Oskari Juurikkala Neokatekumenaalisesta tiestä

Luin Rerum Novarumin pari viikkoa sitten. Siinä ei ollut mitään tuollaista ongelmaa lavertelun ja fiilistelyn kanssa.

Tässä, mitä yrität sanoa, ei ole mitään järkeä.

Tarkoitatko sanoa, että kirjeen saama julkisuus muuttaa sen sisältöä jotenkin sekavaksi? Tai että nyt tyhmät ihmiset pääsevät lukemaan sitä, kuten minä tai ne, kenen ajatuksiin olen mahdollisesti tutustunut, ja siksi esiintyy sitä, että kirjettä luullaan sekavaksi tai harhaoppiseksi? Vaikka se näiden piispojen ja oikeiden vastaanottajien mielestä on täysin selkeä ja opiltaan oikea. Vai mitä yrität perustella?

Joten heidän pitää lukea ne näistä kiertokirjeistä?

Mutta tämä ei mitenkään selitä sitä, että miksi kirjeen pitää sitä varten olla sekava tai mahdollisesti harhaoppinen. Että piispoilla riittää haastetta?

Siis sanot, että piispat eivät muualla kuin näissä kirjeissä esiintyvien asioiden pohjalta lähde säveltämään hiippakunnan oppilaitosten toimintaa? Lähtivät tai eivät, niin mitä tekemistä sillä on tämän koko asian kanssa?

Ja jos he lähtevät säveltämään jotain näiden kirjeiden pohjalta, niin pätee sama kuin edellä: Mitä tekemistä sillä on tekstin vaikeaselkoisuuden ja sekavuuden kanssa? Tai millä tavalla tämä käyttötarkoitus perustelee tekstin vaikeaselkoisuutta tai sekavuutta?

Vai onko niin, että tekstin sekavuuteen on jotenkin koodattu ohjeita piispoille, joiden pohjalta heidän pitää säveltää oppilaitoisten toimintaa? Ja että taas ne ohjeet ovat selkeitä piispoille, mutta eivät niille muille valaistumattomille, jotka tekstin valitettavasti Internetin ja sosiaalisen median aikana näkevät?

Siis vihjailetko, että minä olen vain tyhmä, tai että olen kuunnellut valitettavan tyhmiä ihmisiä kun olen tätä mieltä? Se olisi minusta ihan hienoa. Koska sitten ainakin tietäisin, että mitä olet sanomassa.

Koska kirjoitat ihan surrealistista tekstiä. Siis sellaista, mistä ei saa selvää, että 1) mikä on asia, mitä perustellaan, 2) millä sitä perustellaan, 3) mikä on perustelun tavoite tai 4) miksi perustelu on pätevä tai 5) mikä olisi sen looginen vastakohta tai vaihtoehto.

Tälle on kaksi vastakkaista selitystä. Toinen on, että se (liitto) on siellä (sydämissä) automaattisesti joko a) kasteen, b) kirkon jäsenyyden, c) konfirmaation, d) säännöllisen messuun osallistumisen tai e) ihmiskuntaan kuulumisen vuoksi. Toinen on, että kirkon traditio ja sen opettaminen kirkon toimesta on prosessi, jolla se kirjoitetaan sydämiin. Ja että sitä ennen se ei ole missään.

Tai sitten tässä on käynyt sama kuin Freudin ajattelun kanssa. Koko kulttuuri ajattelee sen mukaisesti, koska siitä on tullut uusi normaali. Joten itse asian nimellä tunnistetaan vain ne piirteet, mistä ei tullut kulttuurin valtavirtaa.

Siis koko Vatikaani II:n kirkko on modernistinen.

Ei kyse ole siitä. Vaan siitä, että omatunto plus mikä niitä ohjailee? Sehän voi ehdottaa mitä vain satunnaista moralismia siihen oheen ja tuomita pelkän omantunnon sillä perusteella.

En missään tapauksessa pidä sinua tyhmänä. Pikemminkin päinvastoin. Minusta vain tulkitset Totuuden loisteen väärin ja aivan kummallisesti. Kirjeessä todetaan, että on tekoja, jotka ovat itsessään vakavia syntejä riippumatta siitä mikä on tekijän motiivi ja pyrkiikö hän mahdollisesti teollaan johonkin korkeampaan hyvään. Tämä on täysin vastakkaista sille tulkinnalle, että jonkinlainen ihmisen “fiilistelyjen” hyväksyminen, tai ihmiskeskeisyys olisi kirjeen ideana. Kirje liittyi silloin käytyyn teologiseen keskusteluun, jossa juuri tuollaista ihmiskeskeistä ajattelua yritettiin lyödä läpi.

Samoin pidän tulkintojasi Vatikaani II:sen teksteistä yliampuvina, eivätkä ne huomio lainkaan edellisiä kirkolliskokouksia, jotka tietenkin ovat edelleen valideja ja Vatikaani II:sen taustalla. Kierrät itse tekstejä ja pyrit väittämään niitä harhaoppisiksi tuomatta esille mitään kohtia teksteistä vaan esität lähinnä yleisiä huomioita nyky-yhteiskunnasta ja sen erilaisista aatteista.

Se nyt on itsestään selvää kaikille, että moderni yhteiskunta on monin tavoin kipeä, mutta kirkon opetus ei ole modernistista, eikä modernismia ilmene myöskään Vatikaani II:sen teksteissä. Modernismin keskeinen idea siis oli, että usko välittyy jatkuvana, henkilökohtaisena ilmoituksena ja dogmeja pitäisi aina tulkita uudestaan yhteiskunnallisen kehityksen, eli lähinnä tieteen kehityksen valossa. Kirkko ei tänä päivänä tee niin. Kirkon vaikutus yhteiskuntaan on paljon pienempi kuin se oli vielä 1800-luvun lopulla ja ihmiset ovat hengellisesti huomattavasti sivistymättömämpiä kuin silloin. Tämä varmasti aiheuttaa omat vaatimuksena sille miten asioita ilmaistaan.

Mutta kun se ei ehdota mitään satunnaista moralismia siihen oheen. Kirje siis lähti Jeesuksen sanoista rikkaalle nuorukaiselle, joihin kirkon koko moraaliteologia perustuu. Paavin kirjeenä se myös asettuu pitkään ja apostoliseen traditioon, joka selventää ja myös rajaa sen tulkintaa.

Se olisi kyllä hyvä kysymys painottuuko moraaliteologia nykyään liikaa, mutta joka tapauksessa myös se on osa traditiota ja osa opetusviran tehtävää.

Jos haluaa kivaa materiaalia Vatikaani II:n ongelmista, joka kattaa myös metafyysisen puolen, niin löysin sattumalta tällaisen luentosarjan:


Vilkaisin jossain vaiheessa piispa Williamsonin taustat. Kyseessä on hieman erikoinen hahmo, jolla on mennyt sukset ristiin sekä Vatikaanin että SSPX:n kanssa ja joka toimii jonain lentävänä piispana jollekin SSPX:stä lohjenneelle omalle porukalle. Nämä luennot ovat joka tapauksessa olleet tähän mennessä hyviä. Olen toisen osan puolivälissä.

Sarjan loput osat:

Bishop Williamson NY conference 2 on Vatican II, Prometheus book

Bishop Williamson NY conference 3 on Vatican II, Prometheus book

Bishop Williamson NY conference 4 on Vatican II, Prometheus book

Minun positioni tässä aakkossopassa on tällä hetkellä jossain FSSP:n, SSPX:n ja ICRSS:n välimaastossa.

Oon lukemassa Taylor Marshallin kirjaa Infiltration. Toisaalta Marshall on ollut aika läheisissä tekemisissä Opus Dein Escriba y Albásin kanssa. Minua lähinnä kiinnostaa, että miten tehokkaasti hän jättää järjestön ja sen edustaman ajattelun mainitsematta. Tällä erää aika täydellisesti. Toisaalta kirjasta—jota olen juuri lukenut puoliväliin yhdellä istumalla—oppii uusia yksityiskohtia viime vuosisadan alkupuolen tapahtumista.

Vatikaani II:n kohdalle tullessa löytyi luettelo keskeisistä nouvelle théologien edustajista, ja sen perässä oli tällainen kappale:

Most of these theologians were suspected of heresy during the Pontificate of Pius XII, especially Congar, Daniélou, de Lubac, Küng, Rahner, and Schillebeeckx. These theologians did not simply return to primitive Christianity; they obliterated the traditional Catholic distinction between grace and nature. They sought to make everything grace, and by doing so, they, in fact, reduced everything to the natural, so that the natural longings of every human became the means of salvation. Hence, all human nature itself is “open” to attaining salvation. This means that liturgy should be less supernatural and that other religions are “open” as means of salvation. This theology necessitated a new liturgy, a new ecumenism, and a new form of Catholicism. It was Freemasonic naturalism cloaked with quotations of the Church Fathers. The nouvelle théologie was a frontal attack on Thomas Aquinas and the Thomistic tradition represented by Garrigou-Lagrange.

Eli @IDA saa sen kuulostamaan tuossa edellisessään (joka on tridentiinistä messua koskevasta keskustelusta, mutta ajattelin tämän sopivan paremmin tänne) siltä, että kyse oli pelkästä “määrittelemisestä”. Tai vain jonkin jo tunnetun tosiasian toteamisesta tai havaitsemisesta.

Taylor Marshall selittää tässä videossa, että Akvinolaisen ja historiallisen katolisen opin mukaan ihmisellä on erikseen eläimen luonto ja rationaalinen (tai enkelin) luonto. Koska vain Jumalassa potentiaalinen ja aktuaalinen ovat yhtä, tarvitsee ihmisen luotuna osallistua molempiin luontoihinsa, eli tehdä ne potentiaalisesta aktuaaliseksi: Eläimen luontoon ihminen osallistuu olemalla biologisesti olemassa (pysymällä elossa ja mahdollisesti lisääntymällä), mutta rationaaliseen luontoonsa tulemalla osalliseksi Jumalan tuntemisesta.

Apotti Jean-Charles Nault O.S.B. on kirjoittanut kirjan nimeltä The Noonday Devil, josta tutustuin tähän eroon ensimmäistä kertaa. Kirjassa esitetään, vahvasti Akvinolaista käyttäen, vaarana olevan ihmisen tyytyminen “eläimen autuuteen” Jumalan tuntemisen sijaan. Eläimen autuudella tarkoitetaan biologiselta kannalta hyvää elämää, joka keskittyy lähinnä mukavuuden tavoitteluun ja kärsimyksen välttämiseen.

Vatikaani II ja sen taustalla olevat teologit käytännössä hukkasivat tämän eron. He määrittelivät ihmisen biologisen luonnon rationaaliseksi ja sinänsä Jumalan tuntemisen sisältäväksi. Tämä yksinkertaisesti tarkoittaa, että usko tai armo vanhassa, ihmisen biologisesta ja naturalistisesta luonnosta erillisessä, yliluonnollisessa merkityksessä on vanhentunut tai jäänyt tarpeettomaksi, koska naturalismin mukaisesti usko ja armo luetaan rationaalisuuden tapaan ihmisen biologisen luonnon osaksi.

Room. 1:22 Kehuessaan viisaita (σοφος / sophos) olevansa he ovat tyhmiksi tulleet 23 ja ovat katoamattoman Jumalan kirkkauden muuttaneet katoavaisen ihmisen ja lintujen ja nelijalkaisten ja matelevaisten kuvan kaltaiseksi.

Viisaus on se älyllisistä hyveistä, jonka kautta ihminen ymmärtää asioiden lopullisia merkityksiä (causa finalis) ja yhdistää ne Jumalan tuntemiseen. Eli Vatikaani II poistaa aidon Jumalan tuntemisen ja asettaa sen tilalle ajatuksen Jumalan tuntemisesta ihmisen eläimellisen eli biologisen luonnon eli lintujen ja nelijaljaisten ja matelevaisten kuvan kaltaisuuden kautta.

Tämä on täysin eri asia kuin se, mitä kadunmies näennäisesti ajattelee Vatikaani II:n esittävän ja miksikä @IDA näyttää yrittävän sen pelata. Siis että kukaan ei voi kiistää, etteikö Jumala voisi tehdä pelastavasta armosta osalliseksi jonkun, joka sitä etsii ja kaipaa kirkon tavoittamattomissa, pakanoiden saartamana tai keskellä viidakkoa. Siitä on kaksi täysin eri asiaa sanoa, että a) pelastavaa armoa olisi ihmisyydessä sinänsä ja siksi myös kaikissa ihmisen keksimissä tapakulttuureissa tai demoneja jumalinaan palvovissa uskonnoissa, tai b) että Jumala voisi mielivaltaisesti pelastella yhden sieltä, toisen täältä, ilman mitään armon vaikutusta eli pyhitystä kyseisen yksilön elämässä.

Eli tuo muutos vaati kokonaan uudenlaisen katolisuuden, uudenlaisen liturgian ja uudenlaisen ekumeenisuuden. Joten kun @Leonora viittasi siihen vanhaan palaamiseen, niin en todella usko, että varhainen kristinusko oli jonkinlaista universalismia, josta keskiajalle tullessa kehittyi viimein Trenton katolisuutena tunnettu eksklusivismi.

En hirveästi neokumikatenaaleista tiedä. Heistä ei oikeasti tiedä kukaan. Mutta sen verran olen kuullut varmasta lähteestä (siis heidän katekeesinsa läpikäyneeltä henkilöltä), että Kiko myös haikaili jonkinlaisen “alkuperäisen ja autenttisen”, esi-konstantinolaisen kristinuskon perään. Tähän ehkä sisältyy se ajatus, että koko messun uhriluonne ei olisi ollut osa alkuperäistä kristinuskoa, vaan olisi myös ollut keskiajan kirkon keksintö ja samalla jonkinlaista redundanttia painolastia.

Taylor Marshall toteaa Infiltrationissa:

When the 1969 Novus Ordo Missae of Bugnini was unveiled, the stalwart French missionary Archbishop Marcel Lefebvre gathered twelve theologians to study the liturgy thoroughly. Led by the eminent Thomist theologian Michel-Louis Guérard des Lauriers, O.P., they produced an academic presentation for Pope Paul VI titled A Short Critical Study of the Novus Ordo Missae. Cardinal Ottaviani and Antonio Cardinal Bacci wrote an introduction to this document and presented the study to Pope Paul VI on 25 September 1969 — the feast day of Saint Pius X. For this reason, A Short Critical Study of the Novus Ordo Missae is most often referred to as the “Ottaviani Intervention.” The cover letter by Cardinal Ottaviani and Cardinal Bacci explains that the Novus Ordo departs from the theology of the Council of Trent in text and in theology and will cause confusion among priests and laity alike.

They argued that the Novus Ordo Mass undercut the oblationary, sacrificial, and sacerdotal doctrines of the Council of Trent. In other words, the new Mass leaned toward Protestantism.
[…]
Max Thurian, as a Protestant liturgist, had the most influence on the outcomes leading to the Novus Ordo Mass.

Olen tämän aikaisemman keskustelun jälkeen lähes kokonaan unohtanut neokatekumenaalit. Olen tullut yksinkertaisesti siihen tulokseen, että aito katolisuus on se vuosien 1958–69 aikana hylätty ja sitä ennen 1900 vuotta uskottu traditio. Jos ei siihen usko, niin sitten on hyvin pitkälle ihan sama, että mihin brändiin tästä Vatikaani II:n tuomasta moralistisesta, terapeuttisesta deismistä oikein uskoo.

Minulle on tullut käsitys neokatekumenaaleista, siis sekalaisten kohtaamisten, keskusteluiden ja tiettyjen ilmiöiden vierestä näkemisen perusteella, että kyse on yksinkertaisesti viritelmästä, jonka ainoa tavoite on hankkia ja säilyttää jäseniä. Yksi tapa, jolla se hankkii jäseniä, on etsiä potentiaalisten tulijoiden elämästä joku jatkuva ongelma, esimerkiksi päihteiden tai seksuaalisuuden alueella.

Sen jälkeen henkilölle aivan tarkoituksella ei anneta eikä luvata mitään apua tai lisävaloa tai ratkaisua siihen. Päinvastoin opetetaan, että 1) kyseinen synti on pysyvä asia henkilön elämässä, 2) kaikki on armon varassa ja 3) armo on erityisesti saatavissa oman neokatekumenaalisen yhteisön kautta, jossa 4) synti on tarkoitus aina siihen tarvetta kokiessa tunnustaa ryhmälle. Tästä syystä heidän liturgiansa ovat avoimia kaikille, mutta yhteisöjen kokoontumiseen pitäisi osallistua vain katekeesin käyneenä. Joka siis on käsittääkseni muutaman kuukauden mittainen ja päättyy yhdessä vietettyyn viikonloppuun.

Vaikka neokateista sanotaan, että he ovat “katolinen initaatio”, niin se “katolisuus”, mihin liike ihmiset “initoi”, on hyvin paljon syntynyt vasta 1900-luvun aikana. Sen tiedon mukaan, minkä olen itse löytänyt, liikkeen käsitys ihmisestä ja sovituksesta on enemmän protestanttinen kuin katolinen.

Samalla olen käsittänyt, että Lutherin ja luterilaisuuden käsitys pyhän Augustinuksen opetuksista on selitettävissä niin simppelisti, että otetaan miehen retorisiksi, subjektiivisiksi tai henkilökohtaisiksi tarkoitettuja tekstejä. Sitten ollaan tekevinään systemaattista teologiaa siitä yksilön näkökulmasta. Otetaan joku ylistys Jumalan suuruudesta ja oman tilan toivottomuudesta joksikin dogmiksi, joka kumoaa uskon käytännön vaikutuksen ihmisen vaellukseen ja valintoihin. Sitten ajatellaan, että tämä on sitä “kirkkoisien alkuperäistä kristinuskoa”, joka oli ennen kuin katoliset systeemit kasvoivat täyteen mittaansa.

Monen nykypäivän katolilaisen on äärimmäisen vaikea ymmärtää, miten huonossa tilassa kirkko on oikeasti. Joten heidän mielestään jotain liikettä, joka perustuu psyykkisille ja sosiaalisille tekniikoille, ynnä sen lisäksi opettaa jotain aivan muuta kuin historiallisesti katolista uskoa, ei vähän kuin ole vaan voinut tapahtua.

Minulle sattui lapsena sellainen tapaus, että olin serkkujen luona kylässä. Pelasimme Trivial Pursuitia. Minulle tuli kysymys, että “mikä on, sanonnan mukaan, vanhin voiteista?” No se on tietenkin vesi. Joten vastasin sen. Serkkujen äiti, joka kysymyksen oli esittänyt, tiedusteli minulta, että olenko aivan varma? Aloin heti miettiä, että kyllä sen täytyy tällä kertaa olla jokin muu ja että ei se voi olla nyt noin helppo. Joten vastasin, että viini. Ja oikea vastaus oli se vesi. Vuoro seuraavalle.

Minä sentään tiesin tuon sanonnan. Kun taas uskon, että 99 % tämän päivän katolilaisista ei tiedä uskon sisällöstä tarpeeksi, siis katolisesta ihmiskuvasta ja pyhitystä ja sovitusta koskevasta opetuksesta, että osaisi arvioida neokatteja millään tavalla. Sitten, kun joku tuntee tradition, niin neokattien yksiselitteinen harhaoppisuus on sitä luokkaa kuin tuo esimerkki Trivial Pursuitista, että se on liian selkeä, liian ilmeinen, liian helppo vastaus, joten se ei voi olla sitä. Tässä täytyy olla kyse jostain hienosta variaatiosta, josta minä vaan en ole tietoinen. Siis onhan monopolirahakin yksi variaatio rahasta. Ja mielikuvamatkailu on variaatio matkailusta.

Mutta Vatikaani II teki moralistisesta, terapeuttisesta deismistä yhtä kuin Katolisen kirkon virallisen opin. Joten jos uskoo, että Jumala 1) tahtoo meidän tekevän hyvää ja välttävän pahaa, 2) toivoo meidän olevan onnellisia ja 3) toivoo meidän olevan vapaita—ja ensimmäinen kohta ei ole niin välttämätön, koska vapaus ja onnellisuus ovat sama kuin hyvyys—niin neokatit menevät ihan hyvin sen sisään. Vaikka koko liike ei tekisi yhtään mitään kenenkään onnellisuuden tai vapauden eteen, niin se kuitenkin periaatteen tasolla tunnustaa ne. Ja siksi hekin voivat nykyään olla katolilaisia.

Minulla ei ole mitään kuvitelmaa, jos neokatit jotenkin suuresti “paljastetaan”, että sieltä silloin lähtevistä tulisi innokkaita kirkon historiallisen opin, ihmiskuvan, pelastustien ja pyhitystien tutkijoita. Ehkä ne ihmiset haluaisivat kamppailla addiktioitaan ja paheitaan vastaan. He eivät vaan ole vielä äkänneet, ettei liikkeen tarkoitus ole auttaa heitä siinä. Toisaalta eipä ole oikein minkään muunkaan liikkeen enää tällä hetkellä, joten sieltä on vaikea “valmistua” pois mihinkään. Vaikka tietenkin on parempi olla kuulumatta johonkin, mikä elää jäsentensä heikkoudesta ja epäonnesta.

Jos joku haluaa pyhittyä, niin tällä hetkellä sen joutuu tekemään käytännössä yksin. Jos siihen ei ole valmis tai halukas tai kykenevä, niin sama kai se on, että missä sitä ei tee.