Sinulle joka kamppailet parannuksen tekemistesi, rukoustesi, hengen hedelmiesi kanssa:
Elokuun 27 päivä
Minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi niin kuin pilven ja sinun syntisi niin kuin sumun. Palaja minun tyköni, sillä minä lunastan sinut. (Jes. 44:22).
Te kurjat sielut, jotka ette koskaan huomaa parannuksen työtänne, särkymistänne, katumustanne, rukoustanne ja pyhitystänne sellaisiksi kuin niiden pitäisi olla ja sen tähden ette koskaan saa täyttä lohdutusta Kristuksessa – kuulkaa tässä, mitä Vapahtaja teille sanoo: “Minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi niinkuin pilven ja sinun syntisi niinkuin sumun. Palaja minun tyköni, sillä minä lunastan sinut.” – On totta, että koko Jumalan sana puhuu parannuksen välttämättömyydestä, katumuksesta ja rukouksesta ym.; mutta se, että tahdotaan tehdä parannus, katumus ja rukous uudeksi sovitukseksi, se, että noiden monien suurien puutteiden tähden, joita katumuksessa, parannuksessa ja rukouksessa on, ei uskalleta uskoa vapaata armoa Kristuksessa – “se on saasta ihmisen luonnossa, joka ei Jeesuksen verta arvosta”. Siellä on parannusta, katumusta ja särkynyttä mieltä tarpeeksi, missä ei enää voida saada rauhaa maailmassa tai omassa hurskaudessa; siellä on särkynyttä mieltä tarpeeksi, missä suuren arvottomuuden tähden ei uskalleta omistaa suurta ansaitsematonta armoa, vaikka sinun mieltäsi särkisi vain puutteellinen särkymisesi, kovuutesi ja kevytmielisyytesi. Juuri katumuksen, parannuksen ja rukouksen puutteet usein kaikkein eniten koskevat meihin ja painavat meitä. Niiden tähden emme tahdo arvottomina ja taitamattomina paeta Kristuksen luo ja omistaa hänen ansiotansa. – Oi, “se on saasta ihmisen luonnossa, joka ei Jeesuksen verta arvosta” – se on itsensä tekemistä aivan liian tärkeäksi. Sinä et merkitse niin paljoa, et synteinesi etkä parannuksinesikaan; sinä tulet kaupanpäällisenä, jos nyt vain tahdot vastaanottaa ja uskoa Jumalan suuren armon.
Oi jospa me ymmärtäisimme Jumalan lahjan! Ymmärtäisimme, mitä kätkeytyy näihin sanoihin: “Minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi.” Ensiksi näen minä niissä taasen sen, mitä koko Jumalan evankeliumi maailman alusta asti on julistanut: Jumalan suuri iankaikkinen armopäätös oli, että koko maailman synti pantaisiin yhden kannettavaksi ja että se “yhden kuuliaisuuden”, kärsimisen ja kuoleman kautta sovitettaisiin, pyyhittäisiin ja otettaisiin pois. “Sen, joka ei synnistä tiennyt, Jumala meidän tähtemme teki synniksi.” Katso, tässä on salaisuus, että kaikki synti ja sen kadottava voima jo on Kristuksen kuolemassa pois otettu, niin “meren syvyyteen heitetty”, ettei se koskaan enää estä armoa, ettei oikeastaan ketään tuomita synnin tähden, vaan ainoastaan sen tähden, että hän jää ja pysyy poissa armonvaltakunnasta. Oi, jospa ihmiset tietäisivät, että heidän syntinsä jo ovat pois otetut! Oi, jospa he tietäisivät, että heillä Kristuksen kuolemasta asti on ollut syntien anteeksiantamus ja että se jo on heille hankittu! Tämä on ensimmäinen seikka. Toiseksi näen niissä taasen Kristuksen rakkaudesta palavan sydämen. Minä näen, että tuo rakas syntien kantaja ei ole tyytymätön siihen, että hän on tehnyt työtä meidän syntiemme tähden. Hän on tehnyt sen ylitsevuotavasta rakkaudestaan. Älkäämme nyt enää koskaan unohtako Herramme Kristuksen rakkautta! “Pysykää minun rakkaudessani”, hän sanoo. "Sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään, kuin että hän antaa henkensä ystäväinsä edestä. Mutta Paavali huomauttaa, että hän on antanut henkensä vihollistensakin edestä. "Tee siis terve johtopäätös ja sano, eikö hänen rakkautensa siis ollut aivan vapaa ja riippumaton meistä ja meidän ansioistamme?
Lyhyesti: kun nämä ajatukset jälleen täyttävät sinut: “Jospa minä vain olisin sellainen ja sellainen; minä en ole sellainen kuin minun tulisi olla, en niin särjetty ja vakava; olen niin kova, kylmä, kevytmielinen, tekopyhä ja syntinen; ja kuinka minä siis voisin uskoa, että minulla on Jumalan armo?” – niin huomaa kerrankin, mikä kaikessa tässä sinun puheessasi on se keskipiste, jonka ympärillä kaikki ajatuksesi liikkuvat ja josta uskosi riippuu. Se on tuo pieni sana “minä” – “jos minä olisin”, “jos minä osaisin”, sinä sanot – sinun minäsi on suurimerkityksellinen; sinä tahdot itse olla vanhurskas ja niin tulla omaksi vapahtajaksesi. Varo tätä saastaa! Paavali pelkäsi niin pientäkin oman lohdutuksen sekoitusta, että hän piti suurinta vanhurskauttaankin tappiona ja roskana, hän sanoo – että minut havaittaisiin olevan hänessä, Kristuksessa, ja omistavan, ei omaa vanhurskautta, vaan ainoastaan sen, joka tulee Kristuksen uskon kautta. Ja huomaa tässä, että kun me alituiseen sanomme: minä, minä, toistaa Herrakin tässä minäänsä ja sanoo: “On totta, sinä et ole sellainen kuin sinun tulisi olla. Sinä olet rikkonut kaikessa ja olet arvoton; mutta minä,inä, minä pyyhin rikkomuksesi pois niinkuin pilven.” Ylistetty olkoon hänen nimensä! Sentähden, kun sinä sanot: “Minä en kadu syntiä oikein!”, niin hän sanoo: “Ei, ei niin, että olisit oikein katunut; minä olen katunut sinun edestäsi ‘yrttitarhassa’; minä, minä pyyhin pois.” – Sinä sanot: “Minä en rukoile oikein.” Hän sanoo: “Ei, ei niin, että sinä olisit rukoillut oikein! Minä, minä olen uhrannut rukouksia ja anomuksia väkevin huudoin ja kyynelin; minä pyyhin pois.” Sinä sanot: “Minä en ole oikein otollinen.” Hän sanoo: “Ei, ei niin, että sinä olisit minua kutsunut; mutta minä olen ollut sinun tähtesi otollinen, minä olen tehnyt työtä. Minä, minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi niinkuin pilven ja sinun syntisi niinkuin sumun.” – Oi, emmekö me kunnioittaisi hänen armollisia lupauksiansa, nöyrästi lankeaisi maahan hänen eteensä ja kiittäisi häntä ja tunnustaisi: älä meille, Herra, älä meille, vaan omalle nimellesi anna kunnia! Sinä, sinä yksin olet vanhurskas ja teet vanhurskaaksi sen, joka uskoo sinuun. Herra, lisää meille uskoa!
Carl Olof Rosenius, Elämän leipää, s. 545-547.