Mitä on varma toivo? Olisiko jotain tällaista: “Jumalani, toivon saavani sinun armosi kautta anteeksiannon kaikista synneistäni ja pääseväni tämän elämän jälkeen ikuiseen autuuteen, sillä Sinä joka olet kaikkivaltias, uskollinen, laupias ja armahtavainen, olet luvannut sen. Amen.” (Rukous toivon hyveen vahvistumiseksi.)
Mielestäni oman uskon korostaminen vie sinut nyt tipahtamaan toiselta laidalta ulos. Jos ääripäät ovat uskon henkilökohtaisuus (>> kirkkoa ei oikeastaan tarvita koska “Jeesus riittää”) ja kirkon välttämättömyys (>> usko on kirkossa käymistä, kirkon ulkopuolella ei ole uskoa), niin totuushan ei ole kumpaakaan vaan molemmat!
Tapakristillisyyden moittiminen on herätyskristillisissä ja tietyissä protestanttisissa uskonsuunnissa tapa sekin. Siinä on pointti, mutta ongelma on, mitä sillä oikein tarkoitetaan. Kuka mittaa sen, milloin uskoa ei ole riittävästi sen kohdalla joka käy tavan vuoksi ja kuuluu joukkoon tavan vuoksi? Tottakai se on hassua, jos joku sanoo, että “ei tarvitse käydä jumalanpalveluksessa ja ehtoollisella - onhan sinut kastettu ja kuulut kirkkoon ja arvostat näitä asioita…” Se taas, että näistä kirkkoon liittyvistä tavoista tehdään pakottavia sääntöjä, voi johtaa vääränlaiseen vertailuun ja mittaamiseen, varsinkin jos se sidotaan tähän po. pelastumiskysymykseen.
Joskus tapa voi olla sekin, että on esiinnyttävä varmana “henkilökohtaisesti” uskovana. Se kuuluu ympäröivään hengelliseen ryhmään, että asiasta puhutaan ääneen. On kerrottava uudesti syntymisen kokemuksestaan. Tästä on esimerkkejä, että sitä tehdään jotta saataisiin toisten hyväksyntä. Mutta elämän koettelemusten ja yllättävien tapahtumien myötä voi yhtäkkiä huomata ettei se “oma usko” ollutkaan todellisuutta vaan matkimista. Kaikki ympärilläkin vaikuttaa valheelliselta ja inhimilliseltä. Kriisissä ei auta silloin yhteisö, jos se on vaativa ja mittaava.
Kirkon uskoon liittyvä, vailla vahvaa omaa kokemusta ja verbaalista rohkeutta, voi sen sijaan löytää suurta armoa siinä että heikkonakin hetkinä saa kuulua joukkoon. Kirkon elämä jatkuu omasta kompuroinnista huolimatta. Kirkko kulkee juhlasta toiseen, pyhästä toiseen. Tekstit toistuvat, kertomukset Jumalan huolenpidosta ja pelastushistorian tapahtumista toistuvat syklinä. Huomaat vain olevasi mukana, rikkinäisenäkin, vähän sivullisena. Kanssamatkaajista saat voimaa ja toivoa. Uskoa voi olla murusen verran, jotta jaksaa seuraavaan päivään. Kirkkoon on kuitenkin hyvä tulla, sillä se on sinua varten, juuri sinun elämääsi varten. Eikä ole niin että uskovien kokoontuminen olisi kuin kilpa-ajot tai muotinäytös…
Uskosta ja kirkostakin on tehty rekkalasteittain teologiaa, kuten varmaan tiedät. Kristityt ajattelevat hieman erilaisin painotuksin näistäkin asioista.
Maallikkona pyytäisin sinua miettimään vielä tuota Paimen ja lampaat -vertausta.
Mielestäni siinä on se kirkon ja uskon ydin. Yksinäinen ja itsenäinen lammas on vaarassa pikemmin kuin keskelle tiukkaa villamassaa puristunut pallero.
Onko laumalla oikea paimen? Sehän ratkaisee. Jeesuksen laumaan on hyvä kuulua.
Ymmärrän “Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta” -lauseen juuri niin, että muut laumat tai yksinäiset lampaat eivät ole yhteydessä Kristukseen. Meidät sidotaan kirkon laumassa toisiimme ja tähän ylipaimeneen.
1 tykkäys
Ei tietenkään. Mutta ortodoksisessa kirkossa pidetään sakramentteihin osallistumista aivan olennaisena ja niihin voi osallistua vain kirkon jäsen.
Kaikki kirkot eivät ole turmeltuneet.
Katsoo ristille ja vain yksi sana: se kelpaa minulle.
Uskovalla, siis Jumalaa ja Jeesuksen sovitustyötä totena pitävällä ja kristillisesti elävällä voi olla vääränlaista pelastuksen toivoa.
On ihan aiheellista kysyä mikä suhde toisiinsa on niillä Raamatun totuuksilla joissa painotetaan pelastuksen itsestä riippumattomuutta ja niillä, joissa puhutaan uskosta, joka on ilman tekoja kuollut.
Näen itse sen niin, että teot merkitsevät niitä Jumalan tekoja, joita Hän kauttamme tahtoo tehdä, kun Hänellä on pääsy elämäämme ja olemme antaneet luvan itseämme käyttää.
Lisäksi voi olla vääränlaista hengellistä huolettomuutta. Ajatusta, että Jeesuksen seuraaminen on sellaista mukavaa Jeesuksen kanssa hengailua, josta tulee hengellisesti hyvä olo. Vähän niinkuin mieltäisi kristityn elämän lomailuksi ja jäseneduista nauttimiseksi… Ja jos vähän tulee jossain asiassa sählättyä, vaikka jonkun lähimmäisen suhteen, niin kyllä Jumala korjaa kaiken…
Jälkimmäiseen asennoitumistapaan keksin sellaisen termin kuin “teletappikristillisyys”. (Teletapit sotkevat ja Nuunuu siivoaa…)
Kirkon virat ja seurakunnan tilaisuudet ei ole minulle uskonelämän keskus, vaan ainoastaan palvelevassa asemassa.
3 tykkäystä
Mikä on sinulle sitä keskusta ja mikä sen erottaa esim. jumalanpalveluksesta?
Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat uskonelämän keskus. Ja hän on muuallakin kuin kirkossa.
3 tykkäystä
Mitä tietoisempi olen siitä, että olen kaikessa hengellisessä elämässäni riippuvainen yksin Jumalasta, yksin Hänen vaikutuksestaan minussa ja yksin Jumalan jo loppuun saattamasta Sovituksesta, joka on Jumalan minussa hyvän elämän vaikututtamisen perusta, sitä vähemmän mietin ahdistuneena, olenko ehkä sittenkin matkalla Kadotukseen. Armoon perustuva usko ja pyhitys tai hyvä elämänvaellus kuuluvat yhteen (Tiit. 2:11-12). Ihmisellä ei ole ansioita Jumalan edessä, koska Jumala on kaikki kaikessa (esim. 1 Kor. 1:29-31).
1 tykkäys
Ei sitä kannata lyödä omaa lopullista pelastumistaan lukkoon järjen päätelmin. Saatana yrittää eksyttää meitä ja joudumme tekemään vastarintaa. Meidät yritetään erottaa Kristuksesta ja hänen valmistamastaan pelastuksesta ristillä.