Tuosta en tiedä, miten menisi. Kirkon jäseneksi pitäisi liittyä, mutta sitä en tiedä, miten pappisoikeudet palautettaisiin ja mitkä asiat siihen vaikuttaisivat. Melko uniikki tapaus olisi, jos pappisoikeuksien poistaminen kumottaisiin.
Se on toki selvempää, jos Sadinmaa haluaisi muuten saada pappisoikeudet takaisin.
Noin on, että koskisi muitakin. Tosin sillä erolla, että papin on periaatteessa mahdollista pitää kirkon tradition mukainen puhe, jossa voi esimerkiksi pitää opetuksen siitä, mitä Raamatussa on opetettu avioliitosta. Virkatehtäväpakko äärimmilleen vietynä on sellaista, jossa vastentahtoisesti virkatyönä tehdään, mitä käsketään, mutta sitoutuen samaan aikaan pappislupauksen mukaiseen toimintaan ja hyödyntäen niitä vapauksia, mitä on käytettävissä. Suntioilla tilanne on hankalampi. Samoin kanttoreilla. Ongelmaa on myös seurakunnalla, jos yhteisessä rukouksessa mennään johdattamaan sellaiseen rukoukseen, jota seurakuntalaisista osa pitää Jumalan tahdon vastaisena. Sellaisesta seurakunnasta ykseys on herkästi kaukana. Uhkana on se, että yhteenkokoontuva seurakunta hajoaa siihen, että toiminnasta tehdään sellaista, joka karkottaa monet niistäkin harvoista ihmisistä, jotka toimintaan osallistuvat, pois.
Huomioksi että tämän tyyppinen toteamus voi nosta esiin kahdessa täysin erilaisessa tilanteessa.
Sadinmaan omia sanoja lainatakseni hän syötti tuomiokapitulille “suoraan lapaan”. Käytännössä hän haastoi ihan periaatteellisella tasolla kirkon tunnustuksen siten ettei kapituli olisi voinut olla uskottavuuttaan menettämättä asiaan puuttumatta. Laatikolta löytyi reuna, eli sellainen edelleen on.
Vastaavalla tavalla Arkkihippakunta määritteli laatikolle reunan LHPK:n pappien kohdalla. Jos arkkihiippakunta ei olisi erottanut toisen piispan kaitsentaan siirtyneitä pallejaan, olisi Helsingin hiippakunnan ollut vaikeaa erottaa piispallisesta kaitsennasta irrottautunutta Sadinmaata.
Olematta profeetta tai ennustaja tapaus Sadinmaan 2021 oli varsin selvästi nähtävillä jo vuonna 2013 kun LHPK perustettiin. Kuka ei asiaa silloin nähnyt, ei osannut katsoa kokonaisuutta. Monesti vain katselemme asioita vain oman laatikkomme sisältä ja asiat tulee yllätyksenä, kuten jokasyksyiset liukkaat kelit taikka Venäjän hyökkäys Ukrainaan.
Muistelen joitakin tunteita kohottaneita keskusteluja LHPK:n perustamiseen liittyen nykyisen foorumimme edeltäjällä suunnilleen viisi vuotta enenen kun asia lopulta konkretisoitui. Asia oli kirkkaasti ennakoitavissa, mutta epäselvää oli koska. Asian siemenet oli kylvetty jo vuosikymmen aiemmin.
Nähdäkseni samoihin aikoihin kylvettiin siemenet kirkon nykyiseen kiistaan samaa sukupuolta olevien välisistä avioliitoista.
Koska sadinmaa ei ole enää kirkon jäsen, pappisoikeudet eivät enää palautuisi vaikka tuomiokapitulin päätös niiden poistamisesta kumottaisiin.
Tilanne voisi olla toinen sikäli jos hän ei olisi itse omalla päätöksellään eronnut. Sadinmaa voi toki liittyä uudelleen kirkon jäseneksi, mutta ei enää taannehtivasti perua jo toteutunutta eroamistaan.
Kukaan ei voi omia itselleen Pyhän Hengen auktoriteettia sellainen on hurmahenkisyyttä. Pyhän Hengen auktoriteetti on Jumalan sanalla, sitä välineenä käyttäen Jumala ilmaisee tahtonsa maan päällä. Eikä se nyt po. asiassakaan ole moniselitteinen ja monimutkainen ymmärtää, vaan hyvin yksiselitteistä.
Yhdenvertaisuus vaatii sitä, että tapauksista, joista on tehty tuomiokapitulille kanteluita tunnustuksen vastaisesta toiminnasta, kanteluiden kohteiden tutkinnat tehdään aina asiallisesti ja johtopäätökset tehdään riittävän vastaavasti kuin toistenkin vastaavien tapausten kohdalla, toki kuitenkin niiden resurssien puitteissa, joita on käytettävissä. Mutta sitä pappien yhdenvertainen kohtelu ei automaattisesti tarkoittane, että jos yksi saa sanktion, kaikkien muidenkin osalta pitäisi avata tutkinnat siitä, onko joka asiassa joka hetki toimittu niin kuin pitää. Tuomiokapituleissa ei riittäisi edes henkilökunta jälkimmäiseen.
Tässä on nyt esimerkki siitä, kuinka kaitsemista koskeva ajattelu on redusoitunut juridiikan suuntaan. Kapituli ei puuttunut aktiivisesti julkisella opettamisella, joka olisi ensisijainen menetelmä. Sadinmaa olisi pitänyt haastaa teologisesti samalla julkisuuden tasolla, jolla hän operoi.
Sadinmaan virka- ja sakramenttiteologinen kritiikki olisi ollut vaikea haaste kenelle tahansa teologialle. Esimerkiksi Huoviselta ei saanut avointa vastausta ja Jolkkoselta tasapainoista oikein toimitetun ehtoollisen ja viran suhteesta.
Vaikka Sadinmaa provoili kohtuuttomasti ja käyttäytyi sopimattomasti, hän kyllä myös ymmärsi, että luterilaisessa tunnistuksessa on oikeasti heikkoja kohtia (Raamatun ja tunnustuksen suhteessa) ja että pappien enemmistö poikkeaa lähtökohtaisesti tunnustuksesta ja lukuisat papit opettavat julkisesti tunnustuksen vastaisesti. Kirkollisesta mediasta löytyy evidenssiä niin paljon kuin jaksaa kerätä.
Ja jokaisesta herätysliikkeestä löytyy tunnustuksen ja vähintään sen virallisen tulkinnan vastaista opetusta. Kaikki piispat voisi asettaa tunnustuksella seinää vasten, samoin koko evl-kirkon virallisen ekumeenisen teologian, ns. Mannermaan koulun, joka on eksplisiittisesti asettanut vastakkain oman Luther-tulkintansa ja tunnustuksen (Yksimielisyyden ohje, myös Melanchthonin teologia).
Sadinmaalla ei olisi ollut julkisessa teologiassa riittäviä edellytyksiä (käämi käryää nopeasti), mutta hän kyllä tajusi intuitiivisesti, että syötti oikeasti lapaan. Tapaus olisi ollut hyvä tilaisuus opettaa julkisesti evl-kirkon käsityksiä ja siitä olisi voinut syntyä reipashenkistä kriittistä keskusteluakin.
Keskustelin Sadinmaan kanssa sen verran, että ymmärsin, ettei pelkän julkisuus performanssin perusteella ei saa koko kuvaa koko prosessista. Sadinmaan julkinen performanssi ja sen loppuvaihe oli vain yksi puoli asiasta. Alkuvaiheessa olisi ollut muitakin mahdollisia vaihtoehtoja.
Tässä on yhtäläisyys Luther-säätiön pappeihin. Ainakin jotkut heistä ovat sanoneet, että keskusteluyhteyttä kirkkomme piispoihin yritettiin, mutta kun mitään halua ei ollut kirkon taholla, lähtivät asiat kehittymään täyteen välirikkoon. Siinähän oli monia vaiheita, seurakunnat eivät suostuneet vuokraamaan tilojaan, Riekkinen taisi uhkailla poliisillakin jne.
Jälkeenpäin tarinat värittyvät aina kertojan mukaan, joten täytenä totena ei mitään muisteluita tarvitse ottaa.
Sadinmaata ehkä olisi pystynyt joku toinen piispa kaitsemaan. Mutta ei se varmaa ole. Hän vaikuttaa huonosti kritiikkiä sietävältä. Esim Jyri Komulainen arvosteli hänen kirjaansa muistaakseni asiallisesti. Sadinmaa haukkui sitten hänet somessa. Ja Laajasalo sai osakseen aivan törkeää kieltä julkisesti somessa, Korhosen säestäessä. Tällaiset henkilökohtaisuudet syövät ihmisen uskottavuutta keskustelun osapuolena.
Voi olla että piispat eivät nähneet kirkon jäävän plussapuolelle julkisessa keskustelussa jos Sadinmaa olisi otettu vakavammin. Siitä olisi tullut vain pitempi show, ja mylly olisi ehkä pyörinyt myös laajemmalla säteellä.
Konservatiivisen puolen ihmisiltä tuli hiukan sarkastista tekstiä kun liberaali Helsinki tuomitsi Sadinmaan. Huomattiin että piispan varpaille astuminen johti aika nopeasti potkuihin. Samalla muistettiin että kovin monia muita ei syytetä, ei opista eikä käytännön asioissa. Sateenkaaripapit rikkovat järjestystä jne. Totta sekin on.
Kun eletään Suomen katolisimmassa kirkossa, tarkoittaa se väistämättä kirkkoa, jossa on tilaa tulkita tunnustusta. Vähimmilläänkin kirkossamme kirkolliskokous on suorittanut tulkintaa hyväksyessään ekumeenisia sopimuksia (YJV, Porvoo, sopimus metodistien kanssa, EKD:n kanssa tehty sopimus) mutta käytännössä tulkinnanvapaus on suurempi jopa papistolla.
Lopulta lienee niin, että kirkossa ymmärretään ja jopa siedetään aika erikoisiakin linjoja niin kauan, kuin ei ruveta tietoisesti ja tahallaan hajottamaan ja rikkomaan ykseyttä. Silloin aika pitkällekin pitkämielisyydelle tulevat jossain kohdin rajat vastaan.
Tämä Sadinmaankin toistama olettama saattoi syntyä.
Pitäisi jaksaa olla tarkkana, etteivät käytöshäiriöt tai henkilökohtaiset antipatiat ja teologinen kaitsenta mene sekaisin. Some-keskusteluissa ne menevät jatkuvasti sekaisin.
Julkinen teologinen opettaminen ja juridisista sanktioista pidättäytyminen eivät uhkaa kaitsennan uskottavuutta, päinvastoin. Kuten jo kirjoitin yhdenvertaisuuden ongelmat uhkaavat paljon enemmän.
Kritisoin takavuosina Eero Huovista siitä, että hän hoiti mm. Kylliäisen kaitsentaa yksityisellä ohjauksella mutta ei julkisella opettamisella. Huovinen pidättäytyi juridisesta prosessista ja epävarmojen tietojen mukaan keskitti opillisten kysymysten esittelyoikeudenkin piispalle estääkseen innokkaimpia juristeja. Huovisella oli rohkeutta pidättäytyä juridiikan käytöstä mutta ei riittävästi potkua julkiseen opettamiseen. Se on epäilemättä työlästä vaatisi nykyisin uudenlaisten käytäntöjen kehittämistä. Kulttuurinen konteksti on hankala.
Jotkut paheksuivat kritiikkiäni, jossa oli paljon huonoa retoriikkaa. Huovinen itse sanoi, että olen kirjoittanut viisaasti myös silloin, kun olen kritisoinut häntä. Oli siis lukenut jotain. Huovinen ei kuitenkaan uskonut teologisen opettamisen voimaan yhtä paljon kuin minä uskoin ja yhä uskon. Sitä kannattaisi yrittää enemmän ja uusia menetelmiä tutkien. Perusteluita olen jo maininnut.
Noin se menee ja pitääkin mennä. Kaitsentaa ei toteuteta ensisijaisesti yksilöitä kontrolloimalla vaan kirkon käsityksiä julkisesti opettamalla uskoen niiden sisällön itsevaikuttavuuteen.
Ongelmat ovat joskus omituisiakin. Papiksi vihkimätön sairaalateologi tai diakoni toimittaa ehtoollisia, pappi jakaa ehtoollisella mehukattia, suntio nauttii ehtoollisen keittiössä jumalanpalveluksen jälkeen, kirkkoherra uhoaa, ettei jälkikonsekraatiota tarvita …
Mikä tarkkaan ottaen on julkisen opettamisen hyöty verrattuna henkilökohtaiseen kaitsentaan? Puhutaan siis piispasta ja hänen hiippakuntansa papista.
Voisi kuvitella niinkin että keskustelu parhaimmillaan avaisi papille näkökulmaa ja kirkastaisi tehtävänkuvaa. Julkinen opettaminen saattaa syventää kuiluja… Viittaan aiempaan, kun kuvasin miten koko kirkon olemuksesta on eri käsityksiä. Papeista monet kokevat kutsumuksen yhteiskunnan oikeudenmukaisuutta edistävästä työstä vahvemmaksi kuin sen mitä kirkko perinteisesti saarnaa. Olen jonkun verran sivusta kuunnellut perinteisempiä piispoja karsastavia pappeja… ei piispan julkinen opetus heitä ainakaan näytä ohjaavan… korkeintaan konservatiivit seurakuntalaiset ilahtuvat piispastaan mutta ei se paikallisen papin intohimoja muuta mihinkään. Eikä niiden poliittisesti orientoituneiden luottamushenkilöiden, joiden missio tuntuu olevan “ihmisläheisyys” “patriarkaalisuuden riisuminen” jne.
Julkisella opettamisella pyritään tavoittamaan laajempi vastaanottajakunta, esimerkiksi myös ongelmallisena yksilöpappina pidetyn tukijat. Vastaanottajat saavat vapaasti arvioida kirkon virallisia käsityksiä ja omia käsityksiään ilman, että kukaan joutuu henkilökohtaisen vallankäytön kohteeksi. Olisi hyvä, jos piispojen ja pappien tietoisuus kirkon viran tehtävistä ja valtuutuksesta paranisi: kirkon vihkimysvirka on valtuutus kirkon käsitysten julkiseen opettamiseen ja julistamiseen. Tätä tietoisuutta voi parantaa esimerkiksi ordinaatiokoulutuksessa. Myös vanhempien kollegoiden merkitys voi olla suuri.
Vaikka evl-papiston akateeminen peruskoulutus on suhteellisen laaja ja pitkä ja sen lisäksi opiskellaan pastoraalitutkinto, niin kirkon uskoon perehtymisen osuus opinnoista voi olla hyvinkin suppea sekä sisällöltään että kestoltaan. Kun opinto- opasta katsoo oppialakohtaisesti, huomaa, että esimerkiksi eksegetiikan, dogmatiikan/ekumeniikan ja teologisen etiikan opiskeltavat sisällöt ovat varsin vaatimattomia. Ja perinteisten teologisten ydinalojen käsityksiä pitäisi pystyä kontekstualisoimaan empiiristen ihmistieteiden käsityksiin.
Muiden työntekijöiden teologinen koulutus on tietysti vielä suppeampi.
Teologia on kestoa ja toistoa, ruminaatiota, vaativa oppiala. Ruminaatiotakin pitää opetella ja harjoitella.
Kaikilla papeilla ei ole lähtökohtana pitkää kokemusta uskon harjoittamisesta, eletystä uskosta. Monilla kokemustausta on jokin muu kuin evl-luterilaisuus jolloin esimerkiksi liturgisiin käytäntöihin sopeutuminen voi olla työlästä. Jos taustana on vahva herätyskristillinen maallkkoaktiivisuus, matka evl-papin identiteetin löytämiseen voi olla hyvinkin pitkä. On opittava uusia asioita ja opittava myös pois vanhoista käsityksistä. Jokainen oman elämänsä peltiseppä tietää, että muodonmuutokseen tarvitaan voimaa ja työtä.
Evl-papiston kirkon tunnustuksen ym. tuntemuksesta on myös papeista itsestäänkin riippumattomista syistä merkittäviä puutteita ja niilläkin, jotka ovat perehtyneet pitkään ja hartaasti, on lukuisista eri syistä erilaisia käsityksiä. Jo puheena olleet ekumeeniset prosessit ovat hyviä esimerkkejä siitä, kuinka teologinen eliittikin jakaantuu ja horjuu myös aivan tärkeimmissä aiheissa, siis niissä, joista pitäisi olla yksimielisyys, jotta voidaan toimia yhdessä.
Tunnustukseen ym. liittyvä kaitsenta pitäisikin ymmärtää Jumalan lahjoittavasta rakkaudesta käsin eikä papeille esitetyistä vaatimuksista käsin. Pitäisi siis uskoa, että kirkon uskon sisältö on itsevaikuttavaa, autoefektiivistä.
Evl-papistoa pitäisi kuunnella ja johtaa niin kuin suurta sinfoniaorkesteria. Papeilla on, voi olla ja pitääkin olla erilaisia profiileja ja painotuksia.
Kirkko tarvitsee myös niitä, jotka ovat hyvin perehtyneitä sosiaalieettisiin kysymyksiin. Sellaisia pappeja, jotka tuntevat talouden ongelmia tai ekologisia faktoja poliittista populismia syvemin, on liian vähän. Kirkon jäsenistöllä on valtava osaamispotentiaali, jota ei hyödynnetä juuri ollenkaan.
Haaste on pääasiassa siinä, miten dogmatiikan ja etiikan kysymykset liitetään yhteen. Ekologisten ja ihmisoikeuskydymusten liittäminen synti-armo -julistukseen voitaisiin tehdä paljon nykyistä selkeämmin.
Onko sinulla relevantti oikeuslähde vai onko kyse omasta spekulaatiostasi?
Jos viranomaisen tekemä päätös kumotaan, edellytyääkö se päätöksen kohteena olevalta aktiivisuutta?
Sadinmaan tapaushan voisi teoriassa edetä niin, että kapitulin toisiinsa liittyvät päätökset kumottaisiin ketjun alkupäässä tehdyn muotovirheen vuoksi.
Sadinmaalle tarjottaisiin pappisoikeuksia takaisin, mutta sitten todettaisiin, ettei hän enää täytä edellytyksiä.
Mutta jos Sadinmaa olisi ehtinyt liittyä takaisin evl-jaseneksi, hän täyttäisi edellytykset ellei jostain syystä katsottaisi, että evl-jäsenyyden katkeaminen prosessin aikana olisi este palauttamisella.
En tiedä, onko tällaiseen uniikkiin tapaukseen olemassa jokin relevantti oikeuslähde.
Näin juuri. Paljonhan tapahtuu myös sellaista puolijulkista opettamista, joka toteutuu esimerkiksi piispan osallistuessa rovastikunnallisiin pappien tapaamisiin ja hänen opettaessaan siellä. Tai lyhyissä paimenkirjeissä, jotka eivät kuitenkaan välttämättä tule julkaistuiksi hiippakuntien kotisivuilla vaan menevät suoraan kirkkoherroille ja sieltä edelleen papeille. Pidän sitä toimivana, koska silloin opetus ei tule liian framille ja tavoittaa juuri ne, joiden vastuulla on opettaa edelleen. Ja sitten kun on opetettu, on luotettava että toivotut muutokset toteutuvat omalla ajallaan.
Uskon lempeään paimensauvaan enemmän kuin pakkoihin ja juridiikkaan. Mutta näissä on hiippakuntien ja piispojen välillä eroa, aivan kuten on ordinaatiovalmennuksessakin ja kapitulin kuulusteluissa. Eikä välttämättä kaikille piispoille ole niin helppoa olla lämpimiä ja lähestyttäviä, jolloin paimensauvan käyttelijästä saattaakin syntyä tunne näpeille pamauttelevasta kurittajasta…
Ensinnäkin kirkollisvalituksen tuomiokapitulin päätöksestä saa kirkkolain 24 luvun 4 §:n mukaan tehdä vain sillä perusteella, että:
päätös on syntynyt virheellisessä järjestyksessä;
päätöksen tehnyt viranomainen on ylittänyt toimivaltansa; tai
päätös on muuten lainvastainen.
Pelkästään tarkoituksenmukaisuus perusteella kirkollisvalitusta ei siis voi tehdä ts. sillä perusteella tehtyä kirkollisvalituksen hallinto-oikeus jättää tutkimatta.
Kirkollisvalitus ei myöskään lykkää hallintopäätöksen toimeenpanoa, vaan toimeenpanon keskeytystä tai kieltoa on haettava hallinto-oikeudelta erikseen.
Lain oikeudenkäynnistä hallintoasioissa 6 §:n 2 momentin mukaan valittamalla ei saa hakea muutosta päätökseen, joka koskee vain asian valmistelua tai täytäntöönpanoa. Valittamalla ei myöskään saa hakea muutosta hallinnon sisäiseen määräykseen, joka koskee tehtävän tai muun toimenpiteen suorittamista.
Kirkkolain 5 luvun 3 §:n 2 momentin mukaan papille, joka ei ole pysynyt kirkon tunnustuksessa, tuomiokapituli voi antaa kirjallisen varoituksen tai pidättää hänet pappisvirasta vähintään yhdeksi ja enintään kuudeksi kuukaudeksi. Jos pappi ei ole pappisvirasta pidättämisen kuluessa pyytänyt eroa pappisvirasta tai osoittanut tahtovansa pysyä kirkon tunnustuksessa, tuomiokapituli määrää hänet menettämään pappisvirkansa.
Jälkimmäisen virkkeen tarkoittama hallintopäätös on luonteeltaan ensimmäisen virkkeen mukaisesta päätöksestä erillinen hallinnollinen toimeenpanopäätös.
Kiteytyksenä vielä, että pappisvirasta pidättäminen ja pappisviran menettäminen ovat hallinnollisesti eri asioita. Samoin on huomattava, että pappisviran menettäminen ja papin viran virkasuhteen irtisanominen tai purku ovat nekin täysin eri asioita.
Hallinto-oikeuden toimivalta rajoittuu ainoastaan siihen onko päätös syntynyt laillisessa järjestyksessä. Hallinto-oikeus ei ole toimivaltainen ottamaan kantaa siihen onko pappi pysynyt tunnustuksessa. Huomioksi että pappisviran säilyttämiseen määräajan jälkeen riittää papilta tahdonilmaisu pysyä kirkon tunnustuksessa. Toisaalta käänteinen tahdon tahdonilmaisu olla pysymättä kirkon tunnustuksessa johtaisi erikseen ko. momentin ensimmäisen virkkeen mukaiseen käsittelyyn.
Näin ollen vaikka hallinto-oikeus kumoaisi tuomiokapitulin päätöksen ensimmäisen virkkeen tarkoittamassa asiassa ja palauttaisi asian tuomiokapitulin käsittelyyn, ei hallinto-oikeudella ei riittäisi toimivalta enää tuomiokapitulin toisen virkkeen mukaisen päätöksen jälkeen palauttaa pappisvirkaa voimaan, vaan mahdollinen pappisviran palauttaminen jäisi tuomiokapitulin uuden päätöksen varaan. Näin siksi että pappisvirassa ei ole kyse virkasuhteesta vaan uskonnonharjoittamiseen liittyvästä roolista, eikä hallinto-oikeus voi hallintoriita-asiana ottaa kantaa uskonnonharjoittamisen sisältöön.
Lain oikeudenkäynnistä hallintoasioissa 41 §:n ensimmäisen momentin mukaan uuden vaatimuksen valitusajan päättymisen jälkeen saa esittää vain, jos se perustuu olosuhteiden muutokseen tai valitusajan päättymisen jälkeen valittajan tietoon tulleeseen seikkaan.
Sikäli jos hallinto-oikeus olisi kumonnut Sadinmaata koskeneen päätöksen, mitä se ei siis tehnyt, asian uuteen käsittelyyn vaikuttavia seikkoja olisivat mm. myöhempi “pappiviran toimittamien” ilman pappisvirkaa sekä lainvoimainen kirkon jäsenyydestä eroaminen. Jälkimmäinen tulisi siis harkinnassa huomioon otettavaksi siinäkin tapauksessa, että Sadinmaa olisi liittynyt uudelleen kirkon jäseneksi.
Eihän tuossa käsitellä esittämääni kysymystä.
Piispojen julkisen opettamisen myönteistä vaikutusta kirkon koko tulevaisuuteen pidän vähäisenä koska
Hengellisen johtamisen ja julkisen opettamisen puolesta voi toki puhua mutta ilmeisesti sen aika on jo mennyt.
Nykyinen kirkko on niin hajallaan ihan ydinasioissa että juridisen johtamisen tulo hengellisen tilalle on ollut luonnollinen kehitys. Palkan ja työpaikan vuoksi ei lähdetä Sadinmaan linjoille julkisesti.