Aloitin lukemaan sitä. Englanniksi, Vatikaanin sivuilta. Olen neljänteen kohtaan päässyt. Tähän mennessä olen huomannut, että JPII kuluttaa valtavasti palstatilaa pelkkään kaunopuheisuuteen. Neljännestä kohdasta:
In their efforts on behalf of humanity, in fidelity to their mission, they have confirmed, supported and consoled. With the guarantee of assistance from the Spirit of truth they have contributed to a better understanding of moral demands in the areas of human sexuality, the family, and social, economic and political life. In the tradition of the Church and in the history of humanity, their teaching represents a constant deepening of knowledge with regard to morality.
Minulle tuli, viimeksi kun lueskelin Vatikaani II:n tekstejä, aivan vastustamaton halu kuunnella ja laulaa Neuvostoliiton kansallislaulua. Johtuu siitä, että se on samanlaista oman projektin erinomaisuuden julistamista. Eli kirjeellä ei niinkään ole varsinaista sisältöä, tai se jää sivuosaan, ja sen varsinaiseksi viestiksi tulee se, miten ihmeellistä työtä me kaikki täällä teemmekään ja miten hienoja tyyppejä me kaikki olemme.
Kokosin tähän vähän irtonaisia huomioita, valituksen aiheita, teorian hahmotelmia ja puolivalmiita ajatuksia.
Toinen, mitä Vatikaan II:n ja sen jälkeisten paavien teksteissä usein esiintyy, on eräänlainen kriisin tunnelman kehittely ja ylläpitäminen. Tämä on sellainen pieni aivopesemisen tapa, koska sillä lukija yrittää innokkaasti löytää, että mikä sen kriisin ratkaisee tai mikä on kirkon vastaus siihen. Ja vastaus näyttää olevan hyvin pitkään se, että “luota meihin, me ollaan ihmeellisiä, me hoidetaan homma”. Tai sitten sillä yritetään esittää, että kaikki muuttuu, mikään ei ole pysyvää ja että kirkko vähän kuin ui siinä kaikessa mukana tai surffaa sen muutoksen aalloilla.
Tai että koska nyt on kriisi, niin mikä tahansa vastaus tässä, minkä annamme, on siihen perusteltu. Jos haluaa tehdä jotain hämärää, niin siihen auttaa aina parhaiten joko tekaistu tai itse aiheutettu kriisi, joka “pakottaa antamaan vastauksen”.
Kolmas on tietenkin, että esimerkiksi jehovantodistajat eivät enää sano suoraan keitä ovat, vaan lähtevät puhumaan huonoista uutisista ja hyvistä uutisista. Tai jostain muusta, millä kuuntelija yritetään saada ottamaan sellainen positio, että häntä jännittää, häntä kiinnostaa, hän tuli uteliaaksi, hän haluaa kuulla.
Sanon sinulle nyt maailman ihmeellisimmän asian: Hauki on kala.
Tai oikeastaan se temppu menee, että olen valmistelemassa maailman ihmeellisintä asiaa tässä taustalla. Voin kertoa nyt jotain vähän, mutta myöhemmin voin kertoa varmasti enemmän. Olen saanut vihjeitä siitä, että hauki ei välttämättä olisi aivan sataa prosenttia kala. Ja hyväntahtoinen kuuntelija jää tietenkin odottamaan.
Sitä enemmän vielä, mitä mahdottomampi avoimeksi jäänyt asia on käsitteellisesti. Jos hauki ei kerran ole täysin kala, niin mitä ihmettä muuta se sitten voisi olla? Onko tässä kyseessä joku uusi hauen tai kalan määritelmä?
Oikeastaan siinä on kyse tuosta, että kuuntelija huijataan investoimaan aikaa ja ajatusta viestin ottamiseen vastaan. Joten sitten, kun viesti ei avarrakaan mitään, niin kuuntelija tai lukija haluaa oikeuttaa investointinsa ja tulkita kuulemansa parhain päin. Siis siten, että hän todella kuuli jotain ihmeellistä, tärkeää tai selkeää.
Neljäs on Barack Obaman käyttämänä parhaiten tunnettu aivopesemisen tapa. Eli henkilö nostaa uskottavuuttaan sillä, että sanoo ensin asioita, jotka kuulija voi aivan omakohtaisesti todeta paikkansa pitäviksi. Minä seison täällä edessä. Me olemme kaikki saapuneet tänne kuulemaan jotain hyvin tärkeää. Olemme nyt paikalla ja tilaisuus on alkanut. Kohta minä aion sanoa jotain. On mahtavaa olla täällä. Edessämme aukeaa yhteinen, ihmeellinen tulevaisuus. Voimme kokea jännityksen tiivistyvän. Näen teidät kaikki suurena joukkona edessäni. Tämä suuri tila on niin hienosti valaistu.
Viides on jatkuva, jopa liioiteltu ylisanojen ja kuvailevien sanojen käyttö. Joka on osa tuota numero kahta. Eli sen alleviivaamista, miten tärkeästä ja keskeisestä sanomasta on kyse. Ja miten kriisi, johon nyt tartumme, tapahtuu kaiken aikaa, kuin vinolla ikkunalaudalla valumaan lähtenyt kukkaruukku. Aiheuttaa suurta jännitystä, että vaikuttaako intensiivinen yrityksemme sankarillisesti siepata se kiinni sen epävarmaan kohtaloon ennen kuin se katastrofaalisesti särkyy.
Kuudes huomio on se, mitä kaiken aikaa tiesin jo odottaa. Veritatis Splendor puhuu Kristuksesta sinänsä tai Kristuksen ja ihmisen suhteesta jonkinlaisena totuuden lähteenä. Olennaista näissä Vatikaani II:n ja sen jälkeisissä teksteissä on, että ne ovat valtavan pitkiä, mutta onnistuvat sanomaan murto-osan asioita verrattuna siihen, mitä niiden edeltäjät.
Yksi osa tätä, että ne sanovat niin vähän on se, että kun kaikki kriisien kehittely, itsen kehuminen, ylisanojen viljeleminen, lukijan koukuttaminen ja ilmiselvästi tosien asioiden sanominen karsitaan, niin jäljelle jää joukko kryptisiä ja monitulkintaisia avainkäsitteitä. Eli nämä tekstit ovat arvottomia jos siksi, koska lukijan pitää, saadakseen niistä kannanotto minkään hyvän, oikean tai toden puolesta, sijoittaa se hyvä, oikea ja tosi siihen omana tulkintanaan.
Seitsemäs liittyy edelliseen siten, että koska teksti jättää avainkäsitteet leijumaan ilmaan, on siihen mahdollista sijoittaa myös aivan muu merkitys tai sisältö kuin se, minkä kristitty siitä löytää. Teksti ei ole totuutta, eikä se sisällä totuutta, vaan totuus pitää kaivella siitä jonkinlaisen arkeologian tyylisesti. Eritoten kaikki se, mitä joku oikeasti käsittää kirkon traditiolla, saa osakseen lähinnä tällaisia hämäriä viittauksia.
Kahdeksas on, että kun teksti toteaa ongelman, vaikka luonnonlain hylkääminen, niin on edelleen avoinna, että esittääkö se myöhemmin siihen jotain vastausta tai ratkaisua. Ja siinä tapauksessa, että esittää, niin onko ratkaisu oikeasti edes jotenkin toimiva, tai muistuttaako se mitään aikaisemmin tunnettua? Vai onko se pykäläni kaksi tyylisesti vain sitä, että JPII ylistää kirkon päättäväisyyttä ja hienoja ponnistuksia ongelmaan tarttumisessa? Tämä on vähän kuin palkkaisi konsultin, joka ongelman ratkaisemisen sijaan keskittyisi ylistämään sitä, että miten hienosti hän tulee ratkaisemaan sen. Tai palkkaisit armeijan, joka ei sotisi minuuttiakaan, mutta keskittyisi ylistämään asevarastoaan. Ja sitä, miten sillä varmasti voi voittaa vihollisen ja miten upeasti se pamahtaa jos sitä joskus käyttää.
In particular, the question is asked: do the commandments of God, which are written on the human heart and are part of the Covenant, really have the capacity to clarify the daily decisions of individuals and entire societies?
Mitkä käskyt? Mikä liitto? Missä merkityksessä kirjoitettu sydämiin?
Yhdeksäs huomioni kiinnittänyt juttu, mikä välttämättä ei merkitse mitään, on tämä selostava lähestymistapa. Pius X puhuu Pascendissa modernisteista selkeänä joukkona, jolla on selkeät piirteet. Lukija opetetaan ensin tunnistamaan kritiikin kohteena oleva ajattelu ja sitten ajattelemaan itse sitä koskien, että miksi se on kritiikin kohteena. Kun taas JPII selittää, että kaikenlaisia kysymyksiä esitetään ja mielipiteitä kuullaan. Toinen on, että se vähän propagandistisesti kertoo, että tietenkin koko ihmiskunta haluaa kuulla vastauksen, minkä se aikoo esittää.
Näitä modernistien keskeisiä piirteitä ovat juuri monisanaisuus ja monitulkintaisuus, asioiden auki ja ilmaan jättäminen, kuten myös ilmiöiden ja vaikutelmien pitäminen selittävinä eikä selitettävinä asioina.
Kymmenes on joku, mitä voisi kutsua ehkä osallistavaksi monikoksi. Siis “kaikkihan me olemme” tai “kaikkihan me voimme samaistua” tai “kaikkihan me voimme tunnistaa”. Toisaalta tämä on vain versio Obamasta. Mutta toisaalta tämä ei vain suggestoi lukijalle jotain asiaa, vaan häivyttää eron hänen ja kirjoittajan väliltä.
For the young man, the question is not so much about rules to be followed, but about the full meaning of life.
Yhdestoista on se, että JPII ainakin ottaa aivan villejä vapauksia tulkita ja selittää juttuja sieltä täältä tavalla, jolla ainakaan minä en ole huomannut, että kukaan vakavasti teologiaa opiskellut tai vakavasti Raamattua tutkinut on niitä selittänyt.
Tietenkin aina koko Raamatun ja koko uskon voi vetäistä jonkin epämääräisen self-helpin ja keittiöpsykologian tasolle. Tämä on vain eri tavalla sanottuna se, että kun Vatikaani II ja eritoten JPII ovat keksineet sen “ihmisyyden mysteerin”, niin tietenkin he ovat sen yksinoikeutettuja tulkkeja. Eli kukaan ei halua tietää, joten kenellekään ei tarvitse kertoa, mitään vakavaa ja yksityiskohtaista erittelyä mistään, kun kaikki ovat vain etsimässä jotain yleisen tason elämän täyttä tarkoitusta.
This is in fact the aspiration at the heart of every human decision and action, the quiet searching and interior prompting which sets freedom in motion.
Kahdestoista on tällainen käsitteellinen hubba bubba, missä kysymys elämän täydestä tarkoituksesta on pyrkimys jokaisen ihmisen teon ja päätöksen ytimessä; hiljainen etsintä ja sisäinen yllyke, mikä laittaa vapauden liikkeelle.
Et, reapse, haec est appetitio propria cuiusvis humani consilii operisve, secreta inquisitio atque intima impulsio libertatem concitans.
Latina vaikuttaa sanovan suunnilleen yhtä vähän.
Kolmastoista huomio on se vaara, että kun tätä kaikkea kritisoi, niin joku saattaa erehtyä luulemaan, että kritiikin kohteena on se hyvä, tosi tai oikea ajatus, minkä hän kykenee selvästi röntgenkatseellaan ja arkeologisilla taidoillaan tekstistä kaivamaan. Eikö Jumala sitten ole meidän kaikkien kaipuidemme ja toiveidemme täyttymys? Oikea vastaus on tietenkin tuohon, että kyllä ja ei: Jumala on meidän kaikkien oikein ymmärrettyjen ja oikealla perustalla olevien kaipuidemme ja toiveidemme täyttymys. Ei minkä tahansa kaipuiden tai toiveiden.
Neljästoista huomio on, että teksti ei tietenkään tarkoita sitä, eikä vaara sen käsittämisessä väärin ole edes siinä, jos ihminen kaipaa pornoa, huumeita ja väkivaltaa. Vaan ongelma on siinä, että teksti, kuten koko Vatikaani II:n kirkko, ohjaa ihmisen kaivelemaan sisintään. Se ei pohjimmiltaan esitä Jumalaa kaikkien oikeiden pyrkimysten lähteenä ja antajana, vaan ihmisen sisintä niiden lähteenä ja Jumalaa jonkinlaisena toteutumisen mahdollistajana.
Viidestoista on se, että teksteistä puuttuu kokonaan se näkökulma, että joku ihminen saattaisi tahtoa tai tarkoittaa pahaa. Ne ovat läpikotaisin aivan siirappisen terapeuttisia. Siinä kukaan ei vastusta mitään ja kaikki on aivan hemmottelevan pehmoista.
Tästä vielä erikseen on se huomio, että Vatikaani II:n kirkolla on kauttaaltaan ja joka asiassa näkyviä vaikeuksia uskoa henkimaailman todellisuuteen.
Kuudestoista on se, että teksti ei näe oikein mitään uniikkia roolia Katolisella kirkolla. Sillä on siinä aivan sama tehtävä kuin millä tahansa muulla kristillisellä ilmiöllä. Sille ei ole uskottu mitään erityistä, eikä se olemukseltaan edusta mitään ainutlaatuista. Tämä näkyy myös siinä, että JPII esittää ilmoituksen lähteeksi lähinnä Raamattua.
Yritän löytää tekstistä kohtia, jotka jollain tavalla rajaisivat sen sanoman edes kristinuskoon. Tähän mennessä näyttää kuitenkin sltä, että Jeesus sanoo sen sitaateissa ja selityksissä vain asioita, mitkä voi jollain tavalla selittää kaikkien uskontojen yhteiseksi omaisuudeksi: Ihmisellä on universaali pyrkimys kohti merkitystä. Jumala ilmoittaa itsensä ihmisen pyrkimyksen täyttymykseksi. Ristiä, uhrausta tai kärsimystä ei ole näkynyt vielä missään. Ei Jumalan tekemänä eikä ihmisen tekemänä, koska kuka ihminen nyt luonnostaan tahtoisi uhrata tai kärsiä?
Seitsemästoista huomio: Olen törmännyt aivan käytännön tilanteissa ja käytännön opetuksissa siihen, että kaiken keskiössä on rakkaus. Tätäkään ei sinänsä voi kukaan kiistää. Tai tämäkin on asia, mikä on kirjaimellisesti ottaen totta. Mutta rakkaus on siitä ovela sana, että sillä tarkoitetaan tomistisessa filosofiassakin kolmea eri asiaa. Se on sekä teologinen hyve että passio. Kolmatta merkitystä varten pitäisi avata kirja. Mutta noiden kahdenkin sekoittaminen riittää selittämään tämän.
Ihmisen sisimmästä luonnostaan nousee passio nimeltä rakkaus. Se on halu hyvän, tai ennemmin hyväksi koetun tai hyväksi käsitetyn omistamiseen. Tai ilo hyvän omistamisesta, jonka toinen merkitys on motivoida halua, joka luokitellaan eri passioksi, koska se suuntautuu tulevaisuuteen. Näissä mielipiteissä ja opetuksissa, mitä olen kuullut, kuten myös tuossa Veritatiksessa, rakkaus pelkkänä omistamisen ilona sekoitetaan rakkauteen Jumalan tahdon ja elämän tarkoituksen täyttymyksenä eli teologiseen hyveeseen nimeltä ‘caritas’.
Tekstissä on näkyvissä kaksi protestanttista ilmiötä. Toisena se, että Raamattu ja ilmoitus nähdään tässä kohdassa tätä passiona käsitettyä rakkautta retorisesti motivoivana asiana. Merkityksessä, että jos ihminen vain tahtoo pelastua, niin Jumala lahjoittaa pelastuksen.
Toisena se, että Pyhää Henkeä ei ole annettu Katoliselle kirkolle, joka ihmisiä kasvattaisi teologisena hyveenä käsitettyyn rakkauteen, vaan jokaiselle ihmiselle erikseen. Silloin kirkon koko opetusvirka voidaan laskostaa tähän, että jokainen yksilönä löytää Pyhän Hengen, joka motivoi hänet vain intohimoisesti haluamaan pelastusta, onnellisuutta ja tarkoituksensa täyttymystä. Tämä ilmenee niin, että koko se asia, mihin kirkko, sen opetus ja sen traditio on ollut olemassa, hypätään yli.
Kahdeksastoista huomio: Tekstin neljännessätoista kohdassa mainitaan risti. Mutta jos kysyisin, että mitä JPII maininnallaan tarkoittaa, niin oikea vastaus on, että “ei välttämättä mitään”. Mutta jos kysyisin, että “keksitkö, mihin teksti ehkä saattaisi viitata”, niin varmasti monikin jotain keksii.
Tämä on osa sellaista yleisempää ilmiötä, että minulle koko Veritatis ainakin näyttää vain runoilevan asioita toisensa perään. Risti on merkki Jeesuksen jakamattomasta rakkaudesta Isää ja ihmiskuntaa kohtaan. Paitsi että minulla ei ole mitään käryä, että mitä tuo lause itsessään tarkoittaa, niin vielä vähemmän, että miten se liittyy tekstin asiaan.
Yhdeksästoista on jatkoa yhdeksänteen huomiooni. Kun JPII selostaa asioita, niin yhtenä selostuksen kohteena on evankeliumien rikas nuorukainen. Vaikka oikeasti nuorukainen meni lopulta surullisena pois, niin JPII käyttää häntä roolissa, jossa hänen tehtävänsä on haluta Veritatiksen sanomaa. Eli JPII selvänäkee tai projisoi rikkaaseen nuorukaiseen halun kohti tätä täyttä ihmisyyden merkitystä tai tätä ihmiskunnan uutta keittiöpsykologiaa.
Kahdeskymmenes huomio on ihan irrallinen. Veritatis siteeraa, kahdeksannentoista kohdan lopussa, jakeen Lk. 6:36, mutta ilman sanaa ‘therefore’, joka on viittaus edelliseen jakeeseen. Siinä esiintyisi vihollisia, kiittämättömiä ja pahoja.
Oikeastaan Veritatiksen kantavan teeman voi esittää vastauksena kahdeksanteen huomioon laittamiini kysymyksiin: Mikä laki? Kymmenen käskyn laki. Ja sen laajennuksena ehkä muu Mooseksen laki ja rakkauden kaksoiskäsky. Mikä liitto? Sellainen aivan oma liitto, mitä Vatikaani II ja sen aikaiset ja jälkeiset paavit ovat huolellisesti kehitelleet. Tällä hetkellä annetaan vielä epämääräisesti ymmärtää, että tämä tarkoittaisi UT:n liittoa. Sen, että kyse ei ole samasta, ja että nämä veijarit ovat asiasta muualla aivan avoimia, voin hyvin osoittaa. Millä tavalla kirjoitettu sydämiin? Siten, että jollain tavalla jokainen ihminen tuntee sisimmässään tällaisen kaipuun tai liikutuksen kohti tätä Vatikaani II:n liittoa. Tai jos de Chardinia vähän lainaa, niin siten, että ihmiskunta on osallinen tietoisuuden evoluutiosta, joka on nyt tullut sen “henkiseen” tai “spirituaaliseen” vaiheeseen.
Kahdeskymmenes ja eka huomio: On olemassa sellainen käsite kuin rakkauden järjestys. Oikeasti se menee siten, että Jumala rakastaa ensin ihmistä. Sitten ihminen rakastaa Jumalaa takaisin. Tässä ei saa mennä rakkauden eri merkitykset sekaisin, vaan tällä tarkoitetaan sen hyvän toivomista ja haluamista, jota edeltää sen mahdolliseksi uskominen, mitä Jumala rakkaudessaan tarjoaa ihmiselle. Tähän asti protestantit ja katolilaiset ovat samassa veneessä. Siinä vaiheessa vene halkeaa kahtia kun katolilaiset uskovat, että Jumala tarjoaa rakkaudessaan ihmiselle myös efektiivistä vanhurskautta.
Tässä vaikuttaa yksi keskeinen tomistinen periaate: Ihmisen tahto ei voi tahtoa mitään sellaista asiaa, mitä se ei ole käsittänyt. Kun taas usko, teologisena ja yliluonnollisena hyveenä, tarkoittaa sen käsittämistä, mikä Jumalalle on mahdollista. Toivo teologisena hyveenä tarkoittaa avoimuutta sille omalla kohdalla. Nämä ovat aina tiettyjä eli partikulaareja asioita koetun todellisuuden sisällä. Sellaisella tavallisella ihmisellä ei ole paljon uskoa vaan lähinnä puuttuva ymmärrys, joka vaan heittää lonkalta, että Jumalalle on kaikki mahdollista. Sitten voi aina kysyä, että mikä kaikki?
Järjestyksessä siis Jumalan rakastamaksi tulemisesta seuraa, että ihminen alkaa terveellä tavalla rakastaa itseään. Tähän sisältyy sekä passion merkitys, eli ilon kokeminen siitä, että voi olla olemassa, että teologisen hyveen merkitys, eli Jumalan tunteminen. Tästä koko operaatiossa vasta neljäntenä askeleena seuraa lähimmäisenä oleminen.
Vatikaani II:n teksteistä ja Veritatiksesta löytyy kohtia, joissa rakkauden järjestys ilmenee takaperin tai vähintään sekavasti. Tämän voi tulkita niin, että JPII ei joko ymmärtänyt sitä, mitä kirjoitti. Tai tarkoituksella vain runoili asioita peräkkäin. Tai siten, että tekstien taustalla on oikeasti sellainen teologia ja antropologia, jossa rakkauden järjestys on takaperin. Jossa rakkauden nähdään olevan jotain, mikä spontaanisti (kuten Veritatis opettaa kohdan 18 lopussa) nousee ihmisten sisältä ja kohti Jumalaa. Tai suoraan kohti toisia ihmisiä ja siten, jotenkin toissijaisesti, Jumalaa kohti.
Tässä kirjoitelmassani on monia sellaisia kohtia, missä saattaa näyttää siltä, että arvailen tai teen hakuammuntaa. Ei. Nämä jutut ovat filosofisesta näkökulmasta hyvin selkeitä. Ei ole mitään epäselvyyttä siitä, että miten kirjeen pitäisi asiat esittää jos siinä olisi ollut tarkoitus puhua totta. Tai puhua tradition mukaisesti. Tai puhua selkeästi.
Kahdeskymmenes ja toka toteamus: Ensin näyttää siltä, että Veritatis puhuu Kristuksen imitoimisesta, ja etenkin rististä sen korkeimpana esimerkkinä. Se jopa näyttää sanovan, että rakkaus tulee ensin Jumalalta ja sitten vasta kohdistuu lähimmäisiin. Kuitenkin se tulkitsee sekä ristissä että rakkaudessa olevan kyse pääosin yhteisöllisestä ja sosiaalisesta toiminnasta, jota se kutsuu palvelemiseksi.
Kahdeskymmenes ja kolmas toteamus: Yksi tulkinnan avain Vatikaani II:n ja sen jälkeisten paavien teksteihin on ajatella, että ne perustuvat filosofian ja metafysiikan hylkäämiselle. Tämä on historiallinen tosiasia enemmän kuin kenenkään mieltymys tai mielipide. Nouvelle Théologien keskeinen ydin oli juuri tällainen “todellisuuden laskostaminen”.
Se on sinänsä liian iso kysymys tähän. Tarkoitus on poimia siitä nyt vain tuo filosofian hylkääminen. Se näkyy esimerkiksi Veritatiksessa siten, että tekstin oikea nimi olisi ollut ehkä Moralitatis Splendor. Teksti oikeasti puhuu moraalista monessa sellaisessa kohdassa, missä olisi paremmin pitänyt puhua totuudesta. Tai se näkee totuuden ainoana merkityksenä moraalin. Joten kun se puhuu totuudesta, niin asia siinä ympärillä kertoo, että siinä kuitenkin tarkoitetaan moraalia.
Siinä ei ole kyse moralismista vanhaan tapaan, esimerkiksi että “älä harrasta seksiä väärällä tavalla”, vaan sellaisessa uudessa merkityksessä, että “millä tavalla sinun tulisi harrastaa seksiä, jotta kaikkein parhaiten toteutuisit ihmisenä?” Jos ajatellaan Jumalan kunnian ja ihmisenä toteutumisen välistä suhdetta, niin tietenkin on kyse siitä, että kaikkien ihmisten kokemuksessa ne eivät väistämättä ole sama asia. Mutta riittääkö moraalin loiste yhdistämään ne?
Negatiivinen moralismi on helppo ymmärtää moralismiksi kun se sanoo, että jotain pitää tehdä tasan jollain tavalla ja jotain asiaa ei missään tapauksessa pidä tehdä. Positiivista moralismia taas ei tunnista moralismiksi, koska se vain mainostaa rajatonta määrää keinoja milloin mihinkin. Syntyy illuusio, että vapaus on moralismia ja moralismi on vapautta. Tai totuus. Tai onnellisuutta.
“Aina kannattaa ajatella positiivisesti.”
“Aina kannattaa välttää stressiä.”
Kahdeskymmenes ja neljäs toteamus: Luen tekstin loppuun niin pitkälle kuin jaksan kun kerran siihen ryhdyin. Sen absurdi määritelmä luonnon moraalilaille löytyy kohdasta neljäkymmentä. Kokonaisuutena teksti on pitkäveteistä. Se lähtee välillä “nousemaan” sillä tavalla, että se sanoo jotain melkein tervettä, oikeaa tai filosofisesti järkevää, mutta sitten se aina päätyy johonkin erheeseen tai sekaannukseen. Lopputulos on ihan apuluokkalaisen uskonnon esseen tasoa. Teksti käyttää edelleen adjektiiveja lähinnä vaikutelmien välittämisen ennemmin kuin käsitteiden selkeyttämisen palveluksessa.
Erityisesti kohta 41 on kuraa sen kannalta, miten se käsittää vapauden tai autonomian olemuksen. Eikä ole edes niin, että aristoteelinen tai tomistinen ihmiskuva tai käsitemaailma olisi yksi vaihtoehto, ja tekstissä olisi joku toinen, yhtä toimiva, yhtä järkevä ja yhtä selkeä, vaihtoehtoinen käsitemaailma. Sellaista ei ole kukaan konstruoinut, ja siksi koko Moralitatiksen ja JPII:n ihmiskuva ja todellisuuskuva on lähinnä inkoherentti siellä, missä siitä on eniten haittaa.
Keskiössä on Whiteheadilta tuttu fallacy of misplaced concreteness. Eli jos on ihmisen vapaus tai moraalinen autonomia, niin ovatko ne olemassa sellaisenaan ja itsessään, vai derivoituvatko ne jostain? Onko niitä todellista ja illusorista? Mikä nämä erottaa? Näissä olennaississa kysymyksissä teksti puhuu asioista aivan sekaisin.
Tottakai jokainen arkijärjellä ymmärtää sen, että jos nyt käytän vapauttani niin, että vedän kännit ja lähden ajamaan kahtasataa, niin aamulla, putkassa, krapulassa, kortti kuivumassa ja auto rutussa jossain ei olo ole välttämättä kovin vapaa. Tai onhan sanontakin, että jos vapautta käyttää väärin, niin sen menettää. Nykyään ei niin usein enää kuin ennen, mutta fysiikan lait onneksi pätevät vielä. Eli jokainen ymmärtää sen, mitä JPII yrittää sanoa. Ja jokainen ymmärtää, että se on totta. Mutta siinä, mitä JPII tarkalleen sanoo, ei silti ole päätä eikä häntää.
Hassu ilmiö sinänsä, että kun paavi Francis kirjoitti sekularismista post-apostolisessa ekshortaatiossa Christus vivit, niin hän on itse aivan yhtä sekularisti kuin ne asiat, mistä kirje oli näennäisesti huolestunut. Tässä, kun JPII näennäisesti vastustaa tai kritisoi rationalismia, niin hän tekee sen täysin rationalismin itsensä ehdoilla. Paitsi että teksti on täynnä irrationaalisia kategorioiden ja käsitteiden sekaannuksia.
Minun kai pitäisi iloita siitä, että kohdassa 43 siteerataan Akvinolaista. Nyt alkaa kuitenkin tuntua siltä, että en enää ilahdu yhtään mistään. Lopetin kohdan 50 jälkeen. Vika ei ole siinä, että teksti olisi täysin väärässä. Se sivuaa matkan varrella kaikkia oikeita asioita. Minulle tulee siksi välillä vaikutelma, että valitan tyhjästä; että ei JPII näitä asioita kiistä ja on kyllä tietoinen niistä kaikista. Mutta jollain tavalla teksti romuttaa ne kaikki asiat, toinen toisensa jälkeen. Se ei esitä yhtäkään asiaa selkeästi, vaan toimii vähän kuin kuka tahansa filosofiaa ymmärtämätön, joka jostain filosofisesta materiaalista haluaa vain pyöritellä retorisia pointteja.
Motiivini on lähinnä vakuuttua siitä, jos tekstissä on mitään, mitä se ei pilaa, ja mikä ei ole kökköä, että löydän sen ja olen siitä tietoinen. Mutta nyt luovutan. Samoista asioista on parempaa tekstiä melkein missä tahansa muualla. Ja erittäin hyvääkin, kunhan vähän vain tietää, mistä etsiä.
Ja mikä sääntökunta sitten seuraavaksi, jos lopettamisen tielle lähdetään…