Valtavan lohdullinen Isä Meidän rukouksen yhden yksityisikohdan kommentti, jonka lopussa tulee loistavasti esille kuinka sana on sakramentteihin nähden samassa asemassa armonvälineenä.
Anna meille meidän velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme. Matt. 6:12.
Tämä Herran rukouksen kohta koskee meidän kurjaa ja viheliäistä elämäämme, joka huolimatta siitä, että meillä on Jumalan sana, että uskomme, teemme hänen tahtonsa, kärsimme ja elämme Jumalan lahjoista ja siunauksesta, kuitenkaan ei onnistu pysymään synnittömänä. Joka päivä me yhä kompastelemme emmekä pysy kohtuudessa, koska elämme maailmassa sellaisten ihmisten parissa, jotka tekevät elämämme sangen karvaaksi ja antavat meille aihetta kärsimättömyyteen, vihaan, kostoon ynnä muuhun sellaiseen. Lisäksi on kintereillämme perkele, joka ahdistaa meitä joka taholta, niin että on mahdotonta aina pysyä lujana näin hellittämättömässä kamppailussa. Tässä on siis kipeästi tarpeen rukoileminen ja huutaminen: Rakas Isä, anna meille meidän velkamme anteeksi! — ei niin ajatellen, että hän muka ei ilman ja ennen rukoilemistamme antaisi syntejämme anteeksi — onhan hän lahjoittanut meille evankeliumin, jossa on sula syntien anteeksiantamus, ennen kuin sitä olimme rukoilleet tahi milloinkaan sitä ajatelleetkaan —, vaan tämä rukous on sitä varten, että me tunnustaisimme ja ottaisimme vastaan syntien anteeksiantamuksen. Se liha, jossa me joka päivä elämme, ei luonnostaan luota eikä usko Jumalaan; alituisesti se päin vastoin himoin ja petoksin on toiminnassa, niin että me päivittäin, jos mitä teemme tai jätämme tekemättä, teemme syntiä sanoin ja teoin. Tästä omatunto joutuu niin rauhattomaksi, että se pelkää Jumalan vihaa ja epäsuosiota, antaen näin evankeliumin suoman lohdutuksen ja uskalluksen häipyä näkyvistä. Omantunnon ennalleen kohentamiseksi on siis alituisesti välttämätöntä rientää tänne saamaan lohdutusta.
Tämän rukouksen tarkoitus on siis seuraava. Jumala ei tahdo ottaa huomioon meidän syntiämme eikä nuhdella meitä siitä, minkä joka päivä ansaitsemme, vaan hän tahtoo kohdella meitä armollisesti niin kuin hän on luvannut ja näin antaa iloisen ja pelkäämättömän omantunnon seisoaksemme hänen edessään ja häntä rukoillaksemme. Sillä ellei sydän ole oikeassa suhteessa Jumalaan ja osaa jäädä tähän luottamukseen, se ei koskaan uskalla rukoilla. Tätä luottamusta ja iloista sydäntä ei taas synny mistään muusta kuin siitä tietoisuudesta, että synnit ovat meille anteeksiannetut.
Tähän liittyy kuitenkin välttämätön, jopa lohdullinenkin lisäys: “Niin kuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme”. Jumalan lupauksen mukaan saamme olla varmoja siitä, että kaikki on anteeksi saatu ja meille lahjoitettu, kuitenkin sikäli kuin mekin annamme anteeksi lähimmäisellemme. Sillä aivan samoin kuin me joka päivä rikomme paljon Jumalaa vastaan, ja hän kuitenkin armosta antaa kaikki anteeksi, samoin pitää meidänkin alituisesti antaa anteeksi lähimmäisellemme, joka meille tekee vahinkoa, väkivaltaa ja vääryyttä. Ellet anna anteeksi, älä luule Jumalankaan itsellesi anteeksi antavan; mutta jos annat anteeksi, sinulla on se lohdullinen varmuus, että itsellesikin taivaissa anteeksi annetaan. Sen tähden Kristuskin sen heti Isä meidän -rukouksen jälkeen kertaa: “Sillä jos te annatte anteeksi ihmisille heidän rikkomuksensa niin teidän taivaallinen Isänne myös antaa teille anteeksi” (Matt. 6:14).
Tämä merkki on siis liitetty Herran rukoukseen sen tähden, että me rukoillessamme muistuttelisimme mieliimme lupausta ja ajattelisimme näin: Rakas Isä, en tule rukoilemaan sinulta anteeksiantamusta sen tähden, että kykenisin teoillani aikaansaamaan hyvitystä tahi niillä jotain ansaitsemaan, vaan koska sinä olet luvannut sen, oletpa vielä painanut siihen sinetinkin, että asia olisi yhtä varma, kuin jos minulla olisi oma julistamasi synneistä päästö. Sillä saman, minkä saavat aikaan kaste ja ehtoollinen, ulkonaisiksi merkeiksi asetettuina, vaikuttaa tämäkin merkki omantuntomme vahvistamiseksi ja ilahduttamiseksi; onpa se asetettu muiden merkkien edelle juuri sitä varten, että meillä olisi tilaisuus käyttää ja harjoittaa sitä joka hetki, koska se meillä aina käsillä on.
Martti Luther, Hengellinen Virvoittaja, SLEY 1952, s. 425-426 korostus minun.
