Oskari Juurikkala Neokatekumenaalisesta tiestä


#1

Jos tällä palstalla olisi kokonaan katolilaisille omistettu alue, niin postaisin tämän sinne, mutta koska sellaista ei ole, niin tulkoon sitten tänne. Isä Oskarilta hyvä juttu neokatekumenaaleista:

Tässä asian ydin:

Itse vietän mieluiten rauhallista messua latinaksi, mutta ymmärrän, etteivät kaikki ole samanlaisia kuin minä. Kokemukseni perusteella neokatekumenaalinen liturgia ei ole vain ”kitaranrämpytystä” (niin kuin jotkut väittävät), eikä siinä ole mitään harhaoppista (siihenkin suuntaan ovat jotkut vihjailleet). Sen ydin on harras ja syvällinen, ja sen poikkeamat normaalista kaavasta juontuvat toisaalta teologisesti, toisaalta pastoraalisesti perustelluista näkökannoista.


Katolinen kirkko ja usko
Kirkkorakennusten ulkoinen olemus
#2

Hyvä että isä Oskari kirjoittaa neokatekumenaaleista positiivista asiaa, sillä positiivinenkin puoli Neokatekumenaalisessa tiessä on.
Valitettavasti olen itse kokenut ne negatiiviset puolet eli sen että tämä liike tulee joko tahattomasti tai ymmärtämättömyyttään usein “kilpailemaan” tärkeysjärjestyksestä kirkon perusrakenteen, seurakunnan kanssa.
Samaa ongelmaa tapahtuu sääntökunnissa joissa on nopeasti lisääntynyt neokatekumenaalitaustaisten jäsenten määrä.

Tämä ei ole mikään korjaamaton vaikeus tai haaste, mutta ymmärrystä ja omien asenteiden arviointia vaaditaan kummallakin puolella, niin Tien sisällä kuin muiden katolilaisten keskuudessa.

Tämänhetkisestä neokatekumenaalitoiminnasta Suomessa minulla ei oikein ole tietoa koska Jyväskylän neokatekumenaalit siirtyivät Joensuuhun, mistä salaisesti iloitsen. Neokatekumenaalit sopivat Suomessa ehkä vain Helsinkiin missä on paljon muitakin vaihtoehtoja osallistuia toimintaan. Oulussa ei ole oikein vaihtoehtoja, siellä on neokatekumenaalien aloittama seurakunta mutta olen ymmärtänyt että muutakin näkökulmaa katolisuuteen on siellä saatavissa, ja sitten tietysti lähetyskentälle paikkoihin missä ei ole omaa seurakuntaa ollenkaan. Maakuntien pienissä seurakunnissa he ainakin ennen ahmaisivat koko kirkollisen elämän oman ajatusmallinsa sisään. Toivottavasti ymmärrys siltä osin erilaisten paikkakuntien erityistarpeista on kasvanut.
Jyväskylän kokemukset eivät olleet oikein rakentavia, tuli vastaan tavallisten seurakuntatapojen vähättelyä ja “lahkomaista” yhdenmukaistamiskurinpitoa Tien kokoontumisissa, mutta uskon asioiden menevän parempaan suuntaan.

Aikoinaan olin tästä aika järkyttynytkin, mutta aika parantaa.
Varsinaisesti minulla ei ole Tietä mitään vastaan, enkä nykymuodossaan väitä siihen liittyvän mitään harhaoppista, mutta tapanani ei ole vaieta koetuista epäkohdista, ja odotan että niihin minulle vastataan asiallisesti, mitä ei ongelmien tapahtumahetkellä tapahtunut, paitsi hiippakunnan edustajan toimesta. Siitä kiitos esipaimenelle. Ilman sitä olisi jäänyt asia vaivaamaan paljon enemmän.


#3

Taitaisi ollakin melko hupaisaa, jos Kirkon tunnustamaan hengelliseen liikkeeseen liittyisi jotain harhaoppista.
Eri asia sitten on, onko Teillä eli neokatekumeeneilla ja Opuksella jo liikaa vaikutusvaltaa pienessä hiippakunnassamme?!?:thinking:


#4

Minun käsittääkseni Kikolla on ollut muutamakin varsin hupaisa ajatus kirkkohistoriasta. Jotain tällaista, mitä jokainen suuri liikehdintä jollain tavalla sanoo itsestään, eli että edustaa jollain tavalla alkukirkkoa tai on itsessään paluu alkukirkon aikaan ja tapoihin.

Asian arviointia vaikeuttaa se, että neokatit eivät juurikaan harrasta ajatustensa ja opetuksensa julkaisemista. Toisin sanoen ei ole mitään pamflettien tai monisteiden vanaa, mistä voisi vetää johtopäätöksiä, vaan jokaisen asiaa pohtivan pitäisi itse käydä heidän katekeesinsä. Sanon tämän nyt kun selailen Ryttylästä taannoin jäänyttä monistepinoa, josta aika selkeästi käy ilmi se, että mitä Kansanlähetys vajaa kymmenen vuotta sitten edusti ja opetti.

Kun suurta ja mahtavaa Internetiä lukee, niin sieltä löytyy vaihtelevaa kritiikkiä sitä koskien, mitä he opettavat ja miten vaikuttavat paikallisten seurakuntien elämään. Mahdotonta sanoa, että miten relevanttia se on Suomen tilanteeseen. Mutta kritiikki koskee ainakin sitä, että liike käyttäisi erilaisia psykologisia ryhmäyttämisen tekniikoita. Ja keskeistä lienee se, että onko kyseessä initiaatio, kuten he itseään kutsuvat, josta sitten siirrytään muun kirkon puolelle, vai käykö lopulta niin, että on erikseen joku neokatekumenaalinen usko, johon jäädään? Joku sellainen, jolla on leimallisesti erilainen suhtautuminen historialliseen katolisuuteen kuin sen ulkopuolella keskimäärin.

Oon toisaalta utelias, että mitä jännää Opus Deihin ajatellaan sitten sisältyvän? Jos unohdetaan kaikki Da Vinci-koodit, niin ei kai heillä oikeasti mitään poikkeavia tai erikoisia käsityksiä ole? Vai onko huoli lähinnä siitä, että heistä tulisi rinnakkainen rakenne yleisen hiippakunnan kannalta? Että kohta ihmiset alkavat käydä joko yleisissä jutuissa tai neokatekumenaalien jutuissa tai Opus Dein jutuissa, mutta eivät riitä kahteen paikkaan?


#5

Neokatekumeenaalit ovat itselleni tuntemattomia. Joskus kyllä olen kuullut jonkun kertoneen että on nuorempana ollut joitakin vuosia ko. liikkeen vaikutuspiirissä. Ko. henkilö kävi tridentiinisessä messussa ja oli muuten tavallinen kirkollinen. Hänelle ko. liike oli toiminut apuna siirtymisessä täysin välinpitämättömästä katolilaisesta kirkollisesti aktiiviseksi - jotenkin näin. Eli eikös tällainen ole ihan hyvä asia?

Minusta suurissa kaupungeissa tapahtuu joka tapauksessa jonkinlaista muista eriytymistä. Mutta ei niinkään liikkeiden tai spiritualiteettien mukaan, vaikka toki vähän niidenkin mukaan, mutta ennen kaikkea kielten ja kulttuuritaustojen mukaan. Siellä, missä on suuria muualta tulleita ja erikielisiä siirtolaisryhmiä, on myös omaa toimintaa, jonka vaikutuksena sitten siirtolaistaustaiset ihmiset integroituvat joskus ehkä vähän turhankin löyhästi paikallisen katolisen kirkon toimintaan mukaan. Saksassa tämä näkyy mm. niinkin, että niillä mailla ja kieliryhmillä jotka ovat suuria, on monesti myös ei pelkästään “omia” pappeja, vaan omat apulaispiispansakin. Koska hiippakunnissa on päädytty tällaisiin ratkaisuihin on takana ollut tarve ja varmasti harkintaa. Erilaiset sääntökunnat ja niiden luomat omat rakenteet hiippakuntien alueilla ovat läpi vuosisatojen olleet kritiikin tai kiitoksen kohteina. Niin tai näin tai jotain siltä väliltä. Kyllä neokatekumenaaleilla varmaan heilläkin on oma paikkansa kirkossa. Suomi on maa, jonka alueella kirkko on ollut riippuvainen katolisten alueiden hengellisestä liikehdinnästä ja kutsumuksista niissä. Nykyään kai kaikilla liikkeillä on pula kutsumuksista. Opus Deitä tämä on koskenut ainakin jo kauan, ehkä neokatekumenaalejakin myös enemmän ja enemmän. Herra anna kutsumuksia kirkossasi!
:thinking::slightly_smiling_face:


#6

Yllättävän paljon törmäsin Espanjassa ja Ranskassa ihmisiin jotka “uskontojen uhrit”-tyyliin kertoivat huonoja kokemuksiaan useista “uusista”, alle sata tai alle 50 vuotta vanhoista ryhmittymistä.
Kokemuksia kerrottiin hengellisestä ja mentaalisesta manipulaatiosta, manipulatiivisesta ryhmäyttämisestä, Opus Dein osalta epäterveestä liiallisesta kiinnostuksesta ruumiillisen (askeesin) mortifikaation käyttöön.
Itselläni on kaksi huonoa kokemusta ryhmien toiminnasta. Toinen tapaus liittyy ranskalaisesta Communaute des Beatitudes´sistä (joka asetettiin Vatikaanin tutkintaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja psykologisesta manipulaatiosta) irtaantuneeseen ryhmään ja toinen liittyy Neokatekumenaaleihin. Molemmissa tapauksissa pyysin apua hiippakunnan edustajalta.

Opus Dei, niin kuin moni muukin uusi ryhmä on saanut paljon julkista kritiikkiä, siihen liitetään eri medioissa julki tuoduissa kritiikeissä elitismi eli intensiivinen rekrytointi valtaa ja rahaa käyttävien henkilöiden keskuudessa, machismi eli epäterveen korostettu eri sukupuolien pitäminen erillään retriiteissä tai muissa kirkollisisissa tilanteissa ja epäterve luokkayhteiskunnan ylläpitäminen Opus Dein asuintaloissa. Viimeksi Ranskassa nainen haastoi Opus Dein oikeuteen tultuaan psykologisesti manipuloiduksi ja pidetyksi sen avulla kuuliaisena jäsenenä ja työntekijänä (numeraariassistentti). Juttu päättyi lehtijuttujen mukaan naisen eduksi ainakin hänet työllistäneelle organisaatiolle määrättyihin sakkorangaistuksiin, mutta tästä tapauksesta minulla ei ole omaa tietoa, vain julkisuuteen tullut tieto.

Ongelmaksi uusissa ryhmittymissä muodostuu monesti myös se että ripittäytymiset ohjataan tehtäväksi ainoastaan ryhmien omille papeille. Esimerkiksi vanhoissa sääntökunnissa on yleensä tämä järjestetty niin että voi valita kenet tahansa käytettävissä olevan papin rippi-isäkseen ja hengelliseksi ohjaajakseen.

Vaikka kirkko elää ja toimii myös sen piirissä syntyneissä ryhmissä, itse kehotan kaikkia suhtautumaan kaikenlaiseen ryhmätoimintaan eri tavalla kuin hiippakuntien toimintaan. Mikään kirkollinen ryhmä ei ole sama asia kuin Kirkko itse.


#7

Se on surullista, jos on tullut itse kaltoinkohdelluksi uskonnollisessa ympäristössään ja joutunut useammankin kerran hakemaan apua. Toisaalta on hyvä, että tulee kuulluksi ja saa apua. (Saithan apua?) Se ei ole aina välttämättä niin. Itselläni ei ole kirkossa mitään mainittavia huonoja kokemuksia. Mitä nyt ihmiset ovat ihmisiä myös kirkossa ja joskus sitten näkee kaikenlaista. Mutta rukoillen eteenpäin!

Minua kiinnostaisi tietää mitä tarkoitat tarkemmin sillä että ryhmätoimintaan osallistumiseen pitää suhtautua eri tavalla kuin kuin hiippakunnan toimintaan?


#8

Olen saanut hiippakunnalta tukea ja apua kun olen sitä tarvinnut.

Näillä “uusilla” ryhmillä on monissa tapauksissa uusia jäseniä ryhmäyttäessään tapana liiallisesti korostaa kirkon ja ryhmän samuutta, eli Kirkosta on aivan relevanttia puhua että jos kieltää kirkon uskon voi olla että tekee vastoin Jumalan tahtoa ja helvettiin meno on edessä, mutta mikään kirkollinen ryhmittymä ei kuitenkaan ole samantasoinen organisaatio, mistään ryhmästä lähteminen ei voi rinnastua uskosta ja Kirkosta luopumiseen. On ikävä kokemus joutua kokemaan manipulatiivista ryhmäyttämistä jossa vedotaan siihen että ryhmästä lähteminen on Jumalaa vastaan rikkomista.

Tällaisella käyttäytymisellä on mielestäni juuret siinä, että lupaukset antanut munkki tai nunna teologisten käsitysten mukaan todella jollain tasolla rikkoo Jumalan tahtoa vastaan, mutta mielestäni mikään ryhmittymä, kirkon lisäksi, ei voi itse julistaa että siitä lähteminen on Jumalan tahdon vastaista. Eikä varsinkaan näin voi toimia jos sääntökunnan asemaa kirkossa tavoittelevaan yhteisöön tullut henkilö ei ole vielä edes antanut minkäänlaisia kirkollisia lupauksia ryhmään kuulumisestaan. Uusissa ryhmissä tuntuu unohtuvan helposti, että se on kirkko joka todistaa ja siunaa uuden jäsenen liittymisen sääntökuntaan rinnastuvaan ryhmään eikä ryhmä itse. Muissa, vapaammissa, maallikko-osallistumiseen perustuvissa ryhmissä vielä vähemmän on mitään perusteita kiristää ryhmän jättävää henkilöä Jumalan tahdon vastaisuudella. Tällainen käytös on totta kai tuttua monista yhteyksistä, esim. Jehovan todistajat, lestadiolaiset jne. Sitä tapahtuu myös katolisen kirkon ryhmissä, valitettavasti.

Kuuliaisuuden ymmärtämisessä on myös “uusissa” ryhmissä usein menty äärimmäisyyksiin. Varmasti näin on tapahtunut myös menneinä aikoina monissakin luostareissa ja sääntökunnissa, onhan meillä hurskaita tarinoita munkeista ja nunnista jotka kuuliaisuudesta tekivät ja teetättivät muilla kaikenlaista erikoista.
Kuuliaisuuden ylikorostamisen ja psykologisen manipulaation yhdistelmä tekee rumaa jälkeä.
Esimerkiksi mainitussa Beatitudes -yhteisössä oli käytössä kristillis-psykologinen eheytymismenetelmä, jossa ensin osoitettiin jäsenen sisäinen rikkinäisyys vähintäänkin kyseenalaisilla menetelmillä ja sen jälkeen kuuliaisuuteen vedoten osoitettiin miten toimimalla henkilö voi vapautua ja eheytyä. Tällaisen kohteeksi olen minäkin kerran joutunut. Tähän kun yhdistetään se, että ripittäytyminen ohjataan tekemään ainoastaan ryhmään kuuluville papeille, sisäsiittoinen epäterve rakenne alkaa muodostua.

Eli Kirkko on Kristuksen ruumis joka parantaa jakamalla jäseniinsä ja ympärilleen armovoimia, mikään yksittäinen ryhmittymä ilman kuulumista Kirkkoon ei sitä voi olla.


#9

Niinpä… Yksityinen ryhmittymä voi alkaa kuvitella olevansa oikeammassa kuin Kirkko; itse asiassa kuvitella olevansa Kirkko…:thinking:


#10

Lisäyksenä edellisiin, Opus Dei on usein yhdistetty väitettyyn äärioikeiston soluttautumiseen kirkossa ja kirkon hyväksikäyttöön poliittisten agendojen toteutumiseksi.


#11

Ja tämä näkyy monissa uusissa ryhmissä aika räikeästikin.
Mielestäni se näkyy siinä että omia jäseniä, ja varsinkin jos elossa on perustajajäseniä, pidetään tärkeimpänä auktoriteettina niin uskonasioissa kuin elämäntapakysymyksissä. Kun kerran on saatu kirkon hyväksyntä, pidetään usein normina että tärkeimmät opetusdokumentit tulevat oman ryhmän sisältä, koska “kirkkohan on hyväksynyt sen kaiken”. Asiahan ei mene niin, että jos joku ryhmä on hyväksytty sääntökunnaksi tai siihen rinnastuvaksi ryhmäksi tai maallikkojärjestöksi, kaikki sen piirissä syntyvä opetus olisi automaattisesti kirkon hyväksymää. Jokainen asia katsotaan omana asianaan.

Minulla on se kokemus että kun asuin puolitoista vuotta ns. “vanhan” sääntökunnan luostarissa, pidimme kyllä aktiivisesti yhteyttä sisarluostarien ja luostarifederaation johtajaksi valitun nunnan kanssa. Kirjeitä vaihdeltiin ja johtajan kirjeitä luettiin yhteisesti. Kuitenkin painoarvoltaan suurimpana opetuksena ja opetuksena johon käytettiin eniten aikaa, oli vanhassa sääntökunnassa paavin audienssipuheet ja ensyklikat, oman hiippakunnan piispan käynnit, messut ja saarnat, sekä oman kappalaisen hengellinen ohjaus ja saarnat. Oman jäsenistön opetuksella ja keskustelulla on painoarvoa siinä miten luostari- ja rukouselämää ohjataan ryhmässä ja minkälaisia kokoontumisia ryhmä järjestää keskenään. Tosin neokatekumenaalit venyttävät kirkon käytäntöjä tässä. He kun pitäisivät tärkeänä että viikottainen messu olisi sunnuntain sijasta lauantai-iltaisin.

Miesten sääntökunnissa voi koitua kiusaukseksi että omien pappien mielipiteitä pidetään oikeampina kuin muiden pappien.
Itse toivon kaikilta ryhmiltä selkeää alisteisuutta koko kirkolle. Tämän vuoksi minusta ortodoksien luostarijärjestys on ehkä vähän terveemmällä pohjalla kuin katolisen kirkon monenkirjava joukko erilaisia jopa “omaa agendaa” ajavia ryhmiä.