Piispainkokous päätti asettaa prof. Eila Helanderin selvittämään, mitä seurauksia olisi avioliittoon vihkimiseoikeudesta luopumisella, tämänhän oli kirkolliskokous antanut tehtäväksi sille. Selvä on, että tämä ainakin osin on sidoksissa avioliittolain muutokseen.
Ketjun keskustelun ei nähdäkseni tarvitse yksinomaisesti rajautua avioliittolain muuttamisen asettamaan uuteen tilanteeseen, vaan asiaa voidaan myös laajemminkin tarkastella. Samoin muiden kuin Suomen ev.-lut. kirkon kantoja voi tuoda esille. Oma asiansa toki on se, että avioliittoon vihkimisen sääntely ei ole kirkon päätettävissä, vaan se on kirkkolaista erillistä säädäntöä. Miten se sitten vaikuttaisi muihin yhteisöihin?
Hmmm. No. Vihkimisoikeudesta seuraisi se, että kirkko kuitenkin voisi “siunata” avioparia.
Maailma on hyvin paha. Pahasta on tehty “rakkauden” asia ja hyvästä “suvaitsematon”. Tuleekin heti mieleen Vladimir Vysotskin laulu “Valhe ja totuus”, jonka Turkka Mali lauloi suomeksi.
Voisiko tällä evankelis-luterilaisen kirkon vihkioikeudesta luopumisella olla jotain (suoria tai epäsuoria) seurauksia muille uskonnollisille yhdyskunnille, joilla vihkioikeus on?
Avioliittolaissa määritellään ne, jotka voivat vihkiä kirkollisesti. Sellaisia ovat ev.-lut. kirkon ja ort. kirkon papit sekä vihkimisoikeuslaissa määritellyin ehdoin vihkimisoikeuden saanut henkilö uskonnollisessa yhdyskunnassa. Koska kerran on niin, että kirkon omat säännökset eivät vaikuta vihkimiseen (mikä on minusta outo tulkinta avioliittolain perusteella) ei ev.-lut. kirkko voi yksipuolisesti lopettaa vihkimisiään, sillä silti lain mukaan sen papeilla olisi vihkimisoikeus. Eli avioliittolakia pitää muuttaa ja se on eduskunnan asia. Jokainen voi pohtia, säilyisikö ort. kirkon pappien ja uskonnollisten yhdyskuntien vihkimisoikeuden saaneiden henkilöiden vihkimisoikeus, jos vihkimisoikeus otettaisiin pois ev.-lut. kirkon papeilta. Sellainen olisi mahdollista, mutta itse uskon kyllä, että samalla ort. kirkon ja uskonnollisten yhdyskuntien vihkimisoikeus poistettaisiin eli kirkollinen vihkiminen poistettaisiin ja vain siviilivihkiminen olisi mahdollista.
Minusta pitäisi säätää laki pakollisesta siviiliavioliitosta, jotka rekisteröitäisiin (ei siis enää vihittäisi) maistraatissa. Rekisteröinnin jälkeen seuraisi kirkollinen avioliiton siunaus/avioliiton sakramentin toimittaminen niille aviopareille, joille kirkot soisivat kirkollisen avioliittoon vihkimisen /siunaamisen. Ei kristillisten kirkkojen pidä kaikkia avioliittoja siunata. Kuka olisi se rohkea kansanedustaja, joka tekisi esityksen pakollisesta siviiliavioliitosta?
Kirkollisesta vihkimisestä luopuminen tarkoittaisi ev.-lut. kontekstissa ainakin sitä, että kirkkoon sitoutuminen vähenisi ja kirkosta erottaisiin enemmän, koska vihkiminen ei enää olisi syy olla kirkon jäsenenä. Monille kirkollinen vihkiminen on kuitenkin jotain, mikä kuuluu asiaan. Siunaaminen olisi sitten lisä, jolla on jo vähän hihhuloivakin sivumaku. Toki voidaan, kuten herätysliikkeissä usein sanotaan, ajatella, että se olisi vain hyvä, kun p*ska tippuu pois rattailta… Mutta sitä kautta menetettäisiin tärkeä kosketuskohta nuoriin aikuisiin ja heidän perheisiinsä. Rippikoulun suosio myös laskisi, kun enää ei tarvitsisi hankkia sitä naimalupaa.
Jos ajattelemme asiaa teologisesti, olisi erittäin tärkeätä hahmottaa sellainen asia, että kristillisessä avioliitossa ei käsittääkseni ole keskeistä sen juriidiset seuraukset, vaan hengelliset. Mikä on teologinen ero siunaamisen ja vihkimisen välillä? Miten asia on tulkittu sisarkirkoissamme, jotka toimivat sellaisissa maissa, joissa siviilivihkiminen on pakollista? Tyypillisesti protestanttisissa maissa (Pohjoismaat, UK ainakin) kirkollinen vihkiminen on juridisen avioliiton solmimisen muoto. Saksa on tästä poikkeus, siellä on Bismarckin ajoista asti ollut pakollinen siviilivihkiminen. Samoin monissa Etelä-Euroopan katolisenemmistöisissä maissa. Niissä kirkkojen on pitänyt ratkaista oma suhtautumisensa asiaan. Kiinnostaisi tietää, miten EKD esimerkiksi hahmottaa kirkollisen toimituksen. Joka tapauksessa minusta vihkimisoikeudesta luopuminen ei ratkaisisi sukupuolineutraalin avioliittolain tuomaa ongelmaa. Se siirtäisi kysymyksen vain siihen, mitä avioliittoja voidaan siunata.
Tämä on juurikin se syy, miksi en kannata vihkioikeudesta luopumista tässä vaiheessa. Se ei ratkaisisi yhtään mitään liittyen homoliittoihin. (On periaatteessa mahdollista, että valtiovalta alkaisi pakottaa kirkkoja vihkimään homoja jos haluavat pitää juridisen asemansa, mutta en usko tällaista kovin helposti tapahtuvan.) Ongelmana on lähinnä kirkon sisäinen jakautuneisuus asiassa, eikä siunaamiseen siirtyminen sitä poistaisi.
Sinänsä en muuten pidä mitenkään oleellisena asiana sitä, voiko uskonnollinen vihkiminen olla myös juridinen vai pitäisikö kaikki rekisteröidä maistraatissa. Mun mielestä molemmat vaihtoehdot on ihan järkeviä ja ongelmattomia, ja jälkimmäisessä on jopa oma loogisuutensa. Kirkkoon kuuluvien määrä voisi silloin toki laskea, mutta kyllä nykyiselläänkin niistä joille kirkollinen vihkiminen ei onnistu (esim. toinen osapuoli ei kuulu kristilliseen kirkkokuntaan), yllättävän moni haluaa siunauksen kirkossa. Kirkkohäillä on perinteinen vahva asema, joka ei perustu juridiikkaan vaan ihmisten ennakkokäsityksiin. Moni ei tule edes ajatelleeksi, että siviilivihkiminen voi olla juhlava tai kirkkovihkiminen pienimuotoinen tilaisuus.
Prof. Miikka Ruokanen on tällaisen kirjoittanut Kotimaahan.
Ehdotuksen ydin siis olisi, että voitaisiin käytännössä sallia homoliittojen siunaaminen kirkollisesti, vaikka avioliitto-opetus säilyisi ennallaan. Eikö kuitenkin siunaaminen tarkoittaisi de facto tällaisten liittojen tunnustamista avioliitoiksi. Nykyinen linja, jossa sallittua on rukoushetken suorittaminen homoliiton solmineiden kanssa ja puolesta, siis näiden henkilöiden, ei liiton, on omalla tavallaan ongelmallinen, mutta jonkinlainen avioliitto-opetuksen pelastava kompromissi. Tällaisten liittojen siunaaminen ei sitä enää olisi. Se olisi näiden liittojen hyväksymistä ja ongelmaksi muodostuisi myös syrjintäkysymys. Kirkko on itse omilla päätöksillään ajanut sellaiseen tilanteeseen, että omantunnonvapaus ei ole mahdollista, vaan jos jokin sallitaan, siitä kieltäytyminen olisi syrjintää. Siksi siunaaminen muodostuisi käytännössä velvollisuudeksi.
Se, mikä on ollut avioliitto yhteiskunnan edessä ja se, mikä on ollut avioliitto kirkon edessä on ollut pitkään sama. Tällaiseen on ohjannut pitkä valtion-/kansankirkollisuus sekä se, että avioliittolainsäädäntö on ollut kristillisen avioliittonäkemysken kanssa yhteneväinen. Siitä on vähitellen meillä tulut eroa sitten 40-luvun lopun, mutta nyt vasta vakavasti. Nähdäkseni juridinen puoli ei ole se ongelma tässä asiassa, vaan teologia. Ja teologia liittyy kirkon antamaan siunaukseen liitolle, sen näkemisenä avioliittona Jumalan kasvojen edessä. Ei se, mitä juriidisia seurauksia on kirkollisella vihkimisellä.
Joka tpauksessa kompromissit eivät tuota yhteyden säilymistä. Tässä ne ovat liian paljon tai liian vähän. Sellainen linja, jossa virallisesti ollaan jotain mieltä, mutta käytännössä ei on epärehellistä. Ruokasen puheenvuoroa on tulkittu myös ajamisena asemiin piispanvaalien suhteen. Olisikohan vielä hänellä intoa koettaa viimeisen kerran hakea kruunua kirkolliselle uralleen?
Minä en näe tässä mitään erityisen hyvää. Niin kauan, kuin kirkollinen vihkiminen pysyy kirkon tai uskonnollisen yhdyskunnan omana asiana. Ongelmallista on case-Keskisen luoma ennakkotapaus. Se on kuitenkin eri asia, kuin homoliittojen mahdollisesti tuomat uudet tapaukset. Meillä on tiettyjen oikeusoppineiden mielipide asiassa, mutta minusta ne eivät sovi yhteen avioliittolain kanssa. Nähdään varmaan tulvaisuudessa asioita käsiteltävän sekä maallisissa että kirkollisissa instansseissa. Laki kun kuitenkin erottelee expressis verbis kirkollisen vihkimi´sen ja siviilivihkimisen.
Siellä sanotaan, että Saksan evankelisen kirkon vihkimyksessä kysytään nimenomaan, aikovatko morsian ja sulhanen viettää “kristillistä avioelämää”.
Tämän tekstin mukaan Saksassa on yhä voimassa sääntö, että avioeron jälkeen uusi kirkollinen avioliitto on mahdollinen edellyttäen, että tuleva aviopuoliso ei ole ollut avioeron syynä.
Tässä on siis jotain, mitä luterilaiset kirkot ovat tehneet, kun niillä ei ole ollut avioliittoon vihkimisoikeutta, vaan avioliitto on pitänyt solmia siviilivihkimisenä. Jos Suomen kirkko luopuu vihkimisoikeudesta, olisi syytä reflektoida asiaa eism. EKD:n sen ympärillä tehtyjen ratkaisuiden perusteella. Heillä on ollut jo yli sata vuotta aikaa teologiseerata tätä asiaa. Samoin voidaan katsoa siasrkirkkojamme Pohjolassa, Britteinsaarilla, Baltiassa ja Inkerissä. Me emme yksin voi tehdä mitään kotikutoisia ratkaisuja, vaan meidän pitää reflektoida asiaa tässä lähipiirissä. Ja teitysti pohtia myös ratakisun vaikutusta ekumeenisiin suhteisiin, ennen kaikkea äiti-Roomaan, mutta myös idän eriuskoisiin.