Eivät tulliasemat ole kirkon virallista opetusta. Emme me mitään tuonilmaisista oikeasti tiedä. Monta on sinne mennehiä, ei paljon palannehia. Sen näkee sitten.
1 tykkäys
Löytyy kuten Finonilla kertoo. On sitten epävirallista tai virallista. Näyttäisi kutenkin olevan virallista.
Opetus tulliasemista ei ole dogmi, mutta monet pyhät isät ovat kirjoittaneet niistä. Ja joka tapauksessa me jossakin muodossa joudumme tilille tekemisistämme.
2 tykkäystä
Tuo on sikäli totta, että kirkko opettaa ns yksityiselle tuomiolle joutumista heti kuoleman jälkeen. Tulliportit perustuvat vain nunnan näkyyn tai uneen. Sellaiseen ei tarvitse kohdistaa huomiotaan. Tuon tapainen hengellinen kirjallisuus on minusta viihdekirjallisuutta.
Oli sitten viihdekirjallisuutta tai ei, pointti voi olla siinä, että valmistaudu kuolemaan. Paavalin kirje Rm avaa samanlaisen näkymän Rm 2: 6-11
hänen, “joka antaa kullekin hänen tekojensa mukaan”:
niille, jotka hyvässä työssä kestävinä etsivät kirkkautta ja kunniaa ja katoamattomuutta, iankaikkisen elämän, mutta niiden osaksi, jotka ovat itsekkäitä eivätkä tottele totuutta, vaan tottelevat vääryyttä, tulee viha ja kiivastus. Tuska ja ahdistus jokaisen ihmisen sielulle, joka pahaa tekee, juutalaisen ensin, sitten myös kreikkalaisen; mutta kirkkaus ja kunnia ja rauha jokaiselle, joka tekee sitä, mikä hyvä on, juutalaiselle ensin, sitten myös kreikkalaiselle! Sillä Jumala ei katso henkilöön.
Kreikan kielessä on ajatusleikki, tästä kohdasta, ,ihminen joka kuolee, joutuu avaamaan oman aarrearkunsa, toisille sisältö on kauhistus toisille ei.
Nämä arvostetut pyhät isätkö siis kirjoittavat viihdekirjallisuutta?
1 tykkäys
Ei kai sentään? Taitaa olla jokin uustulkinta.
Tässä esitetään, tämä uustulkinta. Kuulenkin sen ensimmäistä kertaa Mauriinalta. Luulen, että se on hänen oma tulkinta.
Tulliasemista
Athanasios Suuri: Antonios Suuren elämä (300-luvulta) s. 63–64 kohta 65:
Antonioksen näky sielun kohtalosta kuoleman jälkeen
Kerran Antonios oli yhdeksännen hetken vaiheilla (n. klo 15) käymässä aterialle ja nousi ensin rukoilemaan. Silloin hän [s. 64] tunsi että hänen henkensä temmattiin korkeuksiin. Ja mikä merkillisintä: seisoessaan hän näki itsensä aivan kuin oman itsensä ulkopuolelta ja ikään kuin jotkut olisivat olleet kohottamassa häntä ilmaan. Ilmassa hän näki seisomassa joitakin ilkeitä ja kauheita olentoja, jotka tahtoivat estää häntä etenemästä.
Kun hänen kuljettajansa taistelivat noita kauheita olentoja vastaan, ne vaativat niitä tilille siitä, että Antonios muka kuului niiden alaisuuteen. Kun ne halusivat saada selon hänen elämästään aina syntymästä lähtien, häntä kuljettavat estivät sen ja sanoivat: ”Herra on pyyhkinyt pois hänen syyllisyytensä syntymästä lähtien; tehköön hän tiliä vain siitä ajasta alkaen, jolloin hänestä tuli munkki ja hän antautui Jumalalle.”
Kun nuo toiset yhä vain syyttivät pystymättä kuitenkaan mitään osoittamaan, avautui tie hänen eteensä esteettömänä. Heti sen jälkeen hän tunsi ikään kuin palaavansa takaisin ja seisovansa taas itsensä lähellä ja jälleen hän oli sama Antonios.
Eihän tuossa mistään tulliasemista puhuttu, vaan demoneista, jotka kiusasivat kilvoittelijaa.
Juuri näin tulliasemista kristillisessä kirjallisuudessa puhutaan, kuvaus on vastaava.
Ilman muuta siinä on kysymys samasta asiasta. Ei tarvitse puhua sananmukaisesti tulliasemista. Näitä tekstejä on pilvin pimein monilla pyhillä isillä. Mutta pysy sinä kannassasi, minä pysyn pyhien isien kannassa.
1 tykkäys
No, minun kantani on vain se, että emme voi tietää mitä tuleman pitää.
Onko ortodoksisella kirkolla tai teologeilla jotain kantaa analogie entis -oppiin?
Pilvin pimein kenties, mutta tyytyisin Kirkon nykyiseen opetukseen. Tarkoitan tällä sitä, että tulliasema -teologiaa ei ole syytä liittää tai päivittää sitä Kirkon virallisiin dokumentteihin ja ortodoksista teologiaa koskeviin esityksiin.
Isä Seraphim Rosen ei mielestäni ole myöskään mikä parhain ortodoksinen auktoriteetti. Minun kirjanpidossa Rose on ortodoksimmillaan puolustaessaan Pyhää Augustinusta ja jäljittäessä läntisen kirkon ortodoksia pyhiä. Siinäpä kaikki. Ja kyllä, olen lukenut lähes kaikki Rosen kirjat ja hänen biografiansa: Not of This World: The Life and Teaching of Fr. Seraphim Rose by Monk Damascene Christensen.
Ylipäätään, kuten ei-ortodoksi kristitty saattaa täällä hokata, ortodoksisen Kirkon sisällä on aina (ollut) tietty seurakunta - askeettis-monastinen -painotusero tai jännite sen suhteen mikä on oikein ja opetettavaa. Tämä tulliasema -debatti on osa sitä. Se pulpahtaa pintaan noin kymmenen, kahden kymmenen vuoden välein Suomessakin. Samalla tapaa kuin kalenteri -ja kaste -kysymys ja suhde KMN:ään. (Nämä kaksi jälkimmäistä toki ovat tulleet tietty ajankohtaisemmiksi ei-ortodoksisten kirkkojen, lähinnä protestanttisten kirkkojen piirissä tapahtuneiden uusien linjausten takia laajemminkin ortodoksisen Kirkon sisällä)
Itse näkisin Osipovin kirjan suureksi avuksi askeettisemmille ortodokseille. Muillle suosittelisin jotain muuta. Esim. isä Alexander Schmemannia, jota isä Seraphim Rose jostain syystä piti “Pariisin koulua” edustavana liberaalina. Rosen mielestä tätä koulua edusti myös isä John Meyendorff.
Sikälimikäli jos minulta kysytään, Schmemann ja Meyendorff ovat ortodoksisesti luotettavimpia kuin isä Seraphim Rose. Pyrkimykset kanonisoida (jota en kannata) isä Seraphim Rose ovat mielestäni enemmänkin kirkkopoliittisia ja jopa nationalistisia. Joidenkin serbialaisten ja venäläisten ortodoksien sivuilla hypetetään Rosea, koska hän näyttää Amerikalle mitä kristinusko on. Osin näinkin, mutta Alexander ja John todistavat Rosea enemmän ja ortodoksisemmin -ainakin minun mielestä.
Taitaa olla.
1 tykkäys
Kiitos kommentista. Pahoittelen, että vastaaminen kestänyt.
Tulliasemat eivät ole dogmi ortodoksisessa kirkossa. Se toki kuuluu perinteen opetukselliseen flooraan.
Monesti sillä on kasvatuksellinen - kannustava tai pelotteleva - rooli hyveelliseen elämään. Siis elossa oleville.
Blogikirjoituksessani olen yrittänyt pysyä oleellisessa haudantakaisen suhteen. Se on toki oma arvioini, ei muuta.
Esim. Markus Efesolainen ei tulliporteista tainnut puhua, kun hän keskusteli Firenzen kirkolliskokouksessa katolisten kanssa.
Markuksen oppilas Gennadios Skolastikko kylläkin sittemmin yritti nähdä tulliporteissa kiirastulen jonkinlainen vastine.
Hyvä artikkeli koko kuolemanjälkeisestä aiheesta on tämä.
David Bentley Hart ei oikein tykkää tulliporteista.
Yllä jo mainittu monenlaista muuta kirjallisuutta aiheesta ja sen ympäriltä.
Ystävällisin terveisin.
Lars Ahlbäck
1 tykkäys
Kirjoitin pyynnöstä kirjoituksen Suomen ortodoksinen kirkko on kriisissä. Otsikko on lehden.
Kirjoituksessa on teologinen alku, joka ehkä kiinnostaa täällä.
Lars Ahlbäck
5 tykkäystä
Tuota alkua minäkin toitotan aina kun Kirkko nähdään esteeksi Jumalan työlle. Ei se ole. Ei ainakaan luterilaisittain ymmärrettynä. Paikallinen kirkkoinstituutio voi olla este, mutta Kirkko Kristuksen ruumiina ei. Tämä siis luterilaisittain ymmärrettynä.
D
4 tykkäystä
Samaan aikaan Kristuksen ruumis saa muodon paikalliskirkossa. Vaikka kirkko tai paikalliskirkko/seurakunta voi olla este, kun se ei seuraa Jumalan tahtoa, toisaalla asiat voivat olla hyvin. Tämä sama asia koskee myös yksilöä. Synnin tekeminen kohdistuu aina samalla kirkkoon, vaikka se tapahtuisi salassa, sillä uskomme pyhien yhteyteen.
2 tykkäystä
Epäsopu on synnin turmelevaa vaikutusta. Pyhityksemme voi näyttää edistyneeltä, mutta kuten Ahlbäck kirkostaan toteaa, kauniin pinnan alla kuohuu. Ihmiset ovat vajavaisia elämänsä loppuun asti. Kirkko koostuu ihmisistä, jotka uudistuakseen rakkaudessa tarvitsevat nöyrtymistä, syntien tunnustamista ja anteeksi saamista. Kirkossa on elämän lähde, joka on avoin kaikille. Kristuksen armo riittää, mutta lähteestä on syntisten ammennettava uudistavaa vettä.
Meillä luterilaisilla ei ole syytä henkseleiden paukutteluun. Kirkkokuntien eroista huolimatta sama yhteyden rikkinäisyys riivaa kumpaakin kansankirkkoa. Maailma ei saa sitä todistusta mitä Uusi testamentti kertoo kristityistä. Että meidät keskinäisestä rakkaudesta tunnettaisiin. Meillä on paljon pahemmin kysymys opin ja uskon riidoista, ainakin siltä näyttää. Joka tapauksessa syntinen luonto ja sen seuraukset uhkaavat peittää alleen evankeliumin jota on kirkon aarteena julistettava.
Moni vaihtaa kirkkokuntaa jopa useasti löytääkseen ehjän seurakuntayhteyden ja paetakseen synnin aiheuttamaa hämmennystä. Se ei auta, sillä kirkon inhimillinen puoli on aina läsnä joka paikassa. Kilvoittelu taitaa ollakin usein tärkeää siinä että säilyttäisi itse oleellisen eli uskon ja rukouksen asenteen. Ei pidä heittäytyä kiistoihin. On myös opittava sietämään epätäydellisyyttä. Vasta kerran vajaa lakkaa ja täydellisyys alkaa. Nyt katsotaan kuin kuvastimesta, perillä vasta nähdään kirkkaasti.
4 tykkäystä