asia? Ehkä siksi, että opetuksessa painotetaan luterilaisia enemmän ihmisen siveellistä Jumalan tahdon mukaista elämää? Ortodoksit eivät olleet osapuoli Länsi-Euroopan teologisissa kiistoissa, se varmasti vaikuttaa asiaan. Tai toki löytyy Konstantinopolin Patriarkka Jeremiaksen ja Tübingenin teologien kirjeenvaihto. Patriarkka kommentoi Augsburgin tunnustuksen kohtaa vanhurskauttamisesta:
Sanotte, että, kuten uskotte, syntien anteeksianto tapahtuu enimmäkseen yksin uskosta. Mutta Kirkko vaatii elävää uskoa, joka näkyy hyvissä töissä; sillä kuten Paavali [sic, erhe joko kääntäjän tai alkuperäisessä] sanoo, usko ilman tekoja on kuollut [Jaak. 2:17]. (Käännökseni englannista kirjasta Augsburg and Constantinople. The Correspondence between the Tübingen Theologians and Patriarch Jeremiah II of Constantinople on the Augsburg Confession. S. 36-37.)
Muistutus vielä Jaak. 2:24
“Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta.”
Kysymys on tosiasiassa laajempi kuin yksittäisten paikkojen saati sitten sanojen etsiminen ja listaaminen. Mitään kohtaa ei voida tulkita erossa kokonaiskuvasta. Arkkipiispa viittaa tunnettuun kohtaan Paavalilta (1. Kor. 3:9), jossa hän puhuu itsestään työtoverina. En usko, että siinä on kyse lipsahduksesta. Arkkipiispa vain osoittaa, että sana on käytössä Uudessa Testamentissa. Tulisiko meidän muka ajatella, että ainoastaan evankeliumin julistajat ovat Jumalan työtovereita? Vai tulisiko meidän vielä minimaalisemmin tulkita, että Apollos ja Paavali ovat Jumalan työtovereita ja muut varhaiset apostolit? (Varmasti löytyisi protestantti ellei sellaista jo ole, joka voisi alkaa kannattaa tätä jälkimmäistäkin ajatusta ja hän osaisi sen perustella Raamatulla, sillä se sopisi hänen joihinkin omalaatuisiin lähtökohtiinsa.) Eiköhän kyse ole pikemminkin siitä, että sanalla työtoveri on eri yhteyksissä eri merkityksiä, jotka ovat yhteydessä toisiinsa. Liturgisissa teksteissä en muista puhuttavan Jumalan työtovereista vaan Jumalan palvelijoista, mahdollinen virheellinen konnotaatio tasavertaisesta suhteesta ei siinä ole läsnä. Jumalan palvelijoiksi käsittääkseni kristittyjä on myös kutsuttu: “autuaat ovat ne, jotka kuulevat Jumalan sanan ja sitä noudattavat” (Luuk. 11.28), “loistakoon teidän valonne ihmisten edessä, että he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät teidän Isäänne, joka on taivaissa” (Matt. 5:16). On kuvia toki muitakin kuin palvelijuus. Mutta pysytellään nyt tällä kertaa siinä. Paradoksaalisesti Jumalan palvelu ei ole mahdollista, jos ei Jumala ole ihmisen kanssa, jos Jumala ei toimi. Jeesus sanoo (Joh. 15:5): “Ilman minua te ette saa aikaan mitään.” Ihminen ei siis toimi yksin tai palvele Jumalaa yksin, mutta ilmeisesti Jumala toimii hänen kanssaan, sillä kaiketi Jeesus tarkoittaa sitä, että jotain ehkä voi Jumalan kanssa ihminen saada aikaan. Tämä puolestaan on suoraan yhteydessä Paavalin opetuskirjeeseen (1. Kor. 13:3): “Ja vaikka minä jakelisin kaiken omaisuuteni köyhäin ravinnoksi, ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi…” Vielä palatakseni Jaakobin kirjeeseen, niin siinähän tekojen merkitystä käsitellään useista eri näkökohdista. Ei toimettomuutta vaan tekoja. (Tähän voisi ehkä vielä jatkaa siitä, kuinka luterilainen ja ortodoksinen aikakäsitys näyttävät olevan erilaisia, mikä voi synnyttää osan ongelmista (tämä liittyy nominalismi-realismi-juttuun ainakin ohimennen); mutta huomaan, että olen liian väsynyt siihen sillä asia ei ole minulle vielä kovin kirkas, ja tämä viesti on muutenkin turhan pitkä.)
Onko ortodokseilla tarjota jotain lohtua sellaisille kilvoittelijoille, jotka huomaavat itsessään tapahtuvan tuota jumaloitumista kovin hitaasti ja vähän? Pitääkö siinä saavuttaa joku vähimmäistaso, että pääsee taivaaseen?
Katumuksen sakramentti, vigilioiden katumuspsalmit ja katumusrukoukset, opetus rakastavasta ja armahtavasta Jumalasta, evankeliumit, Jumalan Sana, Pyhä Henki.
Kysymykseesi synnistä. Synnillisistä tiloista em. E. Piiroinen Ortodoksisten nuorten siveysopissa kirjoittaa mm.:
Sivuilta 14-16
Synti voi ilmetä ihmisessä yksityisinä synnintekoina, taipumuksena määrättyyn syntiin ja paheellisena tilana. Synnin seurauksina ovat usein omantunnon tuskat, sairaus ja kuolema. Siveysoppi erottaa tietoisia ja tietämättä tehtyjä syntejä, ukonaisia ja ajatuksen syntejä, lieviä ja kuoleman syntejä (viimemainituilla tarkotietaan sellaisia paheita, jotka paaduttavat ihmisen niin, ettei katuminen enää ole hänelle todennäköistä.) Yleensähän ei voida sanoa, että joku synti on toista suurempi. Pieninkin synti erottaa ihmisen Jumalasta, joka on itse puhtaus. … Pyhät isät esittävät neljä synnillistä tilaa, joiden vallassa ihminen saattaa olla rikkoessaan Jumalan käskyjä ja etsiessään vain omaa etuaan. Ne ovat huolettomuus, itseviettelys, orjuus ja paatumus. Huolettomuuden eli suruttomuuden vallassa ihminen suhtautuu kevytmielisesti sekä syntiin että hyveisiin ja on myös tuelvaisuutensa ja ikuiseen elämään nähden välinpitämätön. Itseviettelyn vallassa ihminen kuvittelee omat syntinsä pieniksi ja omat hyveensä mahdollisimman suuriksi ja tästä johtuen ei lainkaan kilvoittele puutteittensa korjaamiseksi ja parantamiseksi. Orjuus on sellainen synnillinen tila, jonka alaisella ihmisellä ei ole voimia eikä halua nousta synnin vallasta, vaikka hän kyllä tajuaa syntinsä ja kohtalonsa surkeuden. Siveellinen paatumus ilmenee siinä, että ihminen kadottaa kyvyn tehdä hyvää. Tälainen ihminen löytää tyydytyksensä vain synnissä. Paatumuksen äärimmäisenä asteena on katumattomuus (synti Pyhää Henkeä vastaan, Matt. 12:31-32).
4 tykkäystä
Ei. Synti on syntiä, vaikka sen tekisi tietämättään. Ks. rukoukset ehtoollisen edellä.
2 tykkäystä
No ei, kyllä hän liittää sen juuri kysymykseen Jumalan yhteyteen pääsemisestä. En lainaa sitä, olen kännykällä. Mutta kaikki voivat tarkistaa asian Filonillan viestistä johon Arkkipiispan selitys oli kopioitu. Yhteistyö jumalallistumisen saavuttamiseksi voi olla tulkinta joka perustuu Raamattuun, mutta kyseinen kohta puhuu selvästi evankeliumin julistamisesta. Kun apostolit ja myös me heidän seuraajinaan viemme Jumalan sanaa, olemme työtovereita Herralle. Meitä tarvitaan. Itse sanoma on kuitenkin sisällöltään sovituksen sanomaa. -Antakaa sovittaa itsenne, ottakaa vastaan pelastus! Sanoma ei ole evankeliumi yhteistyöstä vaan siitä että Jumala lähetti poikansa, kun aika oli täyttynyt.
Se, että juuri tähän kohtaan viitataan eikä kilvoittelua koskeviin moniin muihin, on se hämmennyksen aihe.
Tämä keskustelu ei ole uusi eikä tässä voitane saavuttaa yhteistä ymmärrystä koska armon käsite on varsin erilainen kirkoissamme. Sama koskee sovituksen merkitystä.
Omasta puolestani sorruin ehkä liioitteluun Raamatun ja ortodoksisen uskon suhteesta - samaa voi sanoa siitä retoriikasta jossa luterilaisuus ja meidän uskonelämäämme kuuluvan katumuksen ja synninpäästön todellisuus kiistetään ja puhutaan pelkästä teoreettisuudesta.
Raamattua ja varsinkin apostoleja voi lukea eri tavoin. Sanoja löytyy, joihin tarttua.
Annan nyt muiden jatkaa. Kaikilla on aina varmasti mahdollisuus suopeaan tulkintaan tai ainakin suvaitsevuuteen eri tavoin uskovien ja tulkitsevien viestejä kohtaan. 
2 tykkäystä
Synnistä puhutaan paljonkin ortodoksisissa kirjoissa ja opetuspuheissa. Pappi puhuu opetuspuheissa “meistä syntisistä” lukien itsensä heidän joukkoonsa. Me rukoilemme ehtoollisen valmistautumisrukouksissa ja liturgiassa:
“- - Uskon, Herra, ja tunnustan, että sinä olet totisesti Kristus, elävän Jumalan Poika, tullut maailmaan pelastamaan syntisiä, joista minä olen ensimmäinen. - -”
Ortodoksisessa kirkossa puhutaan paljon siitä, että meidän pitää viettää evankeliumien mukaista elämää. Niin kuin @nevalainen edellä sanoi, “ortodoksisessa opissa korostuu elävä usko ja uskollinen elämä”.
Ortodoksiset kirjoittajat kirjoittavat usein synergiasta, siitä, että meidän pitää toimia yhteistyössä Jumalan kanssa, tehdä oma osuutemme pelastuaksemme. Tietenkään suhde ei ole tasavertainen. Me teemme minkä voimme, ja Jumala tekee sen, mitä me emme voi. Myös sana liturgia (kreikan λειτουργία) tarkoittaa yhteistä työtä. Pappi kiittää usein liturgian lopussa kirkkokansaa (= rukoilijoita) “yhteisestä palveluksesta, yhteisistä rukouksista”.
3 tykkäystä