Pitäisikö luterilaisesta kirkosta erota?

Hyvin sanottu, komppaan. Silloin kun olin luterilainen, niin pidin monia ort. ja room.-kat. kirkon elämään kuuluvia juttuja tarpeettomina. Ne eivät häirinneet minua tai tuntuneet vääriltä, mutta en vain osannut nähdä niiden arvoa tai merkitystä. Sekä ikonit, reliikit että pyhille suunnatut esirukouspyynnöt olivat tällaisia.

Suhtautuminen kaikkiin näihin muuttui oikeastaan kertarysäyksellä erään uskonnollisen kokemuksen myötä. Silloin ymmärsin, että Jumala voi toimia jumalallisilla voimillaan kaikkien kirkon elämään kuuluvien asioiden kautta. Itse koin sen yhdessä tietyssä tilanteessa erään tietyn ikonin kautta, mutta ymmärsin, että aivan samalla tavalla se voisi tapahtua myös esim. reliikkien kautta, vaikka minulla itselläni ei ollutkaan sellaisesta yhtään minkäänlaista kokemusta. Kokemus muutti olennaisesti käsitystäni kirkosta: se ei enää ollutkaan vain samojen sanallisten tunnustuksien hyväksyjien joukko, vaan Jumalan parantavien armovoimien toiminnan maisema ja näyttämö: kun pääsee osalliseksi siitä, niin kaikki se, mikä kirkon historiassa on tapahtunut, voi tapahtua itsellekin.

Ehkä tuota esirukousasiaa voisi lähteä miettimään siltä kantilta, että mitä oikeastaan tarkoittaa se, että kirkko on kuolleista heränneen, kuoleman voittaneen, ikuista elämää elävän ja kirkastuneen Kristuksen ruumis; mitä se tarkoittaa, että pyhät ovat päässeet osalliseksi hänestä ja toimineet hänen voimiensa välikappaleina jo eläissään? Jos profeetan luut paransivat vielä tämän kuolemankin jälkeen, niin kuinka Pyhä Henki lakkaisi toimimasta meidän aikamme pyhien kautta heidän kuolemansa jälkeen? Mitä tarkoittaa se, että Herran sana ei tyhjänä palaa?

On monia lähestymistapoja, joiden kautta pyhille osoitettuja esirukouksia voi lähestyä. Yksi on tietysti myös kirkon kokemus: ei ole lainkaan uskottavaa, että kaikki muut asiat kirkon käytännöissä olisivat hyviä, tosia ja oikeita, mutta sitten jokin rukoukseen liittyvä asia olisikin ollut tuhansia vuosia täysin pielessä. Minusta pyhille suunnatut esirukoukset liittyvät elimellisesti yhteen pyhien muistelemisen ja heidän reliikkiensä asemaan kirkon elämässä: reliikkien käyttämisestä hengellisen sodankäynnin välineinä on olemassa kirjallisiakin merkintojä jo varhaisilta vuosisadoilta, ehkä jostain 300-400-luvulta, jolloin reliikkejä jo siirreltiin paikasta toiseen sen mukaan, missä tarvittiin lisää aseita taistelussa pahaa vastaan. On luonnollista, että niiden käyttöön on liittynyt myös pyhille suunnattuja anomuksia. Mutta kaikissa armovoimien toiminnassa on tietysti kyse siitä, että ne toimivat vain siten, siellä ja niiden henkilöiden kautta, joiden kautta Jumala sallii niiden toimia. Tämä pätee yhtälailla eläviin kuin jo edesmenneisiin pyhiin.

Pyhät apostolitkin voivat auttaa yhä tänäkin päivänä meitä ymmärtämään jumalallisia totuuksia sen ansiosta, että Herramme itse valitsi heidät ja perusti heidän ympärilleen kirkkonsa, jota kuolema ei voita ja jota jonka kautta hän siunaa kansaansa aina aikojen loppuun asti. Eihän kuolema toki katkaise millään tavalla armoyhteyttä, koska se perustuu Jumalan tahtoon ja hänestä virtaaviin voimiin eikä siihen, että kuinka monta kertaa ihmisen solut kykenevät jakautumaan tuhoutumatta.

3 tykkäystä

Tätä minäkin olen miettinyt. On hankala kuvitella, kuinka jos on olemassa kaikkivaltias ja hyväntahtoinen Jumala, joka on perustanut kirkon jota “tuonelat portit eivät voita”, antaisi kahden suurimman ja vanhimman kirkkokunnan, joihin kuuluu yhteensä n. 62% maailman kristityistä, olla lähes alusta asti pahasti väärässä näinkin keskeisessä asiassa.

3 tykkäystä

Jumala toimii kaikilla jumalallisilla voimillaan…on kielipeliä.
Jeesus opetti yhden rukouksen, ja siinä neuvotaan rukoilemaan suoraan Isä
Jumalaa. Niin kirkossa myös alussa tehtiin.
Surullista ja onnetonta kun väheksytään tätä.

Vääryydet paljastuvat kun valhe paljastuu viimeisenä päivänä.
Siihen asti vehnä ja rikkavilja kasvavat samassa pellossa, eikä niitä tule nyhtää, ettei samalla tapahtuisi vahinkoa.
Silloin myös kootaan kuivat hedelmää kantamattomat oksat viinipuusta poltettavaksi.
Silloin myös kunkin teot koetellaan. Se, joka on rakentanut kalliolle Kristukselle, pelastuu, vaikka hänen rakennelmassaan olisi myös heiniä ja olkia, jotka tulessa palavat.

Tosin Paavalin kirjeistä voi päätellä senkin, että alkuseurakunnatkin olivat väärässä aika isoissakin asioissa. Oli rankkaa haureutta, lakihenkisyyttä jne. Joten harhassa olo on aika inhimillinen ominaisuus, ja mahdollista kaikissa ihmisissä muodostuvassa kirkkokunnissa. Väittäisin, että jossain määrin väistämätöntä.

1 tykkäys

Tunnistan väitteen pitävän osittain paikkansa omalla kohdallani. Vaikka @timo_k ehtikin jo vastata muutamilla esimerkeillä, lisään tähän vielä jatkoksi oman tarinani.

Olin itse aikoinaan paperilla luterilainen, mutta käytännössä uskoni, arvoni ja ajatteluni olivat pohjimmiltaan sekoitus vapaiden suuntien teologiaa ja painotuksia. Koin, että kristinuskossa keskeistä on rukous, henkilökohtainen suhde Jumalaan, pyhittyminen, uskossa kasvaminen, omasta uskosta todistaminen ja evankeliointi, jne.

Ortodoksiseen kirkkoon liittyminen nousi kohdallani näistä lähtökohdista. Olin ehtinyt turhautua ja pettyä moneen eri yhteisöön sekä omaan hengelliseen elämääni. Ortodoksiset opit ja käytännöt eivät olleet liittymisen esteenä, koska harkitsin liittymistä kuitenkin pitkään ja ehdin tutkia teoksia ja kuunnella puheita, joissa ortodoksisuutta selitettiin mielestäni riittävän uskottavasti. Oppien ja käytäntöjen suhteen en siis ajatellut, että omat näkemykseni tulisivat toteutumaan, eikä se ollut ongelma minulle. Tuntui ihan uskottavalta ajatella, että Jumala ja Kirkko ovat sen verran itseäni suurempia, että jos en jotain ymmärrä, niin vika on todennäköisesti minussa. (Harkitsin vahvasti myös katolista kirkkoa, mutta valitsin ortodoksisuuden intuitiolla).

Jonkin aikaa kirkkoon liittymisen jälkeen aloin sitten tajuta, että liittymiseen olivat vaikuttaneet tosi paljon ne perususkomukset, jotka olin vapaiden suuntien piirissä omaksunut. Olin ajatellut ja toivonut, että ortodoksina vihdoinkin pyhittyminen ja theosis lähtisivät kunnolla käyntiin; että rukouselämäni virkistyisi ja elpyisi; että suhteeni Jumalaan syventyisi; ja että evankelioinnista tulisi luontevaa. (Joidenkin vapaiden suuntien kokoukset, pyrkiessään imitoimaan valtakulttuuria, tuntuivat vaivaannuttavilta enkä olisi kehdannut kutsua niihin kavereita. Ortodoksisessa jumalanpalveluselämässä taas oli sellaista coolia itseluottamusta ja “välinpitämättömyyttä”, joka teki minuun vaikutuksen ja ajattelin, että tänne vihdoinkin pyydän myös kavereitani.)

Noh. Miltä tulos näyttää tällä hetkellä? En ole pettynyt ortodoksiseen kirkkoon, mutta ortodoksinen kirkko on saanut minut pettymään itseeni. Toisin sanoen, se on saanut minut näkemään syntisyyteni entistä vahvemmin, koska juuri mikään edellä mainituista toiveistani ja ihanteistani ei näytä toteutuvan… (Ainakin luterilaisesta näkökulmasta ihan hauska paradoksi).

Lopulta luulen, että jokainen joka kirkkokuntaa vaihtaa, tekee sen jollain tapaa niistä syistä, joita hän on edellisessä kirkkokunnassaan oppinut pitämään uskossa keskeisinä asioina.

5 tykkäystä

Mutta eihän se olekaan noin, vaan kyllä kirkko (kaikki kirkkokunnat) ovat monissa muissakin asioissa kaukana täydellisestä!

Niin, “lähes alusta asti”. Nelisensataa vuotta pärjättiin aluksi ihan mainiosti ilman tuota uutuutta.

Paavalin lähetystoiminta törmää heti alussa lakihenkisyyden harhaan, eikä ongelma näy poistuvan, vaikka asiasta Jerusalemissa pidetään neuvottelu.
Paavali joutuu julkisesti nuhtelemaan Keefasta. Sitten alkavat tehostaa työtään - ihan hyvässä tarkoituksessa -ne, joita Paavali kutsuu “valheveljiksi”.
Ongelma pesii, nousee esiin Korintossa ja Galatiassa.

Sitten Paavali kirjoittaa “teidän seastanne nousevat ne miehet, jotka eivät laumaa säästä…”.
Jeesus varoitti ihan samasta asiasta, susista lammasten vaatteissa. Sanoi, että hänen lampaansa erottavat “vieraan äänen”. Pyhä Henki siis opastaa, mutta työtään tekee myös se toinen.

@Isidorus ja @timo k sanovat ihan vilpittömästi ettei “hyvä Jumala sitä sun tätä salli kirkolleen”.
Langenneen maailman ja syntiin langenneen ihmissuvun todellisuus on kuitenkin kokonaan toinen. Kastetuillakin. Syntiä ja vääryyttä koko ajan - ja koko ajan on taisteleva seurakunta, sisäistä pahuutta ja ulkona olevaa pahuutta, maailmaa ja Perkelettä vastaan.
Kristityt ovat siis syntisiä.
Se seurakunta, jossa ei ole tahraa eikä ryppyä, se on hengellinen todellisuus.

Pelkään, että kun rakkaan hyväntahtoisesti halutaan luoda illuusio “erehtymättömistä patriarkoista ja piispoista”, halutaan olla ajattelematta totuutta ja jättää maailman loppuun asti kestävä sisäinen taistelu evankeliumin totuuden puolesta tavallaan käymättä.

Minun on käytävä sitä myös itsessäni ja monien luterilaisten veljien ja sisarten kanssa kirkossamme, jonne nyt halutaan tuoda sisään ovesta se iljetys, mistä maailma ja sen lapset riemuitsevat.

Jeesus lupasi omilleen Pyhän Hengen, joka on johtava heitä “kaikkeen totuuteen”.
Joo, mutta kun meidän ihmisten suhteen on tämä Paavalin opettama fakta, “liha sotii henkeä vastaan ja lihan työt ovat ilmeiset…”
Siksi ihan neuvoksi minullekin Paavali kirjoittaa, että “tunnen jäsenissäni toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan…”.

Kristikunnan hajanaisuus johtuu siitä, ettei sisäistä taistelua totuuden puolesta ole jokaisessa sydämessä käyty. Ei ole kristikunnassa pidetty huolta evankeliumin totuudesta, vaan annettu omien pyrkimysten johtaa itseä ja muita harhaan.
Usein on ollut aikoja, että Kristuksen sijaan on hallinnut Macchiavelli, tuomioita on ohi Kristuksen antaman valtuuden jaettu, sillä . Kainin ja Abelin ristiriita on ollut mukana kirkossa alusta asti, eikä se ole poistunut mihinkään…

Mikä kristikuntaa odottaa, sitä emme tiedä.
Pelastus on kuitenkin yksilöön kohdistuva valinta, ei kirkkoon, joka elää todellisissa uskovissaan.

3 viestiä siirrettiin uuteen ketjuun: Herännäisyyden turmelus

Ai tästä on variantteja. Minä olen kuullut sellaisesta periaatteesta, että kirkkoon kuulutaan niin kauan kuin siellä luetaan (apostolinen) uskontunnustus.

Tuo on sinänsä luterilaiselle vähän kehno (anteeksi vaan) perustelu, että eihän katolisestakaan kirkosta sitten olisi koskaan pitänyt luterilaisten lähteä. Siellähän ne Isä meidän (esiintyy myös joissain variaatioissa tästä perustelusta), uskontunnustus ja Herran siunaus edelleen luetaan. Herätysliikkeissä tuota on jonkin verran viljelty, ainakin lestadiolaisuuden ykkösmies Juhani Raattamaa käytti tuota 1800-luvulla. Se kyllä sopii sellaiseen pietismiin, jossa maailma on kirkko ja seurakunta sen sisällä olevat uskovat, jotka herätysliikeväessä voidaan jopa tunnistaa, ja varsinkin lestadiolaisuuteen, jossa Jumalan valtakunta todellisuudessa on vain kirkon sisällä oleva lestadiolainen liike. Mutta ongelmallisena tuota perustelua tosiaan pidän.

2 tykkäystä

Tässä on kyllä minusta kirkkoon liittymisen hyväksyvällä papillakin vastuunsa varmistaa, että liittyjä tietää mihin liittyy. Toki liittyjälläkin on velvollisuutensa selvittää, mistä kirkkokunnassa oikeasti on kysymys. On hyvä asia, että katekumeenikursseja järjestetään nykyään niin ahkeraan.

Toisaalta mitä tulee siihen kuinka paljon ortodoksisuudesta on tietoa saatavilla, moni keskivertotallaaja ei kyllä loppujen lopuksi tiedä ortodoksisuudesta kauhean paljon. Ortodoksisuuden visuaaliset ja esteettiset piirteet ovat suhteellisen tuttuja, ja ehkä joku fiilis, tunnelma. Mutta ei sekään väärin ole, ainakaan jos sitten perhetyy asioihin ja ottaa selvää. Olen minäkin tavannut ihmisiä jotka ovat olleet negatiivisehkosti yllättyneitä ortodoksisuudesta sitten sen pintaraapaisun jälkeen kun sisältö ei vastannutkaan sitä omaa ennakkokäsitystä. Itsestänihän se on toki sinänsä surullista, sitä kun luontaisesti haluaisi että muutkin arvostaisivat asioita joita itse pitää rakkaina ja tärkeinä.

1 tykkäys

Herran siunaus on meillä kyllä totuuden nimessä erittäin harvinainen. Kuulostaa heti hirveän luterilaiselta :slight_smile:

Aa, no siksihän se Luther siis sen uskonpuhdistuksen aloitti… :wink: Noh, mutta luetaan se teillä kuitenkin siis joskus.

1 tykkäys

Perusta uusi ketju vaikkapa otsikolla “Luterilaisen esteet room.-kat. kirkkoon liittymiselle” tmv. Minusta juuri tuollaiset todelliset hengelliset “ongelmat” ovat kiinnostavia keskustelunaiheita - etkä ole varmaankaan ainoa luterilainen, joka tuntee jonkinlaista vetoa room.-katolilaisuutta kohtaan mutta jolla on joitain asioita, jotka katolilaisuudessa “tökkivät”.

Muuten olen tietysti sitä mieltä, että on hassua, jos nykyinen Suomen ev.-lut. kirkon meno vaikuttaa sinusta enemmän samalta ensimmäisten vuosisatojen kristillisyyden kanssa kuin mitä room.-kat. kirkon opetukset ja käytännöt ovat. Jos luet niitä varhaisia kirkkoisiä, niin tuleeko sinulla heistä mieleen ikään kuin luterilainen saarnamies saarnapöntössä urkujen soidessa, vaiko katolilaista messua toimittava pappi? Muutenkin tuo ensimmäiseen kahteensataan vuoteen pitäytyminen vaikuttaa äärimmäisen keinotekoiselta rajalta. Tietenkin reliikkeihin ja edesmenneiden pyhien mukaan ottaminen kirkon käytäntöihin vahvistui vasta sitten, kun oli jo useamman sukupolven ajalta kristittyjä vainajia ja kirkolla oli kokemusta heidän asemastaan kirkon elämässä sekä rauha järjestää kirkon elämä avoimesti ja vapaasti niin kuin haluttiin.

Miksi reliikkejä on talletettu jo ensimmäisiltä vuosisadoilta alkaen, jos ei uskottu niiden kautta vaikuttavan jumalalliset voimat? Jos ihminen on oikeasti päässyt osalliseksi ikuisesti elävän Kristuksen ruumiista, niin miten pyhän toiminta voisi yhtäkkiä lakata? Raamatussakin kerrotaan, kuinka rikas mies näki tuonelastakin käsin Abrahamin ja Lasaruksen hyvissä voimissa ja ymmärsi, että nämä voisivat auttaa elossa olevia (Luuk. 16). On siis selvää, että jos on osallinen Kristuksen ruumiista, niin edesmenneet ovat eläviä ja toimintakykyisiä ja heiltä voi pyytää apua. Avunpyytäminen on mahdotonta vain niille, jotka ovat kuolleet erossa Kristuksen ruumiista - sellainen ihminen on todella kuollut. Niille, jotka ovat Kristuksesta osallisia, ei kuolema ole minkäänlainen loppu tai erottava tekijä, sillä pyhäin yhteys ei perustu biologiaan, vaan Kaikkivaltiaan Jumalan voimista osalliseksi pääsemiseen - tämä yhteys vallitsee Jumalan ja hänen tahtonsa mukaan elävien ja eläneiden ruumiillisten ja ruumiittomien luotujen välillä.

Ymmärrän kuitenkin sen, että ihmisillä on erilaisia omasta taustasta ym. nousevia “päähänpinttymiä”, jotka asetetaan ikään kuin kriteeriksi Jumalalle ja hänen kirkolleen. Sellaisia on tietysti ollut itsellänikin - ja huomioni mukaan niitä on ollut muillakin liittyen siihen, mikä on tai voi olla “oikea” Kristuksen kirkko. Mutta sellaiset voivat murtua hyvinkin nopeasti, mutta se tapahtuu ehkä muulla tavoin kuin lukemalla ja älyllisin argumentein. Siis hieman samaan tapaan kuin joku ihminen voi tuntua ärsyttävältä, mutta sitten jossain vaiheessa hänestä alkaakin pitämään, kun koetaan yhdessä jotain tai jotenkin tottuu häneen. Sitten se ärsyttävyys ei enää häiritse, vaan näyttää huvittavalta, kun huomaa jonkun toisen ärsyyntyvän samasta asiasta, joka aiemmin häiritsi itseäkin mutta jota ei enää edes mieti.

1 tykkäys

On luterilaisia pappejakin, jotka olisivat kiinnostuneita ortodoksiseen kirkkoon liittymisestä, ellei sille olisi esteitä. Miespapista ei voi heti tulla ortodoksisen kirkon pappia eikä naispapista milloinkaan, papin vaimon täytyy olla ortodoksisen kirkon jäsen eikä naimisissa oleva pappi pääse piispaksi.

Joo. Tietenkään kukaan ei voi oppia kaikkia asioita katekumeenikurssin aikana - tai vielä vuosia sen jälkeenkään. Senpä takia olennaista ei olekaan se mitä tietää, vaan se, että liittyjällä on oikeanlainen ja hyvä asenne. Jos asenne on kuuliainen, kärsivällinen ja oppimishaluinen, niin ihminen rakentuu ja vahvistuu uskossaan ja omaksuu asioita kärsivällisesti ja yhtyy kirkon elämään, vaikka ei heti kaikkea voisikaan hyväksyen ymmärtää. Jos asenne puolestaan on väärä, hän alkaa pullikoimaan vastaan ja pitämään meteliä heti kun tulee vastaan jokin asia, jota hän ei suoralta kädeltä ymmärrä. Sydämen asenne on paljon, paljon tärkeämpi juttu kuin tietojen paljous.

4 tykkäystä

Myös katoliseen suuntaan pyrkijöitä on ollut ja on. Esteeksi tulee useimmiten se, että työpaikka ja tulot menevät alta eikä katolinen kirkko lupaa työtä eikä ainakaan palkkaa. Muistelen, että Amerikassa olisi jotain rahastoja, joista voi saada rahallista apua ylimenokaudelle mutta normaalisti näiden ex-pappien on tosiaan löydettävä muu työ perheensä elättämiseksi.

Luterilainen ei tarkastele kirkkoisiä minään jalustalle nostettuna pyhien köörinä
vaan vertaa heidän opetustaan siihen, mitä apostolit opettivat - katsovat kuka on Raamatun tuonut kirkkaaseen valoon, kuka taas sitä himmentänyt.

Kun lukee apostolisten isien kirjoituksia, niitähän on suomennettukin, huomaa kyllä jo hiukan apostoleista poikkeavan hengen.

Pyhien rooli ja merkitys kasvaa sitä mukaa kun käsitys vanhurskautumisesta saa uusia vivahteita kylkeensä. Sitten ruvetaan puhumaan ihmeteoista, kuten Suomessa on esimerkiksi Henrikin kohdalla tehty.
Kaikki tämä on ollut hämärtämässä henkilökohtaista suhdetta Kristukseen, sen tärkeyttä.

Kyllä autuaista sopii puhua, ei luterilainen sitä kiellä.
Autuas on jokainen, joka lähtee tuonilmoisiin Kristuksen sovintoarmoon turvaten…

[quote=“timo_k, post:57, topic:410, full:true”]
Perusta uusi ketju vaikkapa otsikolla “Luterilaisen esteet room.-kat. kirkkoon liittymiselle” tmv. … Ymmärrän kuitenkin sen, että ihmisillä on erilaisia omasta taustasta ym. nousevia “päähänpinttymiä”, jotka asetetaan ikään kuin kriteeriksi Jumalalle ja hänen kirkolleen.[/quote]

Eipä tuollaiseen keskusteluun nyt suuremmin ole kiinnostusta, kun asialliset argumentit on käyty läpi jo vuosia sitten ja odotettavissa oleva keskustelun taso on tuota että vastapuolella on “päähänpinttymiä”.

Kaikki seikat, jotka estävät yhtymästä vanhojen kirkkojen yhteisiin käytäntöihin ja oppeihin, ovat nimenomaan päähänpinttymiä. Ansoja, joihin sielunvihollinen yrittää saada ihmiset tarttumaan pitääkseen heidät erossa Kristuksen kirkosta ja sen elämästä.

Mitä asiallisiin argumentteihin tulee, niin on vaikea keskustella asiasta, kun et avaa sitä enempää, vaan vain toteat, että et voi hyväksyä, et voi yhtyä rukoukseen. Mitä ajattelet ihmeistä ja ilmestyksistä? Mitä sanot niille ihmisille, jotka kokevat esim. jonkun edesmenneen pyhän ilmestyneen heille ja että tällaisen kokemuksen seurauksena he ovat hakeutuneet kirkkoon ja heistä on tullut uskovia? Onko se jotenkin väärin tulemista uskoon?

Eikö tuota esirukousten pyytämistä edesmenneiltä pyhiltä pidä myös arvioida sen tuottamien hedelmien mukaan: jos kyseinen käytäntö lohduttaa ihmisiä ja vahvistaa heidän uskoaan Kristukseen (ja kaikkiin uskontunnustuksessa lueteltaviin asioihin), niin eikö sinun silloin pidä tunnustaa, että kyseessä on hyvä ja siunauksellinen asia? Voiko perkele johtaa harhaoppisilla käytännöillä ihmisiä tulemaan uskoon ja hakeutumaan sakramenttien äärelle? Voiko kirkossa ylipäänsä enää tapahtua mitään selittämätöntä, vai onko uskovan elämä vain apostoleille tapahtuneista ihmeistä lukemista? Ovatko kaikki reliikkien, ikonien ja edesmenneiden pyhien kautta tapahtuneet ihmeet ja niistä kertovat kertomukset lähtökohtaisesti valetta?

Mitä tarkoittaa se, kun p. apostoli sanoo: "Kristus on kuollut puolestamme, jotta saisimme elää yhdessä hänen kanssaan, olimmepa valveilla tai kuoleman unessa." (1.Thess. 5:10) Jos kuoleman unessa olevat pyhät elävät yhdessä Kristuksen kanssa, niin kuinka he eivät sitten myös tekisi hänen esimerkkinsä mukaisia tekoja?

No, se siitä. Viime kädessä tuossa on kyse sinun ja Jumalan välisestä asiasta.

1 tykkäys