En täysin pysty yhtymään @Silvanus -nimisen jäppisen (kunpa tuo tägäys tunnistaisi myös taivutetut nimimerkit) aloituksessaan mainitsemiin määritelmiin. Esimerkiksi kunnioittaminen on mielestäni paljon kokonaisvaltaisempi asia kuin vain “hyvyyden sanomista ylistettävästä”. Se, että kunnioittaa Jeesusta Jumalanpoikana ja kuninkaana, on hyvin kokonaisvaltainen asenne häntä kohtaan, ei niinkään jotain tiettyjä sanoja. (Kunnioittajahan voi sitäpaitsi olla mykkä.)
Palvontaan (proskynizw) ei mielestäni välttämättä liity mitään pyytämisen tai tahtomisen aspektia. Jossain aiemmassa keskustelussa sanoin, että en usko pyhien rukoilevan taivaassa siksi, että heillä olisi jotain haluja tai tarpeita, jotka saisivat heidät anomaan Jumalalta jotain rukouksen kautta. Samoin en usko heidän palvovan tai ylistävän Jumalaa siksi, että se olisi heille instrumentaalinen väline tavoitella häneltä jotain, vaan uskon, että he palvovat, ylistävät, kiittävät ja rukoilevat siksi, että se kuuluu hurskaan ja kirkastuneen ihmisen olemukseen. Ei siihen tarvitse liittyä mitään tarvetta, vaan pelkkä sydämen asenne ja rakkaus Jumalaa kohtaan saa heidät tekemään niin ilman mitään pyyteitä. Rukousta ei mielestäni pitäisi lähestyä ensisijaisesti pyynnön näkökulmasta - etenkään maallisten asioiden pyytämisen. Palvonta liittyy mielestäni palvottavan vastaansanomattoman voiman tajuamiseen sekä palvojan sieluntilaan ja koko olemukseen: Jumalaa palvotaan, koska hän on suuri ja kaikkivaltias ja koska palvojien olemus ja sieluntila ovat sellaiset kuin ovat - ei siksi, että tahdottaisiin jotain.
Jos haluaisi etsiä palvomiselle jotain karkeaa maallista vertauskohtaa, niin esim. urheilujoukkueen kannattaminen on hieman samankaltainen asia: fanit “palvovat” suosikkiseuraansa vuodesta toiseen, mutta ei palvomisella tavoitella mitään suoranaista asiaa takaisin. Tosifani palvoo vuodesta toiseen kannattamaansa seuraa, vaikka tietäisi, että tänä vuonna voittoja ei ole luvassa. Fanitus liittyy siihen suhteeseen ja omaksuttuun käsitykseen palvottavan erinomaisuudesta. Suosikki näyttäytyy suurena ja parhaana, vaikka sivulliselle touhu näyttäytyy järjettömänä. Tietenkin tätä vastaan voisi argumentoida, että fanit toivovat palvomisensa vastineeksi voittoja ja elämyksiä, mutta minusta se ei ole niin, sillä heikoimmillakin joukkueilla on aina uskolliset kannattajansa. Eivät he oleta saavansa mitään mestaruusjuhlia toimintansa vastineeksi. He palvovat, koska oma joukkue on hyvä silloinkin kun se on huono. Näin uskovatkin palvovat Jumalaa saamatta siitä mitään (maallista) hyvää vastineeksi. Pikemminkin päinvastoin: luvassa on vain pilkkaa, kirkollisveroja, vaivaa ja vainoa.
Siunaamisen ymmärrän etupäässä jumalallisten energioiden kanavoimisena. Jumala vuodattaa armovoimiaan kirkolleen ja sen jäsenille, jotka vastaavasti voivat kanavoida niitä edelleen valitsemiinsa hyviin kohteisiin. Tässä on kuitenkin erinäisiä rajoituksia, sillä kaikki asiat eivät pyhity. P. Paisios Athosvuorelainen esimerkiksi opetti, että vesi voi ottaa vastaan pyhityksen, kun taas virtsa ei voi. Ihmiset sen sijaan on luotu Jumalan kuviksi, joten heitä voi siunata. Syntiset jos ketkä ovat nimenomaan sen tarpeessa, että heitä siunattaisiin, kerta kerran jälkeen. Ei pidä ajatella, että uskovat voisivat siunata vain synnittömiä ihmisiä ja evätä siunauksen niiltä, jotka ovat langenneet. Papit ja piispat jakavat Kristuksen siunausta erityisten toimitusten kautta, mutta uskovat voivat tietenkin siunata myös toisiaan, perheenjäseniään jne.
Samoin uskovia kehotetaan siunaamaan ateriansa ja myös vuoteensa aina ennen levolle käymistä. Siinä on kyse aivan samasta siunauksesta, jolla Kristus siunasi ihmisiä, aterioita, esineitä jne. Mutta henkilön syntinen sieluntila tietysti saattaa muodostaa “tulpan”, niin että armovoimat eivät kykene toimimaan hänen kauttaan. Sen mukaan kuin sieluntilamme on, sen mukaan Pyhä Henki voi kauttamme toimia. Hurskaan rukous voi paljon, mutta syntisen ihmisen sanoissa ei ole voimaa. Tämänkin takia kilvoittelu on niin tärkeää: ettemme kuihtuisi ja taivaallisten vesien virta ei kuihtuisi meissä vaan pulppuaisi kauttamme kaikkialle luomakuntaan.
Silvanus on esteetikko, ja siksi kirkkaus on hänelle kauneutta. Näiden ymmärtämisessä on varmaan myös jonkinlaisia persoonakohtaisia eroja. Itse en esim. ajattele kirkkautta, kirkastusruumista ym. kauneuden kautta, vaan kuolemattomuuden, luotuisuuden yllä lepäävistä pakkovoimista vapautumisen ja synnittömyyden kautta. Kauneus toki assosioituu jonkinlaiseen ideaaliseen täydellisyyteen. Oma vaikutelmani on se, että kirkastusruumiissa oleva Kristus ei kuitenkaan ole ulkoisesti erityisen kaunis, vaan hänellä on edelleen arvet käsissä ymv. Joten kirkastuminen on mielestäni luonteeltaan jotain muuta kuin ulkoinen kauneus.
Ymmärrän Silvanuksen pyrkimyksen terminologiseen selkeyteen tällaisten erottelujen kautta. Itse en kuitenkaan osaa nähdä mitään kovin tarkkarajaisia eroja puheakteissa esim. kiittämisen ja ylistämisen välillä. Tai kunnioittamisen ja palvonnan välillä. Eli ei kannata yrittää virittää tuota erottelua liian pitkälle, kun pohjimmiltaan ne kaikki kumpuavat Jumalan rakkaudesta. Toki erottelulla voi olla merkitystä esim. analysoitaessa jumalanpalvelusten rakennetta tmv.