Paastoruoka on aina vegaanista (ei -eläinperäistä). Toki myös halpaa ja yksinkertaista laittaa.
Voit toki seurata pohjoisvenäläistä perinnettä halutessasi. Suomalaisilla ortodokseilla ei tällaista ohjetta ole. Paastoamme öljystä silloin kun kirkko niin sanoo. Koskee myös hyvin kallista pellavansiemenöljyä.
Tämä tästä. Hyvää Kristuksen syntymäjuhlan odotusta itse kullekin.
Ymmärtääkseni vegaaniruokakin voi olla kotimaisista tuotteista valmistettua. Mutta ei ollut tarkoitus kääntää tätä keskustelua veganismiin aatteena, yritin vain keksiä jonkin ontuvan vertauksen. Siis että luostarissa ollaan luostarin vieraina, ja vieras todennäköisesti ymmärtäisi jos talossa elettäisiin talon tavoilla. Maallistunut ortodoksikin saattaa hämmentyä, jos luostarissa ei (hänen silmiinsä) seurattaisi paastonaikaa. Itse ainakin ihmettelin, kun olin kuullut puhetta suuresta paastosta ja sitten luostarin pöydät notkuivat lihasta.
Igumeni Mikael on luvannut puuttua Valamon keittiön tarjoamisiin. Kun eilen katsoin heidän ruokalistaansa, tarjolla oli yksi kalaruoka ja kaksi kasvisruokaa, ja ainahan on lisäksi salaattia, leipää ja keitettyjä perunoita. Lihaa ei ollut tarjolla.
Kuulostaa viisaalta näin ulkopuolisen korviin. Lisää uskottavuutta. Mikael taitaa olla tervetullut igumeni?
Voi, kuinka kaunis kertomus!
Ei enää oman uskon, vaan levollisesti Kirkon uskon varaan 
Olisipa mielenkiintoista lukea kirkkonne miesjäsenestä,* jolla ei olisi jonkinlaista jumalanpalvelustehtävää! Ortodoksijulkaisuista tulee sellainen käsitys, että jos on aktiiviortodoksimies, tulee nopeasti reväistyksi johonkin työhön.
*pl. Hannu-Pekka Björkman ja muut julkimot
Ei sitä papistoa ja ponomareja( joista suuri osa on nuoria poikia) kovinkaan paljon ole. Reilu vähemmistö miespuolisista.
Mutta " tavallisista" ortodoksimiehistä ei tosin paljon juttua ole. “Ketä kiinnostais” on varmaan hyvä kysymys ja luulen, että kovinkaan moni ei omaa uskonelämäänsä lehteen halua…
Niin kai sitten. Kokonaiskuvaa on vaikea ulkopuolelta nähdä. Tuleepa vain vaikutelma, että teidän jäsenistönne koostuu pitkälti naisista, pappeuden eri asteilla olevista miehistä ja taiteilijoista.
Tää oli hauska. Erilaissa gallupeissa on taustatietokyselynä nykyään oletko mies/ nainen/muu/ en halua kertoa.
Ortsuilla kertomasi mukaan: nainen/ pappismiäs/ taiteilija. 
Ehkäpä voisit käväistä joskus itseäsi lähinnä olevan ortodoksisen seurakunnan liturgiassa, ihan tavallisena sunnuntaina. Muutaman käynnin otoksella selviää millaista väkeä siellä käy.
Median ja somen jutut eivät yleensä anna realistista kuvaa asioista.
Pariskunta perui avioeronsa. Hienoa juttu. Vaikuttaako tämä jotenkin Lahtelan toimimiseen ns. ortodoksisen kirkon pappina?
Ei automaattisesti mutta potentiaalisesti. Varsinainen syy pappeudesta luopumiselle on poistunut, mutta piispainkokous päättää pappeudesta. Vastaavasti se, jos joku munkkiudesta luopunut palaa munkiksi ei automaattisesti merkitse, että pappeus palautettaisiin munkiksi palaamisen yhteydessä, jollei piispainkokous siitä erikseen päätä. Jos jollekin maallikoksi siirretylle palautetaan pappeus, häntä ei vihitä uudelleen, koska pappeuteen kerran vihityn pappeus säilyy aina. Joskus se vain elämäntilanteiden vuoksi siirretään “piileväksi” niin ettei häneen suhtauduta pappina. Piispainkokouksen todettua, että tämä henkilö voi taas toimia pappina, hän tulee sovittuna aikana kirkkoon piispalliseen liturgiaan, pukeutuu papillisiin vaatteisiin, saa piispalta siunauksen ja osallistuu liturgian toimittamiseen yhdessä piispan kanssa. Sen jälkeen pappeus on palautettu.
Kun sekä valtio että kirkko elävät rinnakkaistodellisuudessa käy näin:
Kyseisen henkilön osallistuminen puoluepolitiikkaan ei tiedä pappeuden palauttamisen suhteen hyvää. Hieno mies toki edelleen.
Pitkästä aikaa kirjoittaminen taas sujuu jotenkin. Tämä juttu saattaa kiinnostaa täällä.
“Ikonikiista Bysantissa on hyvin monitahoinen historiallinen ajanjakso. Valitettavan usein kiista silti esitetään hyvinkin yksitahoisesti”, aloitan Myyttinen ikonikiista -kirjoituksessa.
Lars Ahlbäck
Juuri näin, tein samanlaisia huomioita väitöskirjassani. Yksikään kirkkoisä ei tietojemme mukaan kehottanut kunnioittamaan ikoneita. Ei käytäntöä tosin juuri taidetta kieltäkään. Tässä mielessä 787 konsiilin päätös ikonien kunnioittamisesta oli uutta. Tapa ei siis ollut uusi. Sitä olivat puolustaneet jo ainakin Theodoros Abu Qurra sekä Johannes Damaskolainen. Velvoite toimia tavan mukaan rangaistuksen, kirkonkirouksen uhalla, oli uutta.
Juuri tämä velvoite on ekumeenisesti haastava, sillä teologinen painoarvo on juuri siinä. Tarkoitan tällä sitä, että maalausten kohdalla on olemassa vain velvoite kunnioittaa pyhiä kuvia. Öljyväreistä, maalausten aiheista, perspektiiveistä tai mistään muusta kuviin liittyvästä ei ole ortodoksikirkossa mitään säädöstä, mikä olisi lähelläkään tai verrattavissa 7. konsiiliin. Tällä huomautuksella en halua väheksyä kirjoitettua ja kirjoittamatonta ortodoksista traditiota.
Tämän velvoitteen edessä me protestantit (ja käsittääkseni pitkälti myös roomalaiskatoliset) kallistumme enemmän ikonoklastien leiriin: Miksi tällainen ylimääräinen ehto pelastukselle? Harmillinen takaisku, ennen konsiilia oli helpompi pelastua. Eikö asia voisi olla adiafora, kun kerran Raamattu, eivätkä kirkkoisätkään sano asiasta juuri mitään tai ainakaan eivät sano tällaista velvollisuutta? Tai sola scripturasta käsin: maalausten edessä kumartaminen ei voi olla jumalallinen säädös, sillä Jeesus ja apostolit eivät asettaneet tällaista määräystä.
Ymmärrän kuitenkin ortodoksisen näkökulman: Konsiilin päätös ei ollut vain ihmisestä. Ikonien kunnioittaminen tarkoittaa lihaksi tulleen Pelastajan kunnioittamista. Siten päätös ja kuvien kunnioittamisen käytäntö palvelevat pelastusta, eivät hankaloita sitä.
Kuvan ja kuvattavan kohteen välinen suhde on hienosyinen ja kompleksinen. Pohdin, ovatko ortodoksit johdonmukaisia kunnioittaessaan pyhiä kuvia sen perusteella, että kuva välittää kunnioituksen prototyypille, toisin sanoen siksi, että kuva Kristuksesta on Kristus, mutta samalla eivät kuitenkaan osoita palvomisen elettä kuvan edessä, koska kyseessä on vain kuva, eikä itse henkilö. Tämän teologisen haasteen voi esittää myös kysymällä, onko ikoni, maalattu kuva, filosofinen ja platonismin ideoiden tapainen välittäjä ja ontologien askelma eli porras ihmisen ja Jumalan välillä. Ei ole, vastaavat ortodoksit, ikonissa ei ole kyse ei ideasta, vaan ruumiilllisista ja materiaalisista pyhistä sekä Kristuksesta eli itse Jumalasta.
Ikoniteologia rakentuu kristologian, Jeesuksen kaksiluonto-opin varaan. Siten kaksiluonto-opin haasteet ja ongelmat kertautuvat ikoniteologiassa. Ikonoklastit kysyivät ovelasti ja khalkedonialaisesti esittääkö kuva Kristuksesta hänen molempia luontojaan. Jos esittää, ikonoduulit syyllistyvät mahdottoman, jumalallisen luonnon kuvaamiseen. Jos ei esitä, ikonoduulit syyllistyvät Jeesuksen (luontojen) erottelemiseen. Jotenkin noin. Ikonien ystävät vastasivat (väistivät?) ongelman opettamalla kuvaavansa Jeesuksen persoonaa.
Ehto pelastukselle… Ortodoksisesta (ja varmaan myös enemmän tai vähemmän muidenkin kristittyjen näkökulmasta) voi kai sanoa, että pelastuminen on myös parantumista ja siinä prosessissa ikonit ovat avuksi.
Suunnilleen näin itsekin toteat myöhemmin:
Esitetäänpä skaala:
Pyhä kuva, reliikki, paasto tmv. on joko
a) harhaoppinen
b) haitallinen
c) yhdentekevä / adiafora
d) hyödyllinen
e) erittäin tärkeä
f) välttämätön
koskien pelastusta.
Protestantit ja ortodoksit valitsevat eri kirjaimen tuolta skaalalta koskien maalauksia ja niiden käyttöä. Toki me valitsemme monta kirjainta… mutta päälinja on luterilaisilla tuolla c ja d kohdalla, ortodokseilla e ja f kohdalla. Ekumeeninen yksimielisyys: kaikki hyvät keinot ja avut käyttöön, jotta pelastuisimme!
Ortodokseilla d) ja e) ovat todennäköisimmät vastaukset tässä asiassa. Emme ole tiukkapipoja.
Hyvä! Nähdäkseni ekumeeninen ongelma on kuitenkin se, että vastauksenne on 7. konsiilin myötä myös f. Että usko Jumalaan, Kristukseen, Jumalansynnyttäjiin, pyhiin ja reliikkeihin ei riitä jos ei kumarra pyhien kuvien edessä. Tai ehkä paremmin sanottuna: se, ettei kumarra, luetaan epäuskoksi kuvan kohdetta kohtaan.