Yritän suomentaa edes jotakin, vaikka en ymmärräkään tästä mitään.
[TimoAnttila:] Metropoliitan oma (ortodoksinen) näkemys:
[Mar Gregorios:] ”Justification -sanalla on kaksi merkitystä – dikaiosis ja dikaiosune, vanhurskauttamisen prosessi eli akti ja vanhurskautumisen tila. Me emme voi valita näiden kahden merkityksen välillä. Se on Jumala, joka puhdistaa, ylläpitää, vanhurskauttaa, ja sen tuloksena ihmisten, jotka vanhurskautetaan, täytyy vanhurskautua.” – ”Vanhurskaus ja pyhyys, tsedeq we qodesh, ovat Jumalan ominaisuuksia. Se on hän, joka lahjoittaa nämä ominaisuudet, jotta kansa voisi kantaa Jumalan nimeä. Seurauksena on, että uusi kansa pystyy palvomaan uskollisesti, tuottamaan henkilökohtaista ja sosiaalista oikeamielisyyttä ja myötätuntoisena kaikkea ihmisyyttä kohtaan olemaan kansojen valo.”
[TimoAnttila:] Sitten Mar Gregorios puhuu kolmesta vääristyneestä Paavali-tulkinnasta.
[Mar Gregorios:] ”Ensinnäkin – ja tämä on ollut tuhoisa väärinkäsitys kirkon historiassa – uskoa ja vanhurskauttamista ei kumpaakaan pitäisi nähdä pelkästään yksilöllisessä kontekstissa. Henkilökohtainen usko, henkilökohtainen vanhurskaus ja pyhitys ovat realiteetteja, mutta niiden konteksti on koko Kristuksen ruumis, ihmiset, jotka on kutsuttu uskomaan ja vanhurskautumaan. Kirkon usko ja siitä seuraava pyhitys ja vanhurskautus pitäisi nähdä ensisijaisina realiteetteina. Henkilökohtainen juontuu niistä, myötävaikuttaa niihin ja on yhteisen uskon ja yhteisen pyhityksen ylläpitämää.”
”Toinen väärinkäsitys on pitää uskoa luottamuksena johonkin taivaalliseen kirjanpitoon, jossa yksittäisiä ihmisiä pidetään vanhurskautuneina, kun he kuitenkin ovat syntisiä. Luterilainen skolastiikka tuli hyvin lähelle uskon ymmärtämistä tällaiseksi. Simul justus, simul peccator on oikein niin kauan kuin se on tunnustus eikä dogmi. Jumala haluaa oikeaa vanhurskautta. Sitä hän vaati Israelilta, ja nyt hän vaatii sitä kirkolta. Se ei ole yksinkertaisesti tilinpitoa. Pyhitys ja vanhurskaus rakkaudessa – tämä on Jumalan nimi, jota meidän tulee kantaa valittuna yhteisönä. Ja nimen tulee olla todellinen.”
“Kolmas väärinkäsitys uskosta ja uskosta vanhurskautumisesta on nähdä se kohtaamisena eikä yhdistymisenä. Eurooppalainen traditio on haluton hyväksymään minkäänlaista todellista yhdistymistä Jumalan ja ihmisen välillä. Mutta jos ei ole todellista yhdistymistä, silloin Kristus ei ole tullut ihmiseksi. Kristuksessa Jumala ja ihminen ovat tulleet erottamattomasti yhdeksi. Ei ole niin, että hänessä Jumala ja ihminen kohtaavat toisensa, vaan he ovat aidosti ja pysyvästi yhdistyneet. Usko merkitsee olemista yhdistyneenä Jumalihmiseen Kristukseen eikä vain uskomista häneen.”
[TimoAnttila:] Tilanteen korjaamiseksi metropoliitta kehottaa:
[Mar Gregorios:] “Meidän täytyy liittää uskosta vanhurskauttaminen sekä eskatologiseen kutsumukseen tulla osallisiksi jumalallisesta luonnosta (ortodoksit käyttävät siitä sanaa theosis) että siihen liittyvään tehtävään tuoda taivasten valtakunta poliittis-ekonomisen oikeudenmukaisuuden historiaan ja ihmisen korkeampaan elämälaatuun.
[TimoAnttila:] Toisessa samassa teoksessa olevassa kirjoituksessaan (The Augsburg Confession in the Ecumenical Movement - An Orthodox Perspective, s. 140) hän myös muistuttaa että:
[Mar Gregorios:] Uskomme, että Paavalin opetus uskosta vanhurskauttamisesta on tärkeää, mutta mielestämme se täytyy tasapainottaa Herramme omalla opetuksella vuorisaarnassa ja vertauksissa sekä Johanneksen ja Jaakobin käsityksellä vanhurskaudesta ja ”righteousnificationista” [Filonilla: viimeinen sana on kirjoittajan keksimä sana, joka sisältää sekä vanhurskauttamisen että jumaloitumisen eli theosiksen].
