Juuri tuosta olen eri mieltä. En saa aivojani enää nyrjäytettyä sellaiseen asentoon, että uskoisin noin. Ei maha mittään. 
Kandee tsekata Tunnustuskirjoista Augsburgin tunnustuksesta ja Augsburgin tunnustuksen puolustuksesta kohdat VII ja VIII (Apologiassa saman otsikon alla). Ei niissä ole paljoa tekstiä. Sitä paitsi lueskelin itse ikoneja varten reilusti enemmän ortodoksikirkon virallisia tekstejä, joten tämä on ihan kohtuullinen pyyntö.
Tunnustuskirjat (CA ja Apologia etunenässä) ovat nimenomaan ekumeeninen ehdotus yhteiseksi opiksi. Ne ovat mahdollisimman yksinkertaiset ja kattavat.
Eikä olekaan tarkoitus että uskoisit jotenkin muuten kuin olet tottunut uskomaan. Riittää jos ymmärtää miksi protestantit ja luterilaiset erityisesti voivat puhua yhdestä jakamattomasta kirkosta.
D
1 tykkäys
Aivan, mutta ilman kirkkoa ei ole pelastusta.
Pyhän piispa Feofanin sitaatti “En tiedä pelastuvatko [ei-ortodoksit] vai ei. Tiedän vain, etten minä pelastu ortodoksisen kirkon ulkopuolella” oli Sana papilta -blogista, jossa blogisti jatkaa:
“Tämä ei ole farisealaisuutta, vaan juuri ortodoksinen tapa lähestyä aihetta. Totinen ortodoksi tietää, ettei hänellä ole pelastusta muualla kuin Jumalassa. Hän tuntee itsensä ja että pikimmiten kaikki muut pelastuvat paitsi hän itse – sillä hän itse on syntisistä ensimmäinen. Kysymys pelastumisesta tai ei-pelastumisesta tulee aina olla kysymys itsellemme: ”Pelastunko minä vai ei?” Muiden pelastus on Jumalan asia.”
2 tykkäystä
Kirkko tai seurakunta on uskovien yhteisö, joten siinä mielessä heille kuuluu pelastus. Pelastukseen tarvitaan kuitenkin oma henkilökohtainen usko, muiden uskolla ei pelastuta. Jollakin on tiiviimpi seurakuntayhteys, jollakin väljempi, jollakin ei ehkä ole omaa uskonyhteisöä lainkaan. On ehkä joskus ollut, mutta etääntynyt. Silti voi uskoa ja pelastua, jos on saanut opetusta ja kastettu.
Koska tämä keskustelu näyttää kulminoituvan kirkko-oppiin, on minusta paikallaan esittää siitä hyvä tiivistelmä luterilaisesta positiosta, jonka on laatinut teol. tri. Olli-Pekka Vainio Martin Chemnitzin opetuksen pohjalta:
Yhteenveto
Kirkko ja paimenen virka
Kirkon olemus perustuu Kristuksen persoonaan, sekä Hänen tekoihinsa ja asemaansa Kulmakivenä ja Perustuksena. Kristukseen liitetyt kuolleet kivet virkoavat eloon, ja tulevat osallisiksi Kristuksen elämästä ja Pyhästä Hengestä. Kirkon perusolemukseen kuuluvat näin unitiivisuus ja ominaisuuksien vaihto, Kristuksesta osalliseksi tuleminen.
Kirkko-opin perustava kysymys tietenkin on, mistä tällainen Kristuksen lahjojen osallisuuteen johdattava Kirkko voidaan löytää? Chemnitz aloittaa kirkko-opillisen pohdiskelunsa yleisestä kirkon (ecclesia) käsitteestä. Pyrkimyksenä on selvittää joitakin sen aikaisia hankaluutta aiheuttaneita tilanteita. Katoliset olivat väittäneet reformaattoreita vastaan, että Kristuksen kirkko on näkyvä (visibilis) nimenomaan Rooman kirkon organisaatiossa. Myös joissakin reformaation puolelleen voittamissa kaupungeissa sovellettiin samaa ajatusta. Joissakin kaupungeissa uskottiin toden Kirkon olevan läsnä heidän keskuudessaan, koska siellä oli jossakin vaiheessa esiintynyt oikeaa evankeliumin opetusta tai että kaupungissa oli tapahtunut reformaation menestymisen kannalta merkittäviä tapahtumia, vaikka reformatorisesta opista oli jo luovuttu. Chemnitzin mukaan Kristuksen Kirkon läsnäolo johdettiin näin menneisyyden tapahtumista, ei nykyisistä käytännöistä, hieman samaan tapaan kuin roomalaiskatolisessa kirkossa. Jotkut taas ajattelivat tosi Kirkon olevan siellä, missä on mielipiteiden enemmistö, parhaimmat oppineet ja suurimmat joukot. Jotkut taas ajattelivat tosi kirkon olevan kaiken mahdollisen sisään sulkeva yhteisö, jossa voi vallita erilaisia keskenään ristiriidassa olevia opetuksia. Esimerkkeinä Chemnitz mainitsee uudelleenkastamisen, sakramenttien halveksunnan ja hurmahenkisyyden (schwenkfeldismin). Lisäksi jotkut ajattelevat, että mitään ulkoista kirkkojärjestystä ei tarvita, vaan he pysyttelevät kaikkien organisaatioiden ulkopuolella “vaellellen ympäriinsä kuin rakkikoirat”.
Tätä näkemyksien sekasortoa vasten Chemnitz alkaa määritellä omaa käsitystään todellisesta Kristuksen Kirkosta. Tämän määrittelemisen Chemnitz näkee tärkeäksi, koska sekasorron lisäksi Raamatun mukaan on olemassa myös väärä kirkko, Saatanan synagoga (Ilm. 2:9). Oikealla Kirkolla on joitakin ominaisuuksia, joiden avulla se voidaan erottaa väärästä.
Ensinnäkin oikea Kirkko on pyhä (sancta). Kirkon pyhyys perustuu maailmasta erottautumiseen ja pyhää käyttöä varten vihkimiseen. Kirkko sanoutuu irti maailman mukaisista toimintatavoista, jotka tuottaisivat sille kunniaa. Kirkon tehtävänä on tuottaa kunniaa Jumalalle. Pyhyys ei kuitenkaan ole Kirkon jäsenien omaa pyhyyttä, vaan se saadaan lahjaksi Jumalalta, joka pyhittää yksittäiset Kirkon jäsenet Sanallaan.
Uskontunnustuksessa kirkkoa kutsutaan myös yhteiseksi eli katoliseksi (catholica). Tosi Kirkon katolisuus tarkoittaa sitä, että se on perustettu Kristuksen varaan: koska Hän on pää, on Hänen ruumiinsakin yksi. Näin Kristus kokoaa kirkkoonsa ihmisiä kaikista kansoista ja kaikkina aikoina. Tämän kirkko toteuttaa evankeliumin saarnan kautta, joka on tarkoitettu kaikille, ts. se on kaikille yhteinen.
Tullakseen osalliseksi Kristuksesta ihmisen on kuitenkin tultava Kirkon vaikutuspiiriin. Vaikka Kirkko on universaali, kaikkialla ja kaikkina aikoina läsnä, on Jumala säätänyt, että ihmisen on tultava pelastuksen osallisuuteen näkyvän yhteisön (visibilis coetus) jäsenenä. Tosi Kirkko ei siis ole olemassa ja näkyvissä vain Jumalalle, vaan myös pelastusta etsivälle ja siinä kilvoittelevalle ihmiselle. Toisaalta tosi Kirkko on näkyvä, mutta kuitenkin samalla näkymätön.
Chemnitzin mukaan opilla tosi Kirkon näkymättömyydestä halutaan alleviivata lähinnä kahta asiaa. Ensinnäkään kukaan ei saa kuvitella, että vain pelkkä ulkonainen jäsenyys jossakin yhteisössä on pelastuksen tae. Tämä kritiikki suuntautuu erityisesti roomalaiskatolista kirkkoa vastaan. Toisekseen Kirkon sanotaan olevan näkymätön siksi, ettei sitä tuomittaisi näkyvien kriteereiden mukaan. Tämä kritiikki kohdistuu taas hurmahenkiin. Tässä yhteydessä Chemnitz käyttää käsitteitä taisteleva seurakunta (ecclesia militans) ja riemuitseva seurakunta (ecclesia triumphans). Tosi Kirkko on ulkonaisesti heikko ja vainottu joukko, jossa on monia heikkouksia, jopa skandaaleja ja pahennusta. Tosi Kirkon olemassaolon edellytys ei toisin sanoen ole sen jäsenten puhtaus ja pyhyys. Tässä ajassa elävä taisteleva seurakunta on monin tavoin heikko, ja vasta kuoleman rajan ylittänyt, riemuitseva seurakunta on täydellinen.
Vaikka todellisuudessa kristillisissä seurakunnissa on aina läsnä myös monenlaista pahennusta ja epätäydellisyyttä, tämä ei tarkoita, etteikö kirkkokuria silti tulisi harjoittaa. Seurakunnan paimenten tulee valvoa seurakuntalaisten elämää ja erottaa seurakunnan yhteydestä ne, jotka lankeavat näkyviin synteihin eivätkä tee niistä parannusta. Sama koskee myös kirkon opettajia, jotka luopuvat kristillisestä opista; heidän ei tule sallia repiä seurakuntaa, vaan heidätkin on erotettava.
Chemnitz painottaa, että oikea sana puhuttaessa seurakuntaruumiin sellaisista jäsenistä, jotka eivät sydämessään ole Kristuksen seuraajia, on “ei-pyhä” (non sanctus) tai “kuollut” (mortus). Hänen mukaansa he eivät ole uudestisyntymättömiä (non renatus), koska jos heidät on kerran kastettu, he ovat uudestisyntyneet. Tämä kielenkäyttö johtaisi kasteen halveksuntaan ja sen arvon väheksymiseen.
Sen sijaan jos joku on avoimesti jumalaton (impius), hän ei voi olla edes nimellisesti tai ulkonaisesti seurakunnan jäsen, saati sitten sen opettaja tai paimen. Kuitenkin Chemnitz painottaa, että myös kuolleiden jäsenten tulee ainakin ulkoisesti tunnustautua (professio externa) Kirkon oppiin. Sisäistä sitoutumista tulee toki myös edellyttää, mutta sitä ei voida arvioida, joten se ei käy tosi Kirkon tuntomerkiksi. Kristillisen kirkon ei myöskään tule pyrkiä tässä ajassa arvioimaan sisäisen sitoutumisen aitoutta, koska vain jumala tuntee ihmisten sydämet. Ulkoista sitoutumista sen sijaan voidaan arvioida helpostikin, ja näin ollen ainoastaan ulkoisen sitoutumisen puute voi olla syynä seurakunnasta erottamiseen.
Se, että taistelevassa Kirkossa on sekä eläviä että kuolleita jäseniä, ei tarkoita sitä, että “mikä tahansa joukkio, joka puhuu Jumalasta tahtoen pelastua, olisi oikea Kirkko”. Kristuksen oikea Kirkko on läsnä vain siellä missä evankeliumia julistetaan, ihmisiä kastetaan ja heille jaetaan ehtoollista. Lisäksi tämän kaiken tulee tapahtua Kristuksen säätämysten mukaisesti ja hyvässä järjestyksessä. Kirkko on näkyvä vain siellä missä nämä tuntomerkit (signa monstrantia ecclesiam), evankeliumi ja sen oikea käyttö, toteutuvat. Näin ollen tosi Kirkon olemus ei ole sidottu sen jäsenien pyhyyteen. Kirkko toteutuu sielläkin missä enemmistö jäsenistä on kuolleita, kunhan evankeliumi ja sakramentit toimitetaan Kristuksen käskyn mukaan.
Sanan julkinen saarna ja evankeliumin toimittaminen ei ole jokaisen seurakunnan jäsenen tehtävä. Siksi Kirkko on aina kutsunut tehtävään erityisiä viranhaltijoita, joiden tehtävä on palvella seurakuntaa Sanalla ja sakramenteilla. Myös viran olemus jäsentyy Kristuksen läsnäolosta käsin. Viran kautta Jumala toimii herättäen uskoa.
Chemnitzin mukaan kirkon paimenen tulee olla oikein kutsuttu virkaansa (vocatio). Raamatussa on kertomuksia, joissa jumala kutsuu sananpalvelijoita tehtävään ilman välikäsiä (mm. Mooses ja Paavali). Chemnitzin mukaan Kirkolle ei kuitenkaan ole annettu lupausta tällaisen kutsun odottamisesta, vaan sen sijaan seurakunnan tulee asettaa ja vihkiä itselleen paimenet. Tällainen kutsu virkaan on olemukseltaan aivan sama kuin jos jumala itse suoraan kutsuisi jonkun paimenen tehtävään. Käytännössä tämä tapahtuu siten, että seurakunnan viranhaltijat koettelevat paimenkandidaatin opetuksen ja elämäntavat. Tämän jälkeen hänet esitellään seurakunnalle, joka joko hyväksyy tai hylkää hänet. Seurakunnan päätöksen paimenet sitten vahvistavat kättenpäällepanemisen kautta.
Samoin kun jumala on viime kädessä se, joka kutsuu virkaan ja toimii viran kautta, on Jumalalla mahdollisuus myös riistää henkilöltä hänen virkansa. Näin tapahtuu silloin kun viranhaltija syyllistyy harhaopetukseen tai alkaa elää synnissä. Jos paimen hylkää Jumalan ilmoittaman opetuksen ja elämäntavan, hylkää myös Jumala hänet. Tällöin myöskään seurakunnan ei tule suvaita häntä. Seurakunnalla ei siis ole vain lupa vaan velvollisuus erottaa tällainen viranhaltija. Seurakunta ei siis voi olla sidottu vääriin paimeniin.
Oikean paimenen opetustehtävään kuuluu eri aspekteja. Ensinnäkin hänen tulee tuntea hyvin kirkon opetus. Toisekseen hänen tulee tunnistaa väärä opetusta ja nuhdella siitä avoimesti eikä vaieta. Paimen, joka vaikenee väärää opetusta nähdessään, on “palkkapaimen”, joka ei ainoastaan hoida tehtäväänsä huonosti, vaan tulee vaikenemisensa kautta osalliseksi harhaopettajien synneistä. Kolmanneksi hänen tulee kyetä puolustamaan kristillistä oppia syyt täjiä vastaan. Chemnitz viittaa tällä kohdin Lutheriin, jonka mukaan papin tehtävä on opettaminen ja puolustaminen (lehren und wehren).
Neljänneksi hänen tulee kyetä nostamaan Raamatusta esiin sellaisia asioita, jotka rakentavat, kehoittavat ja lohduttavat seurakuntaa. Viidenneksi vaaditaan että paimen on elämällään esimerkkinä seurakunnalle. Kuudenneksi paimen tulee ahkerasti rukoilla, että jumala läsnäolonsa kautta siunaisi hänen virantoimituksensa ja saisi aikaan seurakunnan kasvua ja rakentumista, koska tämä voima kuuluu yksin Jumalalle, ei ihmiselle.
Mitä tulee paimenten hengellisiin lahjoihin, niitä Jumala jakaa yksilöllisesti. Joku on taitava selittämään Raamattua, joku osaa taas lohduttaa jne. Lahjat vahvuudet ovat myös yksilöllisiä, eikä niiden pohjalta tule arvioida viran pätevyyttä sinänsä tai Jumalan mahdollisuuksia toimia kyseinen viranhaltijan kautta. Kirkkohistorialisena esimerkkinä Chemnitz nostaa esiin vielä erikseen donatolaiskiistan. Ennen keisari Konstantinuksen aikaa seurakuntien johtajia vaadittiin luovuttamaan pyhiä kirjoituksia tuhottaviksi. Osa taipui, mutta osa kieltäytyi. Kieltäytyneet joutuivat kärsimään vainoista ja kidutuksista. Kun vaino päättyi Konstantinuksen aikana, vainoa kokeneet ekskommunikoivat kirjoja luovuttaneet paimenet. Erityisesti Karthagon piispa Ceciliusta syytettiin petturuudesta ja heresiasta. Donatus ja hänen seuraajansa eivät halunneet olla häneen kirkollisessa yhteydessä ja ottaa häneltä vastaan sakramentteja. Cecilius kuitenkin katui ja piispainkokous totesi hänet kelvolliseksi hoitamaan virkaansa. Kuitenkin koska ero oli jo toteutunut, donatolaiset vetosivat Ceciliuksen kelvottomuuden puolesta hänen epäpätevään virkaansa. Hänet oli näet vihkinyt eräs Felix, jota pidettiin myös hereettisenä. Näin muodoin myöskään Ceciliuksen virka ei olisi ollut pätevä.
Näin donatolaiskiista nosti esiin kolme käsitystä, joita muun kirkon näkökulmasta pidettiin liioiteltuna. Ensinnäkin Sanan vaikuttavuus sidottiin viran hoitajan persoonan pyhyyteen ja oikeaoppisuuteen. Toisekseen tosi Kirkon olemus sidottiin seurakunta-laisten pyhyyteen. Kolmanneksi kirkollisiin toimituksiin osallistuvan sinänsä nuhteettoman seurakuntalaisen väitettiin tulevan osalliseksi (ilta communione pollui) harha-oppisten ja jumalattomien synneistä, jopa kadotetuiksi, mikäli he osallistuivat esimerkiksi samaan ehtoollispöytään hereetikkojen kanssa.
Chemnitzin mukaan donatolaisten opetuksissa on tietty totuuden hiven, vaikka siinä mentiinkin liian pitkälle. Kristuksen kirkon tulee pitää kiinni siitä, että harhaopettajien läsnäolo kirkossa ei ole sallittavaa. Tämän ei kuitenkaan tule johtaa viran ja toimitusten oikeuden epäilemiseen.
Donatolaisten ensimmäistä väitettä vastustettiin sanomalla, että viran kautta toimii itse Kristus, ja hän takaa toimituksen efektiivisyyden, ei paimen. Vaikka paimenella ei olisi Pyhää Henkeä eikä hän olisi osallinen Kristuksen seurakuntaruumiista, voi jumala silti toimia hänen kauttaan. Hän voi jopa olla avoimesti harhaoppinen ja jumalaton, mutta jos hän toimittaa toimitukset oikein ja Sanan mukaisesti, ovat ne päteviä. Samoin seurakunnan pyhyys ei ole jäsenten, vaan seurakunnan Kulmakiven, Kristuksen, lahjapyhyyttä. Lisäksi yksilöjäsenten pyhyys on vain Jumalan nähtävissä, eivätkä ihmiset voi sitä tuomita.
Chemnitzin mukaan on kuitenkin vielä tehtävä ero sellaisten paimenten välillä, jotka hylkäävät koko kristillisen opin perustuksen (fundamentum) ja sellaisten, jotka erehtyvät vain joissakin kohdin mutta säilyttävät perustuksen paikallaan. Ensimmäiseen joukkoon kuuluvat eivät saarnaa evankeliumia eivätkä toimita toimituksia oikein. Sellaisten kanssa ei tietenkään tule olla missään tekemisissä, eivätkä heidän toimittamansa toimituksetkaan ole oikeita. Sellainen seurakunta ja papisto, joka 1) julkisesti hyväksyy ja tunnustaa oikeaksi väärän opin, 2) harjoittaa epävanhurskasta jumalanpalvelusta ja 3) halveksii sekä tietoisesti vastustaa oikeaa opetusta, on joukkio, johon ei Chemnitzin mukaan voi kuulua tulematta sen synneistä osalliseksi.
Joku paimen voi kuitenkin olla harhaoppinen joidenkin opinkohtien kohdalla, mutta toimia muuten evankeliumin opin mukaisesti. Myös tällaisia paimenia olisi Chemnitzin mukaan parempi välttää, koska vaikka he saavat aikaan hyvääkin, he kuitenkin toiminnallaan hajottavat seurakuntaa. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että heidän toimittamansa toimitukset olisivat sinänsä vääriä tai pätemättömiä. Tällaisen paimenen kanssa toimiminen ei myöskään aiheuta hänen synnistään osalliseksi tulemista.
Usein jumalattomuus on kätkettyä eikä sitä voida havaita. Kuitenkin silloin kun se on näkyvää, on seurakunnan ja paimenten velvollisuus harjoittaa kirkkokuria. Jos näin ei toimita, toteutuu tällöin synneistä osalliseksi tuleminen. Paimen, joka ei nuhtele syntistä ja harhaoppista sellaisen kohdatessaan, tulee osalliseksi tämän synneistä. Tällöinkin nuhtelemisen laiminlyönyt paimen säilyttää oikean virkansa, eikä häneltä sakramentin ottava tule osalliseksi hänen synneistään. Osallisuus edes jumalattoman toimittamiin sakramentteihin ei merkitse osallisuutta hänen synteihinsä.
Chemnitz päättää kirkko-opin esityksensä siteeraamalla Augustinuksen kirjeitä Donatuksen kannattajille. Augustinuksen mukaan kirkossa ei koskaan tule tilannetta, jolloin seurakunta olisi täysin puhdas. Joskus voimasuhteet menevät niin, että harhaoppisia ei voida ekskommunikoida tai ehkä jokin tilanne vaatii rauhan säilyttämistä niin, ettei ekskommunikaatioon voida ryhtyä. Tällöin kristityltä ei vaadita sen enempää kuin nuhteleminen tai jokin muu kurinpalautuksen tapa. Jos tässä epäonnistutaan, vaan välttämättömyydestä joudutaan osallistumaan samaan jumalanpalvelukseen, ei tämä ole vaarallista niin kauan kunhan harhaoppisen opetukseen ei itse myönnytä, sitä ei tueta eikä matkita.
Olli-Pekka Vainio, Kolminaisuudesta osallinen, s. 98-105.
Tässä on mielestäni asia esitetty vastaansanomattomasti luterilaisesta näkökulmasta käsin.
Puhuin siitä, ettei tule erotella “käännynnnäisiä” ja lapsena kirkon helmaan tulleita. Kristinusko ei ole etninen uskonto. Siihen ei synnytä niin kuin juutalaisuuteen, vaan kaikki tulevat kirkkoon kasteen ja mirhavoitelun kautta. Lapsena ortodoksiksi kastettu vanhan ortodoksisuvun jäsen ei ole sen parempi ortodoksi kuin aikuisena kirkkoon tullut.
Tällaisesta on meillä keskusteltu paljon, mutta ei sen sijaan juurikaan siitä kääntyykö silloin toiseen uskoon, kun muuttaa kirkkokuntaa. Kun luterilaiset eivät tunne ortodoksisessa kirkossa käytyä keskustelua, eivätkä ortodoksit luterilaisten juttuja, niin tulee helposti väärinkäsityksiä.
2 tykkäystä
Rooman kirkko puhuu nykyään “katolisen kirkon täyteen yhteyteen ottamisesta” liittymisen tai kääntymisen sijasta. Perustuu näkemykseen, että kaikki kristityt ovat jonkinlaisessa suhteessa/ yhteydessä Pietarin istuimeen - vaikkakin enemmän tai enemmän epätäydellisesti…
2 tykkäystä
Mikäs se olikaan se Raamattuun kirjattu Jeesuksen opetus, jossa viimeiseksi hedelmätarhaan palkattu työmies sai saman palkan kuin heti aamusta palkatut, (jotka hieman mutisivat tästä).
1 tykkäys
Täällä vähän pohdintaa kääntymyksestä.
Liittyen toki ensisijaisesti Paavaliin, mutta sopii myös laajempaan yhteyteen.
Ikävän vähän on pohdittu ilmiötä The New Perspective on Paul ja muuta ortodoksiteologiassa. Mikael Sundkvist onneksi on, ks. esim. Hehkuva Hiillos -lehdessä vuonna 2016.
Lars Ahlbäck
1 tykkäys
Pieni blogikirjoitus traditiosta. Toki hieman rajulla otsikolla - Paavali ei kutsunut Jeesusta Jumalaksi.
Lars Ahlbäck
1 tykkäys
Siis on Jumalan Pojan uskossa. Muullahan ei ole väliä, niinkuin oli ryövärillä ristillä. Jos hän olisi saanut elää tässä ajassa, uskoville kuuluvia asioita hän olisi halunnut, koska siitä meidät tunnetaan, että me pidämme Jeesuksen käskyt.
Joh. 14:15 Jos te minua rakastatte, niin te pidätte minun käskyni.
Tuo rakastaminen ei ole ihmisestä, vaan se on rakkaus minkä Jumala on uskovaan uudestisyntymässä laittanut, ja toimii niin paljon kuin sille ‘tilaa’ annetaan.
1 tykkäys
Suuri paasto lähestyy. Tänään laulettiin publikaanin ja fariseuksen sunnuntain vigiliassa tätä ihanaa veisua:
"Synninkatumuksen ovet avaa minulle, oi Elämänantaja [Kristus], sillä aamusta varhain pyrkii sinun pyhään temppeliisi minun henkeni, joka kantaa peräti saastutettua ruumiin temppeliä. Mutta sinä, armollinen, puhdista se laupiaalla armollasi.
Nyt, aina ja iankaikkisesti. Aamen.
Pelastuksen poluille ohjaa minut, oi Jumalansynnyttäjä, sillä minä olen häpeällisillä synneillä saastuttanut sieluni ja olen suruttomuuteen kaiken elämäni tuhlannut. Mutta sinä esirukouksillasi vapahda minut kaikesta saastaisuudesta.
Armahda minua, Jumala, sinun suuresta armostasi! Pyyhi pois minun syntini sinun suuresta laupeudestasi!
Ajatellen pahojen tekojeni paljoutta minä, onneton, vapisen hirmuisen tuomiopäivän pelosta. Mutta laupeutesi armoon turvaten minä Daavidin tavoin huudan sinulle: Armahda minua, Jumala, sinun suuresta armostasi!”
5 tykkäystä
Kaikkien pelastumisesta, ortodoksi David Bentley Hartin mukaan - Jumala tahtoo, että kaikki pelastuvat.
Lars Ahlbäck
2 tykkäystä
Teologia on hölynpölyä. Tämä vakaumukseni vahvistuu, kun luen kirjoituksesi.
Itse täysin maallikkona ja syntini ja Jumalan rangaistukset, johdatuksen, ja avun omassa elämässäni kokeneena minun on vaikea niellä kokonaisena tuota jo evl-puolella kuultua ja hyvin myynyttä mainoslausetta “Kaikki pääsevät taivaaseen”.
Helvettiä en lähde määrittelemään, mutta ihmisen pitäisi olla ihmisiksi muita kohtaan, ja oikealla tiellä pysymiseen on ainakin minua auttanut Jumalan mahdollisen rangaistuksen pelkokin, jo siinä että ajattelee tekojaan.
Alkeellisena ihmisenä ajattelen, että sittenhän se olisi sama miten kukin täällä p&rseilisi elämänsä mittaan, lopussa kiitos seisoisi kuitenkin!
Tämän sanon siis täydellisen koulimattomana teologiasta, eksegetiikasta sun muustakaan, mutta elämässään kunnolla turpiinsa ottaneena.
Totta kai Jumala tahtoo, että kaikki pelastuvat, mutta hän ei pakota siihen ketään. Ihmisen täytyy itsekin tahtoa sitä.
2 tykkäystä
Hart vaikuttaa sivuuttavan sen, että Jumalalle nimenomaan yksi päivä on kuin 1000 vuotta. Hän sivuuttaa sen, ja tähdentää sitä, ettei olisi oikeudenmukaista, että rajallisen elämän aikana tehdyt valinnat sanelisivat ikuisen kohtalon. Kyse ei kuitenkaan ole ajasta, vaan olemuksesta. Raamattu nimenomaan ohjaa olemaan miettimättä aikaa sillä tavalla kuin Hart tekee. Yksi ohikiitävä hetki kantaa seurauksia 1000 vuotta - ja ikuisesti. Siksi jopa ajatustensa vartiointi on tärkeää.
Juuri sen takia meitä kehotetaan muistelemaan kuolemaa, että kilvoittelulle on niin vähän aikaa. Elämän lyhyys ei ole kuitenkaan lannistava asia, koska se toimii toisinkin päin: ristin ryöväri teki yhden hyvän valinnan - ja on nyt Herramme kanssa paratiisissa. Hart sen sijaan tarkastelee aikaa määrämitalla ja menee siksi harhaan.
3 tykkäystä
Hartin aika käsitys ei tässä mielestäni ole niin ratkaisevaa. Suurempi kysymys on sen sijaan kadotus, helvetti. Inhimillisesti ajatellen Hartin pohdinnat ovat herkullisia ja kertovat varmasti jotakin siitä mitä jokainen joskus pohtii. Hartin vastaukset ovat mielestäni liian yksinkertaisia ja jättävät selittämättä monet helvetiä kuvaavat Jeesuksen sanat. Raamatussa Jeesus taisi puhua eniten kadotuksesta.
Pieni ote Hartilta: “Tiedän, että useimpia kristittyjä on vaikea saada vakuuttuneeksi siitä, että heihin juurrutettua kuvaa helvetistä ei löydy Raamatun joka toiselta sivulta. Osaksi tästä voi syyttää perinteisiä käännöksiä, joissa kolme eri käsitettä Gehenna, Hades ja Tartarus on käännetty yhdellä ja samalla sanalla ‘helvetti’. Olen törmännyt jopa siihen, että käännöksiä, joissa noita kolmea käsitettä ei niputeta yhteen, syytetään siitä, että niissä yritetään häivyttää perinteinen kuva helvetistä olemattomiin. On kai kuitenkin selvää, että kääntäjät, jotka ovat halunneet säilyttää alkukreikan merkityserot käännöksessään, ovat helvetin häivyttämiseen samalla tavoin syyllisiä kuin työmies, joka rasvaa yläkerran oven saranat, tiivistää ikkunanpuitteet ja leikkaa räystästä raapivat pihapuunoksat, on syyllinen talon asukkaiden kuvitteleman pahan hengen pois manaamiseen.” (Suomennos Risto Mikkonen)
Lars Ahlbäck