Olisi kiva, kun @Miknius tekisi selkeän synteesin havainnoistaan: mitä seuraa siitä, jos “usko” tarkoittaa uskollisuutta? Mitä silloin on “uskosta vanhurskaaksi tuleminen” (Room.5:1)?
Uskollisuus on tietystä näkökulmasta elinikäistä kilvoittelua, kuten Ilm.2:10: Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun. Voisi sanoa, että vasta kristityn vaelluksen päättyessä voidaan todeta, miten “uskollinen” hän on ollut. Tahtooko @Miknius päätellä, että vasta elämän päättyessä Jumala arvioi ihmisen ja sitten myöntää palkaksi vanhurskauden niille, joiden uskollisuus on riittävää? Mutta miksi Paavali sitten sanoo kristitystä, jonka vaellus on (ehkä) vasta alussa, että tämä on tullut “uskosta” vanhurskaaksi, on “uskossa” päässyt armoon ja on saavuttanut rauhan Jumalan kanssa (Room.5:1-2)?
Jaetta Room.3:25 ei pitäisi irrottaa edellisestä jakeesta, kuten @Miknius tekee; havainnollisuuden vuoksi olen lihavoinut muutaman sanan:
Ei tätä “lahjaksi” ja “armosta” saatavaa vanhurskautta oikein voi tulkita niin, että se olisi palkinto jostakin uskollisuudesta; tekstihän sanoo (mielestäni aika selvästi), että Jeesuksen veriuhri tuottaa syntien anteeksiantamuksen, ja juuri tämä forenssinen eli oikeudellinen viattomaksilukeminen on “vanhurskauttamisen” varsinainen sisältö.
Muuten @Mikniuksen ei pitäisi kirjoittaa, että “[roomalaiskirjeen] kolmannessa luvussa joka ikinen maininta uskosta voidaan ymmärtää uskollisuuteen viittaavaksi”, kun hän ei käy kaikkia noita sanaesiintymiä läpi; siis (ainakaan) kohtaa “vanhurskauttaa sen, jolla on usko Jeesukseen” (3:26).
Ohops. Tuo yksi jae oli jäänyt vahingossa uupumaan. Mutta siinä uskon voi ymmärtää ihan hyvin uskollisuudeksi. Parhaiten jopa Jeesuksen uskollisuudeksi, joka on meidän vanhurskauttamisemme perusta. Ei siis mitään ongelmaa esittämälleni “isolle kuvalle”. Kunhan kerkeän, käsittelen blogillani ortodoksista sovitusoppia. Ehkä lienee tarpeellista lisäksi avata sitä, mitä tarkoittaa vanhurskauden saaminen armosta ja lahjaksi ja missä mielessä nämä sulkevat ihmisen teot/hyveet yms. pois vanhurskauttamisesta. Aion myös paneutua vanhurskauttamisen luonteeseen lähitulevaisuudessa, Mutta en tosiaan aio harjoittaa tätä foorumikirjoittelua, joten tämä vain pienenä alustuksena tuleville blogijulkaisuille. Yritän saada jotain uutta julkaistua joka torstai.
Siis että Room.3:26 pitäisikin kääntää: “hän itse on vanhurskas ja vanhurskauttaa sen, jolla on (turvanaan?) Jeesuksen uskollisuus”? Jos näin on, niin miltei kaikki erikieliset raamatunkäännökset ovat tässä paikassa virheellisiä, ne kun puhuvat “uskosta Jeesukseen”.
Mutta jäämme odottamaan, että @Miknius ehtii saada seuraavan bloginsa valmiiksi. Ehkäpä siellä selvennetään tätäkin asiaa.
No, kommentoin lyhyesti, koska en aio palata enää tuohon jakeeseen.
Alkutekstissä sanotaan kirjaimellisesti: Jeesuksen uskosta/uskollisuudesta (ἐκ πίστεως Ἰησοῦ). Kreikassa kuten latinassa tällainen genetiivirakenne on tulkittavissa kahdella tavalla: joko se viittaa Jeesuksen uskoon/uskollisuuteen tai uskoon Jeesukseen/uskollisuuteen Jeesusta kohtaan. Edellinen tulkinta antaisi ymmärtää, että vanhurskauttamisemme tapahtuu Jeesuksen uskollisuudesta, eli mitä ilmeisemmin hänen uskollisuutenssa tähden. Jälkimäinen tulkinta taas korostaisi meidän uskomme/uskollisuutemme merkitystä vanhurskauttamisessa. Ja kuten sanoin blogissani: tutkijoiden välillä on Room. 3:n suhteen väännetty paljon siitä, kumpi tulkintavaihtoehto genetiivirakenteesta on oikea. Kumman tulkinnan valitseekaan, uskon tulkitseminen uskollisuudeksi sopii hyvin jakeeseen.
Kysyn, mikä motiivi sinulla on vastoin kaikkia käännöksiä sijoittaa uskon tilalle uskollisuus? Tulee väkisinkin vaikutelma, että haluat näin tekemällä syrjäyttää uskon antaen ymmärtää, että vanhurskauttamisessa on tärkeä rooli uskollisuudellamme. Mutta mitä rooli meidän uskollisuudellamme on vanhurskauttamisessa?
Gal 2:20: “ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni.”
Eihän Jeesuksen olisi tarvinnut antaa itseänsä minun edestäni jos minä omalla uskollisuudellani olisin ansainnut pelastuksen? Mutta kun hänen uskollisuutensa luetaan uskossa minulle, silloin minä olen kyllä uskollinen, mutta vieraan uskollisuuden varassa, en omassa varassani jonkin myötäsyntyisen uskollisuuteni tähden, jota minulla ei synnin turmeleman luontoni tähden ole.
Tätä muotoilua on pakko kritisoida. Raamattua tai mitään muutakaan tekstiä lukiessa ei ole lupa “valita” itselleen mieluista tulkintaa, vaan on pyrittävä selvittämään, mitä kirjoittaja on siinä asiayhteydessä halunnut sanoa. On perin harvinaista, että kukaan kirjoittaja laatisi tietoisesti tekstiä, jonka voi tulkita kahdella tavalla.
“Odotamme jännityksellä, seuraavaa kirjoitusta. Lisäksi joku pieni miksei laajempikin kirjoitus tuosta perisyntiopista voisi olla tarpeellinen.”
Totta. Minulla ei ole enää kapasiteettia moiseen, mutta muistettakoon että “perisyntiä” ei käsitteenä löydy Raamatusta:"…The nearest we come to it is the concept of propatorikon hamartema, the “sin of out forefathers”, but not original sin."(Lähde: Six Bible Studies: Paulos Mar Gregorios. The New Faith-Science Debate, sivu 108. Ausburg Fortress 1989)
ja
“One error presumes that the doctrine of original sin “has always been there”. At its most extreme, this is the assumption that original sin is a universal belief. Less extreme is the more common view that original sin is “in scripture”. To be sure, the story of Adam and Eve is in the Hebrew Bible, Paul refers to Adam´s sin, and sin is a predominant theme in both testaments. But as scripture scholars and church historians insist, the idea of original sin is a post-New Testament development.*” (Original Sin - Origins, Developments, Contempory Meanings: Tahta Wiley, s. 37. Paulist Press 2002.)
Laitan nyt kuitenkin vielä tämän David Bentley Hartin The Story Of Christianity -kirjasta, joka antanee selviä viitteitä siitä, että propatorikon hamartema´aa ei taideta ymmärtää ja tulkita samoin ortodoksisessa Kirkossa kuin luterilaisessa:"…All Christians believe that we are born in sin - that is, enslaved to death, suffering corruption in our bodies, minds and desires, alienated from God - but only in the West did the idea arise that a newborn infant is somehow already guilty of transgression in God´s eyes. In part, this is because the Latin text of Romans 5:12 with which Augustine was familiar contained a mistranslation of the final clause of the verse, one that seemed to suggest that in´ Adam ´all sinned. The actual Greek text, however, says nothing of the sort: it says either that a result of death all sinned, or that because sin is general all things die; but it does not impute guilt to those who have not yet committed any evil."
Yllälainutun äärellä pohdiskelenkin, pitäisikö luterilaisella puolella puhua tarkentavammin perisynnin sijaan perisyyllisyydestä(opista)?
Kohdasta Room.5:12 on sanottava, että jos ehkä jossakin latinalaisessa käännöksessä onkin virhe, tätä virhettä ei ole nykyluterilaisten käyttämissä käännöksissä, kuten (suom. vuoden 1938 versio): “Sentähden, niinkuin yhden ihmisen kautta synti tuli maailmaan, ja synnin kautta kuolema, niin kuolema on tullut kaikkien ihmisten osaksi, koska kaikki ovat syntiä tehneet - -”
En näe, että terminologian muuttaminen parantaisi tilannetta. Joka tapauksessa seurakuntalaisille on opetettava, että (kuten David Bentley Hart sanoo) jokainen ihminen syntyy synnissä, ja se mitä tämä tarkoittaa.
“Augustinus tarkasteli teologiaa hyvin filosofisesti. Hän piti erityisesti platonistisesta filosofiasta. Augustinus tarkasteli ihmisen tahdon ja Jumalan armon osuutta ihmisen elämässä. Hän tuli siihen tulokseen, että Aatamin ja Eevan perisynti vaikutti ihmisiin jo syntyessä. Tästä perisynnistä pystyi paranemaan vain Jumalan armosta. Tämä ajattelutapa vaikutti myöhemmin paljon esimerkiksi Martti Lutherin teologiaan.” ( Augustinus Hippon piispa – Ortodoksi.net).
Luterilaisuudessa perisynti nähdään syvänä, totaalisena turmeluksena, ortodoksit ja katoliset eivät tätä oppia hyväksy. Yhtenäisessä kirkossa tämä ajattelu oli Augustinuksen omaa ajattelua, jota reformaatiossa sittemmin kehiteltiin. ( Ks Hesekiel 18)
Kuka kristitty ansaitsee omalla uskollisuudella pelastuksen? Tätä samaa ajatusta olet tarjonnut useasti ja minä olen kysynyt kuka tai mikä kirkollinen ryhmä opettaa näin? Siihen en ole saanut tosin sinulta vastusta. Olisi kuitenkin hyvä tietää kenestä puhut. Tässä ymmärrät koko asian mielestäni ongelmallisesti. Tätä ei ole tarkoitettu kun puhutaan uskolisuudesta Jumalan käskyille.
”Toteuttakaa sana tekoina, älkää pelkästään kuunnelko sitä – älkää pettäkö itseänne. Se, joka kuulee sanan mutta ei tee sen mukaan, on kuin mies, joka kuvastimesta katselee omien kasvojensa piirteitä.” ( Jaakob 1:22-23).
” Ja kärsivällisyys tuottakoon täydellisen teon, että te olisitte täydelliset ja eheät ettekä missään puuttuvaiset.” ( j. 4)
Tässä näkyy, että vanhurskauttaminen ei ole pelkästään lukemista, kuten ei uskollisuuskaan. Vaan meidän aktiivista tekemistä Jumalan armon avulla.
Et näe syytä puhua perisyyllisyydestä. Ja Luther näki tämän käännösvirheen. Allright, mutta myönnät että “perisynti” käsitteenä ei ole sola scriptura? Ja sen, että sen varaan rakentuva luterilainen perisynti -oppi ei ole universaali. Tarkennan, edes katoliset eivät omaa luterilaista näkemystä siitä.
Mutta se, että allekirjoitat Hartin ortodoksisen näkemyksen on hyvä koska mm. 9x ei siihen yhdy, vaan hylkää sen.
Ehkäpä tässä extra sola scriptura perisynti tai perisyyllisyys -oppi keskustelussa on kyse pyhän Augustinuksen teologian tulkitsemisesta. Katoliset, ortodoksit ja orientaalit tarkastelevat hänen perintään muiden isien kautta. Painotus ei ole siis vain siellä augustinolaisen tradition loppupäässä kuten mielestäni protestantteilla. Ja juurikin Augustinus on luterilaisuuden tärkein isä, Lutherin jälkeen.
Tietänet senkin, että kirkon kirjat eivät tunne sellaista käsitettä kuin “semi-pelagiolaisuus” ennen reformaatiota. Ko. käsite tulee (Lännen) teologiaan muistaakseni jonkun luterilaisen tunnustuskirjan kautta taisi olla Formula Concordia 1577. Pointti, kirkko torjui tarpeeksi hyvin pelagiolaisuuden. Tässä perisynti/ syyllisyys jutussa onkin osin kyse siitä miten pyhän Augustinuksen teologia ymmärretään ja yhdistetään kirkon yleiseen opetukseen.
Meitä vanhakirkollisia pidetään tietty “semi-pelagiolaisina” (vanhurskauttamis-oppi keskustelussa me olemme taasen niitä juutalaisia). Mun mielestä kyseessä on meitin vanhakirkollisten eri näkemys mm. Augustinuksen teologiasta. Me emme ole ainakaan “semi-pelagiolaisia”, enemmänkin semi-augustinolaisia, siinä missä luterilaiset ovat ultra-augustinolaisia.
Raamatun kääntäminen on aina monimuotoinen prosessi. Kieliperheet ovat myös erilaisia, joten käännöstyössä on paljon sovittamista. Tulkinnoissa on hyvä seurata yhtenäisen kirkon linjaa. Lukevathan helluntailaisetkin samaa Raamattua, mutta tulkitsevat tekstejä eri tavalla.
Ja mitä tulee luterilaiseen vanhurskauttamis -oppiiin, jota Paul Tillich kuvasi seuraavasti:"…This idea is strange to the man of today and even to Protestant people in the churches…it is so strange to the modern man that there is scarcely any way of making it intelligible to him!." “This doctrine” says Reinhold Neibhuhr “has been corrupted innumerable times in the Christian ages.” (Lähde sama, jossa Mar Gregorios kirjoitti. Kirjoittaja A. Sundaram (lut.) Otsikko: "Justification by Faith - With special reference to personal and social righteousness, sivu 25)
Toivoisin vihdoin, lopulta ja viimeinkin, niitä kirkkoisiä (en valitettavasti laske Lutheria sellaiseksi ja vielä vähemmän hänen seuraajiaan!) niitä/ heitä varmasti löytyy!?
Myönnän, että sanaa “perisynti” en ole Raamatussa nähnyt. Mutta se asia (“käsite”?), jota luterilaiset kutsuvat perisynniksi, on kuvattuna Raamatussa. Lienemme kaikki yhtä mieltä siitä, että kristillisessä teologiassa on lupa käyttää sellaisiakin sanoja, joita ei ole Raamatussa, ja että mm. ortodoksitkin tekevät niin. Vaikkapa sana “jumalansynnyttäjä” ei esiinny Raamatun teksteissä, vaan vasta kirkolliskokousten päätöksissä.
Olisin kovin kiinnostunut kuulemaan hiukan vähemmän abstraktisti, mitä te ortodoksit sitten opetatte. (Se sopisi hyvin tähän ketjuun.) Kertokaa vaikka, mitä tarkoittaa tämä: “Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta myös olemme uskossa saaneet pääsyn tähän armoon, jossa me nyt olemme, ja meidän kerskauksemme on Jumalan kirkkauden toivo.” (Room.5:1,2)
Hiukan yllättää, kun viittaat Tillichiin, joka edusti lähinnä liberaalityyppistä protestanttisuutta ja jonka luulisi olevan aika kaukana ortodoksisuudesta. T. vaatii tuossa sitaatissasi nimenomaan, että kristillinen oppi pitäisi mukauttaa (T:n kuvitteleman) “nykyihmisen” mieltymyksiin. Ja Niebuhrin lausunto, että vanhurskauttamisoppi olisi “turmeltu lukemattomia kertoja”, jää kyllä hämäräksi, kun harvalla meistä on kirjahyllyssään tuo mainitsemasi teos.
Tunnustuskirjoissa suurimmaksi osaksi viitataan Augustinukseen, muutamia muitakin viittauksia on. Eniten siteerataan Augustinusta. Kirkkoisiltä ei vaan nyt löydy luterilaista vanhurskauttamis käsitystä. Jos isiltä löytyisi luterilainen vanhurskauttamisoppi se löytyisi helposti, mutta koska sitä ei löydy, voidaanko vetää Raamatun ja luterilaisen vanhurskauttamisopin välille yhtäläisyysmerkkejä. Olisiko kysymys enemmänkin lutherin tulkinnasta, mitä ei kirkosta aikaisemmin löydy.
Metropoliitta Ilarion Alfejev: Orthodox Christianity Volume II Doctrine and Teaching of the Orthodox Church p. 253–255 (Filonillan suomennosta):
Ortodoksisesta näkökulmasta on vaikeaa ja jopa mahdotonta sanoa, että Aadamin syyllisyys voisi periytyä muille ihmisille. Jokainen ihminen on syyllinen ainoastaan omiin synteihinsä, jotka hän on itse tehnyt vapaasta tahdostaan, eikä niihin, jotka hänen vanhempansa, esi-isänsä tai ensinluotu ihminen ovat tehneet, ei ihmissuvun yleiseen syntisyyteen, josta jokainen ihminen olisi osallinen pelkästään syntymänsä ansiosta mutta josta hän ei voisi olla henkilökohtaisesti vastuussa.
Ortodoksinen kirkko ei jaa katolisen kirkon eikä varsinkaan protestanttien äärimmäistä pessimismiä ihmisen langenneesta luonnosta. Ortodoksisen käsityksen mukaan Jumalan kuva langenneessa ihmisessä on himmentynyt mutta ei kokonaan kadonnut; ihminen pysyy Jumalan kuvana myös syntisessä tilassaan. Ortodoksisen kirkon hautauspalveluksessa sanotaan: ”Minä olen sanomattoman kunniasi kuva, vaikka kannankin synnintekojeni haavoja.”
Ortodoksit eivät ole sitä mieltä, että ihminen olisi langenneessa tilassaan täysin menettänyt vapaan tahtonsa ja olisi kykenemätön hyviin tekoihin. Itäisten isien mukaisesti ortodoksinen kirkko opettaa, että ihmisen vapaa tahto saattaa suuntautua synnillisiin tekoihin, mutta se ei ole väistämätöntä. Jumalan hyvyyttä ihmiskuntaa kohtaan ei menetetty lankeemuksen jälkeen eikä ihmisen pyrkimystä Jumalaa kohti ole menetetty. Ihminen on säilyttänyt kykynsä tehdä hyviä töitä, joita hän saa aikaan Jumalan hyvyyden avulla,ei pelkästään Jumalan hyvyyden ansiosta.
Toinen käsitys, joka on ortodoksiselle traditiolle vieras, on ajatus, että syntiinlankeemuksen jälkeen ihmisen suhde Jumalaan muuttui, että Jumala otti pois armonsa ihmiseltä synnin rangaistuksena, että ihmiskunnalta puuttuu täysin jumalallinen armo ja se on vain joukko tuomittuja syntisiä. Ihmiskunnan asenne Jumalaa kohtaan muuttui, mutta ei Jumalan asenne ihmiskuntaa kohtaan: Jumalan rakkaus ihmissukua kohtaan pysyi muuttumattomana.
Hyvä kysymys. Keskustelu etenisi ehkä parhaiten, kun joku ortodoksi kertoisi, mikä on Raamatun vanhurskauttamisoppi ja missä kohden luterilainen oppi siitä poikkeaisi.
Tuossa edellä on hyvää kuvausta ortodoksisesta vanhurskauttamiskäsityksen taustasta, pohjasta Filonillan suomentamana. Jo tässä suhteessa voit verrata luterilaista tulkintaa miten se eroaa jo alkutekijöissään yhtenäisen kirkon teologiasta.