Helanderin perusmalli on minusta aika oivaltava. Hän itse esittää 4 eri vaihtoehtoa etenemiselle, ja kannattaa niistä neljättä, joka on lyhyesti sanottuna tämä:
Kirkko opettaa edelleen, että avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto.
Tästä huolimatta kirkko hyväksyy, että samaa sukupuolta olevat voivat solmia tämän liiton.
Kirkko tukee kaikkia liiton solmijoita antamalla heille kirkolliset toimitukset.
Toimituksia lisätään toiset.
Papille oikeus omantunnon mukaan kieltäytyä.
Hiippakunnalle vastuu järjestää vihkijä.
Helander itse kirjoittaa (muistinvaraisesti): “mies ja nainen vihitään kirkossa, mutta samaa sukupuolta olevat voidaan vihkiä”. Ero on siis vihitään ja voidaan vihkiä.
Luen paremmalla ajalla. Mitä tuohon ehdotukseen tulee, se näköjään on tekevinään myönnytyksiä kirkon nykyisen opin suuntaan, mutta pelkästään kohteliaisuuden vuoksi, vähentääkseen vastustusta.
Helander tarjoaa ainoana vaihtoehtona homovihkimisten jonkinlaista hyväksymistä. Sitä on turha väittää minkäänlaiseksi kompromissiksi. Muutenkaan kompromissi ei ole tässä asiassa mahdollista - joko homovihkimiset hyväksytään tai niitä ei hyväksytä. On aivan sama asia, hyväksytäänkö se vain de facto.
Silmäilin selvityksen kursoorisesti ja nyt ei ole mahdollisuutta perehtyä siihen paremmin. En havainnut, että siinä olisi pohdittu sellaista asiaa, että omantunnonvapaus tarkoittaisi sitä, että laintulkinnan mukaan sallittaisiin syrjintä - nimittäin mikäli kirkon oppi ei torju homovihkimisiä, niistä kieltäytyminen muuttuu syrjinnäksi. Ehkä asiaa pohdittiin jossain, minkä selasin ohi.
Olen eri mieltä. Teologisesti tämä on toki lankeemus, mutta sosiaalisesti ns. kompromissi tarjoaa evl.fin konservatiiviselle siivelle identiteetin säilyttämisen mahdollisuuden. Tämä lienee erilaisten kompromissien tarkoituksenakin.
[quote=“SanGennaro, post:8, topic:1918, full:true”]Teologisesti tämä on toki lankeemus, mutta sosiaalisesti ns. kompromissi tarjoaa evl.fin konservatiiviselle siivelle identiteetin säilyttämisen mahdollisuuden. Tämä lienee erilaisten kompromissien tarkoituksenakin.
[/quote]
Probleema on vain(?) se, että se tuskin tarjoaa mahdollisuutta julkisesti vastustaa samaa sukupuolta olevien “vihkimistä” tai pitää sitä “vihkimisenä” lainausmerkeissä. Eli saatte pitää identiteettinne, kunhan hyväksytte sen,että kirkossa käytäntö ja opetus on vastoin identiteettiänne.
Ei se mitään tarjoa. Kyseessä ei voi olla mikään identiteetin säilyttäminen, mitä se nyt sitten tarkoittaakaan. Lisäksi vain tyhmä uskoo mitään vakuutuksia omantunnonpykälistä tai kahdesta opista rinnakkain.
Olen teidän molempien kanssa sinänsä samaa mieltä. Mutta nähdäkseni monet evl.fin konservatiivit eivät pitkään aikaan ole pyrkineet minkäänlaiseen teologiseen johdonmukaisuuteen vaan jonkinlaiseen sosiaaliseen koheesioon. Oma piiri on mahdollista säilyttää symbolisillakin kädenojennuksilla evl.fin johdosta. Tämä näiden näennäisten kompromissien funktio on.
Professori Helander ehdottaa selvityksessään, että kirkko pitäytyy nykyiseen käytäntöön mutta katsoo, että myös samaa sukupuolta olevien kihlakumppaneiden kirkolliselle vihkimiselle ja heidän siviilivihityn avioliittonsa siunaamiselle on teologiset perusteet.
Mitä nuo perustelut voisivat olla? Siis sellaiset, että kirkon tunnustuksen puitteissa kirkossa voisi olla samanaikaisesti kaksi eri kantaa.
Poikkeavatko nuo perustelut jotenkin niistä perusteluista, joiden pohjalta on annettu rukousohje?
Siis mihin teologiseen johdonmukaisuuteen heidän pitäisi pyrkiä, kun avioliiton teologia on täysin valmiina reformoiduissakin kirkoissa jo iät ja ajat? Ei kai heidän nyt kuitenkaan uutta teologiaa pidä keksiä. Evankelisluterilaisessa kirkossa keskustelua lisäksi käyvät maallikot, joiden ei tarvitsekaan pyrkiä teologiseen johdonmukaisuuteen, vaan heidän pitäisi voida luottaa opin säilyttämiseen.
Ongelman todelliset juuret ovat varmasti reformaatiossa itsessään, joka helposti käsitetään jonkinlaiseksi luvaksi arvojen jatkuvalle uudelleen arvioimiselle jopa keskeisten opinkohtien suhteen. Sitä sen ei kuitenkaan tarvitsisi olla.
Tuosta lupauksesta kahden käytännön mahdolliseen rinnakkaiseloon kirkossa on jo kokemuksia. Kun naisten vihkiminen sallittiin, piti jäädä mahdolliseksi silti viettää vanhan virkakäsityksen mukaisia jumalanpalveluksiakin. Kuinkas sitten kävikään?
Ensin tehdään “kompromissi”, ja sitten todetaan, että eihän tätä vanhaa käytäntöä rinnalla enää tarvitakaan, oikeastaan se onkin hyihyi syrjintää ja sellaista haluavat erotetaan tai halveksitaan ulos.
Tuossa oli kuitenkin se ero, että kirkko oli tehnyt virallisen linjauksen käytännön muuttamisesta. Tilanne on nyt absurdimpi, mielestäni. Pitäydytään virallisesti perinteisessä, mutta silti perinteisesti ajattelevat ja toimivat ovat niitä outoja vanhaan takertujia, joita pitää sietää…
Tuskinpa tullaan sietämään kauaa. Kyllä ne syrjäytetään tai virkoja täytettäessä syrjitään sivuun, kristillisen rakkauden ja suvaitsevaisuuden nimissä.
Olen vaan niin onnellinen että konservatiiville on muitakin mahdollisuuksia kuin pysyä evl-jäsenenä. Henk. Koht. En jaksaisi katsoa tuollaista kaksilla rattailla ajoa.
Ja niin, on ilmeisen selvää että omatunnonvapaus olla vihkimättä poistuu jossain vaiheessa koska syrjintä.
Helpostihan se noin käsitetään; mutta se on väärinkäsitys. Reformaatio tarkoitti vielä 1500-luvulla epäkohtien korjaamista, apostolisuuteen palaamista, tai vaikka deformaation (vääristymisen) oikaisemista. Keskeisten opinkohtien “uudelleenarviointia” ei olisi 1500-luvulla sanottu reformaatioksi, vaan kerettiläisyydeksi.
Mihinkään kompromisseihin tämän asian tiimoilta ei pitäisi ryhtyä.
Vaikka Helanderin selvitys onkin vasta pyydetty selvitys kirkolliskokoukselle, sen ei tulisi olla ikäänkuin “päätös”, että näin menetellään.
Selvitys tiivistelmän perusteella muistuttaa vanhaa väsytystaktiikkaa - 87 luvulta.
Miksei evlut kirkko voisi pysyä siinä, missä muutkin vanhat kirkot ovat pysyneet;
" Luterilaisen kirkon tunnustus perustuu Raamattuun, kolmeen vanhan kirkon uskontunnustukseen sekä luterilaisiin tunnustuskirjoihin."
Kirkolliskoushan tämän asian päättää, enkä oikein jaksa uskoa asian ainkaan vielä muuttuvan, vaikka tämä ei ehkä kaukanakaan enää ole, valitettavasti
