Hyvin sanottu, komppaan. Silloin kun olin luterilainen, niin pidin monia ort. ja room.-kat. kirkon elämään kuuluvia juttuja tarpeettomina. Ne eivät häirinneet minua tai tuntuneet vääriltä, mutta en vain osannut nähdä niiden arvoa tai merkitystä. Sekä ikonit, reliikit että pyhille suunnatut esirukouspyynnöt olivat tällaisia.
Suhtautuminen kaikkiin näihin muuttui oikeastaan kertarysäyksellä erään uskonnollisen kokemuksen myötä. Silloin ymmärsin, että Jumala voi toimia jumalallisilla voimillaan kaikkien kirkon elämään kuuluvien asioiden kautta. Itse koin sen yhdessä tietyssä tilanteessa erään tietyn ikonin kautta, mutta ymmärsin, että aivan samalla tavalla se voisi tapahtua myös esim. reliikkien kautta, vaikka minulla itselläni ei ollutkaan sellaisesta yhtään minkäänlaista kokemusta. Kokemus muutti olennaisesti käsitystäni kirkosta: se ei enää ollutkaan vain samojen sanallisten tunnustuksien hyväksyjien joukko, vaan Jumalan parantavien armovoimien toiminnan maisema ja näyttämö: kun pääsee osalliseksi siitä, niin kaikki se, mikä kirkon historiassa on tapahtunut, voi tapahtua itsellekin.
Ehkä tuota esirukousasiaa voisi lähteä miettimään siltä kantilta, että mitä oikeastaan tarkoittaa se, että kirkko on kuolleista heränneen, kuoleman voittaneen, ikuista elämää elävän ja kirkastuneen Kristuksen ruumis; mitä se tarkoittaa, että pyhät ovat päässeet osalliseksi hänestä ja toimineet hänen voimiensa välikappaleina jo eläissään? Jos profeetan luut paransivat vielä tämän kuolemankin jälkeen, niin kuinka Pyhä Henki lakkaisi toimimasta meidän aikamme pyhien kautta heidän kuolemansa jälkeen? Mitä tarkoittaa se, että Herran sana ei tyhjänä palaa?
On monia lähestymistapoja, joiden kautta pyhille osoitettuja esirukouksia voi lähestyä. Yksi on tietysti myös kirkon kokemus: ei ole lainkaan uskottavaa, että kaikki muut asiat kirkon käytännöissä olisivat hyviä, tosia ja oikeita, mutta sitten jokin rukoukseen liittyvä asia olisikin ollut tuhansia vuosia täysin pielessä. Minusta pyhille suunnatut esirukoukset liittyvät elimellisesti yhteen pyhien muistelemisen ja heidän reliikkiensä asemaan kirkon elämässä: reliikkien käyttämisestä hengellisen sodankäynnin välineinä on olemassa kirjallisiakin merkintojä jo varhaisilta vuosisadoilta, ehkä jostain 300-400-luvulta, jolloin reliikkejä jo siirreltiin paikasta toiseen sen mukaan, missä tarvittiin lisää aseita taistelussa pahaa vastaan. On luonnollista, että niiden käyttöön on liittynyt myös pyhille suunnattuja anomuksia. Mutta kaikissa armovoimien toiminnassa on tietysti kyse siitä, että ne toimivat vain siten, siellä ja niiden henkilöiden kautta, joiden kautta Jumala sallii niiden toimia. Tämä pätee yhtälailla eläviin kuin jo edesmenneisiin pyhiin.
Pyhät apostolitkin voivat auttaa yhä tänäkin päivänä meitä ymmärtämään jumalallisia totuuksia sen ansiosta, että Herramme itse valitsi heidät ja perusti heidän ympärilleen kirkkonsa, jota kuolema ei voita ja jota jonka kautta hän siunaa kansaansa aina aikojen loppuun asti. Eihän kuolema toki katkaise millään tavalla armoyhteyttä, koska se perustuu Jumalan tahtoon ja hänestä virtaaviin voimiin eikä siihen, että kuinka monta kertaa ihmisen solut kykenevät jakautumaan tuhoutumatta.