Pelastusvarmuuden luokittelen nyt kolmella eri tavalla:
näkemys, jonka mukaan pelastusvarmuutta ei ole.
Nyt varmuus - voi olla varma pelastuksestaan tällä hetkellä
iankaikkinen pelastusvarmuus (eternal security)
Itse kallistun kannalle 2. Kannalle 1 en voi päätyä evankeliumin kokemusteni valossa ja kantaa 3 en ole kokenut pysyväksi koskaan kohdallani ja pidän sitä mahdottomana Raamatun kannalta.
Minusta tuntuu, että niissä piireissä joissa pelastusvarmuutta korostetaan, niin ihmisten on vaikea myöntää, jos eivät ole varmoja. Saatetaan ikäänkuin kokea, että oman pelastuksen epäileminen on häpeä. Toisaalta joku voi luisua kuolleeseen aivouskoon kuvittelemalla, että armo riittää silloinkin kun tahallisesti jatketaan elämää tottelemattomuudessa. Silloin hyvää tekee, kun “pelastusvarmuus” muuttuu kokemukseksi, että helvetin iankaikkisuus järkyttää. Silloin taas oikea suhde Jumalaan voi löytyä nopeastikin. Joskus sitä ihminen siis voi olla ikäänkuin liian varma omasta pelastumisestaan.
Millainen on sinun näkemyksesi pelastusvarmuudesta?
Tämä oli hyvä kommentti, ennen muuta sen lohdullinen muistutus:
Fil 1:6
“että hän, joka on alkanut teissä hyvän työn, on sen täyttävä Kristuksen Jeesuksen päivään saakka”.
Eikö se ole uskoa, että pitää siitä kiinni, ja valitsee myös kolmosen?
Sitä mietinkin, että pitäisikö tämä ketju pyytää lukitsemaan, koska samoja asioita käsitellään kuin uskonvarmuusketjussa. Uskonvarmuusketju keskittyy laajemmin uskonvarmuuteen yleisesti ottaen. Tämä ketju vain ja ainoastaan pelastukseen ja siihen liittyvään varmuuteen ja epävarmuuteen.
Mistä Aramis ajattelet pelastuvasi? Ajatteletko pääseväsi eroon epämiellyttävistä asioista tai johonkin parempaan paikkaan?
Miksi yleensä pitäisi haluta pelastua? Mistä pitäisi haluta pelastua?
Vanhimmat kristilliset tekstit puhuvat tervehtymisestä ja parantumisesta. Siltä pohjalta kyseenalaistaisin koko pelastusajatuksen, jos se on jotain samankaltaista kuin avannosta/tulipalosta/ansasta pelastuminen. Toki tervehtyminenkin voi olla pelastumista, mutta siinä pelastutaan samassa tilassa ikäänkuin omalta itseltään. Oma itse paranee, muiden asioiden ei tarvitse muuttua miksikään.
Ajattelen ja uskon että pelastun täysin ilman omia ansioita. Siksi vaihtoehtoni voisivat olla kaksi tai kolme. Tiedän olevani itsessäni täysin kelvoton Jumalalle, mutta Kristuksen työn takia täysikelpoinen taivaskansalainen. Ja jo nyt olen sitä. Ja tuskinpa tämä miksikään tulee muuttumaankaan. Paremmaksi itseäni en saa, mutta onneksi kelpaan sellaisena kuin olen.
Tekstisi kuulostaa melko lailla pyhitysuskonnolta, jossa aina vaan edistytään kohti huippua. Ajattelen pelastuvani synnistä ja perisynnistä, jotka ovat kaikkien riesana yhtälailla. Perisynnillä tarkoitetaan mm. itsekästä perusviettymystä ja Jumalalle kapinallista perusviettymystä. Ajattelen pelastuvani myös sellaisesta sairaudesta nimeltä kuolema, josta ei kukaan tämän elämän aikana parane. Ajattelen pelastustuvani Paholaisen ja pahojen henkien häiriköinnistä. Ajattelen pelastuvani iankaikkisesta rangaistuksesta eli siitä, että Kristus lopulta suhtautuisi minuun tuomion ajatuksin. Ajattelen pelastuvani myös siitä, mitä kutsutaan kärsimyksen ongelmaksi.
Loppuun miete: “Kristitty ei kaipaa taivasta, vaan Jumalaa.” (Fredrik Wislöff)
Pelastuksesta ja vapahduksesta Raamattu meille puhuu. Minä ainakaan en näe syytä asettaa sitä kyseenalaiseksi.
2 Kor 6:2. Sillä hän sanoo: “Otollisella ajalla minä olen sinua kuullut ja pelastuksen päivänä sinua auttanut.” Katso, nyt on otollinen aika, katso, nyt on pelastuksen päivä.
Ainakin meille luterilaisille tämä asia on selvä:
Kun syyllisyytensä painama saa jälleen kerran kuulla vakuutuksen siitä, että Kristus on hänet Perkeleen ja kuoleman vallasta vapahtanut, saa hän tuntea olevansa pelastettu ihan sellaisena kuin hän on, ilman minkäänlaista omaa pyhyyttä - Herransa pyhyyteen turvaten.
Me luterilaiset olemme ymmärtäneet tämän ihan vaan asiayhteydessään.
Tässä on kysymys syntiin lankeamisesta eli kaatumisesta.
Tulee siis olla nöyrä nuhdellessaan toista, koska itsekin on syntinen.
Pelastuksen kannalta sillä ei ole merkitystä, koska kristittyä ei kadota synti, vaan epäusko.
Paavali suorastaan vakuuttaa, ettei niitä koske mikään kadotustuomiota, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa - toisin sanoen, vaeltavat Hengen johdatuksessa. /Room 8:1)
Jumalan lapsen ei tarvitse olla peloissaan ja ahdistunut.
Ei ole ongelmaa, jos uskon, että minun Jumalan yksinvaikuttavuudesta irrallinen vapaa tahtoni jollain tavalla, edes vähäisessä määrin, säilyttää uskossa pysymisen kohdallani kuolemaani asti, tai on säilyttämättä, jos päätän hylätä Jumalan (= synergistinen pelastuskäsitys). Mutta siinä tapauksessa tulee vaikeus, jos paitsi uskon syntyminen myös uskon pysyminen tai säilyminen kääntymykseni hetkestä kuolemaani asti on minussa monergistisesti vaikutettua uskoa, mutta kuitenkin periaatteessa voin menettää uskoni ja siis myös pelastukseni jossain vaiheessa elämääni, vaikka aluksi olisinkin pelastettu uskoni kautta (myöhemmin siis menettäen uskoni). Silloinhan Jumala olisi päättänyt uudestisynnyttää minut ja vaikuttaa minussa oikean pelastavan uskon, mutta sitten kuitenkin ottanut pelastavan uskon minusta pois, jos pelastava usko on siis aina monergistisesti vaikutettua uskoa.
Sinä sotkeennut aina vain saman vanhan ongelmasi riepoteltavaksi.
Jos uskot Jeesukseen, niin silloinhan sinä et usko itseesi omiin mahdollisuuksiisi pelastaa itseäsi, eli nämä sulkevat toisensa pois. Usko Jeesukseen on jo siis näinkin yksinkertaisesti ajatellen täysin monergistinen Jumalan synnyttämä usko, sillä sehän ei tässä valossa voi olla sinusta lähtöisin, koska se siis sulkee pois kaiken sinussa olevan ja sinusta lähtevän ja silloinhan sinä olet siirtynyt kuolemasta elämään. Mutta usko ei poista sinusta sinun perisyntistä luontoasi rahtuakaan, vaan asettuu ainoastaan tuhoavasti vastakkain sen kanssa siten, ettei se voi sietää mitään perisyntisestä luonnosta lähtevää rinnallaan, vaan turvaa koko ajan synnin anteeksiantamukseen ja näin tulee olemaan aina elämäsi viimeiseen hengenvetoon saakka. Tällöin on tietenkin myös selvää, kun joku luopuu uskosta, niin se ei ole Jumalan vika, vaan ihmisen itsensä vika, eli hän rakastaa itseänsä ja jää itsensä varaan, eli rakastaa tätä maailmaa ja sen nautintoja poissulkevasti uskoon nähden. Jumala siis pitää koko ajan uskoa yllä, mutta ei siten, että se sulkisi pois perisyntisen luontomme ja siitä aiheutuvan jatkuvan konfliktin uuden ja vanhan ihmisemme välillä, eli Jumala ei vaikuta uskoa meihin kaikkivaltiaalla voimallaan tuhoamalla perisyntisen luontomme niin, että kadottaisimme kokonaan luotuisuutemme, sillä perisyntisenäkin ihminen on Jumalan luoma, vaikka toteuttaakin Saatanan tahtoa. Hän on Raamatun termiä käyttäen synnin orja, sen vanki, mutta ei synnin tuhoama, kuten esim. Matthias Flacius erheellisesti esitti. Tähän perustuu myös se, että ihminen on pelastettavissa, eli hänessä on todellakin jotain pelastettavaa, eikä Jeesuksen sanat siitä, että Ihmisen Poika on tullut pelastamaan sitä mikä kadonnut on, ole pelkkää hölinää. Monergismin käsittäminen sillä tavoin, että ihmisen on pakko pelastua kun Jumala vaikuttaa hänessä uskon, on perisynnin käsittämistä erheellisesti juuri Flaciolaisittain.
Mitä tulee sitten pelastuksen varmuuteen, niin saamme olla siitä täysin varmat, sillä onhan pelastuksemme Kristuksen teossa loppuun saatettu fakta, eli meidät on pelastettu meidän ulkopuolellamme riippumatta meistä. Tällöin uskokin, joka omaksuu tämän pelastuksen tulee meihin meidän ulkopuoleltamme ja on luonteeltaan fides directa, eli siis usko joka ei etsi varmuutta olemassaolostaan meidän puseromme sisältä meidän tunteistamme, tuntemuksistamme, kokemuksistamme, teoistamme jne., vaan saamme luottaa siihen, että se on meille annettu Jumalan lahja huolimatta miltä nyt sattuu milloinkin näyttämään.
Voi hyvä W.!
Kyllä nyt sinä tuon jo olet huomannut, ettei teoria ja käytäntö koskaan kulje samassa tahdissa.
Eihän usko ole pelkkää tietoa, vaan se myös vaikuttaa tunnetta.
Kun tuo ihmissydän ei ole tottelevainen kuin koira, joka istuu silloin kun sille sanoo: “istu!”.
Sen ovat apostolitkin kokeneet tämän vaikeuden. Ei Johannes kai muuten kirjoittaisi; “jos meidän sydämemme tuomitsee meitä”…:
1 Joh:
20. Että jos meidän sydämemme tuomitsee meitä, niin on Jumala suurempi kuin meidän sydämemme ja tietää kaikki.
Olen usein ajatellut, että tämä sinänsä ihan joutava kysymys on ilmeisesti asiana jonkunlainen mörkö, josta puhutaan ihan liikaa.
Kun ihminen on ahdistunut, se on otettava huomioon ja vakuutettava häntä.
Silloin on kerrottava Jeesuksesta.
Ei siinä auta sanoa, että ahdistuminen on typerää, eikä merkitse mitään, koska pelko on sisäinen tunne eikä todellista.
Jos ei mitään sisällä liiku, on todennäköisesti kuollut.
Usko ei tule päälle kääntämällä katkaisijaa.Me tarvitsemme ulkoista sanaa.
Kyllä siinä mulla on ortodoksien kanssa samat ajatukset, että vaikka uskon NYT-pelastusvarmuuteen, niin en kuitenkaan ajattele, että tiedän lopputuloksen miten minun lopulta käy. Voin joutua kadotukseen tai sitten käy hyvin.
Minusta kristityllä ei ole kuin yhden sekunnin pelastusvarmuus kerrallaan. Emme tiedä mitä seuraavaksi voi tapahtua. Ajattele esim. vainottuja kristittyjä äärimmäisissä vainoissa. Monet silloin luopuvat. Toki masentavaa sanoa näin, mutta tämänsuuntaiset ovat ajatukseni.
