Pelastuksen varmuus ja epävarmuus

Jumalan antama pelastusvarmuus kantaa, vaikka lankeaisikin. Siksi varmuus on kestävää. Pelastus ei riipu meistä vaan Jumalasta. Kun olemme kerran saaneet armon ja pelastuksen, kantaa se läpi elämän kunhan vain riipumme kiinni Kristuksessa. Synnittömiä meistä ei saa, lankeamme jatkuvasti. Emme ole kadotettuja joka kerta kun lankeamme, vaan Jeesuksen sovitus riittää kattamaan ne nyt ja aina. Mikään ei voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta ja armosta, ei mennyt, ei nykyinen eikä tuleva, kun riipumme hänessä kiinni.

1 tykkäys

Ilman kriittisyyttä kysyisin tarkennusta:

Jos vaikkapa minä olen koulupoikana uskontotunnilla kokenut Jumalan todelliseksi ja uskonut opettajani kertomukset, niin tarkoittaako se sitä, että se riittää vaikka sen jälkeen viisikymmntä vuotta olisi mennyt ja menee loppuun asti agnostikkona?

Vai onko vaatimus se, että joskus aikuisena on uskonut, ja kuinka paljon on pitänyt uskoa, sillä asiaa on voinut pitää mahdollisena (ja siten uskoa), tai siihen on turvautunut vaikkapa muutamin rukouksin joskus hädässä, tai sitten on voinut olla ihan jonkinmoinen kokopäiväkristitty?

Eli ymmärsinkö oikein, että loppuelämän lankeaminenkaan ei poista kerran annettua pelastusta?

Tämä ihan mielenkiinnosta sivusta seuraten tuli mieleeni.

1 tykkäys

Ei nyt ihan noinkaan. Meidän tulee pysyä kiinni Kristuksessa, tosin Hän kyllä pysyy vaikka me emme aina pysyisikään. Eikä niin että jos on joskus uskonut,mutta asiat eivät enää merkitse mitään, niin että se riittäisi.

Jos ja kun me pysymme uskossa Häneen, ja vaikka olisimme välillä uskottomiakin, on Hän silti aina uskollinen. Hädässä ihminen on kyllä paljaimmillaan ja aidoimmillaan Jumalan edessä ja hyvä alku pysyvämmälle uskonelämälle.

Tuossa kommentissani A:lle kritisoin sellaista näkemystä, kuin joillain on, että olemme koko ajan kadotuksessa kiinni, jos lankeamme, kun asia on päinvastoin, että olemme pelastettuja vaikka lankeammekin.

Eli siis uskosta luopuminen ei ole sama asia kuin lankeaminen. Lankeaminen on siis joku hetkellinen epäusko, joka pitää vielä kiinni pelastuksesta. Uskosta luopuminen tai sen epäileminen pysyvästi, että sovitusta ei ole, poistaa pelastuksen varmuuden??
Tätä kuulee vain niin monin tavoin esitettynä niin ajattelin kysyä…:slight_smile:

Olen vähän väärä ihminen lausumaan näistä asioista ehdottomia totuuksia. Lankeaminen on tietysti syntiin lankeamista, jota epäuskokin pohjimmiltaan on. Luopuminen on tietenkin Jumalan armon hylkäämistä, mutta kutsu on avoinna niin kauan kuin on.

Jos on puolueeton, niin Raamatusta pitäisi periaatteessa etsiä sekä todisteita puolesta että vastaan lopullisen pelastumisen suhteen. Ei niin että poimii vain rohkaisevat kohdat tai sitten vain varoittavat kohdat. Ja mikä on “kohta”. Se ei ole yksittäinen lause varsinaisesti, vaan asiayhteys on koko se Raamatun kirja, jossa se sijaitsee.

Jotkut yrittävät löytää Raamatusta ikäänkuin matemaattisen kaavan, joka takaa oman lopullisen pelastumisen. Sinänsä ymmärrettävää ja houkuttelevaa, mutta en itse ole sellaista yksiselitteistä kaavaa löytänyt kun ottaa koko Raamatun huomioon. Ja ei pelastusvarmuus pelasta, vaan Kristus pelastaa.

Ja miksi rukoilla Jumalalta sellaista varmuutta, jota Raamattukaan ei yksiselitteisesti lupaa? Silloin sitä rukoilee vastoin sitä, minkä Jumala on ilmoittanut.

Joka uskoo, se pelastuu. Vaikka me olisimme uskottomat, on hän kuitenkin uskollinen. En muista raamatunkohtia, mutta sieltä löytyy.

Ihmisen pelastustila ei vaihdu päivittäin. Me pysymme syntisinä, mutta me luotamme Lunastajaan. Mikään pelastusautomaatti Jumala ei tietenkään ole, mutta Kristuksen täytetty työ kestää ja riittää lankeamisista huolimatta.

1 tykkäys

“Mikään pelastusautomaatti Jumala ei tietenkään ole, mutta Kristuksen täytetty työ kestää ja riittää lankeamisista huolimatta.”

Eikö Jumala juuri silloin ole pelastusautomaatti, jos oletetaan, että Pyhä Henki kutsuu ihmistä aina takaisin pelastuksen osallisuuteen vaikka tekisi mitä tahansa? Mistä tiedämme tuleeko aina uutta kutsua toisensa jälkeen? Entä jos käykin niin, että sydän parantumattomasti paatuu? Uuden Testamentin linja on kyllä sellainen, että uskosta luopuneiden on lupa palata takaisin pelastuksen tielle. Koska synnit saatiin anteeksi Jeesuksen kuolemassa, niin armo määrä on riittävä pelastamaan kenet tahansa. Jumala on persoona, ei nippu yleviä periaatteita. Kun Kristus tuomitsee jonkun kadotukseen lopulta, niin miksi Jumala ei voisi jo ennakolta tuomita ihmistä ajallisen elämän aikana parantumattomaan sydämen paatumukseen, jos näkee että mitään ei ole tehtävissä? Ei meistä kukaan päätä Jumalan puolesta miten asiat tulevat menemään. Vaikeita kysymyksiä.

Minusta @Fratres toi esiin raamatullisen totuuden.

Ei ole kysymys siitä, että saa tehdä mitä vain, vaan elämästä uskossa syntisenä, mutta armahdettuna syntisenä.
Sellaisesta puhuu Paavalikin Room 8:1, “Ei ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.”

Kristuksessa Jeesuksessa ovat eivät elä lihansa eli turmeltuneen luontonsa johdatuksessa, vaan Hengen. Pyhä Henki siis ohjaa ja opettaa heitä parannukseen, aivan kuten katekismuksemme opettaa, jokapäiväiseen.
Se ei ole piittaamattomuutta, vaan uskon tuomaa iloa ja myös Pyhän Hengen vaikuttamaa surua siitä, että ei ole rakastanut niin kuin tulisi.
Omatunto ei siis ole paatunut, vaan valveilla.

2 tykkäystä

Edellinen viestini taisi olla veteen piirretty viiva raamattuteologian ja filosofisen pohdinnan välillä.

Ei se ole turhaa pohdintaa, että sydän paatuu.
Siihen antinomismi vie. Siinä on kirkkomme kriisin yksi perussyy.
Myös paatumus vie tulkintaerimielisyyksiin.

Kirkko ja Kaupunki-lehden päätoimittaja sanoi Suomen Kuvalehhdessä, että uskovat kristityt eli konsut ovat kirkon häpeä.'
Asiahan on niin, että synti on kansakuntien häpeä.

2 tykkäystä

Ei voi yhdistää asioita tällä tavalla. Ei vaan voi.

3 tykkäystä

Joo, ei tuossa kai sinulta mitään uutta.
Johonkin se antinomismikin kuitenkin johtaa, eikä se luopumuskaan ole pelkkää tulkintaeroa.
Uskon vielä mitä Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessä. :

Mutta te ette ole lihan vallassa, vaan Hengen, jos kerran Jumalan Henki teissä asuu. Mutta jolla ei ole Kristuksen Henkeä, se ei ole hänen omansa.

Rauhallista Joulua sinulle!

Ei mitään uutta Anskutinilla, mutta ei Yxinkertasellakaan.
Ongelma Y:n ilmaisuissa (huom. ei välttämättä ajattelussa - puhumattakaan uskosta) on tuo leireihin jakamisen halu.
Johonkin leiriin kuuluminen ei määrittele ihmisen henkilökohtaista uskoa. Joku on kasvanut konservatiivipiireissä, toinen on kokenut jotain, mikä on vienyt ns. liberaaleihin. Siksi rintamalinjojen korostaminen on epäreilua ja väärin.
Jumala antaa uskon.

2 tykkäystä

Sinun kommenttisi, tuota tuota… paras kun en sano niistä mitään.

Olisiko niin, että täydellinen linjattomuus näkee rintamalinjoja siellä missä yksinkertaisesti haluttaisiin vain puhua epäkohdasta?

En todellakaan ole kirjoittanut mitään niin typerää, että johonkin leiriin kuuluminen määritteleisi henkilökohtaisen uskon.
Usko kyllä ilmaisee isensä, siihen on kai sentään minua pätevämpi auktoriteetti jotain sanonut, vaikkapa siihen suuntaan, että “hedelmistään puu tunnetaan”

Mitä me sitten, itse kukin, tässä kirkossamme katsomme? Uskoa, peilikuvaa siitä, vaiko pelkkää kangastusta?

Kun hän, joka tahtoo pitää kiinni uskostaan, riiippua ikään kuin kiinni Jumalan sanassa, kuten on aina tehnyt ja jopa valassaan sen vannonut, kun siis hän joutuu vaikkapa työssään juuri uskonsa ja kuuliaisuutensa vuoksi vihan ja vainon kohteeksi ja viimein verukkeiden siivittämänä leivättömän pöydän ääreen, on hän, tuo uskossa oleva ihminen törmännyt johonkin sellaiseen, jota ei ole saanut liikkeelle Isä Jumala, ei Poika eikä Pyhä Henki.
Kaikki eivät halua olla kaikkiruokaisia ja kelpuuttaa mitä tahansa. Siksi kai apostolikin sanoi: “koetelkaa henget, ovatko ne Jumalasta!”

Siinä on kysymys muustakin kuin Raamatun tulkinnasta. Siinä on kysymys kristillisen rakkauden täydellisestä puuttumisesta. Uskoa seuraa rakkaus.
Kun lähdetään kirkkoa politisoimaan, vetämään ihmisten väliin sitä rajaa, josta täysin aiheettomasti syytät minua, silloin ollaan liikkeellä ihan maallisin motiivein,. Eivät ne ole tulosta uskosta.

Älä pelkää - en minä K&K -linjalla ole. On typerää syyttää konsuja kirkon häpeäksi.
Tiedän myös että et tarkoita kaikkea sanomaasi vakavasti otettavaksi. Kuten sitä että uskova = konsu.

Porukat lähtivät viemään lahjoja ystäville. On aikaa…

Kun luen näitä kommentteja, ymmärrän mikai kirkkoamme, jonka tulisi olla pelastettujen sairaala, miksi sitä on saanut potkia kuin tyhjää muovipussia kauppatorilla.
Kaikki on sopivaa ja siedettävää, ettei syntyisi raja-aitoja.

Kirkon ulkopuolelta on tuotu maallista ja rakkaudetonta toimintaa, oikein maanittelemalla; “tulkaa vaikuttamaan…!”.
Surullista lukea, että kysymys on vain tulkintaeroista, kun liikkeellä kumminkin on se henki, jolla tuulessa valta on.

Mikä ies on mielessäsi? Kirkko ja kaupunki ei edusta minun kirkkoani ollenkaan.
Sinun kanssasi kuulun samaan kirkkoon ja siinäkin lienemme samoilla linjoilla että Lhpk ja tai kirkosta eroaminen eivät ole ykkösvaihtoehtoja.

Ei ole hyvä puhua rajanvedosta tms.
Kirkkomme kriisin syyt eivät ole lähteneet uskosta. Olen pahoillani, jos tämä tuntuu tuomitsevalta.
Se, joka haluaa pysyä sanassa ja tunnustuksessa, joutuu kärsimään vainoa ja kokemaan mielipahaa. Useimmat tietysti ottavat sen luonnollisena seurakuksena toiminnastaan.
Kun menen esim. Luther-kirkkoon, istuu kahvipöytään sellaisia kristittyjä, jotka kertovat kilvoittelustaan.
Kirkon puolella muistotilaisuuksissa on enemmistö ihmisiä, jotka eivät ole rippikoulun jälkeen tarvinneet kirkkoa hengellisessä mielessä mihinkään. EIkö tämä kerro jotain?

Tuskin olen mistään eri mieltä, ainakaan pahasti.