No joo käsittelin aihetta hieman laveammin. Kirkon jäsenyyshän on pappisviran edellytys ja kirkon jäsenyydestä luopuminen merkitsee sekä papinviran että pappisviran menettämistä.
Sadinmaan tapaushan voisi teoriassa edetä niin, että kapitulin toisiinsa liittyvät päätökset kumottaisiin ketjun alkupäässä tehdyn muotovirheen vuoksi.
Ei voisi. Selostin jo miksi ei.
Minua kiinnostaisi tietää, onko papin, joka on eronnut virastaan ja kirkosta ja liityttyään myöhemmin takaisin kirkkoon mahdollista saada virkaansa takaisin ilman uutta pappisvihkimystä. Ilmeisesti ei ole, näin olen tulkinnut, mutta varmaa tietoa minulla ei ole.
Sikäli kun tuomiokapituli palauttaa henkilölle pappisviran pappisvihkimystä ei uusita.
Ajattelin lähinnä tapaus Koivistoa, joka erosi myöhemmin papinvirastaan ja kirkosta oman muodostettavan kirkkokunnan takia. Hänellehän oli palautettu virka, vaikka tuomiokapituli oli sen aiemmin evännyt. Nyt kun hän käsittääkseni kuuluu ev. lut kirkkoon ja saarnaakin joitain kertoja vuodessa, en ole hänellä kuitenkaan papin lipereitä nähnyt. Asia kiinnostaa minua periaatteessa.
Vaikka selostuksessasi on paljon erillisiä huomioita, se ei muodosta ehjää argumenttiketjua. Sekoitat eri toimijoiden mahdolliset reaktiot ja toimenpiteet. Selostus selkeytyisi, jos tarkastelisit asiaa kapitulin näkökulmasta.
En tiedä, mikä on Koiviston tilanne nyt. Hänen kannattaisi ottaa yhteyttä Tampereen (?) kapituliin ja käydä pitkällä lounaalla nykyisen ja entisen piispan kanssa. Emeritus sanoi aikoinaan, että Koivisto palaa Abraham Achreniuksen tavoin.
En tästä nyt paljon viisastu.
Kuten en tästä,
Tai tästäkään.
Ensimmäiseen kuitenkin, että koska hän on saarnavuorossa toisinaan Sleyn Helsingin Pyhän Sydämen kappelissa pukeutuneena pelkkään albaan, ei hänellä tuskin voi olla papin virkaa enää. Sitä kuuluuko hän luterilaiseen kirkkoon en myöskään tiedä, Sleyn messuissa voivat käydä myös ne, jotka omantunnon syistä eivät halua kirkkoon kuulua osallistuen silti ehtoolliselle ja muuhun toimintaan.
Esimerkiksi Leo Meller kertoi juuri jokin aika sitten eronneensa kirkosta jossain vaiheessa, mutta pitävänsä Sleyn messuyhteisöä omana seurakuntanaan, jota hän myös tukee mahdollistamalla messujen radioinnin maksutta omalla Patmos-kanavallaan. Messuja radioidaan aamupäivällä Pyhän Sydämen kappelista ja iltapäivällä Helsingin Luther kirkosta. En ole Leksaa nähnyt Sydiksellä paikalla koskaan, mutta Koiviston joka kerran viimeisten viiden vuoden aikana.
Sadinmaan esiintyi Kuopion kirkkopäivillä 2013. Vauhti oli jo silloin kiihtymässä. Olin yrittänyt jarrutella Kotimaa24:ssa.
Kuuntelimme Sadinmaan puhetta Kuopion torilla Jyri Komulaisen kanssa. Komulainen oli innostunut. Minä en ollut. Sadinmaa puhui ronskilla otteella asioista, joista Komulaisen mukaan olisi pitänyt piispojenkin puhua. Minä tunnistin samoja perustavia teologisia ongelmia kuin kaikissa vanhoissa sosiaalisen evankeliumin moralistisissa ja legalistissa muunnelmissa. Sanoma oli suoraviivaista eettistä vaatimusta.
Olin yrittänyt muistuttaa Sadinmaatakin siitä, että puheisiin pitäisi ottaa mukaan myös kristillistä armoa, ei vain ihmisten keskinäisen oikeudenmukaisuuden ja armahtamisen vaatimusta vaan Jumalan armoa syntisiä kohtaan. Sama yksipuolisuus on vaivannut monien muidenkin pappien ja muutamien piispojen puheita ja sitä vasten syntyy helposti käänteisesti yksipuolinen vastapooli.
Vinkkasin Komulaiselle jonkun kirjoitukseni, jossa olin tiivistänyt Sadinmaan teologian yksipuolisuuteen ongelmaa. En tiedä lukiko. Vinkkaaja painoarvo ei tainnut riittää.
Keskustelimme Komulaisen kanssa myöhemmin useita kertoja sekä kasvotusten että somessa, yleensä liian lyhyen aikaa, satunnaisesti ilman sovittuja tapaamisia. Kirkon keskushallinnon vaikuttajat ovat vähintään yhtä kiireistä väkeä kuin paikallisseurakuntien väki. Kokouksia, puhe- ja kirjoitushommia sekä mediavaikuttamista on paljon enemmän kuin ehtii kohtuudella tehdä.
Komulainen on perus- ja jatkokoulutukseltaan dogmaatikko, hindulaisuuden, uskontoteologian ja roomalaiskatolisuuden spesialisti, joka on herännyt viime vuosina sosiaalieettisesti. Hän katsoo maailmaa muun muassa paavi Franciscuksen vapautuksen teologian ja ns. globaalin etelän teologioiden näkökulmasta. Matkat maailmalla ovat puhutelleet. Asiat eivät ole kaikkialla ja kaikilla hyvin. Sosiaalieettinen vaatimus näyttää olevan mediavaikuttamisen näkemysten kärki.
Komulaisen näkökulmasta kotimainen akateeminen ja kirkollinen teologia on ohittanut sosiaalieettisen puolen. Komulaisella näyttää olevan paljon fanittajia, mutta ilmeisesti myös hallinnollisia vastustajia. Hän valitteli joskus Kirkon talon eku-seminaarissa, ettei hänelle anneta esitelmäpuheenvuoroja, vaikka hän oli silloin piispainkokouksen pääsihteeri. Kommenttipuheenvuoroja jaetaan kuitenkin.
Minusta tilanne näyttää toisenlaiselta. Opiskelin pääaineopinnot teologisesta etiikasta ja sosiaalietiikasta (ja uskonnonfilosofiasta), erityisesti yhteiskunta- ja talousetiikasts. TEF/TES- pääaineessa sai toisenlaisen käsityksen teologianhistoriasta. Sosiaalieettiset kysymykset ovat olleet tärkeitä jatkuvasti. Ne olivat tärkeitä reformaatioaikana, pietismissä, 1800-luvun liberaaliteologiassa ja uuspietismissä, 1900-luvun alkupuolen sosiaalisessa evankeliumissa ja loppupuolen vapautuksen teologioista ja kaikessa 1900-luvun ekumeniassa. Siksi Komulaisen väitteet ovat kuulostaneet hyvin oudoilta.
Teologisessa etiikassa on huomioitu jo kymmeniä vuosia niitä ongelmia, joita sosiaalisen evankeliumin eri muunnelmissa on huomattu kokemuksen kautta.
Minun aatehistoriallinen näkökulmani oli Reinhold Niebuhrin teologinen etiikka ja teologiseen antropologian perustunut demokratian perustelu, agape-rakkauden, molemminpuolinen rakkauden, oikeudenmukaisuuden ja synnin suhteet, altruismin ja egoismin jännite. Toinen näkökulmani oli konstruktiivisen insolvenssiongelman systematiikka, velkavastuun, maksukyvyttömyyden ja velka-armahduksen kokonaisuus, pacta sunt, suum cuique, ansio, tarve, sopimus, anteeksianto ja sen edellytykset ja mahdollisuudet. Näistä vaikeista eettisistä dilemmoists ei selviä suoraviivaisia vaatimuksella, esimerkiksi demokratian, tasa-arvon, vapauden ja velkavastuun tai velka-armahduksen vaatimisella yhden osapuolen etujen ajamiseksi.
Olen ihmetellyt Komulaisen viime vuosien julkista ajattelua erityisesti siksi, että hänen gradunsa käsitteli Emil Brunneria, joka oli teologisesti hyvin lähellä Niebuhria. Brunner vaikutti myös suomalaisiin enemmän kuin muut dialektisen teologian suuret tyypit. Molemmat haastoivat sellaisen 1800-1900-luvun taitteen liberaaliteologian, jossa yksilöllisen ja yhteisöllisen synnin ongelma ja syntien käsittely ohitettiin liian kevyesti.
Tämä sama ongelma on vaivannut myös uusimpia sosiaalisen evankeliumin muunnelmia ja se korostuu myös siksi, että vastapooli nihiloi aktiivisesti sosiaalieettisiä kysymyksiä. Se on kotimaisen polarisaationkin ongelma. Paljon tasapainoisempia vaihtoehtoja löytyisi suomalaisen teologisen etiikan historiasta, kansankirkollisen keskilinjan ja ekumeenisen etiikan käsityksistä. Painopisteiltään erilaisia vaihtoehtoja on useita.
Teologisessa etiikassa on pidetty itsestään selvänä, että sosiaalietiikka on teologian oleellinen puoli. Kristillinen usko tähtää elämän eettiseen uudistumiseen jo tässä elämässä, uskoa pitäisi seurata rakkaus ja armoa synnin vallan taittuminen.
Etiikan konkreettiset painopisteet ovat kontekstuaalisia. Nykyisin on ilman muuta selvää, että oleellisia ovat esimerkiksi ympäristö-, yhdenvertaisuus- ja ihmisoikeuskysymykset. Niitä pitäisikin ottaa rohkeammin mukaan kirkon lain julistukseen, joka tähtää syntitunnon ja armon tarpeen herättämiseen (ns. lain toinen funktio).
Radikaalimpien sosiaalietiikan korostajien ongelma on ollut poikkeuksetta se, että eettiset vaikutukset erotetaan uskon yhteydestä ja tuloksena on moralismi/legalismi, jossa teologian sisältö pelkistyy vaatimuksiksi, luterilaisittain sanoen evankeliumista irrotetuksi lain julistukseksi. Sitä on helppo perustella ennen muuta synoptisten evankeliumien Jeesuksen toiminnalla ja puheilla. Jeesus julisti Jumalan valtakuntaa, Jumalan valtaa ja Jumalan tahtoa, rakkautta Jumalaan ja rakkautta lähimmäisen ja vihollisiinkin. Mutta hän julisti myös syntien anteeksiantamista, syntisten armahtamista. Ei joko-tai vaan sekä-että.
Luterilainen teologinen etiikka kaipaisi toisen maailmansodan jälkeisen pitkän horjumisen tasapainottamista. Nykyinen polarisaatio ja sen jatkuva vahvistaminen vaikeuttaa sitä entisestään.
Teologisesti fokus on muun muassa regimenttijaon tulkinnoissa. Juuri niihin myös opetuksen ja julistuksen sisältöjen ja menetelmien sekä teologisen ja juridisen kaitsennan suhteet liittyvät. Ydinkysymys on normatiivisuuden eri lajit, niiden luonne, synty, lähteet, menetelmät, sisältö, voimaan saattaminen yms.
Duunia riittäisi, mutta resurssit ovat niukat. Toivottavasti seuraava akateeminen sukupolvi tarttuu luterilaisen teologisen etiikan peruskysymyksiin ja ylittää tai ohittaa polarisaatiovaiheen.
Minä olen kyllä lukenut myös Komulaisen kriittisen arvion Sadinmaan kirjasta. Lähdettä ei nyt tässä ole.
Voisiko olla niin että Sadinmaata sieppasi juuri se että häntä muuten tai aiemmin fanittanut Komulainen uskalsi kritisoida kun vauhti kiihtyi? Mielestäni kysymys oli Sadinmaan kommunistisesta otteesta.
Voi olla että olen erehtynyt henkilöstä. Joka tapauksessa Sadinmaa vaikuttaa persoonalta jonka intohimoisuus kiehtoo monia ihmisiä, mutta joka ei sittenkään pysty ainakaan kristilliseltä kannalta mitään kestävää rakentamaan.
Sadinmaan jutut Malmin hautausmaalla ovat olleet onnistuneita. Sadinmaa on älykäs ja taiteellisesti lahjakas.
Evl-kirkossa on ollut lukemattomia intohimoisia pappeja ja joitain maallikkovaikuttajiakin, joilla on ollut vaikeuksia sopia sovinnaisiin raameihin. Melkein kaikki herätysliikejohtajat ovat olleet hankalia tyyppejä, jotka ovat kritisoineet ja häiriköineet.
Radikaaleja on päässyt myös evl-hierarkiassa korkeille paikoille.
Pappisvihkimyksissä ja kaitsennassa pitäisi noudattaa samanaikaisesti kahta periaatetta, ehkäisevää eli preventiivistä ja hoitavaa eli kuratiivista.
Ketään ei pidä vihkiä papiksi kevytmielisesti ja rutiinisti ilman perusteellista tutkimista. Vihkimisvastuusta muistutetaan jo Uudessa testamentissa (1. Tim. 5) ja kirjoitetaan myös Vatikaani II:n dokumenteissa.
Jokaisesta papiksi vihitystä pitää yrittää pitää huolta ja kiinni niin pitkään kuin se on mahdollista. Tähän velvoittaa Jumalan lahjoittava rakkaus ja ns. ristin rakkaus (rakkaus syntisiin), jota Tuomo Mannermaan koulukunnassa on korostettu viime vuosikymmeninä.
Ehkä, kuolleet eivät hänestä taida pahastua. Sadinmaa järjesti myös klovnijumalanpalveluksia eri sirkusten kanssa. Helsingissä Sirkus Finlandian.
Tarkastelin asiaa hallinto-oikeuden näkökulmasta, joka on kirkollisvalituksen ratkaisija. Hallinto-oikeuden toimivalta ei siis riitä ratkaisemaan uskonnonharjoittamisen substanssiin kuuluvia asioita, kuten henkilön edellytyksiä toimia kirkon pappisvirassa. Palvelusuhdeasioissa hallinto-oikeus on toimivaltainen palauttamaan papinvirka (virkasuhde) sikäli kun se on oikeuden kannan mukaan ilman riittäviä perusteita riistetty.
Sikäli kun hallinto-oikeus palauttaa asian tuomiokapitulille (Kuten nyt Sadinmaan tapauksessa jääviyskysymyksen ratkaisun osalta), Käyttää tuomiokapituli asiassa itsenäistä päätösvaltaa. Tuomiokapitulin tulee ottaa asia uuteen käsittelyyn ja tehdä uusi itsenäinen päätös. Hallinto-oikeus ei siis sanele millainen päätös tuomiokapitulin tulee tehdä. Asiaa voidaan verrata vaikkapa virkavaaliin kuntapuolella tai valtiolla. Hallinto-oikeus voi kumota virkavaalin, mutta ei määrätä ketä virkaan tulee valita. Kirkon puolella vertailukohdaksi sopii myös kirkkoherran vaalin vaalisija-asetelma. Hallinto-oikeus voi kumota vaalin, mutta ei asettaa hakijoille uusia vaalisijoja tuomiokapitulin puolesta.
Piispa ja tuomiokapituli voivat pyynnöstä palauttaa pappisviran menettäneelle henkilölle pappisviran. Kirkkolain 5 luvun 3 §:n 5 momentti.
@Yocha, huomiosi ovat toki kiinnostavia sinänsä, mutta ne eivät kohdistu varsinaisesti siihen kysymykseen, jonka esitin. Voit olettaa, että huomiosi on sisältyvät kysymykseeni.
Tee erittely pappisoikeuksien aiheellisen poisottamisen ja virheellisen poisottamisen välillä ja keskity vastaamaan jälkimmäiseen.
(Pappisviran menettäminen on teologisesti hankala kysymys. On hankala keksiä tapausta, jossa pappisvirka menetetään niin, että papin tehtävien hoitamiseen palaaminen edellyttäisi uutta pappisvihkimystä.)
Tässä on blogi jossa arvostellaan Komulaisen kirja-arvostelua. Alkutekstiä tai Komulaisen vastinetta en nyt ehtinyt etsiä enempää.
Tässä on tietysti tulkintaa, joka voi olla vähän pielessäkin. Ehkä tiedät enemmän, jos olet lukenut osapuolten tekstejä itse.
… Sadinmaa voi olla älykäs kuten kerrot. En ole kuullut hänen puhettaan tai lukenut kirjaa. Referaattien ja haastattelujen perusteella näyttää siltä että hänen ns saarnansa koskee lähinnä kirkon omaisuutta joka pitäisi käyttää köyhille, sekä kritiikkiä perinteitä kuten herätysliikkeitä kohtaan. Kirkossa ei pitäisi hänestä olla tilaa naispappeuden vastustamiselle ja homohäitä hän myös pitää tärkeinä.
Sanoisin näistä kaikista, että hohhoijaa- eipä kovin tuoretta tai omaperäistä herätystä tämä mies aja.
Kirkolla on kyllä ongelmia rahan käytön suhteen. Siinä on jotain hyvää Sadinmaalla sanottavana. Mutta hän näyttää olevan lähinnä kommunistisia aatteita omaksunut, ja se nyt ei kovasti innosta.
Kolmio Tsokkinen-Komulsinen-Sadinmaa on tavallaan mielenkiintoinen, koska kaikkien perusintentiot ovat samansuuntaisia ja kaikki ovat kriittisiä sekä evl-kirkon että oman akateemisen koulutuksensa teologian suhteen.
Tsokkisen kritiikissä on perää. Olen kritisoinut Komulaista juuri siitä, että hän vaatii jatkuvasti kontekstuaalisia teologiaa mutta tarjoilee itse jatkuvasti muissa konteksteissa syntynyttä vapautuksen teologiaa suomalaiseen kontekstiin. Suomalainen kontekstuaalinen teologia jää tekemättä ja se, että suomalaiset papit yrittävät sitä jatkuvasti, jää huomaamatta. Tsokkinen on oikeassa. Sadinmaa yrittää.
Ehkä HY:n dogmatiikan eetista kuvaa se, että Pale Annala kehotti skippaanaan vapautuksen teologiat, kun valmistuin modernin ajan dogmatiikan aineopintojen tenttiin (mm. David Ford (ed.) Modern Theologians, Catechism of The Catholic Church). Komulaisen ja Tsokkisen huomiot eivät ole perusteettomia.
Teologisessa etiikassa luettiin myös vapautuksen teologiaa. Perusideat löytyivät Tapio Saranevalta ja Elina Vuolalta. Muistelen, että niitä sai tenttiä myös dogmatiikkaa. Reinhold Niebuhr yksi feministiteologien kritiikin kohteista, koska hän käytti ihmisestä ilmaisua ‘man’ ja korosti syntiä valtaan pyrkivänä ylpeytenä, mitä feministikriitikot pitivät maskuliinisena synnin muotona. Niebuhrilla oli kuitenkin myös vallan väistämisen synti. Synnin analyysi perustui muun muassa Kierkegaardin kirjoihin Ahdistus ja Kuoleman sairaus (epätoivon analysointia). Feministien mukaan feminiininen pääsynti on alistuminen, luopuminen vallan tavoittelusta ja valtataistelusta. Tärkein kriitikko oli Judith Plaskow.
Anni Tsokkinen väitteli feministiteologiasta, Elisabeth Schüssler Fiorenzasta. Myös Taantuvan tasa-arvon kirkko on feministiteologinen puheenvuoro. Olen sitä hiukan ihmetellyt, kun jonkin verran tunnen naisten pappeuden historiaa ja teologiaa. Vaikka ottaa huomioon pamfletin tyylilajin, on perehtyminen lähihistoriaan ja teologiaan jäänyt vajaaksi. Sisällön ongelmat ovat samanlaisia kuin Mailis Janatuisen ja Soili Haverisen vastaavassa kirjassa, jossa näkökulma on päinvastainen.
Anni Tsokkinen teki oman aikansa metodilla mittapuulla ja tyypillisillä sisällöllisiä oletuksilla erinomaisen gradun H. Richard Niebuhrista, Reinhold Niebuhrin pikkuveljestä. Gradu on oivallinen esimerkki 1980-luvulla vakiintuneesti kantilaisuuden virhetulkinnasta, jonka lähtökohta on Tuomo Mannermaan koulukunta ja keskeisimmät synnyttäjät Risto Saarinen ja Eeva Martikainen. Virhetulkinta elää ja voi hyvin edelleen. Pyrkimyksenä oli haastaa Gerhard Ebelingin Luther-koulukunta, mutta sen myötä virheellinen kantilsisuustulkinta levisi Luther-teologiasta koko systemaattisen teologian paradigmaan.
Tsokkisen gradun tarkastaja Eero Huovinen kehui työtä ja kehotti lausunnossaan jatkamaan tutkimusta väitöskirjaksi ja antoi suuntaviittoja, jotka ovat samalla hyvä esimerkki HY:n viime vuosikymmenten teologisesta tiedekäsityksestä. Ukko/akkatutkimuksessa yritetään analysoida jonkun ukon/akan koko tuotanto jostain yhdestä kysymyksestä käsin. Suurimpien ukkojen/akkojen kohdalla tuotanto jaetaan osiin ja analyysi tehdään jostain osasta. Tsokkisen väitös jatkoi tuota metodia.
Emil Anton kutsui Huovisen käyttämää ja suosittelemaa metodia Joseph Ratzinger -väitöstilaisuutensa lektiossa “Helsinki-metodiksi”. Huovinen istui etupenkissä. Kuuntelin taempaa yhdessä Kari Kuulan kanssa.
Anton rajasi tutkimusmateriaalinsa ekonomisemmin sen perusteella, mitä Ratzinger oli itse aikonut sanoa ja tutki vain niitä kirjoituksia, joissa varsinaisesti käsitellään tutkimusaihetta, uskontoteologiaa. Fiksu ratkaisu.
Ratzinger oli aktiivivuosinaan vastapooli Komulaisen ja Tsokkisen suosimalle vapautuksen teologialle ja Huovisen väitöskirjassaan tutkiman Hans Küngin kriitikko. Huovinen otti väitöskirjan (idealismi, ehtoollinen) ja sen rinnalla ilmestyneen toisen Küng -kirjan (raamattukäsitys) (molemmat 1978) jälkeen etäisyyttä myöhemmin globaalin etiikan projektiin keskittyneeseen Küngiin (ja samalla Karl Barthiin) ja tuli lähelle Ratzingeria, josta Suomessa innostuttiin paavi Benedictus XVI:na (suomennoksia: neljä Jeesus-kirjaa, rakkaus-kirja, epätasainen dogmatiikka …)
Huovisen King -kirjojen idealismi-tulkinta on hyvä esimerkki siitä, miten huonosti suomalaiset tiedostivat saksalaisen modernin teologian filosofiselle kontekstille oleellisia idealismin ja transsendentaalisen idealismin fundamentaalisia eroja ja sekoittivat niitä. Kyse oli kuitenkin koko modernin teologisen tietoteorian olellisimmasta erottelusta ja teologisen tiedon edellytyksistä.
Risto Saarinen ja Kari Kopperi pyrkivät tuoreessa Mannermaan koulun teologiaa käsittelevässä kirjassaan vetämään rajaa Ratzingerin ym. “asetetun uskon” suuntaan käsitellessään Yhteistä julistusta vanhurskauttsmisesta. He sijoittavat Huovisen Mannermaan koulun “reaaliuskon” puolelle, johon roomalaiskatolisuuden sijoitetaan muun muassa Karl Lehman. Selvä rajanveto saattaa olla ylitulkintaa eikä huomioi Mannermaan ja Huovisen merkittäviä teologisia eroja. Ehkä Saarisen ja Kopperin tulkintaa ohjaa liian vahva triadinen typologia: asetettu usko, aktiivinen usko ja reaaliusko. Tästä pitäisi kirjoittaa tarkemmin.
Huovinen halusi kuitenkin korostaa privaatisti Ilmari Karimiehen väitöskaronkassa, ettei hänen suhteensa Ratzingeriin/Benedictus XVI:een ollut niin läheinen kuin on väitetty. Benedictus tunnisti Huovisen kasvoista ja muisti piispaksi. Jotenkin noin Huovinen kuvasi suhdetta.
Viime vuosien kotimaisten tulkitsijoiden Benedictus XVI - Franciscus -asetelma heijastelee roomalaiskatolisuuden jakautuneisuutta mutta sisältää myös evl- ja eku-kirkkopolitiikkaa. Komulaisen lisäksi aktiivisia ovat olleet muun muassa Mikko Ketola ja Oskari Juurikkala. Ketola kirjoitti taannoin Hesarissa poikkeuksellisia vaatimuksia emerituspaaviudesta. Juurikkala on tulkinnut Franciskusta toisin kuin Ketola ja Komulainen.
Tsokkinen suunnan muutoksessa on jotain samaa kuin Komulaisen muutoksessa. Ehkä molemmilla on jotain samaa herätyskristillistä taustaakin, joka on synnyttänyt ratkaisua vaativat kysymykset. Molemmat ovat kuvanneet taustaansa haastatteluissa. En tunne kumpaakaan henkilökohtaisesti. Tsokkisen kanssa en ole keskustellut.
Tsokkisen gradun H. Richard Niebuhr kuuluu samaan aikakauteen suuntaukseen kuin Komulaisen gradun Emil Brunner. HRN pyrki yhdistämään 1800-1900-luvunntsitternnliberaaliteologian klassikon Ernst Troeltschin ja sitä seuranneen dialektisen teologian ykkösen Karl Barthin teologiaa ja loi siten (Yalen) postliberaalin teologian perustaa. Küngilla oli samanlaisia ilmoitus- ja raamattuteologisia kysymyksiä ja Huovisen tutkimuksen perusteella myös horjuntaa Barthin ja Rudolf Bultmannin vaikutteiden vuoksi (Jumalan sana - sana Jumalasta). Saku Toiviaisen väitöksen perusteella myös Ratzingerilla oli samaa painia uskon subjektiivisen ja objektiivisen puolen kanssa. Ratzinger päätyi objektiivisen painottamisen, mikä vastaa Saarisen ja Kopperin ajatusta “asetetusta uskosta”, jota Suomessa ovat edustaneet mm. Seppo A. Teinonen ja Simo Kiviranta.
Brunner ja HRN olivat sosiaalieettisesti orientoituneita teologeja mutta kriittisiä sellaista sosiaalista evankeliumia kohtaan, johon sekä Tsokkinen että Komulainen näyttävät myöhemmin suuntautuneen. Yksi oleellinen kysymys on koskenut vapautuksen teologian ja marxilaisuuden suhdetta, myös marxilaisuustulkintoja. Se on ollut paavien krittikin kohde.
Roomalaiskatolinen sosiaalioppi on ollut kriittistä liberaalin kapitalismin, marxilaisuuden, sosialismin ja eurooppalaisten hyvinvointiyhteiskuntien suuntaa ja korostanut mm. subsidiariteettia eli lähipäätösperiaatetta ja yksilöiden sosiaalista vastuuta. Tästä voisi ja pitäisi kirjoittaa enemmän, jotta kotimainen evl-sosiaalietiikka ja sen erilaiset linjaukset (esimerkiksi Huovisen ja John Vikströmin erot ekumeniassa ja avioliittoetiikassa) voisivst avautua (myös keskeiset asiakirjat Pelastus ja yhteiskunta, Kohti yhteistä hyvää).
Joudun valitettavasti kirjoittamaan lyhyitä viestejä erittäin laajoista ja kompleksisistq aiheusta, joissa asiat liittyvät lukuisilla tavoilla yhteen ja kansainväliset virtaukset vaikuttavat suomalaiseen teologiaan.
Sellainen varauma, että en siis ole ammattijuristi vaikkakin julkisen hallinnon lainsäädäntöä säännöllisesti työssäni sovellan.
Ensin pitää määritellä kirkkolain, hallintolain ja lain oikeudenkäynnistä hallintoasioissa näkökulmasta milloin pappisoikeudet on otettu virheellisesti pois.
Vaihtoehtoja on neljä:
Tarkasteltavana olevassa asiassa kohta 1 voisi tulla kyseeseen tilanteessa jos päätöksen tehnyt tuokiokapituli ei ole ollut kokouksessaan päätösvaltainen. Tällöin tuomiokapitulin tulee poistaa virheellisen päätöksensä ja ratkaista asian uudelleen toimivaltaisella kokoonpanolla.
Sama pätee tilanteeseen, jos päätös on tehty muutoin virheellisessä järjestyksessä.
Virheellisen päätöksen poistaminen ja korjaaminen uudella päätöksellä ei poista samaan asiakokonaisuuteen kuuluvaa myöhemmin tehtyä jo lainvoiman saanutta päätöstä. Esimerkiksi palvelussuhteen koeaikapurkua koskevan virheellisen päätöksen voi korvata uudella päätöksellä vielä koeajan päättymisen jälkeenkin. Tällöin palvelussuhteen katsotaan päättyneen alkuperäisen päätöksen määräämänä ajankohtana. Tilanteessa, jossa annettu varoitus on poistettu muotoseikojen vuoksi ja korvattu uudella päätöksellä ja tätä ennen palvelussuhde on jo irtisanottu tai purettu myöhemmän vastaavassa asiassa havaitun rikkeen vuoksi, tutkitaan sekä varoituksen että irtisanomisen/purun materiaaliset perusteet hallinto-oikeudessa samalla kertaa kuten muutoinkin.
Tilanteessa jossa tuomiokapituli ei ole itse korjannut virheellisessä järjestyksessä tekemäänsä hallintopäätöstä ja asia asiasta tehdään kirkollisvalitus hallinto-oikeuteen, poistaa hallinto-oikeus päätöksen ja palauttaa asian tuomiokapitulille uudelleenratkaistavaksi.
Kirkollisvalitus ei estä tuomiokapitulin päätöksen toimeenpanoa, ellei toimeenpanoa ole erikseen kielletty. Käsillä olevassa asiassa kysymys kohdistuu seikkaan, palauttaako päätöksen poistaminen jo toimeenpantua päätöstä edeltäneen oikeudentilan voimaan. Aivan käsillä olevaa asiaa vastaavaa oikeustapausta ei liene aiemmin ollut, mutta viraltapanoasiassa virkasuhteen katsotaan jatkuneen katkeamattomana vain, jos lainvoimaisen päätöksen mukaan viraltapano on tapahtunut ilman laissa säädettyä perustetta, muussa tapauksessa virkasuhde katsotaan lainvoiman saaneen uuden päätöksen jälkeen päättyneeksi asiassa ensin tehdyn päätöksen mukaisesti. Tässä tapauksessa viraltapantu ei palaa ensin tehdyn päätöksen poistamisen ja uuden päätöksen tekemisen väliseksi ajaksi hoitamaan entistä virkaansa.
Tuomiokapitulin päätös pappisvirasta pidättämisestä tai pappisviran menettämisestä on lainvastainen, jos se ei perustu kirkkolain 5 luvun 3 §:n tai 6 luvun 63 §:n määräyksiin.
Todettakoon lisäksi, että kirkkolain 6 luvun 48 §:n mukaan virkasuhde päättyy ilman irtisanomista jos viranhaltija eroaa kirkosta. Tällöin Irtisanomiseen oikeutetun viranomaisen on päätöksellään viipymättä todettava virkasuhteen lakkaaminen. Pappisvirassa olevan osalta tämä käytännössä kohtaa myös pappisviran menettämiseen.
Kirkkolain 5 luvun 3 §:n on kolme erilaista perustetta pappisvirasta pidättämiselle ja pappisviran menettämiselle. lainkohdan 2 momentin kyseessä laki edellyttää pappisviran menettämiseen kaksivaiheista prosessia, jolloin pappisvirasta pidättämisen aika toimii harkinta-aikana. Tätä lainkohtaa soveltaessaan tuomiokapitulilla ei ole toimivaltaa määrätä suoraan pappia menettämään pappisvirkansa. Toisaalta laki ei jätä tuomiokapitulille enää harkinta-ajan päätyttyä vaihtoehtoja, koska laissa todetaan yksiselitteisesti: “tuomiokapituli määrää hänet menettämään pappisvirkansa”
Kirkkolain 5 luvun 3 §:n 2 momentin kohdalla hallinto-oikeudella ei ole kirkollisvalitusta käsitelleessään mahdollista arvioida päätöksen materiaalisten perusteiden täyttymistä muutoin kuin, että päätöstä perustellaan lainkohdan edellyttämällä tavalla. ei siis sitä onko perusteet riittävät lainkohdan soveltamiseen.
Kirkkolain 5 luvun 3 §:n 3 tai 4 momenttia sovellettaessa tuomiokapituli voi myös suoraan määrätä pain menettämään pappisvirkansa. Kirkkolain 5 luvun 3 §:n 3 momentin asiassa ensisijaisina vaihtoehtoina on kuitenkin varotus tai pappisvirasta pidättäminen. Kirkkolain 5 luvun 3 §:n 4 momentin tarkoittamassa asiassa lievempi ratkaisu pappisvirasta pidättäminen nojaa 6 luvun 63 §:n säädöksiin. Näiden lainkohtien osalta hallinto-oikeus voi arvioida päätöksen materiaalisten perusteiden täyttymistä myös niiden sisällön osalta. Tutkittavaksi tulee, onko tuomiokapitulilla ollut esitetyillä perusteilla laillinen mahdollisuus päätyä tekemäänsä päätökseen. Sitä hallinto-oikeus ei arvioi, onko päätös ollut tuomiokapitulin harkintavallan puitteissa tarkoituksenmukainen.
Mikäli tuomiokapituli on määrännyt papin menettämään pappisvirkansa Kirkkolain 5 luvun 3 §:n 3 tai 4 momentin perusteella ja hallinto-oikeus on kirkollisvalituksen perusteella kumonnut päätöksen materiaalisten perusteiden puuttuessa, palautuu ko. henkilölle pappisvirka, mutta vasta hallinto-oikeuden päätöksen saatua lainvoiman. Tuomiokapitulilla on päätöksen tiedoksi saatuaan mahdollisuus hakea asiassa valituslupaa korkeimmasta hallinto-oikeudesta.
Sikäli, jos pappisviran menettämiselle on tätä ennen tullut uusi peruste, esimerkiksi kirkon jäsenyydestä luopuminen, voi tuomiokapituli käsitellä asian tältä osin uudelleen riippumatta siitä hakeeko tuomiokapituli päätökseen valituslupaa korkeimmasta hallinto-oikeudesta.
Nyt selostuksesi osui jo paremmin aiheeseen.
Ongelma voisi täsmentyä muun muassa sitaatin kohtaan.
Oletetaan, että juridista ketjua punnittaisiin seuraavasti. Määräaikainen viranhoidosta pidättäminen on edellytys pysyvällä pappisoikeuksien menettämisellä. Määräaikainen pidättäminen edellyttää päätösvaltaista kapitulia. Esteellisyyden tutkimisen ongelmien vuoksi päätösvaltaisuus ei toteutunut. Määräaikainen pappisoikeuksien pidättäminen kumoutuu. Koska määräaikaisen pidättämisen legitiimi toteutuminen on pysyvän pappisoikeuksien menettämisen edellytys, myös pysyvä pappisoikeuksien menettäminen kumoutu. Pappisoikeuksia ei varsinaisesti tarvitse palauttaa vaan voidaan todeta, ettei niitä ole menetettyään. Kapitulin tulee korjata virheensä oma-aloitteisesti ja olla aktiivinen Sadinmaan suuntaan. Periaatteessa voisi myös ajatella, että Sadinmaalle syntyisi oikeus vahingonkorvauksiin.
Kinkkinen osuus syntyy tuon jälkeen siitä, että Sadinmaa erosi evl-kirkosta. Hän menetti kapitulin ratkaisuista riippumatta eroamisensa vuoksi pappisoikeutensa, vaikka sitä ei käsitelty eikä tarvinnut käsitellä po. prosessissa. Tällöin voidaan olettaa, että kirkon jäsenyyteen palaaminen ei palauta pappisoikeuksia vaan edellyttää Sadinmaan aktiivisuutta ja kapitulin päätöstä. Tällöin kapitulin pitäisi arvioida Sadinmaan sopivuutta pappisvirkaan myös aiempien tapahtumien perusteella.
Mutta punninta voisi kulkea myös toista, Sadinmaan kannalta psykologisesti suppeampana tulkintatietä. Oletetaan, että Sadinmaa liittyisi kirkkoon joko ennen kapitulin pappisoikeuksien menettämistä koskevan päätöksen kumoutumista tai sen yhteydessä. Sadinmaa olisi evl-kirkon jäsen silloin, kun pappisoikeuksien menettäminen kumoutuisi.
Tilanteen voisi tulkita niin, ettei Sadinmaan kirkosta eroaminen ole vaikuttanut hänen kelpoisuuteensa ja sopivuuteensa pappisvirkaan. Sadinmaan kirkosta eroaminenhan voidaan tulkita psykologisesti ymmärrettäväksi acting out -reaktioksi psykososiaalisesti stresssaavassa tilanteessa. Kyse on oikeuden, lain ja kohtuuden punnitsemisesta, jota ei voida kirjoittaa pykäliin loppuun asti.
(Filosofisesti kyse on viime kädessä ajan ongelmasta, mutta skipatkaamme se, koska se tuskin voisi tulla juridisen prosessin osaksi.)
Luultavasti tämä kysymys ei ole ainoa, jossa tapausta voisi problematisoida.
Tällaiset juridisesti kompleksisrt tapaukset ovat ensisijaisesti inhimillisesti traagisia: oikeuden toteutumiseen tähtäävä laki voi toteuta oikeuden vastaisesti. Toissijaisesti tällaiset tapaukset ovat esimerkkejä juridisen sääntelyn fundamentaalisista ongelmista ja sumeista rajoista, joita koskevan tietoisuuden voisi toivoa paranevan myös kirkkojuridiikan kontekstissa.
Tavoiteltua oikeutta ei voi kirjoittaa lakipykäliksi eikä toteuttaa kirjoitettujen lakipykälien suopeimmallakaan tulkinnalle ilman “jakojäännöksiä”. Koska juridiikka on fundamentaalisesti rajallista, se uppoaa väistämättä johonkin vaikeasti tunnettavaan ja eksplikoitavaan eettiseen kontekstiin, vaikkei sitä voikaan pitää positiivisen varsinaisesti oikeuden oikeuslähteenä.
Ei menisi pelkällä toteamuksella, ettei pappisoikeuksia ole menetetty, koska pysyvästä pappisoikeuksien menettämisestä ei tehty valitusta, vaikka tiedossa oli mahdollisuus valittaa samalla perusteella, jota oli käytetty valitusperusteena määräaikaisenkin pidättämisen kohdalla. Pysyvä pappisoikeuksien menetys on jo saanut lainvoiman ilman että oikaisuvaatimusta olisi määräajassa esitetty. Ajatuksesi merkitsisi kaiketi käytännössä sitä, että pappisoikeudet palautuisivat jotenkin takautuvasti niin, että pappisoikeudet olisivat parhaillaankin voimassa ilman niiden menetystä missään kohtaa.
@joas, näyttää siltä, että teet saman oletuksen kuin @Yocha. Juuri siihen yritän täsmentää kysymystäni.
Miksi viranomaisen tekemän virheellisen päätöksen korjaaminen riippuisi päätöksen kohteen aktiivisuudesta tilanteessa, jossa päätöksen kohteella ei ilmeisesti ole ollut edellytyksiä (juridista kompetenssia) arvioida kaikkia päätöksen mahdollisia ongelmia?
Huomatkaa, että en väitä vaan kysyn. En myöskään nosta esiin kaikkia mahdollisia kysymyksiä. Tapaus ei vaikuta itsestään selvältä. Se saattaa olla aivan uniikki kiperä kysymys, johon ei ole olemassa selkeää ratkaisua, vaikka kaikilla tuomioistuimilla on viime kädessä ratkaisupakko. Epäselvä tapaus kääntyisi tuomitun eduksi.
Ei ehkä juridiikan mutta luterilaisen teologisen etiikan eli lahjoittavan rakkauden ja ristin rakkauden näkökulmasta kapitulin pitäisi etsiä aina myös tuomitun etua ja hyvää, ylittää lain kirjain lain tarkoituksella. Rakkaus ylittää juridiikan minivaatimukset.
Sadinmaan tapaus voitaisiin palauttaa teologisen kaitsennan piiriin. Samalla laukeaisi pappien yhdenvertaisuutta koskeva viritys, joka kohdistuu kapitulin toimintaa vastaan, mikä uhkaa teoriassa koko instituution legitimiteettiä, vähintään uskottavuutta. Se vaatisi tietysti kapitulin jäseniltä huomattavaa kiinnostusta pappien hyvinvointia kohtaan ja suurisieluisuutta, joka on hyvin harvinainen luonnon- eikun hengenvara.