Gaudium et spes ei ole konstituutio kirkosta, vaan kirkon tehtävästä ja asemasta yhteiskunnassa. Aika moni on varmaan huomannut sen, että yhteiskunta ei enää ole kristillinen. Kohdassa 12 todetaan, että myös ateistit pitävät yhteiskunnan keskuksena ihmistä. Sitten esitetään, että ihminen on Jumalan kuva, luotu mieheksi ja naiseksi. Tämä on perusta katoliselle yhteiskuntaopetukselle, jossa kansa nähdään perheen laajentumana ja jolle kuuluvat samat oikeudet kuin ihmiselle. Eli kokonaisuutena konstituutiossa on keskeistä ihan kaikki muu kuin keskittyminen ihmiseen yksilönä.
Teolllisen ajan katolinen yhteiskuntaopetus alkaa Leo XII:n ensyklikasta Rerum Novarum ja sille on kirjoitettu sitä täydentäviä tai sitä muistavia ensyklioita säännöllisin väliajoin. Näihin kannattaa tutustua. Gaudium et spes, joka ei ole dogmaattinen konstituutio liittyy tähän traditioon. Siinä ei puhuta niinkään uskon harjoittamisesta, vaan yhteiskunnasta ja politiikasta.
Pius X:n jälkeen on tapahtunut muun muassa seuraavaa: Valokuvasta ja elokuvasta on tullut taidemuotoja, Teollinen tuotanto on vallannut koko maailman, jokaisessa kodissa on televisio ja puhelin, kaikki ihmiset kuuntelevat typerää popmusiikkia, joka kieltämättä on hauskaa, kirjallisuus on rappeutunut, samoin maalaustaide ja musiikki. Jokaisessa kodissa on nykyään internet Yliopistofilosofiassa Suomi on oikeastaan hieno esimerkki siitä miten kaikki voi mennä pieleen. Looginen positivismi Niiniluodon ja kumppaneiden johdolla muuttunut täydellisessä umpikujassa olevaksi postmodernistiksi feminismiksi. Ehkä aiheesta koska positivismi on jo alun perin väärässä. Suomessa sille ei ole pystytty esittämään teologista vaihtoehtoa, vaan ainoastaan fenomenologia, joka ei menestynyt. Helsingistä uutta Ateenaa tehneet saivat palkkansa kyllä. BBC, CNN ja Yleisradio suoltavat karmeaa roskaa, joka ei vielä 70-luvulla olisi ollut mahdollista. Siitä huolimatta voi istua kotona ikkunan ääressä ja katsoa ulos ihan samalla tavalla kuin 1200-luvulla. Maailma on muuttunut ja ei ole. Gaudium et Spes keskittyy siis tähän, koska - ainakin toivoakseni - se on konstituutio, jolle ei seuraavaan pariin sataan vuoteen tule päivitystä.
Jos näitä kirkolliskokouksen tekstejä väittää harhaoppisiksi, niin minusta se vaatisi tarkemman tekstien analysoinnin kuin mitä tässä on tehty. Vaikka yritän lukea mahdollisimman tarkkaan en silti saa kiinni siitä mikä varsinaisesti on kritiikkisi kohde. Jos palataan messuun, niin sekä Novus Ordo, että tridentiininen messu vietetään kirkon antaman messukirjan mukaan. Perään sitä mikä näiden messukirjojen teksteissä on sellaista mikä tekisi Novus Ordosta messuna huonomman. Käsitän niin, että sinusta koko asenne sen taustalla on väärä ja ainakin osittain ymmärrän mitä tavoittelet, mutta minusta et mene itse noihin teksteihin, etkä kerro mikä niissä mättää. Yleisesti on tiedostettu, että kirkolliskouksen tekstien pastoraalinen kieli on ongelma ja siksi odottaisi, että arvostelu pyrkisi ohittamaan sen silloin, kun puhutaan itse messun teksteistä.
En heti keksi, että mitä tämä tarkoittaa, tai mitä vaikutusta tällä on asiaan. Voidaanko kirkon olemus ja kirkon tehtävä jotenkin erottaa toisistaan tai nähdä toisistaan erillisinä?
En muista missään seuraamassani poliittisessa tai muussakaan keskustelussa törmännyt tällaiseen näkökulmaan. En erityisesti ateistien taholta, enkä muutenkaan.
Paitsi että. Yhteiskunnan kohdalla tuo on tautologia. Huonekasvit tai metsän eläimet eivät osallistu yhteiskuntaan, joten tietenkin se koostuu ihmisistä. Paitsi että joku voi pitää sen keskuksena valtiota tai taloutta siinä, missä toinen pelkkää yksilöä.
Mutta teksti puhuu luomakunnasta. En tiedä 60-luvusta, mutta nykyään ihmiskeskeisyys on sekulaarien ideologioiden ja ateismin piirissä “harhaoppia”. Ainoa poikkeus ehkä transhumanistit. Heidän mielestään ihminen on ainoa olento, joka voi saavuttaa kyvyt oman olemisensa ylittämiseen. Silloin kaikki muu suunnilleen menettää merkityksensä tai muuttuu vapaavalintaiseksi.
Luin sitä vaihteeksi pari sivua kohdasta 12 eteenpäin. Vaikka teksti edelleen vaikuttaa siltä, että se vain runoilee kaikenlaisia osapuilleen ja näennäisesti tosia lausahduksia ja fraaseja, niin kaikissa niissä näytetään kuitenkin keskittyvän koko ajan ihmiseen yksilönä. Siihen, miten hän on jonkinlaisessa kaaoksen ja ristiriitojen keskipisteessä, missä erilaiset vaikutteet vetävät häntä eri suuntiin ja erilaiset sieltä täältä annetut ja lausutut merkitykset ja tarkoitukset verhoavat häntä.
Eli teksti on täynnä lauseita, jotka eivät sinänsä sano eivätkä tarkoita mitään. Ne ovat vain epämääräisesti todelta kuulostavia. Ja ne voi avata tai selittää joksikin irralliseksi ja todeksi toteamukseksi, joka on edelleen täysin yksinään jossain tekstimassan avaruudessa. Joissain mielen sairauksissa esiintyy sitä, että potilaan, kun pitää kertoa jostain asiasta tai vastata kysymykseen, niin tuloksena on jonkinlaista ajatusten puuroa asian ympäriltä. Kuten että ihminenhän on sitä ja ihminenhän on myös tätä ja totta on tämä mutta totta on myös tämä. Olen kuullut, mutta olen myös kuullut.
Yksi keskeinen juttu näissä kritisoimissani teksteissä on se, että ne hyppivät vaikutelmien, kokemusten, aavistusten, luulojen, tosiasioiden ja dogmien välillä. Ne eivät tee eroa subjektiivisen ja objektiivisen, potentiaalisen ja aktuaalisen tai muodollisen ja materiaalisen välillä. Viimeinen tarkoittaa eron tekemistä sen välillä, mitä tarkoitetaan tehdä ja sen, mitä todellisuudessa tapahtuu.
Muita tällaisia distinktioita ovat syy ja seuraus. Kun taas vaikutelma ja tosiasia menee subjektiivisen ja objektiivisen alle. Samaten olisi hyvä erottaa toisistaan ongelma ja ratkaisu. On aika mahdotonta lukea tekstiä, joka vastaa ei oikeastaan mihinkään ja josta on mahdotonta nähdä, milloin se kuvailee sitä, mihin se vastaa ja milloin se itse asiassa esittää vastauksensa.
Tärkeää on ymmärtää, että minä en tässä puhu fenomenaalisesti. Minä en valita sitä, miltä teksti minusta tuntuu tai vaikuttaa. Kyse on todellisuuden ilmiöstä, joka oli historiallinen niin kirkon kuin Johannes Paavali II:n elämässä. Jälkimmäinen käsittääkseni epäonnistui tomistina, josta syystä hän opiskeli toisen tutkinnon fenomenalistina. Hän ei kyennyt ymmärtämään tai ei tarkoituksella uskonut totuutta totuutena, joten hän opiskeli itsensä “asiantuntijaksi” ajattelussa, jossa totuuden sijaan kaikki on vain ilmiöitä ja vaikutelmia.
Se tarkoittaa sitä, että myös totuus tulee silloin ihmiselle ilmiönä tai vaikutelmana, mutta pysyy sinänsä tuntemattomana. Tämä on se käsitys, minkä Vatikaani II:n ja Johannes Paavali II:n teksteistä saa.
Protestantit toimivat joskus Raamatun kanssa niin, että on mikä tahansa tosi, viisas tai hyödyllinen asia, niin Raamatusta voidaan löytää viittaus tai summaus tai tiivistelmä siitä. Et voi sellaista hyvää, totta tai oikeaa asiaa tehdä, ettei Raamatussa olisi joku blankopykälä, johon tai jonka alle saat sen sijoitettua.
Minulle eräs luterilainen henkilö, kun puheltiin vähän rukouksesta, totesi heti, että miten tärkeää on löytää ja varmistaa Raamatusta aivan kaikki rukouksen aikana saadut ajatukset ja vastaukset. Tämä on edellinen ajatus päinvastoin, että Raamattu on eräänlainen koodikirja, jonka kautta kaikki ihmisen ja Jumalan (tai meillä myös ihmisen ja enkelien tai ihmisen ja pyhien) välinen kommunikaatio pitää toteutua.
Et saa oikaista asennettasi tai rauhoittaa mieltäsi jostain asiasta jos ei sitä saamaasi ajatusta ole koodattu Raamattuun. Ilman sitä ei mikään asia voi olla totta. Ymmärryksen kasvamisen tilalla on tällainen pykälien nikkaroimisen pakko. Muuten voi olla lähdössä väärälle matkalle tai väärän naisen, väärän ammatin tai väärän lottovoiton perään. Siksi vain, että kuvittelee saaneensa rukouksessa vihreää valoa. Tässä on toki ajatuksena, että kaikki rukous lähtee passioista—eli haluista saada tai välttää jotain—eikä ihminen voi rukoilla mitään moraaliin tai tietoon, saati sitten itse uskoon liittyvää asiaa.
Tätä samaa voi harrastaa Vatikaani II:n tekstien kanssa. Eli tuskin kukaan kiistää, että pelkästään tekstin kohdista 12–14 löytyy naulakko mille tahansa konservatiivien allekirjoittamalle opinkohdalle. Koko teksti on yhtä naulakkoa sillä tavalla, että et voi tehdä oikeastaan mitään kirkossa tai kristinuskossa ilman, että jonkin kohdan tuossa voi sanoa viittaavan siihen. Koko maailman konservatiivinen ajattelu ja humanismi on yhtä Vatikaani II:ta. Gaudium et Spes tulee ja halaa kaiken. Vaikka väkisin.
Mutta tähän pätee myös päinvastainen juttu. Gaudium et Spes toimii naulakkona myös ajatuksille, jotka eivät millään tavalla ole historiallista kristinuskoa. Jos sattuu olemaan jonkin kolmannen tien poliittisen ilmiön edustaja, niin Gaudium on täynnä silmää ja korvia hiveleviä juttuja. Täytyy vain alistua uskomaan, että se on nimenomaan Jumala, joka haluaa ihmiskunnalle tätä kolmannen tien politiikkaa, joka on täynnä toimivia ratkaisuja ja ihmisen arvokkuutta ja onnellisuutta. Etenkin kaikenlaista hyvältä kuulostavaa, mitä kukaan ei voi suoralta kädeltä vastustaa.
In pastoral care, sufficient use must be made not only of theological principles, but also of the findings of the secular sciences, especially of psychology and sociology, so that the faithful may be brought to a more adequate and mature life of faith.
Voi lukea koko kohdan 62 (josta edellinen on poiminta). Se on täyttä modernismia.
Siinä puhutaan juuri uskon harjoittamisesta. Siinä on mainittuna ja suositeltuna joitain tuhoisimpia Vatikaani II:n ja Novus Ordon juttuja, täysin avoimesti.
Lisäksi tuollainen erottelu on pelkkää hämäystä. Kirkon suhde yhteiskuntaan ja politiikkaan nousi aina ennen kirkon uskosta ja metafysiikasta. Tuossa tekstissä näkee, että asia menee päinvastoin niin, että yhteiskunta ja politiikka otetaan lähtökohdaksi, joka sanelee sen, mikä on metafyysisesti relevanttia ja mikä on uskon tarkoitus. Myös The Beauty of the Infinitessä on kohtia, jotka kritisoivat nimenomaan tätä lähestymistapaa. Tarkoitan sitä, että se menee ihan olemisen ja olemattoman ytimeen.
The Church acknowledges also new forms of art which are adapted to our age and are in keeping with the characteristics of various nations and regions. They may be brought into the sanctuary since they raise the mind to God, once the manner of expression is adapted and they are conformed to liturgical requirements.
Aika harva tuntuu ymmärtävän, että koko tuore Amazonin debaakkeli jokeen lentäneine puupalikoineen on vain Vatikaani II:n hedelmää vietynä tarpeeksi pitkälle. Ynnä tuon kohdan jälkeen ymmärtää, että henkilöt, jotka ovat erotelleet Vatikaani II:n kirjaimen (väitetysti hyvä asia) sen hengestä (väitetysti paha asia) ovat joko petettyjä itse tai sitten tarkoituksella pettävät muita. Kirkon liturginen katastrofi, josta se ei ole toipunut vieläkään, oli täysin avoimesti suunniteltu ja toteutettu juttu. Ihmiset eivät vaan tahdo uskoa, että sellainen olisi mahdollista.
Lopulta kaiken keskiössä on fenomenalismi.
Yhdellä tavalla siten, että Vatikaani II:n tekstit ovat fenomenalistisia. Siksi ne näyttävät sekoittavan tosiasiat, havainnot ja moraaliohjeet, yleensä jopa rinnastamalla ne samassa lauseessa, koska teksti ei oikeasti erottele mainittuja asioita toisistaan. Ne ovat kaikki sille vain ilmiöitä. Se, mitä tavoitellaan (formaali), mikä toteutuu (materiaalinen), miten asia on (aktuaalinen), miten se voi olla (potentiaalinen), miten yksilö sen ajattelee (subjektiivinen) ja mitä sen voidaan pidempään tarkastelemalla käsittää olevan (objektiivinen) ovat tekstissä niin sikin sokin, että sen lukeminen on hyvä tapa tehdä mielensä sairaaksi.
Eli tekstit ovat siksi vaikeaselkoisia. Mutta siitä syystä myös monitulkintaisia. Ilmiön tasolla platoninen humanismi näyttää samalta kuin konservatiivinen moralismi. Eli maailma on kaaos, johon kristinusko, Raamattu tai seurakunta on luomassa järjestystä. Vaikka sitä järjestystä on siihen luomassa moni muukin.
Teksti ei vain eksytä lukijaansa tai mahdollista harhaoppisia tulkintoja. Sen lisäksi se luo älyllisen kulttuurin, jossa ihmisen, oli sitten kyseessä maallikko, teologi tai pappi, on pakko joko a) omaksua fenomenalismi tai b) hylätä teksti. Tässä tapauksessa fenomenalismin omaksuminen tarkoittaa sitä, että henkilö menettää kykynsä ymmärtää asioita ylempänä mainitsemieni erittelyiden kautta, koska ne laskostuvat toisiinsa. Kaikesta tulee vain ilmiöitä ja havaintoja.
Jos ajattelee, että tradition voi ilmaista ja käsittää ilmiöinä, niin se on vähän sama kuin ajattelisi, että kaiken rakkauden voi ilmaista ja käsittää seksuaalisena haluna. Eli kyseessä on tällainen tietoisuuden romahtaminen ja todellisuuden laskostuminen. Meneminen syvemmälle Platonin luolaan.
Olen kertonut jo. Moneen kertaan. Koko ajan uudelleen ja uudelleen, tarkemmin ja tarkemmin. Sanonut kaikki ne avainsanat, mitä eron tekemiseen on tarpeellista tietää. Lähtenyt jopa ilmiöiden tasolta etenemään kohti asian tarkempaa erittelyä.
Olen sanonut teksteistä niin paljon kuin niistä voi ja tarvitsee sanoa. Olen tehnyt aivan selväksi, että tekstin vika ei ole siinä, että yksittäiset lauseet siinä olisivat epätosia.
Miten sinä esimerkiksi todistaisit, että jonkin retorisesti taitavan diktaattorin tai ovelan kulttijohtajan tai tehokkaan lomaosakkeiden myyjän puheet ovat valetta? Tai että niillä on paha tarkoitus? Tai että niiden tarkoitus ei ole informoida kuulijaa, vaan saada kuulija omaksumaan vapaaehtoisesti tietty väärä käsitys, joka vie hänet sinne, missä diktaattori, johtaja tai myyjä hänen haluaa olevan?
Noiden kaikkien esimerkkien kohdalla kyse on siitä, että kuulija saadaan uskomaan, että todellisuudessa tai hänessä itsessään ei ole tiettyjä asioita, jotka ovat relevantteja asian ymmärtämisen kannalta. Usein siten, että ne puuttuvat itse esitettävästä sanomasta. Koska siitäkin, että jotain jätetään sanomatta, kuulija helposti olettaa, että se oli tietoinen valinta.
Tässä on myös yksi modernismin ilmiö. Moderniin ihmiskuvaan kuuluu ajatus, että totuus ja valhe ovat kuin vesi ja rasva tai sinappi ja ketsuppi. Kun näet mitä tahansa missä tahansa, niin voit heti neutraalisti, yksiselitteisesti, riippumattomasti ja empiirisesti tunnistaa, että “ahaa, tuo on totta” ja “hmm, tuo on valetta” tai “tuo on subjektiivista, eli se ei ole totta eikä valetta”. Ja pyydät minua nyt sanomaan, että mikä tuossa tekstissä on empiirisesti valetta?
Tai käsittämään, että jos se on täysin subjektiivista, kuten se oikeasti on ja kuten se on oikeasti kirjoitettu, niin silloin se ei voi olla valetta. Jos minusta tuntuu, että olen sukua porkkanalle, niin sitä on aivan turha lähteä kenenkään kiistämään. Siis vika on enemmän siinä, että Vatikaani II:n tekstit tekevät koko totuuden ja valheen kysymyksen epärelevantiksi. Sillä tavalla ne ovat luoneet ja perustaneet kirkon kirkon sisään tai uuden uskonnon, jossa totuus ja valhe ovat epärelevantteja ja kaikki on ilmiöitä.
Se tarkoittaa sitä, että kirkko, Kristus ja Raamattu ovat eräänlaisia hyviä ilmiöitä, jotka edustavat hyvänlaista yhdessäoloa ja hyvää ajattelua ihmisistä. Se tarkoittaa sitä, että usko, sovitus ja pelastus tarkoittavat hyvien ilmiöiden sävyttämää ja täyttämää ihmisenä olemista. Totuus on silloin yhtä kuin hyvä ilmiö.
Diktaattorista, kulttijohtajasta ja lomaosakkeiden myyjästä on mahdollista tietää, että mikä hänen etunsa tilanteessa on. Ja se, miten sen maksimointi syö vastapuolen etua. Heistä on myös mahdollista käsittää, tapahtuneen perusteella, että he eivät tahdo eivätkä kunnioita kohteensa tai yleisönsä etua. Ja heidän toimistaan on mahdollista eritellä, että missä kohdissa he sanovat sinänsä täysin tosia asioita, jotka kuitenkin tilanteen kokonaisuuden kannalta ovat valikoituja osatotuuksia. Ja jotka sillä tavalla saavat kuulijan tarkoituksella uskomaan epätosia asioita tai tekemään itselleen epäedullisia valintoja tai luopumaan itselleen avoimista mahdollisuuksista.
“Olemme kaapanneet sinut. Sinä et voi juosta pakoon.” “Mitä, mitä, miten niin? Miksi en voi?”
Kyllä voisit. Mutta niin kauan kuin uskot itse, että sinun pitää kumota kyseinen väite niin, että sen esittäjä sen myös tunnustaa, et pääse yhtään mihinkään. Hänelle riittää, että jättää vastaamatta. Maailman helpoin ja samalla maailman vaikein asia olisi vain juosta.
Sen ymmärtäminen vain vaatii sitä, että ensin hyväksyy sen mahdollisuuden, että koko totuus ei löydy heidän sanomistaan asioista. Puolitotuudet voivat olla näennäisesti täysin ehjiä juuri siksi, että ne perustuvat ajatukselle, että mitään niiden ulkopuolista kriteeriä ei ole olemassa. Jos todellisuus on vain ilmiöitä, niin silloin joko a) kaikki kriteerit ilmiöille ovat vain toisia ilmiöitä. Jumala vaikuttaa yhtä, maailma vaikuttaa toista, sielunvihollinen vaikuttaa kolmatta, ahdasmieliset tomistit vaikuttavat neljättä, Vatikaani II vaikuttaa viidettä ja ihmisen syvin kaipuu vaikuttaa kuudetta. Tai sitten b) pitää nostaa joku muu kriteeri ilmiöiden yläpuolelle ja huomata, miten rajoittunutta ja hämäävää on ollut nähdä kaikki pelkkinä ilmiöinä.
Protestanttinen ajatus Raamatusta oikeastaan on tuollainen samanlainen injunktio, että ei ole mahdollista rakentaa eheää tiedollista ymmärrystä maailmasta. Sen sijaan on Raamattu teksinä, ihmisen kokemukset ilmiönä ja tieteen empiiriset havainnot. Näillä on joitain leikkauskohtia. Mutta näistä ei pääse muodostumaan minkäänlaista koherenttia tai toimivaa synteesiä. Koska se olisi ilmiselvä filosofia tai traditio tai metafysiikka, ja sen protestanttinen ajattelu on eksplisiittisesti kieltänyt oman olemassaolonsa ehtona.
Jos menemisellä teksteihin tarkoitat fenomenalismin omaksumista, niin se on sama kuin lomaosakkeiden myyjän sanoman tarkasteleminen hänen lähtökohdistaan. Se nimenomaan ei johda mihinkään.
Toinen vastaus samaan on, että noihin teksteihin on mahdotonta mennä. Tai siis niiden tasolle on mahdotonta pysähtyä. On pakko mennä syvemmälle saadakseen mitään tolkkua tai selkeyttä niihin.
Yksi vielä on sellainen, että Vatikaani II:n tekstit ovat platonisia. Ne kertovat todellisuudesta, joka on dualistinen järjestyksen ja kaaoksen vuoropuhelu. Kun taas oikeassa katolisessa teologiassa ei ole primaalia kaaosta, vaan todellisuus on pohjimmiltaan hyvä, järjellinen ja tarkoitusta vastaava. Kaaos näkyy silloin väliaikaisena poikkeamana siinä. Pahuutena, joka on mahdollistettu rajoitetuksi ajaksi. Kiistämällä tämän puolen asiasta on Vatikaani II itsessään syntiä.
Sinun ehkä pitäisi lukea ensin vanhempien kirkolliskokousten tekstejä, koska Vatikaani II kuitenkin tulkitaan niiden valossa ja ne ovat sen taustalla. Voisit myös lukea sen ensin läpi ennen kuin mainostat alusta lukemisen tukevan omia ennakkoluulojasi. Silloin kritiikistä voisi tulla uskottavampaa.
Olet jo tulkinnut yhden Johannes Paavali II:sen tekstin täysin väärin lukien sen päinvastaisena kuin mitä siinä selvästi kirjoitetaan. Kun kerkeän luen tämän Gaudium et Spesin läpi. En tältä istumalta voi vastata noin yleiseen maalailuun millään tavoin. Kuitenkin jo se, että Gaudium et Spes ei ole dogmaattinen konstituutio selittää osaltaan sitä miksi se ei tee eroa subjektiivisen ja objektiivisen, potentiaalisen ja aktuaalisen tai muodollisen ja materiaalisen välillä. Gaudium et Spes olettaa, että katolinen dogmatiikka käsitetään sen taustaksi. Voidaan sanoa, että se on turha, eikä se juurikaan kiinnosta, mutta ei voida sanoa ilman selkeitä perusteluja, että se olisi jotenkin katolisen tradition vastainen.
No kun olen koko ajan sanonut, että ne tekstit ovat vahingollisia, ja siksi ne ovat negatiivisella tavalla kiinnostavia. Ne ovat katolisen tradition vastaisia, koska on katolisen tradition vastaista jättää opettamatta katolista traditiota ja kirjoitella kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä niin kuin tradition sisältöä ei olisi olemassa tai sitä ei tarvitsisi ottaa huomioon missään muualla kuin erikseen sille varatuissa hetkissä, tilanteissa, teksteissä, lausunnoissa ja tapahtumissa. Siksi nykyäänkin on “normaali katolisuus”, jota on 99 % asioista ja tapahtumista. Sitten on “traditionaalinen katolisuus”, jolle jää se noin yksi prosentti.
Tradition osuus pelastetaan sitten sillä, että se mainitaan. Tai siihen viitataan. Tai sitä ohimennen hehkutetaan jossain kaikkea ihastelevassa ja onnittelevassa introssa.
Ne ovat käytännössä syrjäyttäneet tradition. Ne ovat olemassa siksi, että ne ovat alusta alkaen tarjonneet vaihtoehdon traditiolle. Ranskan vallankumous ja lokakuun vallankumous olivat samassa merkityksessä aggiornamento. Jopa sanakirja osaa kertoa, että sillä tarkoitetaan modernisointia. Ja joku sitten selittää, että “hajaantukaa, hajaantukaa, ei ole mitään modernismia täällä” ja “modernismin aika on ohi jo” ja “modernismi on hajonnut moneen pieneen osaan”. No niin on kovasti kyllä kirkkokin.
Ennen Vatikaani II:ta oli selvää, että ketkä teologit ja mitkä heidän ajatuksensa olivat harhaoppisia ja uskon ja tradition vastaisia. Sitten Vatikaani II:n aikana he kehittelivät, että mitä dokumentteihin tulee ja mikä on kirkon uusi linja. Et oikeasti tiedä tai et selvästi halua tietää mitään lähihistoriasta. Tai sitten vain tekeydyt tietämättömäksi ja katsot, että meneekö se läpi tai onko se tarpeeksi mahdoton kivi minulle käännettäväksi.
Tai sitten on tämä iänikuinen ruletti, mitä papitkin tarvittaessa pyörittelevät sinulle jos menet pyytämään, että Vatikaani II ei muuttanut mitään, mutta se muutti kaiken, se on oikeastaan ihan sama kuin ennen mutta täysin eri kuin ennen ja vaikka mitään ei tapahtunut, niin oli tosi hyvä asia, että se ei mitään kuitenkin tapahtui.
Se on kuin taistelisi hirveää dementiaa vastaan. Siis asiassa on kaksi puolta, eivätkä niiden edustamat näkökulmat ole niin outoja tai tuntemattomia. Eikä siitä ole mitään suurta epäselvyyttä, että kyse ei ole erehdyksestä tai tulkinnasta, vaan aivan oikeasti kahdesta täysin yhteensopimattomasta tavasta katsoa asioita.
Koko keskustelu oikeastaan alkaa ja päättyy siitä hetkestä, kun toinenkin osapuoli tunnustaa tuon. Mutta niin kauan kuin ei tunnusta, niin voidaan pitää yllä tällaista kuurupiiloa tai savua ja peilejä ja esittää, että kyseessä on paljon porua tyhjästä.
Minulle riittää yhdeksi keskeiseksi vihjeeksi se, että savua ja peilejä yritetään aina pitää yllä sieltä Vatikaani II:n puolelta, mutta ei koskaan vuotta 1958 edeltävän tradition puolelta.
—Reginald Garrigou-Lagrange O.P., The Sense of Mystery: Clarity and Obscurity in the Intellectual Life, sivu 53
Siis koko homman ero on tuossa. Ja se tulee jatkuvasti vastaan siellä täällä. Kirjoissa, luennoissa, artikkeleissa. Empirismi ei ole realismia. Selailen Veritatista tässä samalla ja sieltä saattaa huolimaton saada sellaisen käsityksen.
Se, että kirje on osoitettu piispoille tarkoittaa aika pitkälle sitä, että sitä ei ole tarkoitettu huolettomalle selailijalle, vaan se jo olettaa sen tradition tuntemisen, jolle kirjeen esittämä näkemys pohjautuu. Kaikki ensuklikat eivät siis ole katekeesia uskoville.
Pelkästään se, että sanotaan joidenkin tekojen olevan pahoja itsessään sulkee koko kirjeen empirismin ulkopuolelle.
Itse en ole millään tavoin Vatikaani II:sen puolella. Sinulta perään lähinnä selkeää esitystä siitä mitkä Vartikaani II:sen tekstit ovat harhaoppisia. Voi olla, että puhumme täysin toistemme ohi, mutta minulle jää se kuva, että itse käytät savuja ja peilejä osaamatta mennä itse teksteihin, joissa näkemykseni mukaan ei ole mitään harhaoppista. Ne ovat kuitenkin nimenomaan ne tekstit, jotka jäävät elämään, eivät niiden levottomat tulkinnat.
Traditionalismi, jossa itse tradition väitetään muodostavan uutta ilmoitusta määriteltiin harhaopiksi jo kauan ennen Vatikaanin toista kirkolliskokousta. Vatikaanin toisen kirkolliskouksen skandaalimaisin kohta oli sen määritteleminen onko pelastusta katolisen kirkon ulkopuolella. Jo paljon aiemmin on kirkon sisällä todettu se, että Jumala itse ei ole sitonut itseään sakramentteihinsa, vaan voi pelastaa koska tahansa kenet tahtoo. Tämähän on ihan yksinkertainen fakta jokaiselle, joka pitää Jumalaa kaikkivaltiaana. Vatikaanin toisen kirkolliskouksen Lumen Gentiumissa asia vain ilmaistiin epäselvästi tavalla, joka siivitti sekä ekumenian kannattajat, että vastustajat aivan uskomattomaan lentoon. En näe mitään syytä miksi tämän asian vuoksi kannattaisi ryhtyä repimään kirkkoa.
Yleensäkin nuo asiat mitä esität ovat kirkossa täysin hyväksyttyjä ja niiden ympärille on hyvä rakentaa. Se ei vain ole oikein, että pyhiä ruvetaan pitämään harhaoppisina ilman todella vahvaa esitystä siitä miksi näin olisi. Koska emme ole pappeja, emmekä teologeja meidän pitäisi katolisen traditionkin valossa varoa tätä erittäin paljon. Emme me maallikkoina voi opettaa kirkkoa, joka ei millään muotoa ole demokratia. Jos on joku pappi tai piispa, jonka koemme ajavan omaa näkemystämme voimme toki tukea tätä omalla vastuullamme. Sellainen ajattelu, että rupeaisimme äänestämään katolisesta opista ihan porukalla on kuitenkin kaikelle traditiolle vieras. Opin välittäminen tapahtuu ylhäältä alaspäin ja seurakuntalaiselle se, jonka sanoja pitäisi seurata on seurakunnan pappi.
Omassa seurakunnassani on ollut kolme kirkoherraa sinä aikana kun olen ollut seurakunnan jäsen. En ole sinä aikana havainnut seurakuntatasolla mitään näistä opillisista ongelmista, joita tuot esille.
Miksi? Mitä merkitystä sillä on? Voisiko joku vaihteeksi osoittaa, että mitkä niistä teksteistä ovat millään tavalla tarpeellisia tai hyödyllisiä?
Sinä puhut ohi siitä, mitä olen sanonut. Sen olen sanonut jo, miksi en “mene teksteihin”. Ja jos haluat turhaan toistaa, että niissä ei mielestäsi ole mitään harhaoppista, niin minäkin voin toistaa, että onhan niissä. Aivan dokumentoidusti. Joten en tässä kohdassa nojaa edes mitenkään omaan ajatteluuni.
Voitko antaa tästä jonkun viitteen? Koko ajatus kuulostaa absurdilta tai kategorioiden sekaannukselta. Vähän kuin joku väittäisi, että Raamatun teksti voisi ajan kuluessa muodostaa uutta ilmoitusta (ts. kirjoittaa itseään uusiksi) ja sitten joku torjuisi ajatuksen. Tai joku väittäisi, että 2 + 2 = 4 voi muodostaa uusia laskutoimituksia. Yksi ja sama laskutoimitushan se on koko ajan.
Olen huomannut, että harrastat parissakin kohdassa sellaista sanoilla kikkailua, että viittaat johonkin ilmiöön jollain fraasilla. Ja jos todellisuus ei täsmälleen vastaa sitä fraasia, tai joku todellisuuden toimija ei tarkalleen määrittele toimintaansa sen fraasin kautta, niin voit väittää, että kyseistä ilmiötä ei ole olemassa tai asiaa ei ole tapahtunut.
Vatikaani II:n tekstit luopuvat muutamasta kirkon ikuisesta ja luovuttamattomasta dogmista. Mutta kun ne eivät ilmaise asiaa siten, että ne ovat “luoneet uutta ilmoitusta”, niin silloin kaikkien pitää kuvitella, että uutta ilmoitusta ei ole luotu. Siis minun teoriani tai diagnoosini tästä tilanteesta on, että tämä on sinulle joku fenomenaalinen sanapeli. Laulat minua Vatikaani II:n suohon kuin paraskin Väinämöinen. Koska asiaa ei tapahtunut niin kuin päätit muotoilla sen, niin se osa todellisuudesta katosi.
Se, joka valitsee käytettävän ilmaisun, saa määrätä todellisuuden sisällöstä. Siinä häviää aina se, joka pitää todellisuutta jollain tavalla annettuna. (Vihje: minä.)
Minusta tuntuu, että sinä vähän törkeästi panettelet minua ja joko tunget ajatuksia päähäni tai leikit selvänäkijää tuossa ja parissa edellisessä lausahduksessa. Et voi ainakaan oikeasti olla niin kujalla, että kuvittelisit minun pitävän oppia demokraattisena kysymyksenä. Tai jos kuvittelet, niin sitten voit kuvitella ihan mitä vain, eikä minulla ole voinut olla mitään vastuuta asiasta missään vaiheessa.
Tai sitten projisoit tuossa fenomenalistista maailmankuvaa, että totuus ja traditio ei oikeastaan liity todellisuuteen, jolloin se olisi avoinna jokaiselle aivot omaavalle ja todellisuudessa elävälle, vaan magisterium luo totuutta kuin joku poliittinen diktatuuri. Jos sieltä sanotaan, että kuu on juustoa (tai että muhamettilaisten jumala on sama kuin meidän tai että protestantit pelastuvat koska ovat protestantteja), niin siitä ei mikään hölmö maallikko Internetissä voi alkaa äänestyttämään, että josko se kuu sittenkin olisi kiveä, kuten aina ennen.
Eli sinulle kirkko ja sen magisterium edustaisi tämän mukaan jonkinlaista kollektiivista subjektivismia. Eräänlainen roomalais-katolinen “jehovan organisaatio”. Ja kun minä en ole subjektina osa sitä, niin minulla ei ole mitään luonnollisen järjen suomia keinoja sen enempää ennakoida, tietää kuin ymmärtää sen ilmaisemaa asiasisältöä tai sen asiasisällön perusteluita. Muuten kuin sen itsensä ilmoittamana. Eli myös siitä sisällöstä järkeileminen on siten olemuksellisesti mahdotonta. Tämä on juuri se agnostismi, jonka Pyhä Pius X tuomitsee Pascendissa.
En ole jaksanut lukea Vatikaani II:sen tekstejä, joten en nyt paneudu tähän. Tarkoitin siis sitä, että väitteet pitäisi osoittaa kirkolliskokouksen teksteistä. Samoin messujen eroavaisuudet pitäisi analysoida niiden tekstien perusteella. Se on järjellistä ja ellei näin tehdä menee huutoäänestykseksi.
Sen sijaan sanoisin, että Adolf Carlingin 1940-luvulta olevasta rukouskirjasta kannattaisi ottaa uusi näköispainos. Kirja vaikuttaa uutta paremmalta ja se olisi hyväksi myös tridentiinisen messun viettämisen kannalta.
Mitä se hyödyttää jotakuta, jolle jonkin kohdan jättäminen pois, lisääminen tai muuttelu ei tarkoita mitään? Sinä, minä ja ihan jokainen täällä tietää, ettei missaali ole kuin yksi ilmentymä siitä, mitä on tapahtunut.
Tämä on vähän sama kuin siinä, jos alkaa väitellä keskeisistä opeista, kuten kasteesta tai sovituksesta, pelkän Raamatun avulla. Se on sitä, että elää tekstissä, eikä todellisuudessa. Uskoakseni jos todella lähtee pelkästä tekstistä ekstrapoloimaan jotain systeemiä, niin voimme alkaa kaikki heti presbyteereiksi.
Pointtini ei ole se, että Calvin olisi ollut jotenkin erityisen oikeassa. Vaan siinä, että tekstin käsittäminen todellisuuden tilalla tai todellisuuden korvikkeena on jo sinänsä valinta, joka määrää lopputuloksen tavalla, joka ei ole itse tekstissä. Leivänpaahtimen käyttöohjeet eivät toimi tällä tavalla. Mutta tekstit, joissa on filosofinen tai metafyysinen ulottuvuus, sen sijaan toimivat.
Toinen kikka on sellainen, että otetaan koko Vatikaani II, Novus Ordo ja kaikki siinä ympärillä tapahtuneet muutokset. Sitten väitetään, että se muutos ei ole yksistään kenenkään eikä minkään syytä. Joten koska asiaa ei selitä mikään, niin voidaan ihan yhtä hyvin olla kuin koko asiaa ei olisi tapahtunut tai ei olisi olemassa.
Siis suurin ongelma tässä koko keskustelussa ja koko kirkon tilassa nyt on se, että reaalisen metafysiikan tavalla ajattelevia henkilöitä on äärimmäisen harvassa. Jos joku lukee Garrigou-Lagrangen Clarity and Obscurityä vaikka ensimmäiset 63 sivua ja kertoo sitten, että ymmärsi kaiken, niin voin ottaa vakavasti sen väitteen, että henkilö ei ole fenomenalisti. Eli modernisti. Eli immanentisti.
Olipa kerran äijäkerho. Se järjesti saunailtoja. Ei ollut mitään tiettyä käsitystä siitä, että minkälainen oli hyvä tai erinomainen saunailta. Mutta kerho saunoi kerran viikossa. Ja joka kerran jälkeen kaikki tiesivät, että tulipas saunottua.
Olipa kerran kirkko. Se järjesti messuja. Ei ollut mitään tiettyä käsitystä siitä, että minkälainen oli hyvä tai erinomainen messu. Mutta kirkko järjesti messun ainakin kerran viikossa. Ja joka kerran jälkeen kaikki tiesivät, että oltiinpas taas messussa.
Missä vaiheessa saunailta lakkaa olemasta saunailta? Jos kiuas on juuri ja juuri tarpeeksi lämmin kun puolet illasta on kulunut, lämpimän veden tulo reistailee, eväille tarkoitettu jääkaappi on hajalla ja lopulta paikalle eksyy vain yksi henkilö, niin oliko se saunailta? Kyllä se teknisesti ottaen oli. Ja jos jossain oli nuotit sen toteutusta varten, niin nuotteja kyllä seurattiin viimeiselläkin kerralla ennen kuin kerho lopetettiin. Mutta jossain vaiheessa alitettiin se raja, ettei touhu enää täyttänyt tarkoitustaan.
Missä vaiheessa messu lakkaa olemasta messu? Jos pappi ei ota tehtävää vakavasti, vaan pitää itseään viihdyttäjänä, saarna ei sano yhtään mitään, asetussanat poikkeavat evankeliumissa käytetyistä, ihmisillä ei ole mitään kunnioitusta eukaristiaa kohtaan tai sitä ei ainakaan edellytetä keneltäkään, ihmiset räpläävät messun ajan lähinnä puhelimiaan ja kaiken toiminnan keskipiste on virikkeiden luomisessa osallistujille, niin oliko se messu? Kyllä se teknisesti ottaen oli. Ja jos jossain oli missaali sen toteutusta varten, niin sitä varmasti seurattiin viimeiselläkin kerralla ennen kuin kukaan ei enää vaivautunut paikalle. Mutta jossain vaiheessa alitettiin se raja, ettei touhu enää täyttänyt tarkoitustaan.
Kirkon olemassaolon tarkoitus ei ole kirkko itse. Messun tarkoitus ei ole messukirja.
Jos joku sanoo, että messu on tilaisuus lähestyä Jumalaa tai mahdollisuus viettää aikaa Jumalan läsnäolossa tai seurakunnan suurin ja keskeisin rukous, niin sen voi tulkita tasan kahdella tavalla: Joko a) messun pitäisi pyrkiä olemaan toteutukseltaan jotain näistä tai kaikkia näistä mahdollisimman hyvin tai b) mikä tahansa messuksi kutsuttu on automaattisesti näitä kaikkia, sisällöstä ja toteutuksesta riippumatta, koska todellisuudesta riippumatta on olemassa juridinen valta, joka kykenee kohtuuden rajoissa julistamaan tai määrittelemään messuksi mitä vain.
Ja minä tarkoitin, että eihän pitäisi. Ja olen sanonut jo monta kertaa, että miksi koko ajatuksessa ei ole järkeä. Odotan siihen vastausta edelleen. Jos se on taas, että “ei ku pitäs kattoo teksteistä”, niin sitten vaan seuraava kierros samaa.
Minulle tulee vaikutelma, että et pidä koko asian käsittämistä mitenkään erityisen tärkeänä. Tuo “pitäs kattoo teksteistä” on vähän kintaalla viittaamista kaiken sen jälkeen, minkä olen jo esittänyt perusteluksi, että et siitä teksteistä katsomisesta ymmärrä etkä hyödy yhtään mitään.
A Detailed look at the Errors of Vatican II toki on kenen vain mahdollista lukaista lävitse jos tahtoo. Tää ei ollut se virhelista, minkä muistin joskus nähneeni, mutta sopii tähän hätään.
Siis pohjimmiltaan on kyse siitä, että Vatikaani II erityisesti ja modernismi yleensä vievät ihmisiltä kyvyn ajatella selkeästi filosofisista ja metafyysisistä kysymyksistä. Ne kadottavat eron todellisuuden ja vaikutelman väliltä. Joten jos Vatikaani II:n tekstejä katsoo pelkkinä vaikutelmina, niin tottakai kun vähän miettii, että “eihän tuosta harmistua kannata” tai “tossa on varmaan tarkotettu ihan hyvää” ja muutenkin lukee sellaisella konstaapeli Reinikaisen otteella, niin ei niistä löydä mitään vikaa.
Tuosta edellisestä syystä seuraa, ettei ketään oikeastaan yhtään kiinnosta olla selvillä koko asiasta. Ihmiset eivät usko enää kirkon traditioon, hengelliseen todellisuuteen, rukoukseen tai pyhitykseen. Että niissä on mitään järkeä tai että ne vaikuttavat mitään todellisuuteen. Olen varmasti kuullut ja nähnyt satojen henkilöiden kannanottoja näihin asioihin, seurannut keskusteluja ja osallistunut niihin, ja käytännössä pari hassua on vaikuttanut oikeasti uskovan mihinkään.
Heb. 11:6 Mutta ilman uskoa on mahdoton olla otollinen; sillä sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät.
Vatikaani II toimii asioiden selkeän ymmärtämisen kannalta vähän kuin joku koneistoon paiskattu vieras esine. Eli se hajottaa kaiken. Vastakkaiset asiat ovat yllättäen totta. Kärjessä se, että Vatikaani II:n teksteissä se itse sekä kiistää olevansa ekumeeninen kirkolliskokous, että vaatii itselleen sellaista asemaa. Se kiistää olevansa millään tavalla erehtymätön. Samaan aikaan se vaatii erehtymättömyyttä tavalla, jota ei ollut ennen olemassakaan. Se väittää, ettei luonut uusia oppeja. Samaan aikaan se julistaa varmoina oppeina asioita, jotka menevät täysin vastoin aikaisempaa opetusta.
Jos sanoo Vatikaani II:n sanovan mitä tahansa varmaa tai selkeää yhtään mistään asiasta, niin pätee todellisuudessa, Vatikaani II:n itsensä nojalla, että silloin valehtelee. Mutta jos sanoo Vatikaani II:n valehtelevan, niin pätee todellisuudessa, että puhuu totta. Koska silloin irtisanoutuu sen epäselkeydestä. Ei tarvitse edes itse tietää oikeaa vastausta.
Se on vähän kuin lähtisit väittelemään jehovantodistajien kanssa. Todistit tai perustelit ihan mitä tahansa, niin lopulta organisaatio on jollain tietyllä kannalla, ja sillä mennään. Ristiriidat todellisuuden tai tekstin muiden osien tai etenkään järjestön aikaisemman opetuksen kanssa eivät vaan ole olemassa.
Se, että Vatikaani II on ja pysyy, kuten edellä näin uhatun, ei millään tavalla tarkoita, että se olisi hyvä asia tai että sen sisältö jotenkin siitä paranisi. Ihmiset eivät sitten enää vain usko mihinkään. Paitsi kirkkoon sosiaalisena ilmiönä.
Tridentiinisistä messuista pitäisi pitää jossain ihan oma katekeesinsa. Sillä ehkä säästyttäisi siltä, että puolet osallistujista lähestyy sitä kulttuurielämyksenä, jossa papin ja kuoron välisen vuoropuhelun on tarkoitus pitää yleisön mielenkiintoa yllä. Ja vältettäisi se, että joka messussa joku tuntuu luulevan, että maallikoiden on tarkoitus tapailla mukana niissä kohdissa, missä osaavat. Gloria, Sanctus ja Agnus kärsivät yleensä. Credo kärsii joskus.
Vatikaani II:n harhojen luettelemisesta löytyy myös The Principal Heresies of Vatican II. Siis yksinkertaisesti mitä paremmin ymmärtää vaikka sen, että miten kirkon olemus on käsitetty aikaisemmat 1900 vuotta, niin näkee myös, ettei Vatikaani II:n edustamilla käsityksillä ole sen kanssa mitään tekemistä.
Jos Vatikaani II:ta on uskominen, niin Katolista kirkkoa ei joko ole enää tai sitten ei ole koskaan ollutkaan. Tai sitten tekstien laatijoilla ei ollut koko kirkosta mitään käsitystä. Vähän ymmärrät filosofiaa niin näet, että se oli täysi roskakonsiili.
Sitten viimeisenä olen huomannut, että täällä foorumilla on varmaan useampiakin, jotka niinsanotusti argumentoivat sillä, että ilmaisevat vain tyrmistystä, hämmennystä tai epäuskoa jotain sanottua asiaa kohtaan.
Siitä syntyy sellainen hölmö vaikutelma, että se tyrmistys tai hämmennys jotenkin kumoaisi sanotut asiat. Tai sellainen vaikutelma, että käsien levittely ja pään pyörittely olisi joku tehokas tapa debatoida. Eihän asiakeskustelussa kukaan ole kiinnostunut siitä, mitä joku henkilökohtaisesti uskoo tai ei kykene uskomaan. Joten sellainen äimistely tulee helposti tulkittua myönteisesti jonkinlaiseksi lisätiedon tai lisäselvityksen pyytämiseksi. Mutta jos äimistely jatkuu ja jatkuu muuttumattomana, niin tulee ajatus, että ehkä se myönteisin tulkinta oli väärä.
Myöskään Johannes Paavali II ei tiennyt olevansa Katolisen kirkon paavi, vaan hän omissa julkaistuissa teksteissään haaveili, että sellainen jonain päivänä olisi olemassa. Ja että sellaisen syntymiseksi olisi mahdollista rukoilla ja työskennellä protestanttien kanssa. Siis ei tässä touhussa ole minkäänlaista tasoa. Valtava enemmistö on täysin pihalla asioista, jotka eivät oikeasti olisi yhtään vaikeita jos ne joku viitsisi jossain opettaa oikein.
Uskon, että Vatikaani II:n kirkko ja Novus Ordo mahdollistaa jonkinlaisen uskon minimitason. Sen vuoksi en sitä suoralta kädeltä lakkauttaisi. Siitä on mahdollista lähteä kohti niitä sisältöjä, mistä voi sitten lopulta löytää koko tradition täyteyden.
Tietenkin se pitäisi osoittaa tekstistä siksi, että ne tekstit sieltä jäävät. Ja käsittääkseni tässä on puhuttu niiden harhaoppisuudesta. Ainakaan tuon The Principal Heresies of Vatican II alku ei ole vakuuttava, koska käsitelty teksti ei millään tavoin kiellä sitä, että katolinen kirkko olisi ainoa todellinen Kristuksen kirkko.
Ei meillä ole oikeastaan mitään kuvaa ilmapiiristä aiemmista kirkolliskokouksista tai siitä miten tridentiinistä messua vietettiin Trenton kirkolliskokouksen jälkeen. Meillä on vain Trenton kirkolliskokouksen tekstit. Meillä toisaalta on aika selkeä kuva siitä maailmassa on tapahtunut 1960-luvun jälkeen ja missä ilmapiirissä se tapahtui. Itse en ole ollenkaan varma siitä, että kirkon vaikutusvallan väheneminen 1960-luvulta lähtien on kirkon syytä. Ainakaan yksinomaan kirkon syytä se ei ole. Vaikutusvallan väheneminenkin oli toki alkanut jo paljon aikaisemmin.
Mielelläni palaisin hengellisesti ja poliittisesti 1200-luvulle ja Kristikunnan aikaan koska silloin ajateltiin järkevämmin. Muutos ajattelussa on kuitenkin tapahtunut enemmän maailmassa kuin kirkossa.
Vatikaani II ei myöskään millään tavoin kumoa aikaisempia kirkolliskokouksia ja ne ovat edelleen ihan elävää todellisuutta, joten sitä voidaan ja sitä pitäisikin tulkita niiden valossa. On jotenkin kummallinen ajatus vääntää tulkintaa väkisin protestanttisten oppien suuntaan, kun luontevampi suunta olisi katolisen kirkon aikaisemmat kirkolliskokoukset. Ekumenia tarkoittaa sitä, että protestantit luopuisivat harhoista ja palaisivat katoliseen kirkkoon. Vatikaani II oikeastaan vain sanoo sen, että nykyisiä protestanttisten kirkollisten yhteisöjen jäseniä ei voi pitää vastuullisina niistä harhaopeista, joille nuo yhteisöt perustuvat, vaan niissä on ihmisiä, jotka vilpittömästi etsivät Jumalaa.
Muoks:
Se vielä, että minusta kirkon opetusvirka on nimenomaan vienyt tulkintaa katolisen tradition suuntaan tai itse asiassa suoraan sen osaksi. Erityisen merkittävä on Katolisen kirkon katekismus ja sen kompendium, Nykyisestä paavista en sano vielä ennen seuraavaa mitään, mutta kaikki muut Vatikaani II:n jälkeiset paavit ovat tässä ansioituneita.
Ei tällaista ilmiötä ole olemassa kuin “tekstien jääminen”. Kuten edellä sanoin, tuo on tasoltaan ihan sama kuin sanoisi, että protestantit eivät usko mihinkään muuhun kuin “puhtaaseen, selkeään ja yksiselitteiseen Raamatun sanaan” ja “sen vuoksi on yksin Raamatusta kiinni, mitä he uskovat” ja siksi me tiedämmekin, että kaikki protestantit uskovat keskenään aivan samalla tavalla.
Koska onko kristinuskon tai koko maailman historiassa sen selkeämpää esimerkkiä “tekstien jäämisestä” kuin Raamattu?
En edes mene tällä siihen, että Raamattu on tarkoitettu kuvailemaan todellisuutta ja Vatikaani II:n tekstit kuvailemaan ilmiöitä. Eli siinäkin vaiheessa, että Raamattu olisi todella yksiselitteinen ja kaikki lukisivat sitä samalla tavalla, se ei takaisi Vatikaani II:n tekstien olevan yksiselitteisiä tai selkeitä.
Jos minä jossain kimpaantuisin ja kiehahtaisin ja rikkoisin kaikkia sääntöjä ja hyviä tapoja ja möläyttäisin jollekin keskustelijalle täällä, että “voi kunpa sinulla olisi aivot”, niin voisin puolustuksekseni käyttää tuota kappalettasi. Koska käytännössä perustelet siinä, että se, että joku kaipaa jotain asiaa, ei mitenkään kiistä sitä, etteikö se asia olisi olemassa jo.
Eli lausahdus, että kunpa jotain olisi, ei millään tavoin implikoi sitä, etteikö kyseistä asiaa olisi. Eikä käy siten väitteeksi tai vihjaukseksi edes, ettei kyseistä asiaa olisi. Eikä voi siten olla loukkaava tai sääntöjen vastainen. Yksinkertaisesti siksi, että se ei reaalisesti väitä mitään todellisuudesta, vaan fenomenaalisesti ainoastaan ilmaisee tietyn tunteen, jonka totuusarvo rajoittuu täysin ilmaisijan korvien väliin.
Tällä tavalla sen voi täysin rinnastaa huokaukseen, että voi kunpa nimimerkkini tällä foorumilla olisi Thinkcat. Tai minä voin nyt postilakon päätyttyä edelleen kaipailla, että se päättyisi. Koska se tunne sen päättymisen kaipailemisesta oli niin kiva, eikä sitä viitsisi näin äkkiä heittää hukkaan.
Samoin tuo ensimmäinen lainattu kohta Unitatis Redintegratiosta nimenomaan kaipaa, että olisi olemassa universaali ja näkyvä Jumalan kirkko. Sen mukaan jopa protestantit ovat viisisataa vuotta huokailleet, että voi kunpa olisi olemassa yksi, universaali ja näkyvä kirkko. Teksti ymmärtää heitä ja on samaa mieltä, että se kaipailtu kirkko ei ole se paavin johtama siellä Roomassa. Tai se on vähän kuin minä sanoisin, että voi kunpa sinä edes joskus kirjoittaisit tälle foorumille, kun minun nähdäkseni et ole koskaan mitään kirjoittanut. Se ei tietenkään haittaa, että todellisuudessa olet. Mutta kyllä minä silti saan kaipailla, että olisit. Ja syvästi tuntea, että et ole. Ja siitä samalla, että tekstisi, mitä juuri nyt luen, ei oikeasti ole olemassa.
Vangitsevan ja vakuuttavan illuusion kyllä luot, että olisit kirjoittanut jotain.
Sitä odotellessa laitan tähän sen Unitatis Redintegration ekasta sektiosta kaksi kappaletta:
The restoration of unity among all Christians is one of the principal concerns of the Second Vatican Council. Christ the Lord founded one Church and one Church only. However, many Christian communions present themselves to men as the true inheritors of Jesus Christ; all indeed profess to be followers of the Lord but differ in mind and go their different ways, as if Christ Himself were divided.(1) Such division openly contradicts the will of Christ, scandalizes the world, and damages the holy cause of preaching the Gospel to every creature.
But the Lord of Ages wisely and patiently follows out the plan of grace on our behalf, sinners that we are. In recent times more than ever before, He has been rousing divided Christians to remorse over their divisions and to a longing for unity. Everywhere large numbers have felt the impulse of this grace, and among our separated brethren also there increases from day to day the movement, fostered by the grace of the Holy Spirit, for the restoration of unity among all Christians. This movement toward unity is called “ecumenical.” Those belong to it who invoke the Triune God and confess Jesus as Lord and Savior, doing this not merely as individuals but also as corporate bodies. For almost everyone regards the body in which he has heard the Gospel as his Church and indeed, God’s Church. All however, though in different ways, long for the one visible Church of God, a Church truly universal and set forth into the world that the world may be converted to the Gospel and so be saved, to the glory of God.
Eli kuka ikinä tekstin on laatinut, kiistää, että Katolinen kirkko olisi yksi näkyvä Jumalan kirkko. Tuo lausahdus on oikeastaan valetta kolmella eri tavalla. Ensimmäinen on se, että Katolista kirkkoa pitää kaivata, eli sitä ei vielä ole. Toinen on väite, että kaikki kaipaisivat tätä, tiettyä ja nykyistä katolista kirkkoa. Kolmas on väite, että kaikki kaipaisivat jotain sellaista tulevaa kirkkoa.
Protestanteilla on, omassa opissaan, jo oma, universaali, näkymätön Jumalan kirkko. Ja katoliseen ajatteluun kuuluu sitten joku kombo näkyvistä kirkoista. Joko lännen ja idän yhdessä tai sitten kumpikin erikseen.
Vatikaani II oli vähän hegeliläistä magiaa siinä, että noiden tekstien laatijat puhuivat olemattomia ja epätosia asioita aivan kuin ne olisivat totta ja olemassa ja sillä tavalla saivat aikaan eräänlaisen gnostilaisen “vaihtoehtoisen todellisuuden” kirkon sisälle, jonka sisällä nyt todella kaipaillaan hyvin sekavalla ja hämärällä tavalla siellä täällä, että se universaali, katolinen Jumalan kirkko voisi syntyä tulevaisuudessa.
Käytännössä se on vaikuttanut vain niin, että sitä 1900 vuotta jatkunutta katolista hengellisyyttä on lakattu opettamasta. Ihmiset käyvät messussa sosiaalisista syistä ja muutama innokas aktivisti siellä täällä uskoo johonkin tulevaan ihmiskunnan yhdentymiseen saman uskonnon alle.
Ei kai kukaan minkään ilmapiirin perään ole kysellytkään. Ei se ole se ilmapiiri, mistä ne tosiasiat tai käytännön tulkinnat syntyvät. Kyse on sellaisesta tietystä metafyysisestä selkeydestä, jota ei Vatikaani II:n aikaan tai sen jälkeen ole enää ollut. Jos sen käsittää, niin ei kaipaile enää mitään ilmapiirejä.
Jos jotakuta oikeasti kiinnostaa ottaa haltuun ne ajattelun perusteet, joilla näitä pitää käsitellä, niin aloittaa jostain Garrigou-Lagrangen teoksesta. Tai sitten isä Rippergerin Topics on Tradition tai The Principle of the Integral Good (joka sisältää yhden luvun osana kriteerit sille, miksi Katolinen kirkko on Katolinen kirkko ja että kyse on metafyysisestä asiasta eikä sosiaalisesta tai poliittisesta ilmiöstä tai tiettyjen ideoiden yhdestä mahdollisesta toteutuksesta) tai minkä sen jälkeen aion lukea, The Morality of the Exterior Act.
Moderni ihminen ei osaa edes sanoa ääneen sitä, että mitä tarkoittaa se, että jokin asia on hyvä, paha, totta, valhetta, oikea tai väärä. Paitsi että se miellyttää tai ei miellytä häntä. Tai että hän toivoo tai ei toivo sitä. Tai ehkä että Jumala on määrännyt tai kieltänyt sen. Näistä mikään ei vielä osoita, että henkilö osaisi tarkastella ja jäsennellä mielensä ulkopuolista todellisuutta.
Ero on siinä, että modernissa ajattelussa Jumala ei luonut todellisuutta järjelliseksi, vaan kaoottiseksi. Siksi ei Jumala voi puhua ihmiselle todellisuudesta sinänsä, vaan ainoastaan ihmisen todellisuuteen liittyvistä passioista. Eli käskeä erilaisia suhtautumisia eri asioihin.
En oikein käsitä, että mitä tekemistä millään vaikutusvallalla on minkään kanssa.
Paitsi käsitinpä kun mietiskelin kaikenlaista muuta. Siinä on ajatuksena sellainen, että kirkon pääasiallinen tarkoitus olisi olla vaikutusvaltainen. Tai että ihmiset pelastuvat tai kristinusko toteutuu ja leviää kirkon vaikutusvallan myötä. Etenkin sen kautta, että eletään poliittisesti konservatiivisessa yhteiskunnassa ja asenneilmastossa.
Silloin sitä vaikutusvaltaa voi toki saada kaikenlaisen sosiaalisen ja poliittisen toiminnan kautta.
Sitten hoksasin tästä yhden asian. On sellainen käsitys, että sinä olet nyt kymmenenkö kertaa keskimäärin yrittänyt sanoa, että mitä minun pitäisi tehdä tai miten minun lähteä todistamaan jotain asiaa.
Jos se sinun mielestäsi pitää osoittaa sieltä tekstistä, niin sitten sinä osoitat sen tekstistä. Ei ole sinun asiasi asetella minulle mitään agendoja tai juoksuttaa minua yhtään mihinkään. Tai joltain vonkaamiselta tuo ehkä enemmän vaikuttaa. Jos teksteistä ei minun mielestäni voi osoittaa mitään, niin silloin ei ole minun tehtäväni osoittaa sieltä mitään. Ei ole minun tehtäväni todistaa sinun argumenttiasi suuntaan eikä toiseen, enkä minä ole kiinnostunut siitä, mitä sinä tahdot perustella tai todistaa. En ainakaan ennen kuin olet sen itse perustellut ja todistanut.
Jos on epäselvyyttä siitä, että mitä minä olen väittänyt ja miten minä väitän, että sen argumentin voi osoittaa todeksi, niin silloin se seisoo tai kaatuu ihan sen varassa. Sinä et ole nyt kertaakaan vastannut minun väitteeseeni asiasta, vaan puhunut siihen päälle omaa väitettäsi ja olettanut, että minun pitäisi se todistaa.
Ja sitten vielä, kun tekstistä näyttää selkeitä poikkeamia kirkon aikaisemmasta opetuksesta, niin tuloksena on lähinnä väistelyitä, missä ilmiselvät sanat eivät yllättäen tarkoitakaan sitä, mitä sanovat. Eikä tule mitään selitystä siitä, että miksi ne tarkoittaisivatkin jotain muuta.
Kirjoitan sinulle yhden lapun. Siinä lukee: “Hauki on kala.”
Kirjoitan toisen lapun. Siinä lukee: “Hauki ei ole kala.”
Sinun tehtäväsi on nyt kertoa, miten luet toisen lapun ensimmäisen lapun valossa ja millä tavalla se tekee toisesta lapusta yhtä totta kuin ensimmäinen lappu tai jopa jollain tavalla jatkoa ensimmäiselle lapulle. Tämä sinun väitteesi perusteella Unitatiksen alkua koskien.
Se, että ei ole kala on vain yksi tapa toteuttaa kalana olemista?
Mutta tuo “tekstin jääminen” on kyllä jännä ilmiö sinänsä. Se on jonkinlaista sanamagiaa. Aivan kuin tekstillä itsessään olisi jotain voimaa tai totuusarvoa pelkästään siksi, että sattuu olemaan olemassa. Vatikaani II:n ultraprotestanttiset pyhät kirjoitukset.
Koskeeko ehkä myös Koraania tai Mormonin kirjaa tämä “tekstin jääminen”? Ja miten kumpikaan voi olla edes harhaa jos luet niitä Raamatun valossa?
Lisäys 1:
Päinvastoin kuin joku saattaisi kuvitella, niin tämä kehää kiertävä jankutus oikeastaan todistaa sinänsä jo väitteeni todeksi. Minun väitteeni oli, että Vatikaani II:n tekstit ovat paitsi harhaoppisia, niin myös fenomenalistisia ja epäselviä. Eli niiden sisältö ei ole edes missään täsmällisessä muodossa, jotta sen voisi osoittaa suoraan miksikään.
Niissä teksteissä niiden laatijat kuvailevat erilaisia tunnetiloja ja tahtotiloja. On aika mahdotonta oikeastaan todistaa, että kaikki protestantit 1960-luvulla eivät toivoneet ja odottaneet hiljaa, salaisesti ja sisimmässään että olisi yksi Jumalan kirkko. Vielä vähemmän mahdollista on vastata kysymykseen, että olisiko se vanha, tradition mukainen Rooman kirkko vai modernisoitu Rooman kirkko vai joku ihan muu kirkko.
“Me tykkäämme olla täällä ja omasta mielestämme teemme hyvää. Maailmassa tapahtuu kaikenlaista, eikä se ole pysähtynyt paikalleen.” Mitä siihen voi vastata? Että harhaoppia, ettepäs tykkää olla siellä ja salaa kuitenkin ajattelette olevanne pahantekijöitä ja on se maailmakin oikeastaan pysähtynyt paikalleen.
“Kirkossa on sellainen fiilis nyt, että ihmiskunta on oikeastaan ihan mahtava asia, ja ihmisen luonto on arvokas ja pyhä ilman armoakin.” Tuo on muuten yksi keskeinen teologinen ja metafyysinen juttu, minkä Vatikaani II kääntää päälaelleen. Tämän pitäisi saada kuka tahansa oikeasti asiasta kiinnostunut henkilö varmistumaan siitä itse. Mutta luulen, että vahvin reaktio tähän on tasoa “höh, eihän oo”.
Millä sen osoittaa tekstistä kenellekään, joka ei ymmärrä tekstiä? Ja tekstin ymmärtämisen ensiaskel on siinä, että lähestyy tekstiä itse sellaisten kysymysten kanssa, minkä avulla voi tehdä erotteluita. Kuten että esittääkö se armon tehtäväksi ihmisen luonnon puhdistamisen, jolloin armo on luontoa ylempi, vai vapauttamisen, jolloin armo on luonnolle alisteinen? Ihminen Jumalaa varten vai Jumala ihmistä varten? Kumpi se on pohjimmiltaan ja luomisesta?
Mutta se fiilis varmaan on jos se seminaareissa kaikille tuleville papeille ja sääntökuntalaisille opetetaan. Ja ne, kenellä se fiilis ei nouse, käännytetään kotiin. Eli siinä mielessä Vatikaani II on aivan totta. Kirkolla on nyt sen mukaiset fiilikset ja tahtotilat. Ja jälki on sen mukaista. Kirkko on menettänyt kaiken vaikutusvallan aktiivistenkin jäsentensä hengelliseen elämään.
Ei ole. Siinä on kyse siitä, että kirkon vaikutus ihmisten ja eurooppalaisten yhteiskuntien hengelliseen elämään on vähentynyt. Eli siis ihan havaittavasta tosiasiasta. Se on vähentynyt myös ajattelussa yleensä ja enää ei juurikaan tunnusteta metafyysistä/transsendentiaalista todellisuutta saati, että tunnettaisiin.
Maallinen valta ei merkitse sen rinnalla mitään. Tämänkin oppii jo Koululaisen rukouskirjasta, eli se on todella syvällä kirkonkin opetuksessa.
Sinähän se olet väittänyt tekstejä harhaoppisiksi enkä minä. Ei kai minun tehtäväni voi olla osoittaa, että katolinen kirkko on oikeaoppinen. Kirkko on tehnyt ja tekee edelleen sen itse kokonaisuutena. On kai itsestään selvää, että Saatana vaikuttaa, tai ainakin pyrkii vaikuttamaan, myös kirkossa, eikä arvosteleminen ole mitenkään väärin sinänsä. Harhaoppiseksi väittäminen on kuitenkin vakavampi juttu, joka ainakin minun mielestäni pitäisi osoittaa. Kirkolla ei voi olla kahta oppia, koska on vain yksi totuus, joka on myös kirkon pää. Joidenkin piispojen ja pappien nykyiset irtiotot eivät niinkään johdu Vatikaani II:sta eivätkä varsinkaan Novus Ordosta, vaan siitä, että he ovat uskottomia kirkolle ja sen opetukselle.
Minä siis vain en usko väitettäsi, että Vatikaani II ja Novus Ordo olisivat harhaoppisia. Sovitaan näin niin päästään koko turhasta keskustelusta. Itse olen tyytyväinen hiippakunnan elämään, josta minulla on vain hyviä kokemuksia ja tapaan jolla hiippakunnassa - tai ainakin Kouvolassa, Helsingissä ja Turussa - vietetään Novus Ordoa. Tridentiinisen messun suhteen joissain seurakunnissa tilanne voi olla huonompi, mutta täällä voi osallistua hiljaiseen tridentiiiniseen messuun viikottain ja Helsingissä laulettuun sunnuntaimessuun kerran kuukaudessa.
Teksteistä ja protestanttisuudesta sen verran, että islamilaiset ja protestanttiset tekstit eivät jää, eikä niitä tarvitse tarkastella tässä koska ne eivät ole osa katolista traditiota. Kirkolliskokoukset, kirkkoisät ja kirkonopettajat tunnetaan niiden tekstien kautta, joita jälkipolville on jäänyt, Kristitylle niiden tunteminen ei ole mitenkään välttämättömiä, vaan usko ja sen sisältö välittyvät kirkon elämästä. Tässä nyt on kuitenkin kai kysymys siitä ovatko jonkun kirkolliskokouksen ja joidenkin paavien tekstit harhaoppisia. Mistä itse asiassa siitäkin meidän on turha tässä keskustella.
Itse en koskaan ollut luterilainen tai protestantti kuin nimellisesti, joten en ehkä ymmärrä kaikkea mitä ajat takaa näkemyksilläsi protestanttisuudesta. Kastettunakin olin henkisesti ehkä jonkinlainen deisti enkä käynyt kirkossa, enkä muutenkaan tutustunut luterilaiseen elämään. En edes tekstien kautta. Kun kokemukseni kristinuskosta alkoi syventyä sille tasolle, että ymmärsin kirkon välttämättömäksi tutustuin katoliseen kirkkoon. Ainakin silloin kirkkoon otettaessa todettiin seurakunnan edessä kirkossa: “Uskon ja tunnustan kaiken mitä pyhä katolinen kirkko uskoo, opettaa ja julistaa Jumalan ilmoittamana totuutena” Ei sitä enää aikuisena viitsi tuollaisia huvikseen höpöttää. Ja edelleenkin jankutan tätä: ennen Trentoa, Trentossa ja sen jälkeen pidettyjen kirkolliskokousten opetukset ovat täysin elävää traditiota. Vatikaani I vaikuttaa kristittyjen elämään nykyisin paljon enemmän kuin Vatikaani II. Kukaan ei vain puhu siitä mitään ja se on kirkon ulkopuolella täysin unohdettu
Ja mitä sitten vaikka Vatikaani II:sen tekstit olisi suunnattu protestanteille, islamilaisille, juutalaisille ja ateisteille? Kirkon tehtävä on myös evankelioida, eikä ainoastaan julistaa dogmeja, jotka on julistettu jo ennen Vatikaani II:sta ja jotka edelleen ovat täydessä voimassa. Siitä onko evankeliointi ollut ponnetonta on kyllä varmasti syytä keskustella.
Tekstin laatijat eivät tuossa kiistä lainkaan sitä, että katolinen kirkko nimenomaan on se yksi näkyvä Jumalan kirkko. Lisäksi lähes heti tuon katkelman jälkeen todetaan, että kirkolliskokous on esittänyt oppinsa kirkosta. Se on dogmaattinen konstituutio Lumen Gentium jossa todetaan: “…Tämä on se ainoa Kristuksen kirkko, jonka me uskontunnustuksessa tunnustamme yhdeksi, pyhäksi, katoliseksi ja apostoliseksi.[12] Tämän Kirkon Vapahtajamme on ylösnousemuksensa jälkeen luovuttanut Pietarille, jotta hän kaitsisi sitä (Joh. 21:17), uskonut sen levittämisen ja johtamisen hänen ja muiden apostolien tehtäväksi (vrt. Matt. 28:18 seur.) ja pystyttänyt sen ikiajoiksi “totuuden pylvääksi ja perustukseksi” (1 Tim. 3:15). Tämä Kirkko, joka on perustettu ja järjestynyt tähän maailmaan yhteisöksi, on katolisessa kirkossa, jota johtavat Pietarin seuraaja ja hänen kanssaan yhteydessä olevat piispat.[13] Tosin myös Kirkon näkyvän rakenteen ulkopuolella esiintyy monia pyhityksen ja totuuden aineksia, jotka Kristuksen Kirkon omina lahjoina ovat katolista ykseyttä kohti kannustavia tekijöitä.”
Luen samaa englanniksi, joskin tuo suomalainen näyttää sanovan ihan saman.
This is the one Church of Christ which in the Creed is professed as one, holy, catholic and apostolic, (12*) which our Saviour, after His Resurrection, commissioned Peter to shepherd,(74) and him and the other apostles to extend and direct with authority,(75) which He erected for all ages as “the pillar and mainstay of the truth”.(76) This Church constituted and organized in the world as a society, subsists in the Catholic Church, which is governed by the successor of Peter and by the Bishops in communion with him,(13*) although many elements of sanctification and of truth are found outside of its visible structure. These elements, as gifts belonging to the Church of Christ, are forces impelling toward catholic unity.
Siinä on kaksi harhaoppia tai kirkon oikean opin ohi puhuvaa kohtaa. Toisen huomasin itse, toinen on esitetty aihetta koskevassa opetuksessa. Toinen näistä on selkeämpi englanniksi kuin suomeksi, koska suomeksi ilmaisun voi tulkita epämääräiseksi.
Yhtä totuutta kohti kaksi harhaa. Tai niin, että kun sanotaan totuus nimeltä, niin se määritellään kahden harhaopin kautta. Tämä on kuin se vanha vitsi, missä ulkona oli niin liukasta, että kun otti yhden askeleen eteenpäin, liukuikin kaksi taaksepäin. Joten jos piti jonnekin päästä, kannatti kävellä takaperin. Eli jos näitä tekstejä lukee täysin harhaoppina, niin voi ilahtua siitä, että seassa vilahtelee jälkiä oikeasta opista. Mutta sitä en ymmärrä, että joku ottaa nämä vilahdukset merkkinä siitä, että koko teksti olisi jotenkin perillä aiheestaan.
Tuo huomautus 13 menee artikkelissa näin: (13) Dieitur. Saneta (catholica apostolica) Romana Ecelesia .: in Prof. fidei Trid., 1. c. et Concl. Vat. I, Sess. III, Const. dogm. de fide cath.: Denz. 1782 (3001).
Luin koko Vatikaani I:n kolmannen session tekstit. Niissä ei ollut mitään, mikä olisi tukenut Vatikaani II:n ajatusta. Päinvastoin Vatikaani I:n tekstit ovat—ainakin kolmas sessio—selkeitä, yksiselitteisiä ja opiltaan oikeita. Ainoa miettimistä herättänyt kohta oli puhe kahdesta eri ontologiasta uskon ja järjen suhteen kohdalla. Mutta se taas ei tähän aiheeseen liittynyt mitenkään.
Jos luet Lumenista koko kahdeksannen sektion, niin se ensin aloittaa näennäisesti kiistämällä tuon harhan. Siis toteamalla, että universaali ja näkyvä eivät ole kaksi täysin erillistä asiaa. Sitten se puhuu niistä lopun aikaa erillisinä mutta yhtenä ja monimutkaisena asiana. Se tekee juuri tämän, että mahdollistaa tuollaisen arkeologian harjoittamisen, missä koko salaatin seasta ongitaan viittaus johonkin ennalta valittuun totuuteen ja sitten julistetaan koko salaatti sillä neutraaliksi.
Lisäys 1:
Selitit toisaalla, että Vatikaani II, Redemptor Hominis (1979), Veritatis Splendor (1993) ja muut olisivat niin vaikeita, sekavia tai mutkikkaita siksi, että ne olisi tarkoitettu vain piispoille paavien työtovereina. Että me tavalliset idiootit (sanan alkuperäinen merkitys: yksityiset henkilöt) emme niistä mitään selvää voikaan saada. Ja minä taas olen ihan sitä mieltä, että yhtä sekavia nuo mainitut ovat piispoillekin.
Sen sijaan Vatikaani I:n kolmannen session kaanonien lopussa on tällainen:
And so in the performance of our supreme pastoral office, we beseech for the love of Jesus Christ and we command, by the authority of him who is also our God and saviour, all faithful Christians, especially those in authority or who have the duty of teaching, that they contribute their zeal and labour to the warding off and elimination of these errors from the church and to the spreading of the light of the pure faith.
Minulla on nyt lukuprojektina paavi Leo XIII:n Humanum Genus (1884). Sama linja jatkuu. Kaikki näkemäni ennen 1958 julkaistut tekstit ovat olleet todella selkeitä. Harmi on juuri siinä, että jos joku aloittaa 1958 jälkeen julkaistuista, niin hän kuvittelee äkkiä, että aivan kaikkien paavien ja konsiilien tekstit ovat samanlaista pullataikinaa.
Siitä on äkkiä seurauksena luopuminen uskon älyllisestä käsittämisestä kokonaan. Enkä minä sitä juurikaan näe näissä modernin kirkon jutuissa. Myös dominikaanien meno on vähän sellaista, että Garrigou-Lagrangea lukeneena lähinnä miettii, että mitä oikein on tapahtunut. Vanhoihin teksteihin riittää hyvin lukiotason kyky omaksua tietoa, mutta uusiin tarvitaan suunnilleen useampi diplomi mustasta magiasta.
En ajatellutkaan niin, että Vatikaani I:sen pitäisi tukea Vatikaani II:sen ajatuksia vaan niin päin, että Vatikaani II kasvaa niistä. Vatikaani II ei voi sanoa mitään, mikä olisi ristiriidassa Vatikaani I:den kanssa. Vatikaani I vaikuttaa kirkon elämään enemmän kuin Vatikaani II, jonka vaikutuksesta vielä selvästi kiistellään hierarkisesti korkeammallakin tasolla kuin tässä. Vatikaani I asetti selvät rajat paavin istuimelle.
En ole ainakaan tarkoittanut tuota. Kirjeet eivät siis ole liian vaikeita, vaan ne ovat osoitettuja piispoille tai papeille tai kaikille katolisille tai kaikille kastetuille tai kaikkille maailman ihmisille. Niitä pitäisi ajatella siinä kehyksessä missä ja keille ne on kirjoitettu. Pitää ymmärtää hierarkia ja ainakin pyrkiä ymmärtämään tilanne, jossa ne on kirjoitettu.
Veikkaan, että epäilet liikaa jotain yksittäisiä dominikaaneja ja liioittelet heidän vaikutusvaltaansa. Eivät ihmiset ole tyhmiä. Suurin osa maailman katolisista ei ole lukenut yhdenkään kirkolliskokouksen tekstejä. Pyhimykset tulevat juurikin heidän, jotka eivät ole lukeneet, joukosta. Näin vain käy.
Vaikka itse painotan, että harhaopit pitää kaivaa tekstien joukosta en muuten pidä tekstejä niin kauheassa arvossa. Osallistuminen messuun ja kirkon elämään on tärkeämpää.
Olen sellaisessa käsityksessä, että et yleensä, tässä etkä Juurikkalaa koskevassa keskustelussa, ole vastannut minulle mihinkään asiaan. Sen sijaan vastaat yleensä irrallisilla väitteillä tai uskomuksilla, jotka ovat a) asian vierestä, b) vailla perusteita tai c) selvästi epätosia jo sanotun perusteella.
Tai sitten tällaisilla toteamuksilla, jotka ovat itse keskustelun kannalta lähinnä BS:ää. Tai viisastelua. Kauniisti sanottuna.
Nyt joku täysin hölmö saattaa kuvitella, että minulla on jotain sitä vastaan, että tekstiä tutkiessa pitäisi ottaa huomioon tilanne ja vastaanottaja. Ei ole. Enkä ole missään vaiheessa antanut mitään sellaista edes ymmärtää.
Mutta joku saattaa myös olla niin pihalla, että luulee tuon jollain tavalla perustelevan jotain, mitä tässä keskustelussa on sanottu. Tai että se on jollain tavalla asia, jota ei ole vielä huomioitu. Ja jonka huomioiminen jotenkin muuttaa jotain.
Olen inttänyt 7. päivän adventistien kanssa. Aina, jos osoitat, että Ellen White on eri mieltä jossain asiassa Raamatun kanssa, niin he sanovat, että Ellen White “on otettu pois asiayhteydestään”. Koskaan niin ei ole todellisuudessa ollut näissä tilanteissa. Kukaan ei ole lähtenyt osoittamaan, että olisi. Tai että miten Ellen White pitäisi sen sijaan lukea, kun asiayhteys huomioidaan. Ja tämä yleensä johtuu siitä, että alkuperäinen väite Ellen Whiteä vastaan on nimenomaan huomioinut jo asiayhteyden ja kykenee myös osoittamaan sen.
Mutta keskustelu heidän opeistaan usein päättyy tai jumiutuu tuollaiseen perättömään väitteeseen. Kerta toisensa jälkeen. Näissä keskusteluissa on ollut kokonainen liuta tuollaisia.
Tai minä voisin liikkua pitkin foorumia heittämässä kommenttia keskusteluun kuin keskusteluun, että “tässäkin asiassa meidän olisi hyvä käyttää aivoja”.
Kukaan ei ole aivojen käyttämisen tarpeellisuutta missään vielä kiistänyt. Mutta tuollainen toteamus tietenkin jokaisen normaalijärkisen mielestä tarkoittaa, että 1) mielestäni huomautuksen kohde ei ole käyttänyt aivoja, ja 2) jos hän neuvoani noudattaen alkaa käyttää aivoja, niin sen voi havaita siitä, että hänen näkemyksensä muuttuu.
Tai sitten tämä ja se Juurikkalasta alkanut pitkä keskustelu on todella mennyt siihen, että minä yritän puhua asiasta, ja toinen vastaa minulle uudestaan ja uudestaan pitkillä pätkillä yleistä muminaa.
Tai sitten sillä, että alkaa arvailla, millä yritän argumentoida mitäkin, laittaa sen sanoina suuhuni ja sitten kiistää väitteen tai perustelun, jota en edes esittänyt, jollain omalla väitteellään, joka ei välttämättä liity edes asiaan.
Mutta tämä oli ehdoton ennätys. Minä esitin yksinkertaisen toteamuksen, missä en epäillyt mitään. Eli varsinkaan en epäillyt liikaa mitään. En sanonut mitään mistään vaikutusvallasta. Joten en voinut myöskään liioitella kenenkään vaikutusvaltaa.
Minä vertailen lukemaani tekstiä ja kuulemiani kahden elävän dominikaanin puheita useammasta eri tilanteesta. Ja ihmettelin näissä havaitsemiani eroavuuksia. Tähän ei normaali ihminen kommentoisi yhtään mitään. Tai jos olisi kiinnostunut kommentoimaan, niin kysyisi, että mitä olen havainnut ja mitä olen siitä päätellyt.
Olen utelias. Voitko kertoa minulle, mitä minä epäilen? Tai voitko keksiä tai selvänähdä vielä muitakin mielenkiintoisia asioita minusta?
Tässä on sellainen tunne vähän kuin olisin väittelemässä jonkun toisen henkilön unessa.
The identification of dream and reality as a matter of principle has practical results which may appear strange but can hardly be considered surprising. The critical exploration of cause and effect in history is prohibited; and consequently the rational co-ordination of means and ends in politics is impossible.
Gnostic societies and their leaders will recognize dangers to their existence when they develop, but such dangers will not be met by appropriate actions in the world of reality. They will rather be met by magic operations in the dream world, such as disapproval, moral condemnation, declarations of intention, resolutions, appeals to the opinion of mankind, branding of enemies as aggressors, outlawing of war, propaganda for world peace and world government, etc. The intellectual and moral corruption which expresses itself in the aggregate of such magic operations may pervade a society with the weird, ghostly atmosphere of a lunatic asylum, as we experience it in our time in the Western crisis.
—Eric Voegelin, The New Science of Politics: An Introduction (Walgreen Foundation Lectures)
Minulle tuli tämä heti mieleen kun sanoit, että Vatikaani II ei voi sanoa mitään, mikä olisi ristiriidassa Vatikaani I:n kanssa. Jossain unimaailmassa se ei voi. Tässä todellisuudessa se voi. Ja onko niin tapahtunut, niin se selviää ymmärtämällä, että mitä Vatikaani I ja Vatikaani II ovat teksteillään tarkoittaneet.
Jos ei ymmärrä, eikä halua ymmärtää asiaa, niin pääsee helpolla. Sitten voi tehdä kuten tuossa Voegelin-sitaatissa, että esittää vain lausuntoja tai julistuksia siitä, miten asian yleisellä tasolla pitäisi olla. Tai nimenomaan lausuu, että mitä joku muu on lausunut tai julistanut, koska lausuntojen ja julistusten ero todellisuuteen on kadonnut.
Mutta jos menee itse tekstiin, luten Lumenin kahdeksas kohta, niin näkee, että Vatikaani II määrittelee asioita uusiksi täysin eri tavalla kuin mikään kirkon aikaisempi opetus. Näkee sen ihan selvästi siksi, että käytetyillä sanoilla ei oikeasti ole niin vaikeita tai monimutkaisia tai ajankohdasta tai kohderyhmästä riippuvia merkityksiä.
Kyllä nämä ovat ne droidit, joita olemme etsineet. Ulos ajoneuvosta, matkanne päättyi tähän. Jos ei kusetuksessa pärjää laadulla, niin aina on määrä ja sitkeys.
Vatikaani II:n ymmärtämisessä on kuitenkin paljon olennaisempaa ne taustaoletukset, minkä pohjalta tekstit on laadittu. Vatikaani II ei näe todellisuutta, tiedon olemusta, ihmisen olemusta, maallisen ja hengellisen suhdetta, eikä oikeastaan mitään asiaa samalla tavalla kuin kirkon aikaisempi opetus. Siksi kyseessä on valinta sen ja aikaisemman välillä. Jos kiistää valinnan, niin silloin valitsee Vatikaani II:n.
Tämä on ihan sama juttu kuin luterilaisuuden taustaoletusten kanssa. Ne oletukset ovat vieläpä aika pitkälti samoja. Vatikaani II vain sisältää ne pidemmälle viedyssä muodossa.
Vatikaani II, tai ajattelu sen taustalla, jota se myös ilmentää, vaikuttaa nyt kirkon elämään enemmän kuin mikään tekstien kokoelma, ja tämä on ollut jo 70-luvun alusta lähtien. Vatikaani II:n puolesta puhuvat papit ja maallikot hehkuttavat tätä ja edellistä. Eivät ole minun keksintöäni eikä pelkästään vastustajien mielipide. Vatikaani II “pelasti kirkon” ja “teki kirkon eläväksi” ja “ratkaisi kirkon kriisin”.
Tämä on kaikkein jännintä, että Vatikaani II:n puolesta ei pelkästään puhuta jotain julistuksia ja lausuntoja. Eikä pelkästään muunneltua totuutta. Vaan yleensä kahta toisensa kumoavaa muunneltua totuutta sekaisin. Mutta, kuten sanottu, tämä on oire siitä, että koko tiedon olemus on käsitetty uudella tavalla. Ja tämä on Vatikaani II:n, mutta ei yhdenkään aikaisemman kirkolliskokouksen ominaisuus.
Ongelma on siinä, että jos ymmärtää vain Vatikaani II:lle ominaisen tavan, tätä eroa ei ole mahdollista käsittää. Mutta jos ymmärtää Vatikaani I:lle ja sitä edeltäville ajoille ominaisen tavan, niin erosta on mahdotonta päästä yli.
Vatikaani II on nimenomaan tehnyt koko uskosta pelkästään ilmiöiden, lausuntojen ja julistusten sekamelskan. Vienyt sen pois todellisuudesta. Tehnyt vaikeaksi tai mahdottomaksi asioiden tietämisen ja käsittämisen tuolla yksinkertaisella tavalla: Mikä se on? Miksi se on sitä? Lakkauttanut koko ymmärryksen. Olemalla yksinkertaisesti opettamatta sitä.
Siksi eivät monet nykyään osaa tehdä mitään eroa lauseiden “minä olen Thinkcat” ja “Thinkcat on minussa” välillä. Tai luulevat, että toinen noista lauseista on kasvanut toisesta. Tai mitä ikinä. Ei päätä eikä häntää. Löysin näille jutuille aika karun psykoanalyyttisen kehyksen. Mutta annan sen vielä olla tässä vaiheessa.
Missä ihmeen Juurikkalaa koskevassa keskustelussa?
Mulla on se käsitys, että kirjoitat pitkiä tekstejä siitä mielikuvasta joka sinulla on Vatikaanin toisesta kirkolliskokouksesta, Novus Ordosta ja Paavien teksteistä kykenemättä kuitenkaan käsittelemään tekstejä teksteinä. Ilmeisesti olet myös täysin kykenemätön ymmärtämään traditiota ja sitä, että Vatikaanin toinen kirkolliskokous ei ole millään tavalla riippumaton sitä edeltävistä kirkolliskokouksista.
Näyttää myös vähän siltä, että olet äskettäin keksinyt aristotelisen metafysiikan, että ollenkaan huomaa, että kirkko koostuu myös ihmisistä, joille se on ollut yksi olennainen filosofian lähtökohta jo reilut tuhat vuotta.
Olet esittänyt pyhän Johannes Paavali II:sen kirjeestä täysin sen ilmeistä ja kirjoitettua tarkoitusta vastaisen tulkinnan. Esität Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen teksteistä lähinnä mielikuvia, jotka on paketoitu tekstimassaan, joka yrittää selittää omia näkemyksiäsi siitä mitä teksteissä sinun mielestäsi on sivuuttaen täysin sen mitä niissä varsinaisesti lukee. Novus Ordosta taas et osaa sanoa yhtään mitään. Tämän saan näistä irti.
Se kenelle kirje on osoitettu on kaikessa järkevässä keskustelussa niistä oleellinen asia. Varsinkin silloin, jos paavien kirjeitä väitetään harhaoppisiksi kuten sinä teet osaamatta edes lukea niitä.
Katson, että keskustelu oli ainakin omalta osaltani tässä.
